Tietäjä
" – ja minä näin suuren alakuloisuuden ihmiset valtaavan. Parhaimmat väsyivät töihinsä.
"Levisi oppi, kulki usko sen rinnalla: 'kaikki on tyhjää, kaikki on yhtäläistä, kaikki on ollutta!' "Ja kaikilta kummuilta kaikui vastaan: 'kaikki on tyhjää, kaikki on yhtäläistä, kaikki on ollutta!' "Elon me kyllä korjasimme: mutta miksi meiltä kaikki hedelmät kävivät mädiksi ja ruskeiksi? Mitä putosi viime yönä alas häijystä kuusta?
"Turhaa oli kaikki työ, myrkyksi muuttui meidän viinimme, paha katse paahtoi meidän vainiomme ja sydämemme keltaisiksi.
"Kuiviksi me kävimme kaikki; ja jos tuli meihin tarttuu, niin me pölyämme kuin tuhka: – niin, itse tulenkin me olemme väsyttäneet.
"Kaikki kaivot meiltä kuivivat, merikin väistyi takaisin partailtaan.
Kaikki perustus tahtoo revetä, mutta syvyys ei tahdo niellä!
"'Oi, missä on enää meri, johon voisi hukkua': niin kaikuu meidän valituksemme – yli matalien lätäköiden.
"Totisesti, liian väsyneiksi me kävimme kuollaksemme; nyt me valvomme vielä ja elämme yhä – hautakammioissa!" – Näin kuuli Zarathustra erään tietäjän puhuvan; ja hänen ennustuksensa hiipi hänen sydämeensä ja muutti hänet. Murheellisena hän kulki ympäri ja väsyneenä; ja hän tuli niiden kaltaiseksi, joista tietäjä oli puhunut.
"Totisesti, niin hän sanoi oppilailleen, kauan ei kestä, ennenkuin tuo pitkä hämäryys saapuu. Oi, miten minä olen pelastava tuleni sen yli!
"Ettei se minulta tukahtuisi tässä alakuloisuudessa! Kaukaisempien maailmojen valohan se on oleva ja vielä kaukaisintenkin öiden!"
Näin sydämessään huolestuneena kulki Zarathustra ympäri; ja kolmeen päivään hän ei maistanut juomaa eikä ruokaa, ei saanut lepoa ja kadotti puhelahjan. Viimein tapahtui, että hän vaipui syvään uneen. Mutta hänen oppilaansa istuivat hänen ympärillään pitkät yöhetket ja odottivat huolissaan, että hän heräisi ja jälleen puhuisi ja elpyisi alakuloisuudestaan.
Mutta tämä on se puhe, jonka Zarathustra piti, kun hän heräsi; mutta hänen äänensä kaikui hänen oppilailleen kuin kaukaisesta etäisyydestä:
"Kuulkaa, minkä unen minä näin, ystävät, ja auttakaa minua selittämään sen tarkoitus!
"Arvoitus se on minulle vielä, tuo uni; sen tarkoitus on kätkettynä siihen ja vangittuna eikä lennä vielä sen yli vapain siivin.
"Kaikesta elämästä minä olin luopunut, niin minä uneksin. Yö- ja haudanvartiaksi minä olin tullut, tuolla kuoleman yksinäisessä vuorilinnassa.
"Tuolla ylhäällä minä vartioin hänen arkkujaan: täynnä olivat kumeat holvit sellaisia voitonmerkkejä. Lasisista arkuista katseli minua voitettu elämä.
"Tomuisten iankaikkisuuksien hajua minä hengitin: helteisenä ja tomuisena oli minun sieluni. Ja kenpä siellä olisi voinut sieluaan tuulettaa!
"Sydänyön kirkkaus ympäröi alati minua, yksinäisyys oli kyyryssä sen vieressä; ja, kolmanneksi, korahteleva kuolonhiljaisuus, ystävistäni huonoin.
"Avaimia minulla oli, kaikkein ruosteisimpia avaimia; ja niillä minä osasin avata kaikkein narisevimman portin.
