MUUT. Mihin?
JAAKKO. Huu! Tuolla alhaalla, suuressa ojangossa, on nyt —
SIRKKUNEN. Minun palvelianiko?
JAAKKO. Suokoon taivas, että hän pian itse makaisi siellä! – Vaan oi! – Kaikki meidän kauniit, lumivalkoset ankat – niin suuret ja lihavat – ja – pau! Siellä makasi ne kaikki kohta kellellään – varmaankin koko tusina – läpi-ammuttuina!
KLAARA. Mun ihanat ankkani!
JAAKKO. Voi, hyvä rouva, jos olisitte ollut siellä – uu, se oli sydäntä särkevä näkö!
KLAARA. Voi kauheata!
AINI. Mutta mummo-kultasein – ! (Jaakolle). No, menehän toki tiehesi!
JAAKKO (siv.). Hm! Saakeli —
SIRKKUNEN. Kunniani kautta, min'en tiedä sanaakaan —
KLAARA. Teidän palvelianne on hirvein julmuri.
AINI. Mutta eihän herra Sirkkunen sille mitään voi. Kuulettehan itse —
JAAKKO. Ei siinä vielä kyllä: Aini-neidin valkoiset kyyhkyset saivat myöskin maistaa hauleja —
AINI. Taivas!
KLAARA. Ne siis myöskin ammutut?
JAAKKO. Yks' toisensa jälestä – siellä ne nyt uiskentelevat verissään ankkojen kanssa kilpaa.
AINI (pyyhkii kyyneleen).
JAAKKO. Se lemmon nieltävä vakuutti vain herransa antaneen hänelle yleisen metsästys-luvan.
SIRKKUNEN (siv.). Hän itkee! – Ää, tuo roisto!
KLAARA (lohduttaen Ainia). Mun hyvä lapsiparkani!
SIRKKUNEN (läheten Ainia; aivan hellästi). Neitini, uskokaa, se surettaa minua enemmän, kuin te —
AINI (nauraa kyynel silmässä). Enhän minä olekkaan teille vihoissani – en ollenkaan teille.
SIRKKUNEN. Ja sen konnamaisen kurjan, joka saattoi nämät kyyneleet vuotamaan, sen pitää – olkaa varma siitä – heti paikalla tästä talosta!
(Menee reippaasti).
KLAARA (katsoen hänen jälkeensä). Ja vieköön herransa muassaan!
JAAKKO. Kun hän jo on puhdistanut talon eläimistä, niin tulee varmaankin nyt meidän vuoromne. – Ei täällä nykyään saata olla varma hengestänsäkään!
Kuudes kohtaus.
Entiset. Stool (vasemmalla).
STOOL. Lapseni! Ainiseni! – Ajatelkaapa! Hän on täällä! Hän on tullut!
KAIKKI. Kuka?
STOOL. Nuori Keikkanen!
KLAARA. Niin, lapseni, siinä olisi kohta toisenmoinen.
AINI. Mutta vaari-kulta, olettehan te jo luvannut minut toiselle ja —
STOOL. Lapseni! Se ei tosiaankaan ollut minun vikani. – (Jaakolle) No, menehän sinä pitämään huolta hevosista!
JAAKKO (mennessään). Minä saan kohta pitää huolta kaikesta meidän talossa.
(Pois).
STOOL (Ainille). Hän oli niin kärsimätön, ett'ei ehtinyt odottamaan minun vastaustanikaan.
AINI (aikoo mennä). Enkä minäkään tahdo odottaa häntä – minä olen myöskin kärsimätön.
STOOL (pidättäen häntä). No, mutta jäähän toki tänne!
KLAARA. Pitää tutkia, ennenkuin tuomitsee.
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Keikkanen.
KEIKKANEN. Mutta kapteeni, kapteeni – kuulkaahan, kapteeni! Minne te jäitte? – Voi teitä armotonta! Te luovuitte minusta ja saatoitte minut siten naisten seuraan – niin, aivan hienojen naisten seuraan – ja tämmöisessä matkapuvussa – silmät ja korvat tomua täynnä. – Kapteeni! Te olette minut paulaan houkutellut – ja minun pitää senvuoksi hävetä – mutta miksikäs häpeänkään! Olemmehan me kaikki tomua. Hahaha! Te olette myöskin pelkkää tomua, kapteeni!
KLAARA (hiljaa). Hyvimpä hän näyttää kummalliselta!
AINI (hiljaa). Huomaatteko sen?
