VIII
Matkamme ei ollut pitkä, Kauppasillalle saakka. Ensin olimme jonkunaikaa ääneti. Mielessäni pyöri yhä ajatus: mitenkä ruhtinas alkaapuheen kanssani? Minusta tuntui, että hän koettaa udella minulta, tiedustella jotain, jota hänen oli tarvis tietää. Mutta hän alkoikinkaikitta mutkitta ja suoraan kävi asiaan:
– Minua nyt kovin huolestuttaa eräs seikka, Ivan Petrovitsh, alkoihän, – josta minä ennen kaikkea tahdon puhella teidän kanssanne jakysyä neuvoanne: jo kauan sitten olen päättänyt luopua oikeudestani, jonka voitin oikeuden käynnissämme ja jättää riidanalaisetkymmenentuhatta Ichmeneville. Mitenkä voisi sen parhaiten tehdä?
"Ei ole totta, ettet tietäisi, mitenkä tekisit", johtui hetimieleeni. "Etköhän vain aio tehdä minusta pilaa?"
– Enpä tiedä, ruhtinas, vastasin hänelle mitä yksinkertaisimmin, – jossain muussa asiassa, se on kaikessa, mikä kuuluu NataljaNikolajevnaan, olen valmis antamaan kaikkia tietoja, joita te tai metarvitsemme, mutta tässä asiassa te tietysti tiedätte enemmän, kuinminä.
– En, en, paljon vähemmän. Te tunnette hyvin Ichmenevin, ja ehkäpämyöskin Natalja Nikolajevna teille monasti ilmaisi ajatuksensasiitä; tämäpä voisi ollakin minulle pääjohtona. Te voitte ollaminulle suurena apuna; asia on hyvin vaikea ratkaista. Minä olenvalmis tekemään myönnytyksiä, olenpa jo varmasti päättänyt tehdämyönnytyksiä, päättykööt muut asiat miten tahansa; ymmärrättehän?Mutta kuinka, missä muodossa tehdä myönnytyksiä, – siinäpä kysymys?Ukko on ylpeä, itsepäinen; paljon mahdollista, että hän loukkaa vieläminua hyvyyteni palkaksi ja viskaa minulle nuo rahat takaisin…
– Suokaa minun kysyä: mitä arvelette niistä rahoista – ovatko neteidän vai hänen?
– Minä olen oikeudessa voittanut, siis rahat ovat minun.
– Entä omantuntonne mukaan?
– Tietysti minä pidän niitä ominani, vastasi ruhtinas jossainmäärin hämmästyneenä häikäilemättömyydestäni. – Mutta te nähtävästiette tietäne asiaa tarkalleen. Minä en syytä vanhusta tahallisestapetoksesta ja, sanonkin teille suoraan, en ole koskaan syyttänytkään.Miksikä hän salli tehdä itselleen vahinkoa. Hänen syynsä on se, etteitarkkaan pitänyt asioista vaaria, ei huolehtinut hänelle uskotuistaasioista, ja välillämme olleen sopimuksen mukaan oli hän muutamistasemmoisista asioista vastuunalainen. Mutta tiedättekö, ettei asia olevielä siinäkään, vaan sen perusjohteena ovat silloiset keskinäisetsolvauksemme, sanalla sanoen, molemminpuolisessa loukatussaitserakkaudessa. Mahdollisesti minä en silloin olisi ollenkaanpiitannut noista joutavista kymmenestätuhannesta; mutta te tietystitiedätte, mistä syystä ja mitenkä silloin koko tuo asia alkoi. Minämyönnän olleeni silloin epäluuloinen, ehkäpä olin väärässäkin, (seon, minä olin silloin väärässä), mutta minä en sitä huomannut jaharmistuneena, loukkaantuneena hänen solvauksistansa en tahtonutjättää käyttämättä tilaisuutta ja aloin oikeudenkäynnin. Ehkä tuokaikki teidän mielestänne ei ole lainkaan ylhäiselle sopivaa. Minä entahdo itseäni puolustella; huomautan teille vain, että vihastuminenja pääasiallisesti ärsytetty itserakkaus ei vielä ole ristiriidassajalosyntyisyyden kanssa, vaan on se luonnollista, ihmisellistä, jatäytyypä minun vielä uudestaan sanoa teille, että minä hyvin vähänvain tunsin Ichmeneviä ja täydellisesti uskoin huhut hänen tyttärensäja Aleshan välisistä suhteista; näin siis voin uskoa tahallisenvarkaudenkin tapahtuneen…
Mutta se nyt sikseen. Pääasia on nyt se, mitä minun tällä kertaatulee tehdä? Kieltäytyäkö rahoista? Mutta jos minä siihen sanon, että vieläkin pidän voittamani asian oikeana, niin onhan rahoistakieltäytymiseni silloin sama, kuin jos lahjottaisin ne hänelle.Lisätkää kaikkeen tähän arkaluontoinen asemani Natalja Nikolajevnansuhteen… Ukko aivan varmaan viskaa nuo rahat minulle takaisin…
– Huomaattehan, että itsekin sanotte: viskaa; siis te pidättehäntä rehellisenä ihmisenä, ja sen vuoksi voitte olla täysinvakuutettu, ettei hän varastanut rahojanne, ja jos taas asia niinon, niin mikä estää teitä menemästä hänen luokseen ja selittämästäsuoraan, että pidätte vaatimuksenne laittomana. Se olisijalomielisesti tehty ja mahdollisesti ei Ichmenev olisi vastaansilloin ottamasta omia rahojaan.
