Minä tahdoin ostaa hänelle paikan viereeni; vaan hän istahti jalkojenijuureen ja sanoi, että hänen oli mukava olla. Baklushin osteli meillesillä välin vettä ja kantoi sitä tarpeen mukaan. Petrow ilmoitti, ettähän pesee minut kiireestä kantapäähän, niin että "tulette putipuhtaaksi", ja kutsui minua hartaasti kylpemään lauteille. Siihen enkuitenkaan suostunut. Petrow saippuoitsi minut ylen ympäri. "Ja nytpesen minä pikku jalkanne", virkkoi hän lopuksi. Minä aioin sanoa, että kyllähän itsekin voisin pestä, mutta sitten en kuitenkaanhuolinut vastustella häntä, vaan antauduin kokonaan hänen huostaansa."Pikku jaloilla" ei hän tahtonut laisinkaan imarrella minua; hänarvattavasti ei voinut pitää jalkojani tavallisina jalkoina siitäsyystä, että semmoiset olivat ainoastaan tavallisilla ihmisillä, eikäminunlaisella miehellä.
Kun Petrow oli pesutoimensa lopettanut, saattoi hän minut kädestätaluttaen ja varoitellen joka askeleella takasin eteiseen, jossa hänoli avulias pukeutuessani; ja kun sitten oli saanut minut aivanvalmiiksi, riensi hän jälleen kylpemään.
Kotiin tultuamme tarjosin minä hänelle lasillisen teetä. Hän joi senja kiitti. Minun pisti päähäni olla vieraanvarainen ja minä tarjosinhänelle ryypyn. Petrow oli sangen tyytyväinen, ryyppäsi, yskähti jasanoi minulle, että olin hänet täydellisesti virkistänyt; sitten lähtihän nopeasti kyökkiin, ikäänkuin häntä olisi siellä paraillaantarvittu. Kohta ilmestyi luokseni toinen toveri, Baklushin(vallinkaivaja), jonka minä saunassa ollessa olin niinikään pyytänytkanssani teetä juomaan.
Baklushinilla oli erittäin miellyttävä luonne. Totta on, että hän olitaipumaton, jopa riitaisakin, eikä suvainnut, että hänen asioihinsasekaannuttiin, sanalla sanoen, osasi pitää puoliansa. Mutta hän eiollut pitkävihainen, ja luulenpa, että kaikki vangit pitivät hänestäpaljon. Minne hyvänsä hän menikin, kaikkialla otettiin häntämielihyvällä vastaan. Hän oli tunnettu kaupungissakin hauskanamiehenä, joka ei koskaan kadottanut iloisuuttaan. Hän olikorkeakasvuinen, ijältään noin kolmenkymmenen vanha, ja syylällävarustetut, tavallisen kauniit kasvonsa osoittivat reippautta sekäavomielisyyttä. Toisia matkiessaan väänteli hän kasvojaan usein niinhauskalla tavalla, ettei kukaan voinut olla nauramatta. Hän kuuluileikinlaskijoihin, mutta ei kuitenkaan osoittanut myöntyväisyyttä ilonvihaajille, eikä häntä enää kukaan soimannutkaan "turhamaiseksi jahyödyttömäksi ihmiseksi." Hänessä oli intoa ja elävyyttä. Hän tutustuikanssani jo ensi päivinä ja ilmoitti minulle olevansa sotamiehen poikasekä palvelleensa ennen vallinkaivajana, jopa olleensa muutamienkorkeiden henkilöiden suosiossakin. Minulta rupesi hän oitiskyselemään Pietarin oloja. Hän luki kirjojakin. Tultuaan luokseniteetä juomaan, kertoi hän kaikkien hauskuudeksi, kuinka luutnantti Sh.oli aamulla antanut majuuriamme nenälle, ja istahtaen sitten viereeniilmoitti hän minulle, että vankilassa puuhailtiin paraillaannäytelmää. Juhlina oli täällä näet tapana panna semmoisia huvejatoimeen. Näyttelijät olivat jo tiedossa ja myöskin kulissejavalmistettiin vähitellen. Muutamat kaupunkilaiset olivat luvanneetantaa pukuja, jopa naisten vaatteitakin; erään passarin avullatoivottiin saada myöskin upseerin univormu, varustettunaolkanauhoilla. Kunhan vaan majuuri ei kieltäisi näytelmää niinkuinviime vuonna. Mutta viime vuonna joulun aikaan olikin majuuri pahallatuulella; hän oli joutunut tappiolle korttipelissä ja sitä paitsi olivankilassakin tapahtunut vallattomuuksia; senpä tähden kielsikin hänvihoissaan näytelmän, vaan nyt ehk'ei olisikaan yhtä jäykkä. Sanallasanoen, Baklushin oli innoissaan. Näkyi, että hän oli tärkeimpiätoimeenpanijoita uudessa hommassa, ja minä päätin myöskin mennäkaiken mokomin aiottua näytelmää katsomaan. Baklushinin iloteaatteripuuhan johdosta miellytti minua. Me jouduimme pitempiinpakeisiin. Muun muassa kertoi hän minulle, ettei hän palvellutkaanaina Pietarissa; että hän siellä oli tehnyt itsensä syypääksi johonkinvirheeseen ja joutunut sen vuoksi R: in linnapataljoonaan, kuitenkinaliupseerina.
