Kolmesta pahasta
1
Unessa, viimeisessä aamu-unessa minä seisoin tänään kallionkielekkeellä, – tuollapuolen maailmaa, pitelin vaakaa ja
punnitsin
maailmaa.
Oi, että aamurusko tuli liian varhain minun luokseni: hehkullaan se minut herätti, tuo mustasukkainen! Mustasukkainen se on aina minun aamu-unihehkulleni.
Mahdollinen mitata sen, jolla on aikaa, mahdollinen punnita hyvän punnitsijan, mahdollinen saavuttaa väkevien siipien, mahdollinen arvata jumalallisten pähkinänsärkijäin: sellaiseksi minun uneni havaitsi maailman: – Minun uneni, rohkea purjehtija, puoleksi laiva, puoleksi pyörretuuli, perhosten lailla vaitelias, kärsimätön kuin nuolihaukka: miten sillä oli maailmanpunnitsemiseen tänään kärsivällisyyttä ja aikaa!
Kehoittiko sitä ehkä salaisesti minun viisauteni, minun naurava valvova päiväviisauteni, joka pilkkaa kaikkia "katoamattomia maailmoita?" Sillä se puhuu: "missä voimaa on, siellä tulee myöskin luku mestariksi: sillä on enemmän voimaa."
Miten varmana minun uneni katseli tätä äärellistä maailmaa, ei uutta, ei vanhaa utelevana, ei peljäten, ei rukoillen: – ikäänkuin pyöreä omena tarjoisi itsensä minun kädelleni, kypsä kultaomena, jolla on viileän-suloinen sametti-iho: – niin tarjosi maailma minulle itsensä: – ikäänkuin puu minulle viittoisi, leveäoksainen, väkevätahtoinen, joka on kaaristunut matkasta-uupuneen istuinsijaksi ja astinlaudaksi: niin oli maailma minun kallionkielekkeelläni: – ikäänkuin sirot kädet kantaisivat minua kohti lipasta, – lipasta, joka on avoin kainosti kunnioittavien silmien ihastukselle: näin ojensi maailma itsensä tänään minulle: – ei kyllin arvoitusta peloittaakseen ihmisrakkauden luotaan, ei kyllin selitystä nukuttaakseen ihmisviisauden: – inhimillinen hyvä olio oli minulle tänään se maailma, josta puhutaan niin pahaa!
Miten minä kiitän aamu-untani, että minä sain tänään varhain näin punnita maailman! Inhimillisenä hyvänä oliona se tuli minun luokseni, tuo uni ja sydämenlohduttaja!
Ja jotta minä päivällä tekisin niinkuin se ja oppisin siltä mitä sillä on parhainta: niin minä tahdon asettaa nyt kolme pahinta asiaa vaa'alle ja inhimillisen hyvin punnita ne. – Ken siunaamaan opetti, hän opetti myös kiroamaan: mitkä ovat nuo kolme parhaimmin kirottua asiaa maailmassa? Nämä minä tahdon asettaa vaa'alle.
Hekuma, vallanhimo, itsekkäisyys:
nämä kolme tulivat tähän saakka parhaimmin kirotuiksi ja pahimmin kielletyiksi ja valhetelluiksi, – nämä kolme minä tahdon inhimillisen hyvin punnita.
Hyvä! Tässä on minun kallionkielekkeeni, ja tuolla meri: se vyöryy minua kohti, pörhöisenä, hyväilevänä, tuo uskollinen vanha satapäinen koirahirviö, jota minä rakastan.
Hyvä! Täällä minä tahdon pitää vaakaa vyöryvän meren yllä: ja yhden todistajankin minä valitsen katselemaan, – sinut, sinä erakkopuu, sinä väkevätuoksuinen, laajasti-kaareutuva, jota minä rakastan! – Mitä siltaa myöten nykyisyys käy tulevaisuuteen? Minkä pakon mukaan korkea pakottaa itsensä alhaisempaan? Ja mikä käskee korkeimman – kasvamaan vielä korkeammaksi? – Nyt on vaaka tasapainossa ja paikoillaan: kolme raskasta kysymystä minä heitin siihen, kolme raskasta vastausta on toisessa vaakakupissa.