– Hm!.. omia rahojaan; siinäpä se juttu onkin; mitäpä te teetteminulle? Mennä ja sanoa hänelle, että pidän vaatimukseni laittomana.Kun tiesit laittomaksi, niin miksikä kävit oikeutta? – näin tuleeminulle suoraan sanomaan jokainen. Ja sitä minä en ole ansainnut, sillä asiani oli laillinen; minä en ole koskaan sanonut enkäkirjoittanut, että hän on minulta varastanut, mutta että hän olivaromaton, kevytmielinen eikä osannut hoitaa asioitani, siitä olenvieläkin vakuutettu. Voittamani rahat ovat epäämättömästi minun,ja siksi tuntuu kipeältä vetää itse päälleni syytöstä, ja sitten, sanon teille vieläkin, ukko itse veti päällensä loukkauksen, ja tepakotatte minua pyytämään häneltä anteeksi tuota loukkausta, – setuntuu raskaalta.
– Minä olen sitä mieltä, että jos kaksi ihmistä haluavat sopia, niin…
– Niin on se helppoa, niinkö?
– Niin.
– Ei, toisinaan on hyvinkin vaikeata, vielä sitä enemmin…
– Sitä enemmin, jos asialla on muitakin puolia. Kas, siinä minäolen samaa mieltä teidän kanssanne, ruhtinas. Natalja Nikolajevnanja poikanne välinen asia tulee teidän ratkaista kaikissa niissäkohdissaan, minkä te voitte ratkaista, ja on ratkaistava niin, että se täydellisesti voi tyydyttää Ichmenevit. Vasta silloinvoitte puhua oikein Ichmeneville myöskin riita-asiastannekin. Nyt, niinkauan kun vielä ei ole mitään päätetty, on teillä vain yksitie: tunnustaa riita-asianne vääräksi, tunnustaa se peittelemättä,ja jos tarvittaisiin, julkisestikin, – se on minun mielipiteeni.Sanon mielipiteeni suoraan, sillä te olette itse sitä pyytänyt javarmaankaan ette tahtoisi, että teille viekastelisin. Se antaaminulle rohkeuden kysyä teiltä: miksikä te olette niin huolissannesiitä, mitenkä saisitte Ichmeneville annetuksi nuo rahat? Jos tepidätte riita-asianne oikeana, niin minkä vuoksi annatte rahat pois?Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta se on likeisessä yhteydessätoisten asianhaarojen kanssa.
– Kuinka te luulette? kysäsi hän äkkiä, ikäänkuin ei olisikuullutkaan kysymystäni. – Uskotteko, että ukko Ichmenevkieltäytyisi kymmenestätuhannesta, jos jättäisi rahat hänelle ilmanminkäänlaisia puheita ja … ja … ilman kaikkia noita lievennyksiä!
– Tietysti hän kieltäytyy.
Suuttumus valtasi minut, oikeinpa vavahdin vihasta. Tuo julkea jahävytön kysymyksensä teki minuun saman vaikutuksen, kuin jos ruhtinasolisi sylkenyt suoraan silmilleni. Harmiini yhdistyi vielä toinenkin: ylhäisön karkea tapa, millä hän, vastaamatta kysymykseeni ja niinkuinei olisi sitä kuullutkaan, sotki sen toisella asialla, varmaankinhuomauttaakseen minua, että olin liiaksi unehuttanut asemani jakäyttäynyt sopimattoman vapaasti, rohjettuani tehdä hänelle moisiakysymyksiä. Minä mitä ankarimmin vihasin tuota ylhäisön tapaa jakaikin voimin ennen koetin Aleshaa siitä luovuttaa.
– Hm!.. Te olette liiaksi tulinen, eikä maailmassa voi muutamiaasioita sovittaa niin, kuten te kuvittelette, vastasi huudahdukseeniruhtinas levollisesti. – Muuten olen minä sitä mieltä, että tästäosaksi voisi päättää Natalja Nikolajevna; sanokaa se hänelle. Hänvoisi antaa hyviä neuvoja.
