"Älkäät olko pahoillanne siitä. Minä nauran senvuoksi, että te itseolette oma vihollisenne, jos te yrittäisitte sitä, niin tulisi seteille ehkä onnistumaan vaikkapa kadullakin, – jota yksinkertaisemminsitä parempi. Ei kukaan hyväsydäminen nainen, ellei hän vain ole tyhmä,tai sillä hetkellä vihainen jostakin, tulisi kieltämään teiltä noitamuutamia sanoja, joita te niin kainosti rukoilette. Olenhan minäkinesimerkkinä siihen! Luonnollisesti tulisi hän pitämään teitämielettömänä. Minä tuomitsen itseni mukaan. Minä tiedän hyvin kyllä,kuinka ihmiset maailmassa elävät."

"Oi, minä kiitän teitä!" huusin minä. "Te ette tiedä kuinka paljonhyvää te nyt juuri osoitatte minulle."

"Hyvä, hyvä! Mutta sanokaas minulle, kuinka tiesitte te, että minä olensellainen nainen, jonka kanssa … tai jota te piditte huomaavaisuudenja ystävyyden arvoisena … sanalla sanottuna, ei ravintolanaisena, niinkuin te sanoitte. Miksi päätitte kääntyä minun puoleeni?"

"Miksikö? Miksikö? Tehän olitte yksinänne, kun tuo herra tuli liijanrohkeaksi, on yö … myönnättehän itsekin, että se on velvollisuus…"

"Ei, ei, vielä varhemmin, tuolla kanavalla. Tahdoittehan jo silloinlähestyä minua."

"Tuollako? Minä en oikein tiedä, mitä minä vastaisin, minä pelkäsin…Tietäkääs, tänään olin minä onnellinen. Minä menin kävelylle jalauloinkin. Olin kaupungin ulkopuolella. Ei ole minulla vielä koskaanollut niin onnellisia hetkiä. Te … ehkä näytti se minustasellaiselta. Suokaa nyt anteeksi, että minä muistutan siitä: minäluulin että te itkitte enkä minä voinut sitä kuulla … sydämeni oliahdistettu… Oi, Jumalani! Eikö minun tullut huolehtia teistä? Olikoehkä synti tuntea veljellistä surkuttelua teitä kohtaan? Suokaaanteeksi, minä sanoin surkuttelua … niinpä niin, sanalla sanottu, saatoinko teitä loukata, että ehdottomasti johtui mieleeni lähestyälähemmäksi teitä?"

"Riittää jo, älkää puhuko enempää", sanoi neito, lyöden silmänsä alasja puristaen käsivarttani. "Minä olen itse syyllinen, koska puhuinsiitä, mutta minua ilahduttaa, etten minä teistä erehtynyt… Mutta nytolen minä jo kotona, minun on mentävä tämän pereulokin [syrjäkatu]poikki … Tässä, kaksi askelta. Jääkäät hyvästi! Kiitän teitä…"

"Emmekö enään koskaan saa nähdä toinen toistamme? Pitääkö nyttuttavuutemme tähän loppua?"

"Katsokaas", sanoi neito hymyillen, – "alussa tahdoitte vain parisanaa vaihtaa ja nyt … nyt, mutta minä en tahdo kieltää, ehkä tulemmejälleen kohtaamaan toisemme."

"Minä tulen huomenna jälleen tänne", sanoin minä. "Oi, sallikaaminulle, minä pyydän jo…"

"Te olette kärsimätön, johan te teette vaatimuksen."

"Kuulkaapas minua", keskeytin minä häntä. "Antakaa minulle anteeksi, että minä taasen sanon teille jotakin sellaista… Mutta nähkääs, envoi minä muuta kuin tulla huomenna jälleen tänne. Minä olen uneksija.Minä saan elämän todellisuutta niin vähän osakseni; sellaisetsilmänräpäykset niinkuin nytkin, ovat minulle niin harvinaiset, etten minä voi muuta kuin vielä kerran elää näitä minuuttejamielikumituksessani. Minä tulen uneksimaan teistä koko yön, kokoviikon, jopa koko vuodenkin. Minä tulen kaikissa tapauksissa huomennatänne, tähän paikkaan, tällä tunnilla ja minä olen onnellinenajatellessani edellistä päivää. Tämä paikka on minulle jo kallis.Minulla on jo kaksi, kolme sellaista paikkaa Pietarissa. Minä olenkerran itkenyt muistoa, kuten tekin… Kuka tietää, ehkä itkitte tekinkymmenen minuuttia ennen muistellessanne jotakin… Mutta antakaaanteeksi, minä olen taaskin unohtanut itseni… Ehkä olitte tekinkerran tässä erittäin onnellinen."