2
Hekuma: kaikille katumuspaitaisille ruumiin-halveksijoille tutkain ja paalu, ja kaikkien tuonpuoleisten odottajien "maailmaksi" kiroama: sillä se pilkkaa ja pettää kaikkia houre- ja harhaopettajia.
Hekuma: roskaväelle hiljainen tuli, missä se poltetaan; kaikelle madonsyömälle puulle, kaikille löyhkääville ryysyille valmistettu poltto- ja kiehutusuuni.
Hekuma: vapaille sydämille viaton ja vapaa, maan yrttitarha-onni, kaiken tulevaisuuden kiitollisuuden-ylenpalttisuus siirrettynä nykyisyyteen.
Hekuma: vain kuihtuneille suloinen myrkky, mutta jalopeura-tahtoisille suuri sydämenvahvistus, ja kunnioittaen säästetty viinien viini.
Hekuma: korkeamman onnen ja korkeimman toiveen suuri onnenvertaus.
Monelle on nimittäin avioliitto luvattu ja enemmän kuin avioliitto, – monelle, joka on itselleen vieraampi kuin mies ja nainen toisilleen: ja ken käsitti täysin, miten
vieraat
mies ja nainen ovat toisilleen!
Hekuma: – mutta minä tahdon aitoja ajatusteni ja vielä sanojenikin ympärille: jotta siat ja haaveksijat eivät murtaudu minun yrttitarhoihini! – Vallanhimo: kovimpien sydänkovien tuliruoska; julmimmat tuskat, jotka julmimmat itselleen säästävät; elävän tulirovion synkeä lieska.
Vallanhimo: häijy paarma, joka kiinnitetään turhamaisimpiin kansoihin; kaiken epäileväisen hyveen pilkkaaja: se joka ratsastaa jokaisella hevosella ja jokaisella ylpeydellä.
Vallanhimo: maanjäristys, joka murtaa ja aukimurtaa kaiken lahon ja onton; valkeiksi sivuttujen hautojen vyöryvä jyrisevä rankaiseva rikkimurtaja; salamoiva kysymysmerkki ennenaikaisten vastausten jälkeen.
Vallanhimo: jonka katseen edessä ihminen ryömii ja kyyristyy ja orjailee ja tulee matalammaksi kuin käärme ja sika: – kunnes vihdoin suuri ylenkatse huutaa hänestä – .
Vallanhimo: suuren ylenkatseen hirvittävä opettaja, joka saarnaa kaupungeille ja valtakunnille vasten kasvoja "katoa!" – kunnes ne vihdoin itse huutavat itselleen "katoa!"
Vallanhimo: joka taas houkutellen nousee puhtaittenkin ja yksinäisten tykö ja ylös itseensä tyytyväisille kukkuloille, hehkuen kuin rakkaus, joka houkutellen maalaa purppura-autuuksia maiselle taivaalle.
Vallanhimo: mutta ken kutsuu sitä
himoksi
, jos korkea halaa alas saadakseen valtaa! Totisesti, mitään sairasta ja himokasta ei ole sellaisessa halussa ja alasastumisessa!
Jotta yksinäinen kukkula ei iäksi yksinäisyyteen sulkeutuisi ja itseensä tyytyisi; jotta vuori tulisi laaksoon, ja korkeuden tuulet alankoihin: – Oi, ken löytäisi oikean ristimä- ja hyvenimen sellaiselle kaipuulle! "Lahjoittava hyve" – niin nimitti Zarathustra kerran tuota nimittämätöntä.