– En ensinkään, vastasin jyrkästi. – Te ette äsken tahtonut kuulla, mitä minä tahdoin sanoa, mutta keskeytitte minut. Natalja Nikolajevnakyllä ymmärtää, että jos annatte takaisin rahat vakaalla mielellä,ilman kaikkia noita, kuten sanoitte, lievennyksiä, niin merkitseese, että tahdotte isälle maksaa tyttärestä, ja tyttärelle Aleshasta, sanalla sanoen palkitsette rahalla…
– Hm!.. kas, millä tavalla te käsitätte tarkoitukseni, minunparahin Ivan Petrovitshini! – Ruhtinas alkoi nauraa. Minkä vuoksihän nauroi? – Ja kumminkin, pitkitti hän, – meillä on vieläniin kovin paljon keskenämme puheltava. Mutta nyt ei ole siihenaikaa. Pyydän vain, että muistatte yhden seikan: asia koskeesuoranaisesti Natalja Nikolajevnaa ja koko hänen tulevaisuuttansa,ja se kaikki riippuu osaksi siitä, miten ja mitä me teidän kanssannesiitä päätämme. Teitä siinä välttämättömästi tarvitaan, – sentulette itse huomaamaan. Senpä tähden, jos te vielä pidätte NataljaNikolajevnasta, niin ette voikaan kieltäytyä kuulemasta minua, mitenvähän te muutoin minusta pitänettekään. Kas nyt olemme jo perillä …â bientôt.
IX
Kreivitär eli komeasti. Huoneet olivat sisustetut somasti jaaistikkaasti, vaikk'ei ollenkaan pöyhkeästi. Kaikki kumminkin todistiväliaikaista tilaa; se oli vain sopiva asunto joksikin ajaksi eikävarakkaan suvun vakinainen, varmentunut koti kaikkine ylhäisöllekuuluvine komeuksineen, oikullisuuksineen, joita pidettiin niinvälttämättöminä. Huhu kertoi, että kreivitär muuttaisi kesäksimaatilalleen (joka jo muuten oli rapistunut ja monin kertaisestipantattu) Simbirskin lääniin, ja että ruhtinas seuraa häntä. Minäkinkuulin sen ja surulla ajattelin: mitä tekee Alesha silloin, kunKatja matkustaa kreivittären muassa? Natashalle en ollut siitä vieläpuhunut, en rohjennut sitä tehdä; mutta muutamista seikoista päätin, että nähtävästi oli huhu hänenkin kuuluviinsa jo joutunut. Hän vainoli vaiti ja kärsi yksinään.
Kreivitär otti minut vastaan oikein hyvin, lempeästi ojensi minullekätensä ja vakuutteli, että jo kauan oli halunnut nähdä minualuonansa. Itse hän kaatoi teetä sirosta hopeaisesta teekeittiöstä,jonka ympärille me istuimme, minä, ruhtinas ja joku ylhäinen, vanhanpuoleinen tähtirinta herra hiukan putsattuna, valtiomiehenkäytöstä tavotteleva. Nähtävästi tuota vierasta pidettiin suuressaarvossa.
Kreivitär oli vasta äsken palannut ulkomailta eikä siis vieläollut ehtinyt tänä talvena hankkia suuria tuttavuuksia Pietarissaeikä saada asettaa oloansa, kuten toivoi ja aikoi. Paitsi tuotavierasta ei ollut muita ketään, eikä ketään tullut koko illassa.Etsin katseillani Katarina Feodorovnaa; hän oli Aleshan kanssatoisessa huoneessa, mutta saatuaan kuulla meidän tulleen, tulikohta tervehtimään. Ruhtinas suuteli kohteliaasti hänen kättänsä,ja kreivitär viittasi hänelle minuun päin. Ruhtinas samassa esittimeidät toisillemme. Uteliaana tarkastelin häntä; hän oli hentoinen, vaaleaverinen neito, yllänsä valkea puku; kasvultaan oli hänmatalanläntä, hiljainen ja levollinen ilme kasvoillaan, silmät hyvinsiniset, kuten Alesha sanoi, nuoruuden kukoistuksessa sanan oikeassamerkityksessä. Odotin kohtaavani kauneuden täydellisyyden, muttamikään varsinainen kaunotar hän ei ollut. Säännöllinen, sulavansoikea muoto, jotenkin säännölliset kasvojen piirteet, tuuhea jatodella kaunis tukka, joka oli kammattu jokapäiväisen kotoisesti, hiljainen, terävä katse; jossain muualla kohdatessani hänet olisinmennyt ohitsensa kääntämättä häneen mitään erityistä huomiota; muttanäin oli vain ensi katsahduksella, sittemmin sain aikaa sinä iltanatarkastaa häntä pitemmältä. Jo yksistään se, millä tavoin hän antoiminulle kättä, kuinka viattoman kohdistetulla huomaavaisuudella hänkatsoi silmiini lausumatta ainoatakaan sanaa, kummastutti minua jatahtomattani hymyilin hänelle. Ehkä se tuli siitä, että minä jokohta huomasin edessäni puhdassydämmisen olennon. Kreivitär pitihäntä tarkasti silmällä. Puristettuaan kättäni läksi Katja ikäänkuinhätäillen luotani ja istui Aleshan luo huoneen toiseen päähän.Tervehtäissään kuiskasi Alesha minulle: "tulin tänne vain minutinajaksi, heti lähden sinne".