"Kuten ankaran vihainen vaakkuminen lensi ääni läpi pitkien käytävien, kun portinpuoliskot liikahtivat: tyytymättömänä kirkui tuo lintu, vastahakoisesti se tahtoi tulla herätetyksi.
"Mutta vieläkin hirvittävämpää ja sydäntäahdistavampaa oli se, kun se jälleen vaikeni ja ylt'ympäri oli hiljaista, ja minä istuin yksin tuossa kavalassa äänettömyydessä.
"Niin kului aika ja hiipi pois luotani, jos enää aikaa oli: mitä minä siitä tiedän! Mutta viimein tapahtui se, mikä minut herätti.
"Kolme kertaa kumahti isku porttia vasten kuin ukkonen, kolme kertaa kaikuivat ja ulvoivat holvit vastaan: silloin minä läksin portille.
"Alpa! huusin minä, ken kantaa tuhkansa vuorille? Alpa! Alpa! Ken kantaa tuhkansa vuorille?
"Ja minä kiersin avainta ja työnsin porttia ja ponnistin voimiani.
Mutta se ei auennut sormenleveyttäkään:
"Silloin kohiseva tuulenpuuska tempasi portinpuoliskot erilleen: viheltäen, jyristen ja vihloen se viskasi minulle mustan arkun:
"Ja kohisten ja viheltäen ja jyristen halkesi arkku ja syöksi ulos monta tuhatta naurua.
"Ja tuhannessa lasten, enkelien, pöllöjen, narrien ja lastenkokoisten perhosten haamussa se nauroi ja ilkkui ja kohisi minua vastaan.
"Hirveästi minä peljästyin siitä: se viskasi minut maahan. Ja minä huusin kauhusta, kuten en milloinkaan ole huutanut.
"Mutta minun oma huutoni herätti minut: – ja minä tulin tuntoihini." – Näin kertoi Zarathustra unensa ja vaikeni sitten: sillä hän ei tiennyt vielä selitystä uneensa. Mutta se oppilas, joka oli hänelle rakkain, nousi nopeasti, tarttui Zarathustran käteen ja puhui:
"Sinun oma elämäsi selittää meille tämän unen, oi Zarathustra!
"Etkö sinä itse ole se kimakasti viheltävä tuuli, joka tempaa kuoleman linnan portit auki?
"Etkö sinä itse ole arkku, joka on täynnä kirjavia häijyyksiä ja elämän enkeli-irvinaamoja?
"Totisesti, kuten tuhatkertainen lapsennauru saapuu Zarathustra kaikkiin kuolinkammioihin, nauraen noille yö- ja haudanvartioille ja sille, ken vain kolkkoja avaimia kalistelee.
"Kauhistuttava ja kumoonviskaava sinä olet heidät naurullasi; voimattomuus ja herääminen on todistava sinun valtaasi heidän ylitsensä.
"Ja silloinkin, kun tuo pitkä hämäryys saapuu ja kuolonväsymys, et sinä ole astuva alas meidän taivaaltamme, sinä elämän puoltaja!
"Uusia tähtiä sinä näytit meille ja uusia yöihanuuksia; totisesti, itse naurun sinä levitit meidän yllemme kuin kirjavan teltan.
"Nyt on lapsennauru alati kumpuava ruumisarkuista; nyt on väkevä tuuli alati puhaltava yli kuolonväsymyksen: siitä sinä olet itse meille takuuna ja tietäjänä!
"Totisesti, itse niinä sinä olet uneksinut olevasi, vihollisinasi: se oli sinun pahin unesi!