"Hyvä", sanoi neitonen, "minä tulen huomenna tänne kymmenen tienoissa.Huomaan etten voi sitä teiltä kieltää… On nimittäin tarpeellista, että minä huomenna olen täällä. Älkää ajatelko, että minä tahtoisinkahdenkeskistä kohtausta teidän kanssanne, minä sanon suoraan teille, että minun täytyy erityisestä syystä olla täällä. Mutta, nähkääs, parempi on että sanon teille kohta: ei ole vahingoksi, jos tekintulette. Sillä ensiksi saattaisi tapahtua sellaista häiriötä kuinäskettäinkin, mutta se on nyt sivuasia … sanalla sanottu, minähalajaisin kernaasti teitä nähdäkseni … sanoakseni teille muutamansanan. Mutta ettekö nyt tule tuomitsemaan minua? Älkää luulko, ettäminä niin helposti myönnän jälleennäkemistä. Minä en tulisi sitämyöntämään, jos … mutta se on minun salaisuuteni! Mutta ennen täytyymeidän tehdä välipuhe."

"Välipuhe! Puhukaa! Sanokaa edeltäpäin minulle kaikki. Minä suostun, minä olen valmis kaikkiin", huusin ihastuksissani, "minä vakuutanolevani kuuliainen … tunnette minut."

"Juuri senvuoksi, että minä tunnen teidät kutsun minä teitä huomennatulemaan", sanoi neito hymyillen. "Minä tunnen teidät tarkasti. Muttahuomatkaa se, että tulette ehdoilla. Ensiksi (mutta olkaa hyvä jatäyttäkää, mitä minä teiltä pyydän – nähkääs, minä puhun suoraan)älkää rakastuko minuun … se ei saa tapahtua, minä vakuutan teille.Ystävyyteen olen minä valmis, tässä on käteni. Mutta rakastua, se onmahdotointa, minä pyydän teitä."

"Minä vannon teille", huusin minä, tarttuen hänen käteensä…

"Kyllin, älkää vannoko, minä tiedän jo, te olette valmis räjähtämäänniinkuin ruuti. Älkää käsittäkö minua väärin, kun minä niin puhun. Joste tietäisitte… Ei ole minulla ketään, jonka kanssa minä voisin sananvaihtaa, jonka luona voisin neuvon löytää, tietysti ei sovi kadullahakea neuvonantajaa, mutta te olette poikkeus. Minä tunnen teidättarkasti, niinkuin olisimme jo parikymmentä vuotta olleet tuttavat…Eikö totta, ettehän tule minua pettämään?"

"Nähkääs, minä en lainkaan tiedä kuinka minä viettäisin nämäneljäkolmatta tuntia."

"Nukkukaa makeasti, hyvää yötä ja muistakaa mitä minä jo olen teilleuskonut. Mutta olettehan niin kauniisti sanonut: pitääkö jokaisestatunteesta tehdä tiliä, veljellisestäkin myötätuntoisuudesta? Tietäkääs,se oli niin kauniisti sanottu, että samassa päätin uskoa itseniteille."

"Mutta mihinkä saakka? Kuinka pitkälle?"

"Hyvästi. Se täytyy vielä pysyä salaisuutena. Se on sitä parempiteille. Etäältä näkyy se enemmän romaanin kaltaiselta. Ehkä sanon minäsen teille, ehk'en myöskään. Minun täytyy vielä enemmän puhuakanssanne, me tulemme vielä paremmin tuntemaan toisemme."

"Niinpä, minä tulen huomenna tarkemmin kertomaan itsestäni. Mutta mitäse on? Aivan kuin olisi ihme minussa tapahtunut… Missä minä olen,Jumalani? Sanokaappas minulle, ettekö ole tyytyväinen siihen ettettehämmästynyt niinkuin joku toinen olisi tehnyt ja ettette oitiskarkoittanut minua pois? Kaksi minuuttia ja te teitte minut ainiaanonnelliseksi! Niin onnelliseksi! Kuka tietää, ehkä olette te sovittanutminut itseni kanssa ja pelastanut minut epäilyksestäni. Niinpä tulenminä huomenna kertomaan teille kaikki, teidän pitää kaikki tietämän, kaikki…"

"Hyvä, suostuttu. Ja te alatte…"

"Tietysti."