"Diplomaatti" – en tiedä hänen nimeänsä ja nimitän häntädiplomaatiksi, jotenkin häntä nimittääkseni – puhui levollisestija mahtavasti, kehitellen jotain aatetta. Kreivitär kuuntelihäntä tarkkaavasti. Ruhtinas hymyili hyväksymisen ja mairittelunhymyilyä; puhuja kääntyi usein hänen puoleensa, varmaankinpitäen häntä arvollisena kuulijana. Minulle tarjottiin teetä jajätettiin yksikseni, josta olin hyvin mielissäni. Sillä aikaa minätarkastelin kreivitärtä. Ensi vaikutuksen mukaan ei hän minuaoikein miellyttänyt. Hän ehkei ollut enää nuori, mutta minustatuntui, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen kahdeksan. Kasvonsaolivat vielä nuorteat ja jolloinkin varhaisemmassa nuoruudessavarmaankin hyvin kauniit. Tummanruskea tukkansa oli vielä kyllintuuhea; katseensa oli erinomaisen lempeä, vaikkakin siinä oli jotainhuikentelevaa ja vallattoman veitikkamaista. Mutta nyt huomasin, että hän jostain syystä hillitsi itsensä. Tuossa katseessa ilmenimyöskin paljon älyä, mutta vielä enemmän hyvyyttä ja ilosuutta.Minusta tuntui, että vallitsevana ominaisuutenansa oli jonkunlainenhuolettomuus, nautinnon jano ja jokin hyväsydäminen itserakkaus, joka ehkä oli hyvin suurikin. Hän oli ruhtinaan vaikutuksen alainen,ja tämän vaikutus olikin häneen erinomaisen suuri. Tiesin, ettäheidän välillänsä oli jotain, olin myöskin kuullut, että ollessaanulkomailla ruhtinas ei ollut kovinkaan mustasukkainen lempijä; jasittenkin minusta tuntui, ehkä vielä nytkin tunnen, että heitäyhdisti ei vain entiset keskinäiset suhteensa, mutta lisäksi jokinmuukin, osaksi salaperäinen, jokin keskinäisen suostumuksen tapainen, joka perustui johonkin molemmanpuoliseen etuun … sanalla sanoen, jotain semmoista heidän välillään täytyi olla. Tiesin senkin, että tätä nykyä tunsi ruhtinas hänestä itselleen olevan haittaa, vaikka kuitenkin välinsä pysyi semmoisenaan. Ehkä heitä silloinyhdistivät yhteiset tuumat Katjan suhteen, jotka tuumat tietystiolivat alkusin ruhtinaan omia. Sillä perusteella ruhtinas saikinvältetyksi avioliittoon menemisen kreivittären kanssa, jota tämätodella oli vaatinut, ruhtinas kun sai kreivittären taivutetuksiauttamaan rakentaessa Aleshan ja oman tytärpuolensa liittoa. Niinainakin minä Aleshan entisistä avomielisistä kertomuksista asianymmärsin. Tulihan Aleshankin jotain huomata. Olin samoista Aleshankertomuksista myöskin huomaavinani, että vaikka kreivitär olikinruhtinaan täydellisen vaikutuksen alainen, oli ruhtinaalla sittenkinjotain syytä pelätä kreivitärtä. Olipa sen jo Aleshakin huomannut.Sittemmin sain kuulla, että ruhtinas olisi hyvin mielellään naittanutkreivittären jollekin ja osaksi juuri sen vuoksi laittoikin hänetSimbirskin lääniin, toivoen maaseudulta löytävänsä hänelle soveliaanmiehen.
Istuin siinä ja kuuntelin enkä tiennyt keinoa, miten pikemmin saisinpuhutella Katarina Feodorovnaa kahden kesken. Diplomaatti vastasijohonkin kreivittären kysymykseen asioiden nykyisestä kannasta, alkavista reformeista ja siitä, onko niitä pelättävä, vai eikö. Hänpuhui paljon ja kauan, levollisesti sekä kuni mahtimies konsanaan.Hän kehitti aatettansa hienosti ja viisaasti, mutta aatteensa olimitä vastenmielisin. Erittäin pani hän painoa siihen, että noidenreformien ja parannusten koko luonne tuottaa hyvin pian vissejähedelmiä; että, nähtyään nuo hedelmät, ihmiset ottavat älyynsä, jaettei vain yhteiskunnassa (tietysti, sen tunnetussa osassa) pääsevaltaan tuo uusi henki, vaan kokemuksesta näkevät erehdyksensä sekäsilloin kaksinkertaisella tarmolla alkavat kannattaa vanhoja oloja.Että vaikka kokemus tuleekin olemaan surullinen, on se sittenkinoleva suureksi hyödyksi, sillä se opettaa, kuinka tuota pelastavaaentisyyttä tulee kannattaa, ja antaa sitä varten uusia aineksia; onkin siis oikein toivottava, että nyt pikemmin jouduttaisiinvaromattomuuden viimeiseen asteeseen. "Ilman meitä ei saatetaolla", päätti hän, "ilman meitä ei ole tähän saakka mikäänyhteiskunta pysynyt pystyssä. Me emme mitään hävitä, mutta päinvastoinvoitamme; me kohoamme pinnalle, kohoamme, ja tunnuslauseenamme tätänykyä tulee olla: 'pire ca va mieux ca est!'" Ruhtinas hymyili hänellehäijysti hyväksyen lausutut mietelmät.