"Mutta kuten sinä heräsit heidän luotaan ja tulit tuntoihisi, niin he itse tulevat heräämään pois omasta itsestään – ja tulevat sinun luoksesi!" – Niin puhui oppilas; ja kaikki toiset tungeskelivat nyt Zarathustran ympärillä ja tarttuivat hänen käsiinsä ja tahtoivat saada hänet jättämään vuoteen ja alakuloisuuden ja palaamaan heidän luokseen. Mutta Zarathustra istui suorana vuoteellaan, ja katse outona. Kuten se, joka palaa kotiin pitkän poissaolon jälkeen, katseli hän oppilaitaan ja tutki heidän kasvojaan; eikä hän vielä tuntenut heitä. Mutta kun he nostivat hänet ylös ja asettivat hänet jaloilleen, katso, silloin hänen silmänsä muuttui yht'äkkiä; hän ymmärsi kaiken, mitä oli tapahtunut, siveli partaansa ja sanoi voimakkaalla äänellä:
"No niin! Sillä on nyt aikansa; mutta pitäkää huoli siitä, oppilaani, että me saamme hyvän aterian, ja pian. Näin minä aion tehdä parannusta huonoista unista!
"Mutta tietäjän tulee syödä ja juoda minun rinnallani: ja totisesti, minä tahdon vielä näyttää hänelle merenkin, johon hän voi hukkua!" – Näin puhui Zarathustra. Mutta sitten hän katseli kauan sitä oppilasta kasvoihin, joka oli selittänyt unen, ja pudisti samalla päätänsä. —
Lunastuksesta
Kun Zarathustra kulki eräänä päivänä yli suuren sillan, ympäröivät raajarikot ja kerjäläiset hänet, ja eräs kyttyräselkäinen puhui hänelle näin:
"Katso, Zarathustra! Kansakin oppii sinulta ja rupeaa uskomaan sinun oppiisi: mutta jotta se kokonaan sinua uskoisi, siihen tarvitaan vielä yhtä – sinun täytyy saada meidät raajarikotkin uskomaan! Tässä sinulla on nyt ihana valikoima ja totisesti, tilaisuus käydä enempään kuin yhteen hiuspalmikkoon! Sokeat sinä osaat parantaa ja rammat tehdä käyviksi; ja siltä, jolla on liian paljon takapuolellaan, voisit kai ottaa hiukan pois: – se olisi, tarkoitan minä, oikea tapa saada raajarikot uskomaan Zarathustraan!"
Mutta Zarathustra vastasi näin sille, joka oli puhunut: "Jos kyttyräselkäiseltä ottaa pois hänen kyttyränsä, niin ottaa häneltä pois hänen henkensä, – näin opettaa kansa. Ja jos sokealle antaa hänen silmänsä, niin hän näkee liian monta kurjaa asiaa maan päällä: niin että hän kiroaa sitä, joka hänet paransi. Mutta ken ramman tekee käyväksi, hän tekee hänelle suurimman vahingon: sillä tuskin hän osaa kävellä, ennenkuin hänen paheensa kiidättävät hänet mukanaan – näin opettaa kansa raajarikoista. Ja miksi ei Zarathustra ottaisi oppia kansalta, kun kansa oppii Zarathustralta?
"Mutta tämä on vähäpätöisintä, sittenkuin tulin ihmisten joukkoon, että minä näen: tältä puuttuu silmä ja tuolta korva ja kolmannelta jalka, ja toisia on olemassa, jotka ovat kadottaneet kielen tai nenän tai pään.
"Minä näen ja näin kehnompaa ja paljon niin innoittavaa, etten tahtoisi kaikesta puhua, enkä muutamista edes vaieta: nimittäin ihmisiä, joilta puuttui kaikkea, paitsi että heillä yhtä on liian paljon, – ihmisiä, jotka eivät ole mitään muuta kuin suuri silmä tai suuri suuri suu tai suuri vatsa tai joku muu suuri – päinvastaisiksi raajarikoiksi minä kutsun niitä.