"Näkemään asti."

Ja me erosimme. Minä kuljeskelin koko yön ympäri. En voinut päättääpalata kotiin. Minä olin niin onnellinen … huomiseksi!

TOINEN YÖ

"Katsokaas vain, olettehan toki elänyt!" sanoi Nastjenka hymyillen japuristaen molempia käsiäni.

"Minä olen ollut jo kaksi tuntia täällä. Te ette tiedä mitä minulletänä päivänä on tapahtunut."

"Tiedän, tiedän. Mutta nyt asiaan. Tiedättekö miksi minä tulin?Varmaankin ei turhia lörpötelläkseni, niinkuin eilen. Nähkääs, meidäntäytyy tästälähin menetellä viisaammin. Minä olen eilen kauvan aikaamiettinyt kaikkea."

"Missä suhteessa sitten viisaammin? Omasta puolestani olen minäkernaasti valmis, mutta todellakin, elämässäni ei tapahdu mitäänviisaampaa kuin mitä nyt tapahtuu."

"Todellako? Ensiksi pyydän teitä, ettette niin kovin purista käsiäni.Toiseksi ilmoitan teille, että tänään olen kauvan aikaa ajatellutteitä."

"Ja millaiseen päätökseen tulitte?"

"Päätös, mihinkä tulin, oli, että meidän täytyy alkaa aivan uudestaan, koska minä tänään huomasin, että te olette aivan tuntematon minulle, että minä eilen menettelin niinkuin lapsi, niinkuin pieni tyttö, mistäluonnollisesti seuraa, että hyvä sydämeni on vikapää kaikkeen. Jasitten erehdystä korjatakseni, päätin tarkasti tiedustella teistä.Mutta en voinut keltään saada tietää teistä mitään ja sentähden täytyyteidän itsenne kertoa minulle kaikki, kaikkine yksityisseikkoineen.Siis, mikä ihminen olette te? Nopeasti! Alkakaa, kertokaa historianne."

"Historianiko?" huusin niinä hämmästyksissäni – "kuka sanoi teille, että minulla on historia? Ei minulla ole mitään historiaa."

"Mutta kuinka te sitten olette elänyt, kun ei teillä ole mitäänhistoriaa?" keskeytti hän minua hymyillen.

"Aivan ilman mitään historiaa. Minä elin yksinäni, yksinäni, aivanyksinäni? Ymmärrättekö, mitä se on, aivan yksinäni?"

"Kuinka, yksinännekö? Se on, teillä ei ole ollut koskaan kanssakäymistäkenenkään kanssa, niinkö?"

"Niin, minä olen aina elänyt yksinäni."

"Kuinka sitten? Ettekö te puhukkaan kenenkään kanssa?"

"Tarkasti sanottuna, ei kenenkään kanssa."

"Niin mutta, mitä ihmisiä te olette sitten? Selittäkääs! Antakaas olla, minä olen sen jo älynnyt, luultavasti on teillä isoäiti, niinkuinminullakin. Hän on sokea eikä salli minun mennä mihinkään, niin ettäolen melkein unohtanut puhumisen taidon. Mutta kun minä kaksi vuottatakaperin tulin uppiniskaiseksi ja hän näki, ettei hän voinut pidättääminua, huusi hän minua luokseen ja pisti parsinneulalla hameensa kiinniminun hameeseni. Sitten istumme kaiket päivät yhdessä, hän kutoosukkaa, vaikka onkin sokea ja minä istun hänen vieressään ja neulon tailuen hauelle ääneen kirjasta."

"Voi, Jumalani! Mikä onnettomuus! Ei, ei minulla ole sellainenisoäiti!"

"Mutta ellei ole, kuinka voitte sitten huoneessa istua?"

"Kuulkaas, te haluatte tietää, kuka minä olen?"

"Niin, niin!"

"Sanan tarkimmassa merkinnössäkö?"

"Sanan tarkimmassa merkinnössä!"

"Minä olen – tyyppi."

"Tyyppi, tyyppi! Mikä tyyppi?" huusi neitonen, nauraen ääneen,ikäänkuin ei hän olisi koko vuoteen löytänyt parempaa tilaisuuttanauruun. "Teidän seuranne on hyvin huvittava! Katsokaas, tässä onpenkki, istukaamme! Tässä ei kukaan kulje ohitse, ei kukaan kuulemeitä, – alkakaa nyt historianne! Te ette ole vain oikein suora minuakohtaan, teillä on historia, mutta te salaatte sen minulta. Ennenkaikkia, mikä on tyyppi?"