Puhuja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Minä olin niin tyhmä,että aioin sanoa vastaan, sydämmeni oli kuohuksissa. Mutta minutpysähdytti ruhtinaan myrkyllinen katse; salavihkaa livahti hänlähelleni, ja minusta tuntui, että ruhtinas varmaan odotti minultajotain outoa, poikamaista käytöstä; kenties hän sitä vielä toivoikin, nauttiakseen siitä, että minä olisin tehnyt jonkun tyhmyyden. Samallakumminkin olin vahvasti vakuutettu siitä, ettei diplomaatti olisiensinkään huomannut vastaan sanomistani ja, mahdollisesti, ei minuaitseänikään. Tuntui niin ilettävältä istua heidän seurassaan; tästävihdoinkin pelasti minut Alesha.
Hän astui hiljalleen luokseni, kosketti olkapäätäni ja pyysi parillesanalle. Minä arvasin, että hänet oli Katja lähettänyt. Niinolikin. Kohta istuin hänen vieressään. Ensin hän tarkasteli minuaperinpohjin, aivan kuin olisi itsekseen sanonut: "vai tämmöinen sinäoletkin". Ensi hetkenä emme kumpikaan löytäneet sanoja, millä alkaapuhelu. Olin kumminkin vakuutettu, että jahka hän vain alkaa puhua, niin voisi hän sitä pysähtymättä pitkittää vaikka aamuun saakka."Joitakin viisi, kuusi tuntia vain puhelumme kesti", kuten Alesha olisanonut, johtui tässä nyt mieleeni. Alesha istui myöskin siinä jaodotti kärsimättömänä, mitenkä me alamme keskustelumme.
– Miksikä te ette mitään puhu? sanoi Alesha, hymyillen katsoenmeihin. – Tulivat yhteen ja ovat vaiti.
– Ah, Alesha, mimmoinen sinä olet … kohtahan me, sanoi Katja. – Meillähän on niin paljon keskenämme puhuttavaa, Ivan Petrovitsh, etten tiedä mistä alkaakaan. Liian myöhään me tutustumme toisiimme, sen olisi pitänyt ennen tapahtua, vaikka minä tiesin teidät jokauan aikaa. Ja mitenkä mielelläni minä halusinkaan teitä tavata.Ajattelinpa jo kirjoittaa teille…
– Mistä olisitte kirjoittanut? kysäsin, tahtomattani hymyillen.
– Eipä olisi aihetta puuttunut, vastasi hän totisena. – Vaikkapa siitäkin, että sanooko Alesha totta kertoessaan NataljaNikolajevnasta, ettei hän pahastu, kun Alesha jättää hänet yksin näinpitkäksi ajaksi? No, saako niin tehdä, kuten Alesha tekee? Sanoppas, miksi sinä nytkin olet täällä, sanoppas?
– Ah, Jumalani, hetihän minä lähden. Sanoinhan, että viivyn täällävain hetkisen katson teitä kumpaakin, mitenkä te tulette puhelemaankeskenänne, ja sitten lähden sinne.
– Mitäpä siinä on katsottavaa, no, näin me istumme, – näitkös? Jaaina hän on tuollainen, lisäsi Katja hiukan punastuen ja osottaenAleshaa sormellaan.
– "Yhden minutin, sanoo, yhden minutin vain", mutta itse asiassaistuukin puoliyöhön; sitten onkin jo myöhä. "Hän ei suutu, hän onniin hyvä", kas niin tuumailee Alesha! No, onko se hyvin, onko sekunniallisesti?
– No, ehkä minä sitten lähden, sanoi Alesha valittavalla äänellä, – mutta minä niin mielelläni olisin teidän seurassanne…
– Mitä sinä meidän seurassamme teet? Meidän päinvastoin tuleemonesta asiasta saada kahden puhua. Kuuleppas, sinä älä pahastu; seon välttämätöntä, – ymmärrähän se.
– Jos se on välttämätöntä, niin minä ihan paikalla … mitäpästässä olisi pahastumista. Poikkean vain pikkusen Levinkan luo jasieltä kohta samassa Natashan luo. Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, jatkoihän ottaen hattunsa, – tiedättehän, että isäni aikoo kieltäytyäottamasta rahoja, jotka hän voitti oikeuden käynnissä Ichmeneviävastaan.
– Tiedän; hän puhui minulle siitä.
– Kuinka jalomielisesti hän siinä menettelee. Nähkääs, Katja eiusko, että hän tekee jalomielisesti. Puhelkaa siitä Katjan kanssa.Jää hyvästi, Katja, äläkä suinkaan epäile, etten minä rakastaNatashaa. Ja minkäpä vuoksi te kaikki tyrkytätte minulle noitaehtoja, soimaatte minua, pidätte minun toimiani silmällä, – aivankuin olisin valvonnan-alainen! Natasha tietää, että minä rakastanhäntä, luottaa minuun, ja minäkin olen varma, että hän luottaaminuun. Minä rakastan häntä ilman ehtoja, ilman minkäänlaisiasitoumuksia. En voi sanoa, miten häntä rakastan. Rakastan vain.Ei olekaan siis mitään syytä tutkistella minua, niinkuin mitäkinsyyllistä. Kysy Ivan Petrovitshilta, nyt on hän jo täällä ja häntodistaa sinulle, että Natasha on luulevainen ja hyvin paljon minuarakastaa, mutta hänen rakkaudessaan on paljon egoismia, sillä hän eihalua mitään uhrata minun tähteni.