"Ja kun minä tulin yksinäisyydestäni ja kuljin ensi kerran tämän sillan yli: silloin minä en uskonut silmiäni ja katsoin, katsoin vielä kerran, ja sanoin viimein: 'se on korva! Korva niin suuri kuin ihminen!' Ja minä katselin vielä paremmin: ja tosiaan, korvan alla liikkui vielä jotakin, joka oli viheliäisen pieni ja köyhä ja hoikka. Ja totisesti, tuo suunnaton korva oli kiinni ohuessa varressa, – mutta tuo varsi oli ihminen! Kenellä oli silmänsä edessä lasi, saattoi huomata vielä pienet kateelliset kasvot; vieläpä senkin, että pieni pöyhkeä sielu heilui varressa. Mutta kansa sanoi minulle, että tuo suuri korva ei ollut ainoastaan ihminen, vaan suuri ihminen, nero. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut kansaa, kun se on puhunut suurista ihmisistä, – ja pysyin uskossani, että se oli päinvastainen raajarikko, jolla oli kaikkea liian vähän ja yhtä liian paljon."
Kun Zarathustra oli puhunut kyttyräselkäiselle näin ja niille, joiden puhetorvi ja puoltaja tämä oli, kääntyi hän syvällä mielipahalla oppilaittensa puoleen ja sanoi:
"Totisesti, ystäväni, minä kuljen ihmisten joukossa kuin ihmissirpaleitten ja raajojen joukossa!
"Tämä on minun silmälleni hirveätä, että minä näen ihmiset pirstaleiksi lyötyinä ja hajoitettuna kuin taisto- ja teurastustantereella.
"Ja jos minun silmäni pakenee nykyisyydestä menneisyyteen: niin se näkee alati samaa: sirpaleita ja raajoja ja kauhistuttavia sattumia – mutta ei yhtään ihmisiä!
"Nykyisyys ja menneisyys maan päällä – oi, ystäväni – se on minulle sietämättömintä; enkä minä voisi elää, ellen minä vielä olisi senkin tietäjä, mitä täytyy tulla.
"Tietäjä, tahtoja, luova, tulevaisuus itse ja silta tulevaisuuteen – ja oi, itsekin vielä kuin raajarikko tällä sillalla: kaikkea tätä on Zarathustra.
"Ja tekin olette usein kysyneet itseltänne: 'kuka on Zarathustra meille? Mikä hänen nimensä on meille oleva?' ja kuten minä itse vastasitte te kysymyksillä itsellenne.
"Onko hän lupaavainen? Vai täyttäjä? Valloittavainen? Vai perijä?
Syksy? Vai aurankärki? Lääkäri? Vai terveeksitullut?
"Onko hän runoilija? Vai totuuttarakastavainen? Vapauttaja? Vai kesyttäjä? Hyvä? Vai paha?
"Minä vaellan ihmisten joukossa kuin tulevaisuuden sirpaleitten joukossa: sen tulevaisuuden, jonka minä näen!
"Ja tämä on koko minun haluni ja harrastukseni, että minä yhdeksi runoilisin ja yhdistäisin, mikä on sirpaletta ja arvoitusta ja kauhistuttavaa sattumaa.
"Ja miten minä sietäisin sen, että olen ihminen, ellei ihminen olisi myös runoilija ja arvoitusten arvaaja ja lunastaja sattumasta!
"Lunastaa menneet ja luoda kaikki 'Oli' uudeksi. 'Niin minä tahtoisin sen olemaan!' – se vasta on minulle lunastusta!
"Tahto – se on vapauttajan ja ilontuojan nimi: niin minä olen opettanut teille, ystäväni! Mutta oppikaa nyt tämä lisäksi: tahto itse on vielä vanki.
"Tahtominen vapauttaa: mutta mikä on sen nimi, joka pitää vielä vapauttajankin kahleissa?
"'Oli': se on tahdon hammastenkiristyksen ja yksinäisimmän murheen nimi. Voimattomana sitä vastaan, mikä on tehty, – on se kaiken menneisyyden häijy katselija.
"Takaisin ei tahto voi tahtoa; että se ei voi murtaa aikaa ja ajan himoa, – se on tahdon yksinäisin murhe.
"Tahtominen vapauttaa: mitä miettii itse tahto itselleen, jotta se pääsisi vapaaksi murheestaan ja pilkkaisi vankilaansa?
"Oi, narriksi tulee jokainen vanki! Narrimaisesti lunastaa itsensä vangittu tahtokin.