"Tyyppi, tyyppi, se on alkuperäinen olento, se on naurettava ihminen!"vastasin minä, ruvettuani minäkin hänen lapsellisesta naurustaannauramaan. "Se on luonne. Tiedättekö, mikä haaveilija on?"

"Haaveilijako? Minäkö en sitä tietäisi? Olenhan itsekin haaveilija.Usein istun minä isoäidin vieressä ja kun ei mitään muuta tulemieleeni, niin alan minä haaveksimaan ja mietiskelemään sekä joudunnaimiseen Kiinan prinssille. Mutta onpa haaveksiminenkin ihanaa, erittäinkin kun on jotakin ajateltavaa", lisäsi neito hyvin totisena.

"Mainiota! Kun te sitten todellakin olette tulleet Kiinan prinssillenaiduksi, niin ymmärrätte täydellisesti minut. Nyt, kuulkaas… Muttasuokaa anteeksi, en tiedä vielä laisinkaan, kuinka teitä kutsutaan."

"Vihdoinkin! Te olette todellakin ajoissa sitä ajatellut?"

"Voi, Jumalani! Se ei ole mieleeni johtunut. Minä tunsin itseni niinkokonaan onnelliseksi."

"Minua kutsutaan Nastjenkaksi."

"Nastjenka'ko? Eikö mitään muuta?"

"Onko se teille liijan vähän, te tyytymätön?"

"Liijan vähänkö? Ei, paljon, paljon, päinvastoin sangen paljon! Ja nytkuulkaas minun naurettavaa historiaani!"

Minä asetuin hänen viereensä, otin vakavan ryhdin ja aloitin:

"Pietarissa on, ellette vielä sitä tiedä, Nastjenka, hyvin harvinaisiasolia. Näihin paikkoihin ei paista tämä aurinko, mikä kaikilleihmisille Pietarissa paistaa, vaan toinen, uusi, varta vasten näitäpaikkoja varten tilattu, toisella omituisella valolla. Näissä solissa, hyvä Nastjenka, vallitsee aivan toinen elämä, erinlainen siitä, mikämeidän ympärillämme liikkuu, sellainen kuin se voi olla tuntemattomassavaltakunnassa, vaan ei meidän luonamme, meidän niin kovin vakavallaajallamme. Sama elämä on sekoitus jostakin puhtaasti haaveksivasta, hehkuvan aatteellisesta ja senohessa, voi, Nastjenka, hyvinarkipäiväisestä ja tavallisesta, ellen tahdo sanoa, sanomattomanvastenmielisestä."

"Pyh! Jumalani, millainen esipuhe! Miksi pitää minun kuulla sellaista?"

"Kuulkaas, Nastjenka, minusta näyttää, etten koskaan tule lakkaamaankutsumasta teitä Nastjenkaksi, näissä paikoissa asuu omituisiaihmisiä, uneksijoita, haaveilijoita. Uneksija ei ole mikään ihminen, vaan jonkunmoinen väliolento. Enimmäkseen istuu hän jossakinluoksepääsemättömässä solassa ikäänkuin tahtoisi hän sulkea itsensäpäivänvalolta ja kun hän sulkeutuu itseensä, niin kasvaa hän niinkiinni solaansa kuin simpukka tai kilpikonna."

"Miksi, luulette te, rakastaa hän niin paljon neljää seinäänsä, mitkäjokatapauksessa ovat viheriäksi maalatut, paljaat ja savustuneet?Sanokaas minulle, miksi esim. tuo naurettava herra, kun häntä jokuhänen naurettavista tuttavistaan käy katsomassa, ottaa hänet niinhämillään ja sellaisilla kasvojen ilmeillä vastaan ja ikäänkuin olisihän juurikään tehnyt neljän seinän sisäpuolella rikoksen, valmistanutvääriä pankinseteliä tai huonoja värssyjä lähettääkseen ne nimettömänkirjeen seuraamana sanomalehteen, muka tekosyyllä, että runoilija on jokuollut ja että hän hänen ystävänään katsoo pyhäksi velvollisuudekseenjulkaista hänen värssyjään? Miksi loppuu puhe? Miksi ei kuulla naurua, eikä mieluista sanaa tuon äsken ilmestyneen ja jotenkin pukahtuneentutun puolelta, joka muutoin suosii iloista puhetta kauniistasukupuolesta, pilaa ja naurua? Nähtävästi on hän uusi tuttava, joka käyensikerran vieraisilla. Miksi tempaa hän äkkiä hattunsa, muistaa hyvintärkeätä asiaa, mikä hänellä on tehtävänä ja menee nopeasti pois? Miksinauraa hän ääneensä ja lupaa ei koskaan tulevansa tämän erakon luoksi, vaikka tämä erakko on parhain ihminen maailmassa, samalla kun hän eivoi kieltää itseltään tuota vähäistä huvitusta vertailla ystävänkatsantoa, jonka kanssa hän oli puhunut, tuon onnettoman kissankasvoihin, jota lapset ahdistivat ja vainosivat sekä rääkkäsivät kaikintavoin ja joka vihdoin pelastautui lavitsan alle, missä se hyvän aikaaläähöitti ja molemmilla käpälöillään siveli ja puhdisteli kuonoaan."