– Kuinka niin? kysäsin minä kummissani uskomatta korviani.
– Mitä sinä nyt, Alesha? Katja, miltei huudahti lyöden kätensäyhteen.
– Niin juuri, mitäpäs ihmeellistä siinä on? Tietäähän IvanPetrovisth. Natasha vain aina vaatii, että olisin hänen kanssaan. Hänvaikkei sitä sanoin lausukaan, niin kyllä sen huomaa, että hän sitätahtoo.
– Etkö häpeä, etkö sinä häpeä noin puhua? sanoi Katja vihan punakasvoillaan.
– Miksikä siitä häpeäisin? Mimmoinen sinä, Katja, todellakin olet!Minähän rakastan Natashaa enemmän, kuin hän luuleekaan, mutta jos hänrakastaisi minua oikealla tavalla, siten, kuin minä rakastan häntä,niin hän minun tähteni varmaankin oman etunsa uhraisi. Tosi on ettähän itse sallii minun lähteä, mutta näenhän minä hänen kasvoiltaan, että se on hänelle raskasta, siispä minulle se on sama, vaikka eilupaisikaan.
– Ei, tämä ei ole sanottu vain noin tuostaan, huudahti Katja, sanoensen minulle, silmänsä vihasta säihkyen. – Sinun täytyy, Alesha,täytyy heti tunnustaa, että tämän kaiken pani mieleesi isäsi. Tänäänkai sai sen päähäsi? Äläkä koetakaan minulle viekastella – minä senkohta näen? Niinkö vai ei?
– Niin, vastasi Alesha hämillään. – Mitäpäs sitten? Hän puhelitänään kanssani lempeästi, ystävän tapaisesti, Natashaa vain yhäminulle kehui, minä oikein kummastelin sitä, sillä Natasha häntä niinkovasti loukkasi, mutta hän vain kehuu Natashaa.
– Ja te, te uskoitte sitä, sanoin minä, – te, jolle Natasha uhrasikaikki, mitä voi uhrata, vieläpä nytkin, vieläpä tänäänkin oli hänlevoton teidän tähtenne, ettei teillä olisi ikävä, ettei jokinestäisi teidän kohtaamasta Katarina Feodorovnaa! Hän itse sen sanoiminulle tänään. Ja te syyttä suotta uskotte noita isänne valheellisiauskotuksia! Ettekö te häpeä?
– Kiittämätön! Ja eipä hän milloinkaan häpeä! sanoi Katja, tehdenkädellään liikkeen, niinkuin Alesha olisi ollut kokonaan mennyttämiestä.
– Mitäs te nyt todellakin! pitkitti Alesha surkealla äänellä. – Ja aina sinä, Katja, olet tuommoinen! Aina sinä ajattelet minustavain pahaa… En puhukaan Ivan Petrovitshista! Te luulette, ettenrakasta Natashaa. En minä sen vuoksi sanonut, että hän on egoisti.Minä tahdoin vaan sanoa, että hän rakastaa minua liiaksi, niin ettämenee jo ylimäärän, ja siitä on minulle sekä hänelle tukala olo.Isäni ei koskaan saa minua petetyksi, vaikka tahtoisikin. En antauhänelle. Että Natasha on egoisti, sitä hän ei ollenkaan sanonut sensanan huonossa merkityksessä; ymmärsinhän minä sen. Hän, nähkääs, sanoi aivan tarkalleen siten, kuin minä äsken sanoin: että Natashaniin liian paljon, niin suuresti rakastaa minua, että se näyttää joegoismilta, niin että siitä on minulle sekä hänelle rasitusta, muttamyöhemmin käy se minulle vielä rasittavammaksi. Mitäs, isänihän sanoisen oikein, minua rakastaen, eikä se ollenkaan merkitse sitä, ettähän soi pahaa Natashalle; päinvastoin hän osotti huomaavansa Natashanrakkauden suureksi, rajattomaksi, mahdottomuuksiin meneväksi.