STOOL. Sallitteko, että minua —
KEIKKANEN. Esittelisitte, ai'otte kai sanoa? Ei – sitä ei tarvis. – Minun sydämeni on hirveän maneitillinen. Se arvaa esineet, vaikka silmiäkin huikasee. (Klaaralle). Oi, mikä jumalallinen olento! – Oikein ylevä Jumalatar – varsin hyvin säilynyt kylkikappale tästä rotevasta koti-jumalasta! Te olette varmaan rouva Stool – älkää kieltäkökkään, te olette ihan varmaan rouva Stool. – Ja minä olen nuori Keikkanen.
(Kumartaa).
KLAARA. Herrani!
(Kumartaa).
KEIKKANEN. Ja tuo toinen nainen – Oo! Varjele mua – !
(Ottaa pullon, haistaa sitä).
KLAARA. Taivas!
AINI (hiljaa). Tekikö mun katsantoni hänen noin pahaa?
KEIKKANEN. Minä toinnun toki vähitellen. Te olette neiti Aini. – Minulle on tosin kerrottu teidän vallan erinomaisesta suloudestanne, mutta kertoja jäi vähintäänkin viisi kuudetta pykälää totuuden sata-pykäläisen määrän tälle puolelle, (kumartaa). Neiti Aini, minä olen Keikkanen – nuorempi tietysti – sitä mun ei tarvitse lisätäkkään; näkeehän sen jokainen itsekkin. Varmaan tekin sen huomasitte?
AINI (kumartuu syvään, silmät melkein ummessa).
STOOL (hiljaa Keikkaselle). Mitä hänestä pidätte?
KEIKKANEN. Sit' en voi kielin kertoakkaan – mun täytyy vallan vai'eta.
(Itsekseen). Hän näkyy myöskin vaikenevan!
KLAARA (Ainille). Vastaahan toki jotakin.
AINI (hiljaa). Minkätähden? Kylläpä hän yksinkin näkyy pitävän huolen puheesta.
KLAARA (hiljaa Keikkaselle). Meidän Aini on vielä vallan kaino.
KEIKKANEN (hiljaa). Ymmärrän – ensimäiset vaikutukset. – Ne voittavat hänen kokonaan. Mutta minun pitää paikalla päästä parempaan pukuun. (Yskii). Hmh! Hmh! Voi tuota kauheata pölyä! Ciel! Mitä näen! Minä olen kokonaan unohtanut – jäänyt tänne tällaisessa puvussa! Mille excuses!
STOOL. Minä hankin teille heti paikalla kamarin —
KLAARA (Stoolille). Sinisen kamarin tietysti, jossa vanhojen sukulaistemme kuvat ovat.
KEIKKANEN (riemuissaan). Niissä saan siis nähdä menneet alkuperäiset! – (Aikoo mennä; huomaten). No, kas kun olin juuri unhoittaa. Postiljooni pyysi minun Groom'ini [= palvelia] tuomaan nämät kirjeet teille, ihan omiin käsiin – me tapasimme hänet neljännestuntia sitte. – Mutta mitä mies miettikään? Kuinka olisin minä voinut sallia palveliani – en, en – sen toimitan itse —
(Antaa Stoolille moniaita kirjeitä).
STOOL. Kiitän teitä vaivastanne! – Tuoss' on kirje sinullekin, Aini.
(Antaa hälle kirjeen).
AINI. Minulleko? – Ai, kas niin – Elliltä!
KEIKKANEN. Voi tuota sallimuksen veitikkamaista peliä! Se on pikku veitikka, tuo sallimus, sattumus, kohtalo – tai miksi sitä sanoisin. Nytkin se pisti kouraani kirjeen teille, neiti – ja teki minusta siten Postillon d'a – Postillon d'amour – hahaha! (Siv.) Hän muuttui tosiaankin vallan mykäksi! – (Ääneen) Minä tottelen teitä, kapteeni. – (Menee hyräellen) "Kun salama lyö, Se hetken on työ – Vaan – "
(Pois. Stool ja Klaara seuraavat häntä).
Kahdeksas kohtaus.
Aini.