Ja silloin tapahtui myös – ja totisesti, tapahtui ensikerran! – , että hänen sanansa ylisti
itsekkäisyyttä
autuaaksi, eheää, tervettä itsekkäisyyttä, joka kumpuaa mahtavasta sielusta: – mahtavasta sielusta, johon korkea ruumis kuuluu, tuo ihana, voittavainen, terve, jonka ympärillä jokainen kappale käy kuvastimeksi:
– tuo notkea vakuuttava ruumis, tanssija, jonka vertauskuva ja ydinmehu itse-iloinen sielu on. Sellaisten ruumiiden ja sielujen itse-ilo kutsuu itseään: "hyveeksi".
Sanoillaan hyvästä ja huonosta suojelee sellainen itseilo itseään kuin pyhillä lehdoilla; onnensa nimillä se karkoittaa luotansa kaiken halveksittavan.
Luotansa se karkoittaa kaiken aran; se puhuu: huono – se on arkaa! Halveksittavalta näyttää siitä tuo alati sureva, huokaava, valittava ja se, joka poimii ylös pienimmänkin edun.
Se halveksii myöskin kaikkea voivottavaa viisautta: sillä totisesti, on olemassa myöskin viisautta, joka kukkii pimeässä, yövarjoviisaus: joka alati huokaa "kaikki on turhaa!"
Arkaa epäluuloa se halveksii, ja jokaista, joka tahtoo vannomisia katseiden ja käsien asemesta: myöskin kaikkea liian epäluuloista viisautta, – sillä sellainen on arkojen sielujen laji.
Vielä enemmän se halveksii pian-mukautuvaa, tuota koiramaista, joka heti makaa seljällään, tuo nöyrä; ja viisauttakin on olemassa, joka on nöyrää ja koiramaista ja hurskasta ja pian-mukautuvaa.
Vihaksi aivan on sille ja inhoksi se, ken ei milloinkaan tahdo puoltaa itseään, ken nielee myrkyllisen syljen ja pahat katseet, tuo liian-kärsivällinen, kaiken-sietäjä, kaikkeentyytyväinen: se nimittäin on orjien tapa.
Jos joku orjailee jumalien ja jumalallisten askelten edessä, jos ihmisten ja heikkojen ihmisajatusten edessä:
kaikkea
orjien tapaa se pilkkaa, tuo autuas itsekkäisyys!
Huono: niin se kutsuu kaikkea, mikä on masennettua, itaran-orjamaista, epävapaita vilkutussilmiä, ahdistettuja sydämiä, ja tuota petollista taipuvaa lajia, joka levein aroin huulin suutelee.
Ja rikkiviisaus: niin se kutsuu kaikkea, mitä orjat ja vanhukset ja väsyneet kokkaelevat; ja varsinkin koko tuota katalaa hourupäistä, ylen ovelapäistä pappishulluutta.
Mutta rikkiviisaat, kaikki nuo papit, maailmaan väsyneet ja ne, joiden sielu on nais- ja orjasukua, – oi, miten ilkeästi ne ovat ammoisista ajoista vehkeilleet itsekkäisyyden kanssa!
Ja se juuri muka olisi oleva hyvettä ja kutsuttava hyveeksi, että vehkeiltäisiin ilkeästi itsekkäisyyden kanssa! Ja "epäitsekkäiksi" – niin tahtoivat itseään hyvällä syyllä kaikki nuo maailmaan väsyneet pelkurit ja ristihämähäkit.
Mutta niille kaikille tulee nyt päivä, muutos, teloitusmiekka,
suuri keskipäivä:
silloin on paljon tuleva ilmi!
Ja ken sanoo Minää eheäksi ja pyhäksi ja itsekkäisyyttä autuaaksi, totisesti, hän sanoo myöskin, mitä hän tietää, tietäjä:
"Katso, se tulee, se on lähellä, suuri keskipäivä!"
– Näin puhui Zarathustra.
Raskauden hengestä
1
Minun puheenparteni – on kansan: liian karkea ja sydämensuora se on silkkijäniksille. Ja vielä vieraammalta kaikuu minun sanani kaikille mustekaloille ja kynäketuille.
Minun käteni – on narrinkäsi: voi kaikkia pöytiä ja seiniä, joissa vielä on tilaa narrikoruille ja narritöherryksille!