Katja keskeytti hänet, eikä antanut hänen lopettaa. Hän alkoikiihkeästi moittia Aleshaa, näytti toteen, että hänen isänsäolikin vain siksi alkanut kehua Natashaa, pettääkseen Aleshanteeskennellyllä hyvyydellään ja tämän kaiken vain purkaakseenheidän välinsä, näkymättä ja huomaamatta nostattaakseen AleshanNatashaa vastaan. Lämmöllä ja viisaasti Katja todisteli, kuinkasuuresti Natasha rakastaa Aleshaa, ettei millainenkaan rakkaus annaanteeksi semmoista, jota Alesha on Natashaa kohtaan osottanut, jaettä oikea egoisti on juuri Alesha itse. Vähittäin saattoi Katjahänet mitä suurimpaan suruun ja täydelliseen katumukseen; hän istuivieressämme katse luotuna alas, enää mitään vastaamatta, kokonaanlannistuneena, kärsivä ilme kasvoillaan. Mutta Katja oli säälimätön.Suurimmalla uteliaisuudella tarkastelin häntä. Tahdoin mitä pikemminoppia tuntemaan tämän kummallisen tytön. Hän oli vielä aivan lapsi, mutta jokin kummallinen, täyteen vakuutukseen päässyt lapsi, jolla on järkähtämättömät elämän säännöt ja kiihkeä, synnynnäinenrakkaus hyvään ja oikeaan. Jos häntä todella voi sanoa lapseksi, niin oli hän noita mietiskeleviä lapsia, joita on niin viljaltimeidän perheissämme. Kyllä saattoi huomata, että hän oli jo paljonmietiskellyt. Hauskaa olisi ollut kurkistaa tuon mietiskelevän päänsisään ja nähdä, mitenkä siellä aivan kokonaan lapselliset aatteetsekaantuivat elämän todellisuudesta ja havannoista saatuihin kuviin(Katjahan jo eli todellista elämää) kuin myöskin aatteihin, jotkahänelle olivat vielä outoja, kokemattomia, mutta jotka olivatkohdanneet hänet välillisesti, kirjoista lukemalla, joita varmaanoli jo viljalti ja joita hän, nähtävästi, piti elämänsä kokemuksina.Sinä iltana ja sitten myöhemminkin opin tuntemaan hänet. Hänensydämmensä oli tunteellinen ja herkkä. Joskus hän ikäänkuin halveksikäyttää itsehillitsemistaitoa, antaen etusijan totuudelle; jokaistaelämän kohtausta piti hän ehtoperäisenä ennakkoluulona, ja ikäänkuinylpeili moisesta vakaumuksestaan, kuten kaikkikin kiihkeäluontoisetihmiset, vaikkapa eivät enää olisikaan kovin nuoria. Mutta juurise tekikin hänet erikoisen viehättäväksi. Hän hyvin mielelläänmietiskeli ja etsi totuutta, mutta oli siihen määrin epäpedanttinen,käytökseltään niin lapsellinen, että jo ensi kerralta teidätsaattoi mieltymään kaikkiin hänen omituisuuksiinsa ja mukautumaanniihin. Johtuivat mieleeni Levinka ja Borinka, ja minusta tuntui, että kaikki tämä kuului asioiden luonnolliseen menoon. Ja mikäihmeellisintä: kasvonsa, joissa minä ensi katsannolla en huomannutmitään erityistä kauneutta, alkoivat tänä iltana minulle näyttääyhäti kauniimmilta ja viehättävämmiltä. Tuo naivinen jakaantuminenlapseksi ja ajattelevaksi naiseksi, tuo lapsellinen, ja suurimmassamäärin todellinen totuuden ja oikeuden janoominen, samoin horjumatonuskonsa pyrintöihinsä – tuo kaikki valasi hänen kasvonsa jollakinkauniilla vilpittömyyden valolla, antoi sille jotain korkeampaa, henkistä kauneutta, jotta saattoi alkaa käsittää, ettei ollutkaankokonaan helppoa ymmärtää tuon kauneuden koko tarkoitusta, kauneuden, jota ei ensi kerralla tavallisella ylimalkaisella katseella huomaa.Nyt minä käsitin, että Aleshan täytyi olla kovin kiintynyt häneen.Jos ei Alesha itse osannutkaan ajatella ja tehdä johtopäätöksiä,niin hän rakasti semmoisia, jotka hänen puolestansa ajattelivat, jopa niin tahtoivatkin, – ja Katjapa oli ottanut hänet holhontansaalaiseksi. Alesha oli mieleltään ylevä ja herkkä, taipui kohtakaikkeen, mikä oli rehellistä ja hyvää, Katjan oli hän oppinuttuntemaan lapsellisen vilpittömäksi ja miellyttäväksi. Aleshalla eiollut hituistakaan omaa tahtoa; Katjalla oli vahva, järkyttämätön jainnokas tahdonvoima, ja Alesha voi kiintyä ainoastaan semmoiseen, joka voi hallita ja käskeä häntä. Osaksi juuri tällä tapaa Natashakinsai hänet itseensä kiintymään, heidän suhteittensa alkuaikoina, muttaKatja vei voiton tässä Natashalta siitä syystä, että hän itse olivielä lapsi ja, kuten näkyi, oli vielä kauan lapsena pysyvä. Tämähänen lapsellisuutensa, hänen terävä ymmärryksensä, sekä samallamyöskin jokin johdonmukaisuuden puute, kaikki tuo oli ikäänkuinenemmän likeistä Aleshalle. Hän tunsi sen, ja siksi Katja viehättihäntä yhä enemmän. Olen vakuutettu, että kun he kahden puhelivatkeskenään, silloin Katjan totisten "propaganda" – puheiden ohella asiaehkä lopulta päättyi leikkiin. Ja vaikka Katja hyvin usein toruskeliAleshaa ja piti häntä vallassaan niin nähtävästi tuntui Aleshastaolonsa Katjan seurassa paremmalta, kuin Natashan luona. Katja jaAlesha sopivat paremmin toisilleen, ja se oli tärkeintä.