"Kuulkaas kerrankin", keskeytti Nastjenka, joka kaiken aikaa kuunteliavosuin ja avosilmin – "kuulkaappas, minä en tiedä lainkaan, miksitämä kaikki tapahtui ja miksi te asetatte minulle sellaisia naurettaviakysymyksiä. Mutta mitä minä varmasti tiedän, on se, että te olette tätäkaikkea hakenut."

"Epäilemättä", vastasin minä vakavimmalla katsannolla.

"Pitkittäkää vielä", vastasi Nastjenka – "sillä minä olen hyvinhalukas tietämään, kuinka tämä kaikki päättyi."

"Te tahdotte tietää, Nastjenka, mitä sankarimme teki solassaan, taiparemmin sanottu, minä, koska koko historian sankari olen minä omassavähäpätöisessä persoonassani. Te haluatte tietää, miksi minä tulin niinlevottomaksi ystäväni odottamattomasta käynnistä. Te haluatte tietää,miksi minä punastuin, kun huoneeni ovet avattiin, miksi en ymmärtänytvastaanottaa vieraita ja täyttää vierasvaraisuuden vaatimuksia."

"Niin, niin", vastasi Nastjenka, – "sitä juuri halajankin. Te kerrottesangen hyvin, mutta ettekö voi kertoa vähemmin kauniisti. Te kerrotteniinkuin te kirjasta lukisitte."

"Nastjenka", vastasin minä vakavalla ja jyrkällä äänellä tuskin voidenpidättää nauruani, – "hyvä Nastjenka, minä tiedän kertovani hyvin, mutta suokaa anteeksi, en ymmärrä toisia. Minä olen kuningas Salomon'inhengen kaltainen, joka oli tuhannen vuotta seitsemän sinetin allaeräässä astiassa ja josta vihdoin nuo seitsemän sinettiä otettiin pois.Nyt, hyvä Nastjenka, kun olemme niin pitkän eron jälkeen löytäneetjälleen toinen toisemme, – sillä minä tunnen teidät jo kauvan aikaasitten ja se on juuri merkki, että minä vain teitä etsin ja että meidänoli määrä nyt tulla yhteen, – nyt avautuvat päässäni tuhannen läppääja minun täytyy päästää sanavirran tulvimaan tai minä tukehdun. Ja nytpyydän siis ett'ette keskeytä, Nastjenka, minua, vaan kuulettekärsivällisesti, ja vaijeten minua. Muutoin – vaikenen minä!"

"Ei, ei! Ei suinkaan! En sano enään sanaakaan."