Minun jalkani – on hevosenjalka: sillä minä kapsutan, nelistän yli kantojen ja kivien, ristiin rastiin yli kenttien, ja olen pirullisen iloinen kaikesta nopeasta juoksusta.
Minun vatsani – on kai kotkan vatsa? Sillä se rakastaa enimmän lampaanlihaa. Mutta varmasti se on ainakin linnun vatsa.
Viattomista asioista ravittu ja vähästä, valmis ja kärsimätön lentämään, lentämään pois – se on nyt minun laatuni: kuinka ei jotakin siinä olisi linnun lajia!
Ja varsinkin, että minä olen raskauden hengen vihollinen, se on linnun lajia: ja totisesti, verivihollinen, perivihollinen, ikivihollinen! Oi, minnekä minun vihollisuuteni ei ole jo lentänyt ja tiehensä lentänyt!
Siitä minä voisin laulaa laulun – ja
tahdon
laulaa sen: vaikkakin olen yksin tyhjässä huoneessa ja vaikka minun täytyy laulaa se omille korvilleni.
Toisia laulajia on tosin, joiden kaulan vasta täysi huone saa pehmeäksi, käden puheliaaksi, silmän eläväksi, sydämen valvovaksi: – niiden kaltainen minä en ole. —
2
Ken ihmiset kerran opettaa lentämään, hän on temmannut pois kaikki rajakivet; kaikki rajakivet itse tulevat lentämään häneltä ilmaan, maan hän tulee uudesti kastamaan – "kevyeksi".
Lintu kamelikurki juoksee nopeammin kuin nopein hevonen, mutta sekin vielä pitää raskaasti päänsä raskaassa maassa: näin ihminenkin, joka ei vielä osaa lentää.
Raskas on hänelle maa ja elämä; ja niin
tahtoo
raskauden henki! Mutta ken tahtoo kevyeksi tulla ja linnuksi, hänen täytyy rakastaa itseään: – näin minä opetan.
Ei tosin sairaitten ja kiihkoisten rakkaudella: sillä heissä löyhkää myöskin itserakkaus!
Täytyy oppia rakastamaan itseään – näin minä opetan – eheällä ja terveellä rakkaudella: jotta sietäisi itseään eikä harhailisi ympäri.
Sellainen ympäriharhaileminen ristii itsensä "lähimmäisenrakkaudeksi": tällä sanalla on tähän saakka valheteltu ja teeskennelty parhaiten, ja varsinkin sen ovat tehneet sellaiset, jotka ovat käyneet kaikelle maailmalle taakaksi.
Ja totisesti, ei ole mikään käsky tätäpäivää ja huomista varten,
oppia
rakastamaan itseään. Pikemmin on tämä kaikista taidoista hienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisin.
Omistajilleen on nimittäin kaikki oma hyvin kätketty; ja kaikista aarrekaivoksista kaivetaan oma viimeiseksi esiin, – näin toimittaa raskauden henki.
Miltei jo kehdossa annetaan meille raskaita sanoja ja arvoja myötäjäisiksi: "hyvä" ja "paha" – niin on tämän myötäjäislahjan nimi. Niiden tähden annetaan meille anteeksi, että elämme.
Ja senvuoksi sallitaan pienten lasten tulla tykö, jotta he ajoissa varjeltaisiin rakastamasta itseään: näin toimittaa raskauden henki.
Ja me – me laahaamme uskollisesti, mitä meille myötäjäisiksi annetaan, kovilla hartioilla ja yli karujen vuorien! Ja jos me hikoilemme, niin meille sanotaan: "Niin, elämä on raskasta kantaa!"
Mutta vain ihminen on itselleen raskas kantaa! Se johtuu siitä, että hän laahaa liian paljon vierasta hartioillaan. Kamelin lailla hän polvistuu ja antaa itsensä hyvin kuormittaa.
Varsinkin väkevä, kantavainen ihminen, jossa kunnioitus asuu: liian monta
vierasta
raskasta sanaa ja arvoa hän sälyttää yllensä, – nyt hänestä tuntuu elämä erämaalta!