– Riittää jo, Katja, riittää, jo on kyllin; sinä aina jäät olemaanoikeassa, minä väärässä. Se on sen vuoksi, kun sinun sielusi onpuhtaampi, kun minun, sanoi Alesha, nousten ylös ja tarjoten kätensähyvästiksi. – Heti menen Natashan luo, en poikkea Levinkallekaan…
– Ei sinulla ole asiaakaan Levinkalle; ja että sinä nyt tottelet jamenet, niin teet sinä siinä oikein kiltisti.
– Ja sinä olet tuhatta kertaa kaikkia kiltimpi, sanoi Aleshasurullisesti. – Ivan Petrovitsh, tahtoisin sanoa teille pari sanaa.
Poistuimme muutaman askeleen päähän.
– Tänään minä käyttäydyin kunnottomasti, kuiskasi Alesha minulle – minä käyttäydyin halpamaisesti, olen syypää koko maailman silmissä,mutta heidän kahden edessään kaikista eniten. Tänään puolen päivänjälkeen esitteli isäni minulle Aleksandrinan (erään ranskattaren) – hän on aivan lumoava nainen… Minä … unehduin ja … no, mitäsiitä puhua, minä en ansaitse kunniata olla näiden kahden seurassa…Jääkää hyvästi, Ivan Petrovitsh!
– Hän on hyvä, kelpo ihminen, alkoi Katja kiireesti, heti kunistuin taas luoksensa, – mutta hänestä me tuonnempana tulemmepaljon puhumaan, mutta nyt ennen kaikkea tulee meidän päästäyksimielisyyteen siitä, mitä te arvelette Aleshan isästä. Mitä mieltäte olette hänestä?
– Minä pidän häntä hyvin huonona ihmisenä.
– Niin minäkin. Me siis olemme siitä kumpikin yhtä mieltä, senvuoksi onkin meidän helpompi arvostella asioita. Puhutaan nyt NataljaNikolajevnasta… Tiedättekö, Ivan Petrovitsh, minä tätä nykyäolen kuin pimeyden ympäröimänä, minä odotin teitä kuni valkeutta.Selitättehän te minulle kaikki, sillä kaikkein tärkeimmässä seikassavoin minä tehdä päätöksiä vain arvelujen mukaan siitä, josta Aleshaminulle on kertonut. Muilta keneltäkään en ole voinut asiasta kuulla.Sanokaapas ensiksi (tämä on, tärkeintä), mitä te luulette: tulevatkoAlesha ja Natasha yhdessä onnellisiksi, vai eivätkö? Ennen kaikkeatulee minun se saada selville tehdäkseni lopullinen päätökseni, jottatietäisin, miten tekisin.
– Mitenkä voisi siitä niin varmasti sanoa?
– Niin, tietysti ei varmasti, keskeytti hän, – mutta miten teistätuntuu, – sillä te olette hyvin viisas ihminen.
– Luullakseni eivät he voi tulla onnellisiksi.
– Miksikä ei?
– He eivät sovi toisilleen.
– Niin minä ajattelinkin!
Samassa hän liitti yhteen kätensä, niinkuin olisi syvä suru vallannuthänen mielensä.
– Kertokaa minulle tarkemmin. Kuulkaas: minä niin kovin mielellänitahtoisin tavata Natashan, sillä minulla on paljon hänelle puhuttavaaja luulen, että me voimme hänen kanssaan päättää kaikesta. Nyt minäyhäti kuvittelen mielessäni, että hänen täytynee olla hyvin viisas, vakava, totinen ja hyvin kaunis. Niinkö?
– Niin.
– Siitä minä olinkin vakuutettu. No, jos hän on semmoinen, niinmitenkä hän voi rakastua Aleshaan, moiseen pojan hulikkoon?Selittäkää minulle se; sitä minä usein mietin.
– Sitä ei voi selittää, Katarina Feodorovna; vaikeata on ymmärtää,minkä vuoksi ja miten saattaa rakastua. Alesha on lapsellinen.Mutta tiedättekö, miten voi rakastua lapseen? (Tunsin sydämmenisulavan katsoessani häneen ja hänen silmiänsä, jotka katsoivatminuun tarkkaan, totisina ja malttamattoman tarkkaavasti). – Jamitä enemmän Natashalta puuttuu lapsellisuutta, sanoin, – mitävakavampi hän itse on, sitä pikemmin hän voi rakastua häneen. Aleshaon totuutta harrastava, vilpitön, hyvin naivi, toisinaan ihmeellisennaivi. Kenties Natasha rakastui häneen – kuinka sen sanoisinkaan?..No, ehkäpä säälistä. Jalomielinen sydän voi rakastua säälistäkin…Muuten minä tunnen, etten minä voi teille mitään selittää, mutta minäpyydän teitä itseänne – rakastattehan te häntä?