"Että aika ei kulje taaksepäin, se on sen mielikarvaus; 'mikä on ollut' – se on sen kiven nimi, jota se ei voi vierittää.
"Ja niin se vierittää kiviä mielikarvaudesta ja alakuloisuudesta ja harjoittaa kostoa sitä kohtaan, joka ei tunne suuttumusta ja alakuloisuutta kuten se.
"Näin on tahdosta, vapauttajasta, tullut ilkityöntekijä: ja kaikelle, mikä voi kärsiä, kostaa se senvuoksi, ettei se voi kulkea taaksepäin.
"Tämä, niin tämä yksin on juuri kostoa: tahdon vastenmielisyys aikaa ja sen menneisyyttä kohtaan.
"Totisesti, suuri narrimaisuus on meidän tahdossamme; ja kiroukseksi kaikelle inhimilliselle se tuli, että tämä narrimaisuus oppi hengen!
"Koston henki: ystäväni, se oli tähän saakka ihmisten parhain ajatteleminen; ja missä kärsimystä oli, siellä oli aina oleva rangaistusta.
"Sillä 'rangaistukseksi' kutsuu kosto itse itseään: valhesanalla se teeskentelee itselleen hyvän omantunnon.
"Ja koska itse tahtomisessa on kärsimystä, siksi että se ei voi tahtoa takaisin, – siis olisi tahtominen itse ja kaikki elämä – rangaistusta!
"Ja nyt vyöryi pilvi toisensa jälkeen hengen yli: kunnes hulluus viimein saarnasi: 'Kaikki hukkuu, siksi kaikki ansaitsee vain hukkua!' "'Ja tämä on oikeamielisyyttä, tämä ajan laki, että sen täytyy syödä omat lapsensa': näin saarnasi hulluus.
"'Siveellisesti ovat oliot järjestetyt oikeuden ja rangaistuksen mukaan. Oi, missä on lunastus olioiden virrasta ja rangaistuksen olemassaolosta?' Näin saarnasi hulluus.
"'Voiko olla olemassa lunastusta, jos on olemassa iankaikkinen oikeus? Oi, vierittämätön on kivi 'Oli': iankaikkisia täytyy myöskin kaikkien rangaistusten olla!' Näin saarnasi hulluus.
"Mitään tekoa ei voi tehdä tekemättömäksi: miten se voitaisiin rangaistuksen kautta tehdä tekemättömäksi! Tämä, tämä on iankaikkista rangaistuksen 'olemassaolossa', että olemassaolon täytyy iankaikkisesti jälleen olla teko ja syyllisyys!
"Paitsi sitten jos tahto vihdoin lunastaisi itsensä ja tahtominen muuttuisi ei-tahtomiseksi – : mutta te tunnette, veljeni, tuon hulluuden tarulaulun!
"Pois minä vein teidät näistä tarulauluista, kun minä opetin teille: 'tahto on luova.' "Kaikki 'Oli' on sirpaletta, arvoitusta, kauhistuttavaa sattumaa – kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahtoisin!' – kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahdon! Niin minä olen tahtova!' "Mutta puhuiko se jo niin? Ja milloinka se tapahtuu? Onko tahto riisuttu jo oman hulluutensa valjaista?
"Onko tahto tullut jo itselleen lunastajaksi ja ilontuojaksi? Onko se unhoittanut koston hengen ja kaiken hammastenkiristyksen?
"Ja ken opetti sille sovituksen ajan kanssa, ja korkeamman kuin kaikki sovitus on?
"Korkeampaa kuin kaikki sovitus täytyy sen tahdon tahtoa, joka on tahto valtaan – : mutta miten tämä on tapahtuva? ken opettaa sille vielä takaisintahtomisenkin?"