Ja totisesti! Moni
omakin
on raskasta kantaa! Ja paljon sisällistä ihmisessä on simpukan kaltaista, nimittäin iljettävää ja niljaista ja tavoittaa vaikeata – , – niin että jalon kuoren jaloine koruineen täytyy sen puolesta rukoilla. Mutta tämäkin taito täytyy oppia:
omistaa
kuori ja ihana muoto ja viisas sokeus!
Ja jälleen pettyy paljosta ihmisessä senvuoksi, että moni kuori on halpa ja surullinen ja liiaksi kuorta. Paljon kätkettyä hyvyyttä ja voimaa ei tule milloinkaan ilmi; oivallisimmat herkkupalat eivät saa yhtään maistajaa.
Naiset tietävät sen, nuo oivallisimmat: vähän lihavampi, vähän laihempi – oi, miten paljon kohtaloa on niin vähässä!
Vaikea on ihminen löytää ja vaikein itselleen; usein henki puhuu valheita sielusta. Näin toimittaa raskauden henki.
Mutta se on löytänyt itsensä, joka puhuu: tämä on
minun
hyväni ja pahani: täten hän on tehnyt mykäksi sen myyrän ja kääpiön, joka puhuu: "kaikille hyvä, kaikille paha."
Totisesti, minä en suvaitse myöskään sellaisia, joille kaikki on hyvää ja vieläpä tämä maailma parhain. Sellaisia minä kutsun kaikkeentyytyväisiksi.
Kaikkeentyytyminen, joka osaa maistaa kaikkea: se ei ole parhain maku! Minä kunnioitan vastahakoisia nirsoja kieliä ja vatsoja, jotka ovat oppineet sanomaan "Minä" ja "jaa" ja "ei".
Mutta pureksia ja sulattaa kaikki – se on oikea sikojen tapa. Alati sanoa J-A-A – sen oppi yksin aasi, ja ken sen henkeä on! – Syvä keltainen ja kuuma punainen: niin tahtoo minun lajini, – se sekoittaa verta kaikkiin väreihin. Mutta ken huoneensa valkeaksi sivuaa, hän ilmaisee minulle valkeaksi sivutun sielun.
Muumioihin rakastuvat toiset, toiset kummituksiin; ja molemmat ovat yhtä vihamielisiä kaikkea lihaa ja verta kohtaan – oi, miten molemmat ovat minulle vastenmielisiä! Sillä minä rakastan verta.
Ja siellä minä en tahdo asua ja oleskella, missä jokainen sylkee ja purskuttaa: se nyt on minun makuni, – mieluummin minä eläisin varkaiden ja valapattojen joukossa. Kenelläkään ei ole kultaa suussa.
Mutta vielä iljettävämpiä ovat minulle kaikki syljennuolijat; ja iljettävimmän ihmis-elukan, minkä löysin, sen minä kastoin kärkkyilijäksi: se ei tahtonut rakastaa ja tahtoi kuitenkin elää rakkaudesta.
Poloisiksi minä kutsun kaikkia, joilla on vain yksi valinta: tulla pahoiksi eläimiksi tai pahoiksi eläintenkesyttäjiksi: sellaisten luo minä en rakentaisi itselleni majaa.
Poloisiksi minä kutsun niitäkin, joiden alati täytyy
odottaa
– he ovat minulle vastenmielisiä: kaikki tullimiehet ja kaupustelijat ja kuninkaat ja muut maan- ja laatikonvartiat.
Totisesti, minä opin myös odottamisen ja perinpohjin, – mutta ainoastaan itseni odottamisen. Ja ennen kaikkea minä opin seisomaan ja käymään ja juoksemaan ja hyppimään ja kapuamaan ja tanssimaan.
Mutta tämä on minun oppini: ken tahtoo kerran oppia lentämään, hänen täytyy ensin oppia seisomaan ja käymään ja juoksemaan ja kapuamaan ja tanssimaan: – lentämistä ei saavuta lentämällä!