"Minä pitkitän, ystäväni Nastjenka. Päiväni kuluessa on hetki, jotaminä erittäin rakastan. Se on tuo hetki, jolloin melkein kaikki toimetja kaikki velvollisuudet lepäävät ja kaikki rientävät kotiinnauttiakseen silmänräpäyksen lepoa ja sen ohessa tehdäkseen muitailoisempia suunnitelmia ehtoota ja yötä varten, saadakseen sitenmielensä mukaan käyttää vapaata aikaa. Meidän sankarimmekin – silläteidän täytyy, Nastjenka, antaa minun puhua kolmannessa persoonassa, syystä että ensimäisessä persoonassa puhuminen loukkaa häveliäisyyttä, – siis, sankarimmekin, joka niinikään ei ole toimetta, tekee niinkuinmuutkin. Mutta harvinainen tyytyväisyyden tunne ilmenee hänenkalpeilla, jotenkin väsyneillä kasvoilla. Ei hän välinpitämättömästikatsele iltaruskoa kohti, mikä verkalleen ilmestyy kylmälle Pietarintaivaalle. Kun minä sanon, että hän katselee sitä kohti, niinvalehtelen minä, hän ei katsele, hän silmäilee vain tyhjään niinkuintiedoton, ikäänkuin hänen huomiotaan kiinnittäisi joku muumiellyttävämpi seikka. Hän on tyytyväinen kun hän hänelle uskottuinetoimineen aamuksi on valmis ja iloinen niinkuin koulupoika, kun hänpääsee koulupenkiltä. Katsokaas häntä syrjästä, Nastjenka! Te huomaattepian, että joku iloinen tunne vaikutti hyvintekevästi hänen heikkoihinhermoihinsa ja hänen sairaanloisesti kiihoitettuun mielikuvitukseensa.Hän on jotakin mietiskellyt. Kenties päivällisateriaa? Taikkatämänpäiväistä ehtoota? Mitä hän niin innokkaasti tarkastelee? Kentiestuota jalonnäköistä herraa, joka niin kohteliaasti tervehti tuota hänenohitsensa komeissa ajopelissä kulkevaa naista. Ei Nastjenka! Mitä häntuollaisista vähäpätöisyyksistä huolii. Hän tuntee nyt jo itsensärikkaaksi omasta, erinomaisesta elämästään ja laskevan auringon hohtavasäde, joka niin kirkkaasti liekehti hänen edessään, herätti hänessäkoko joukon kuvia ja vaikutuksia. Nyt huomasi hän tuskin tien, jollaennen vähinkin vähäpätöisyys saattoi kiihoittaa häntä. Nyt on jomielikuvituksen jumalatar oikullisella kädellään merkinnytkultaisia perusaatteitaan hänen eteensä ja avannut hänen silmänsäaavistamattomaan, ihmeteltävään maailmaan ja kuka tietää, ehkä kohottise hänet tuolta mainiolta kivikäytävältä, jolla hän käveli, seitsemänteen kristallitaivaasen."

"Yrittäkääs kerrankaan pidättää häntä ja kysyä äkkiä, missä hän nytseisoo ja mitä katua hän kulkee? Todennäköisesti ei hän ole sitätietävä ja vihassa punehtuen on hän jotakin sopertava vain näönvuoksi."

"Sentähden kyyristyi hän niin kokoon ja oli milt'ei säikäyksestähuutaa, kuin eräs hyvin arvoisa nainen pidätti häntä keskellä käytävääja kysyi kohteliaasti tietä, minkä hän oli kadottanut. Harmistuneenaastuu hän eteenpäin, tuskin huomaten, että ohikulkijat katsovat hänenjälkeensä nauraen ja että tuo nuori tyttö arasti väistyi hänen edessääntieltä. Mutta leikkivä mielikuvitus käsitti tuon kaiken lennossa, tuonvanhan naisen, nuo nauravat ohikulkijat, ja tuon nuoren tytön, jatalonpojat, jotka aluksissaan Fontankalla keittivät ehtooruokaansa, kietoutuivat hekin mielikuvituksen verkkoon niinkuin kärpänen hämähäkinseittiin. Uusilla havaannoillaan meni erakko kotiin ja istahtuipäivällisaterialle. Jo kauvan sitten oli hän aterioinut ja heräsivihdoin vasta kun mietiskelevä, aina raskasmielinen Matrena, joka häntäpalveli, korjasi kaikki pöydältä ja ojensi piipun hänelle. Hämärsihuoneessa, hänen sielunsa oli tyhjä ja murheellinen, täydellinenunimaailma laskeusi hänen ympärilleen ilman melua ja hälinää. Pienessähuoneessa vallitsee hiljaisuus. Yksinäisyys ja väsymys sivelevätmielikuvitusta, se herää uudelleen, se kiehahtaa yli partaittensa, niinkuin vesi vanhan Matrenan kahvikattilassa, joka ulkona keittiössälakkaamatta liikuskelee ja keittää kahvia. Räjähdys keskeyttää häntä,kirja, jonka uneksija on sattumalta käteensä ottanut, putoaa lattialle, ennenkuin hän on vielä ehtinyt kolmannelle sivullekaan. Hänenmielikuvituksensa on uudelleen herätetty, taaskin kulkee uusi maailma, uusi lumoava elämä hänen editsensä loistavassa kuvassa. Uusi uni, uusionni. Uusi annos hienoa, suloista myrkkyä! Oi, mitä onkaan meidänelämämme, meidän velvollisuutemme hänelle!"