– Mutta tässä kohdassa puhetta tapahtui, että Zarathustra äkkiä keskeytti ja oli aivan sellaisen näköinen, joka äärimmilleen kauhistuu. Silmä kauhistuneena hän katseli oppilaitaan; hänen silmänsä lävisti kuin nuolilla heidän ajatuksensa ja sala-ajatuksensa. Mutta hetkisen kuluttua hän nauroi jo jälleen ja sanoi sävyisästi:
"Vaikeata on elää ihmisten joukossa, siksi että vaikeneminen on niin vaikeata. Etenkin puheliaalle." – Näin puhui Zarathustra. Mutta kyttyräselkäinen oli kuunnellut hänen puheensa ja peittänyt sen kestäessä kasvonsa; mutta kun hän kuuli Zarathustran nauravan, nosti hän uteliaasti katseensa ja sanoi hitaasti:
"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin meille kuin oppilailleen?"
Zarathustra vastasi: "Mitä ihmettelemistä siinä on! Kyttyräselkäisten kanssa tulee puhua kyttyräselkäisesti!"
"Hyvä, sanoi kyttyräselkäinen; ja koulupoikien kanssa tulee jaaritella koulusta.
"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin koulupojilleen – kuin itselleen?" —
Ihmisviisaudesta
Ei korkeus: jyrkänne on hirvittävä!
Jyrkänne, missä katse syöksyy alas ja käsi tavoittaa ylös. Siellä sydäntä pyörryttää kaksinkertaisen tahtonsa takia.
Oi, ystävät, oletteko tekin arvanneet minun sydämeni kaksinkertaisen tahdon?
Se, se on minun jyrkänteeni ja vaarani, että minun katseeni syöksyy korkeuteen, ja että minun käteni nojautuu ja nojaa – syvyyteen!
Ihmisiin takertuu minun tahtoni, kahleilla minä sidon itseni ihmisiin, koska se tempaa minut ylös yli-ihmiseen: sillä sinne tahtoo minun toinen tahtoni.
Ja siksi minä elän sokeana ihmisten joukossa, ikäänkuin en tuntisi heitä: jotta minun käteni ei kokonaan kadottaisi uskoansa tukeen.
Minä en tunne teitä, ihmiset! tämä pimeys ja lohdutus on usein ympärilleni levitettynä.
Minä istun portilla jokaisen veijarin varalla ja kysyn: kuka tahtoo pettää minut?
Tämä on minun ensimäinen ihmisviisauteni, että minä annan pettää itseäni, jotta minun ei tarvitsisi kavahtaa itseäni pettäjistä.
Oi, jos minä kavahtaisin itseäni ihmisistä: miten ihminen voisi olla minun palloni ankkurina! Liian helposti se tempaisi minut ylös ja pois!
Tämä kaitselmus on minun kohtaloni yllä, että minun täytyy olla ilman varovaisuutta.
Ja ken ihmisten keskuudessa ei tahdo nääntyä janoon, hänen täytyy oppia juomaan kaikista laseista; ja ken ihmisten joukossa tahtoo pysyä puhtaana, hänen täytyy ymmärtää pestä itsensä likaisellakin vedellä.
Ja näin minä puhuin usein itselleni lohdutukseksi: "No niin! Hyvä!
Vanha sydän! Onnettomuus epäonnistui sinulta: nauti sitä – onnenasi!"
Mutta tämä on minun toinen ihmisviisauteni: minä säästän turhamielisiä enemmän kuin ylpeitä.
Eikö loukattu turhamaisuus ole kaikkien murhenäytelmien äiti? Mutta missä ylpeyttä loukataan, siellä kasvaa varmaan jotakin vielä parempaa kuin ylpeys on.
Jotta elämä olisi hyvää katsella, täytyy sen näytelmä tulla hyvin näytellyksi: mutta siihen tarvitaan hyviä näyttelijöitä.
Hyviksi näyttelijöiksi minä huomasin kaikki turhamieliset: he näyttelevät ja tahtovat, että heitä kernaasti katsellaan, – koko heidän henkensä on tässä tahdossa.
He näyttelevät itseään, he sepittävät itseään; heidän läheisyydessään minä rakastan katsella elämää, – se parantaa alakuloisuudesta.
Siksi minä säästän turhamielisiä, koska he ovat minun alakuloisuuteni lääkäreitä ja pitävät minua kiinni ihmisessä kuin näytelmässä.