Köysiportailla minä opin kapuamaan ylös moneen ikkunaan, reippain jaloin minä kiipesin korkeisiin mastoihin: istua tiedon korkeilla mastoilla ei tuntunut minusta miltään halpa-arvoiselta autuudelta, – liehua pienten liekkien lailla korkeilla mastoilla: pieni tuli tosin, mutta kuitenkin suuri lohtu tuuliajoisille merimiehille ja haaksirikkoisille! – Moninaisilla teillä ja tavoilla minä tulin totuuteeni: en minä yhtä ainoata porrasta myöten noussut siihen korkeuteen, missä minun silmäni liitää etäisyyteeni.
Ja alati minä kysyin vain vastenmielisesti teitä, – se oli aina minulle vastenmielistä! Mieluummin minä kysyin ja koettelin itse teitä.
Koettelemista ja kysymistä oli minun kaikki kulkuni: – ja totisesti, myöskin vastaamaan täytyy
oppia
sellaisiin kysymyksiin! Mutta se – on minun makuni:
– ei hyvä, ei huono, mutta
minun
makuni, jota minä en enää häpeä enkä pidä salassa.
Se – on nyt
minun
tieni, – missä on teidän? niin minä vastasin niille, jotka kysyivät minulta 'tietä'.
Tietä
nimittäin – ei ole! – Näin puhui Zarathustra.
Vanhoista ja uusista tauluista
1
Täällä minä istun ja odotan, vanhoja rikottuja tauluja ympärilläni ja myöskin uusia puoleksi kirjoitettuja. Milloin tulee minun hetkeni?
– minun alasastumiseni, laskeutumiseni hetki: sillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä.
Sitä minä odotan nyt: sillä ensin täytyy merkkien tulla, että
minun
hetkeni on läsnä, – nimittäin naurava jalopeura kyyhkysparven keralla.
Sillä aikaa minä puhun itselleni kuten se, jolla on aikaa. Kukaan ei kerro minulle uutta: niin minä kerron itselleni oman itseni.
2
Kun minä tulin ihmisten luo, silloin minä huomasin heidän istuvan vanhassa luulossa: kaikki luulivat jo kauan sitten tietävänsä, mikä ihmiselle oli hyvää ja pahaa.
Vanhalta väsyneeltä asialta heistä tuntui kaikki puhe hyveestä; ja ken tahtoi nukkua hyvin, hän puhui vielä ennen maatamenoaan "hyvästä" ja "pahasta".
Tämän uneliaisuuden minä ravistin hereille opettaessani: mikä hyvää ja pahaa on,
sitä ei tiedä vielä kukaan:
– paitsi ehkä luova!
– Mutta hän on se, joka luo ihmisen päämaalin ja antaa maalle sen tarkoituksen ja tulevaisuuden: hän vasta
luo
sen,
että
jokin on hyvää ja pahaa.
Ja minä käskin heidän heittämään kumoon vanhat opetusistuimensa ja missä vain tuo vanha luulo oli istunut; minä käskin heidän nauramaan suurille hyvemestareilleen ja pyhille miehilleen ja runoilijoilleen ja maailmanlunastajilleen.
Heidän synkille viisailleen minä käskin heidän nauramaan ja jokaiselle, joka mustana linnunpelättimenä varoittaen oli istunut elämän puussa.
Heidän suurelle hautakadulleen minä asetuin ja itse haaskojen ja korppikotkien luo – ja minä nauroin heidän kaikelle menneisyydelleen ja sen laholle ja häviävälle ihanuudelle.
Totisesti, katumussaarnaajien ja narrien lailla minä huusin vihaa ja kirousta kaiken heidän suurensa ja pienensä ylitse, – että heidän parhaansa on niin ylen pieni! Että heidän pahimpansa on niin ylen pieni! – näin minä nauroin.
Minun viisas kaipuuni huusi ja nauroi näin minusta, se joka on vuorilla syntynyt, kesytön viisaus totisesti! – minun suuri kohisevasiipinen kaipuuni.
Ja usein se