AINI. Ja tuo on muka sievä ja rakastettava? – Ei, vaari-kulta, noista kahdesta pahasesta on sittenkin Sirkkunen monta kertaa parempi. – Kun häntä vain ensin pikkuisen opetan, muuttuu hän hyvinkin kohteliaaksi – siitä olen varma. (Avaa kirjeen). No, mitähän nyt Elli kirjoittanee? – (Lukee). "Aini kultani! – Nyt vain pari sanaa ainoastaan kuoreksi myötä-seuraavalle kirjeelle, jonka sattumalta näin veljeni kamarissa, ja jonka nyt lähetän, sillä se on sinulle hyvin tärkeä." (Kummastellen). Tärkeäkö, minulle – Ihmeellistä! – Keltähän tämä lieneekään? (Katselee allekirjoitusta). Kaarlo Sirkkunen. – Siis tuntee hän Ellin veljen. Nyt mun täytyy tunnustaa, että olen pikkuisen utelias! (Lukee). "Veikkoni Kustaa! – Nyt olen vihdoinkin päättänyt: Minä lähden. Minun täytyy matkustaa Haapaniemeen, jossa se hanhenpoikanen oleskelee, jonka minun täytyy naida." – Taivas! – "Sinä tiedät kuinka hirveän vastoinmielistä se minulle on – vaan setäni tahtoo, ja minä olen päättänyt totella häntä – ainakin näöksi. – Minä toivon toki törkeänä, siivottomana hölmönä – jona ai'on sinne mennä – heti saavani jäniksen passin in optima forma tuolta oivalta kapitolilaiselta kakatti-seurueelta ja eritenkin siltä nuorimmalta hupsulta – huomannethan minun tarkoittavan sitä narrimaista Ainia, jota minä jo entiseltä sydämestäni inhoon." – (Pyyhkii kyyneleen; lukee eteenpäin). "Minäkö – Kaarlo Sirkkunen – joka olen noin puoleksi aatelis-sukuakin, minäkö huolisin vähääkään moisesta yksinkertaisesta maan-tollikosta? – En – en koskaan!" – (Vaipuu tuolille). Oi – ! Ja minä – minä rakastin häntä! – Minä, lapsi-parka, neuvoin ja opetin häntä – juuri kun hän halveksien piti minua pilkkanaan!! (Melkein tukehtuneella äänellä). Voi! Voi!! – Kuinka narrimaiselta minä hänen mielestänsä lien näyttänytkään! – Ja vaari – mummo-raukkani sitten! – Hyi, minkälaisia lauseita hän heistäkin kirjoittaa! – Niin häpeällisiä! – Oi!
(Stoolin ja Klaaran astuessa sisään, peittää hän sukkelaan kirjeensä).
Yhdeksäs kohtaus.
Aini. Stool. Klaara. (Sitten) Sirkkunen.
KLAARA. Sepä vasta oikein oiva mies, tuo Keikkanen!
STOOL. Oiva – perin pohjin oiva mies!
KLAARA. Kaikki on hänelle mieluista meidän talossa.
STOOL. Hän tykkänään pilaa meidät kiitoksilla!
AINI (siv.). Ja hän – hän elää ainoastaan minulle – rakastaa mua niin tulisesti!
STOOL. Mikäs sinua vaivaa lapseni?
KLAARA. Kuuletkos?
AINI. Ei – eihän minua vaivaa mikään – Te puhuitte, luulen ma, tuosta toisesta —
KLAARA. Se on vallan siisti ja sivistynyt nuori mies, joka juuri sinulle sopisi puolisoksi —
SIRKKUNEN (astuu sisään).
STOOL. Eikä semmoinen hölmö, kuin Sirkkunen – (Huomaa Sirkkusen; sivulle). No saakeli!
AINI (huomaa Sirkkusen; sivulle). Hän! (ääneen). No niin, rakas vaari-kultaseni, minä ymmärrän tarkoituksenne. – Hän on minunkin mielestäni vallan erinomaisen kelpo mies.
KLAARA (iloissaan). Tarkoitathan Keikkasta? Siis menet sinä hänelle!
STOOL (yskien, sivulle). Hmhh! Hmhh! – Sanokaas vielä, ett'ei vanhoill' ole silmiä!
AINI. Niin, mummokultaseni, – ilolla annan minä hänelle käteni.
SIRKKUNEN (astuen esiin). Kuinka, neitini?
KLAARA (pelästyen). Kuinka? – Te olitte täällä, herrani?
STOOL (hiljaa). Niinpä kyllä! Hän on kuullut kaikki. Ja vähätpä siitä!
– Sitä parempi vain: Pääsemme siitäkin selityksestä.
SIRKKUNEN. Ja kelle aiotte kätenne antaa, neiti?
AINI (tarkastaen häntä). Nuorelle miehelle, jonka vaarini ja mummoni minulle on valinnut – ja joka ei pidä häpeänä, tarjota kättänsä semmoiselle "yksinkertaiselle", sivistymättömälle tyttöparalle, kuin minä olen —
KLAARA. Mitä sanotkaan, lapseni?!
STOOL. Mitä kummia? —
SIRKKUNEN. Neitini – tämä päätös —
AINI. On järkähtämätön, herrani!
SIRKKUNEN. Mahdotonta! Ajatelkaahan toki, että setäni —
AINI (kylmästi). Teidän setä-herranne ei saata vaatia niin "hienosti sivistynyttä" veljensä-poikaa —