Ja sitten: ken mittaa turhamielisessä hänen kainoutensa koko syvyyden! Minä olen hänelle suopea ja säälin häntä hänen kainoutensa takia.
Teiltä hän tahtoo oppia uskonsa itseensä; hän ravitsee itsensä teidän katseistanne, hän syö ylistyksen teidän käsistänne.
Teidän valheennekin hän uskoo, kun te valhettelette hänestä hyvää; sillä syvimmästään hänen sydämensä huokaa: "mitä minä olen!"
Ja jos oikea hyve on se, joka ei tiedä itsestään: no niin, turhamielinen ei tiedä kainoudestaan! – Mutta tämä on minun kolmas ihmisviisauteni, että minä en anna teidän pelkonne turmella minulta pahan näköä.
Minä olen onnellinen katsellessani niitä ihmeitä, jotka kuuma aurinko on synnyttänyt: tiikereitä ja palmuja ja kalkkarokäärmeitä.
Ihmistenkin joukossa on kuuman auringon ihania sikiöitä ja paljon pahuuden ihmettä.
Totta on, kuten teidän viisaimpanne eivät näyttäneet minusta erittäin viisailta: samoin minä huomasin ettei ihmisten pahuus ollut maineensa veroinen.
Ja usein minä kysyin päätäni pudistaen: Miksi vielä kalista, te kalkkarokäärmeet?
Totisesti, pahallekin on vielä olemassa tulevaisuus! Ja kuuminta etelää ei ole vielä löydetty ihmisille.
Miten monta kutsutaan nyt hirveimmäksi pahaksi, joka on kuitenkin vain kaksitoista jalkaa leveä ja kolme kuuta pitkä. Mutta kerran on maailmaan tuleva suurempia lohikäärmeitä.
Sillä jotta yli-ihmiseltä ei puuttuisi lohikäärmettään, ylilohikäärmettä, joka on hänen arvoisensa: siksi tulee monen kuuman auringon vielä paahtaa kosteille aarniometsille!
Teidän villikissoistanne täytyy ensin tulla tiikereitä ja teidän myrkkykonnistanne krokotiilejä: sillä hyvällä metsästäjällä tulee olla hyvää metsänriistaa!
Ja totisesti, te hyvät ja vanhurskaat! Teissä on paljon naurettavaa ja etenkin teidän pelkonne sitä kohtaan, jonka nimi tähän saakka oli "Perkele"!
Niin kaukana te olette sieluinenne suuresta, että yli-ihminen olisi teille hirvittävä hyvyydessään!
Ja te viisaat ja tietävät, te pakenisitte sitä viisauden auringonpaahdetta, jossa yli-ihminen riemulla alastomuuttansa kylpee!
Te korkeimmat ihmiset, jotka silmäni kohtasi! Tämä on minun epäilyni teitä kohtaan ja minun salainen nauruni: minä arvaan, että te kutsuisitte minun yli-ihmistäni – perkeleeksi!
Oi, minä väsyin näihin korkeimpiin ja parhaimpiin: heidän "korkeudestaan" minä kaipasin ylös, ulos, pois yli-ihmiseen!
Kauhu valtasi minut, kun minä näin nämä parhaimmat alastomina: silloin minulle kasvoi siivet liitääkseni pois kaukaisiin tulevaisuuksiin.
Kaukaisempiin tulevaisuuksiin, eteläisempään etelään kuin yksikään kuvienluoja on uneksinut: sinne, missä jumalat häpeävät kaikkia vaatteita!
Mutta valhepuvussa minä tahdon nähdä teidät, te lähimmäiset ja kanssaihmiset, ja hyvin koristeltuina ja turhamielisinä ja arvokkaina, "hyvinä ja vanhurskaina".
Ja valhepuvussa minä tahdon itse istua teidän joukossanne, – että minä en tuntisi teitä enkä itseäni: tämä nimittäin on minun viimeinen ihmisviisauteni. – Näin puhui Zarathustra.