– Sieltäpä minut lähetettiinkin tänne, huomautti Baklushin.
– Mistä syystä? kysyin minä.
– Niin mistäkö? Ajatelkaahan, Aleksanteri Petrowitsh, siitä, ettärakastuin.
– No siitä nyt ei lähetetä Siperjaan, sanoin minä nauraen.
– Tosi on, lisäsi Baklushin, – että minä sitä paitsi ammuinkuoliaaksi erään saksalaisen. Pitihän sitten joutua tänne saksalaisentakia!
– Mitenkäs tuo asia tapahtui? Kertokaa, se huvittaa minua.
– Juttu onkin hyvin hullunkurinen, Aleksanteri Petrowitsh.
– Sitä parempi. Kertokaa.
– No, ehkäpä tuon kerron. Kuunnelkaa sitten…
Nyt kuulin minä murhajutun, joka ei ollut juuri hullunkurinen, vaansen sijaan hyvin omituinen.
"Asia oli näin", alkoi Baklushin. "Kun saavuin R: iin, näin minä, ettäkaupunki oli komea ja suuri – ainoastaan saksalaisia oli liianpaljon. Minä tietysti olin nuori mies, olin esimiesteni suosiossa,kävelin lakki kallellaan ja aika kului hupaisesti. Saksalaisnaisilleiskin joskus silmää, ja yksi heistä, Loviisa nimeltään, sai minutitseensä mieltymään. He molemmat, Loviisa sekä hänen tätinsä, olivatpyykinpesijöitä. Täti oli vanha, äkäpussi semmoinen, mutta elanto olihänellä varakkaanpuoleista. Minä alottelin ensin akkunan ohikulkiessani, mutta sitten rupesin varsinaisesti rakastamaan. Loviisapuhui venäjääkin hyvin, hiukan sorauttamalla, ja oli semmoinenkaunotar, ettei mihin panna. Minä alussa hänelle puhuin sitä ja tätä,vaan hän sanoi minulle: 'ei, sitä en voi, Sasha, tahdon säilyttääviattomuuteni, ollakseni sinulle oivallisena vaimona', ja hän vaannauroi heleällä äänellään. Niinpä ryhdyinkin minä naimapuuhiin. Jamiks'en olisikaan mennyt hänen kanssaan naimisiin? Jo oli aikomuksenimennä överstiluutnantin luo lupaa pyytämään… Mutta kuinkas kävikään!Loviisa kerran ei tullutkaan yhtymäpaikallemme, ei tullut toisella, eikä kolmannellakaan kertaa… Minä lähetin hänelle kirjeen, muttasiihen ei tullut vastausta. Mitäs tämä on, ajattelin minä. Jos häntahtoisi tehdä minusta pilaa, niin voisihan hän kuitenkin vastatakirjeeseeni ja tulla myöskin yhtymäpaikalle. Mutta nyt ei hän tahtonuttehdä pilaakaan, vaan kerrassaan katkaisi kaiken yhteyden. Syy onvarmaankin tädissä, arvelin minä. Hänen luokseen en tohtinutkuitenkaan mennä; sillä vaikka ämmällä olikin tieto asiasta, koettelimme me kuitenkin vältellä hänen silmiään. Minä olin kuinpyörryksissä, kirjoitin viimeisen kirjeen ja sanoin: jollet tule, niintulen minä itse tätisi luo. Siitä säikähtyi Loviisa ja tuli.Itkusilmin sanoi hän, että eräs heidän kaukainen sukulaisensa, nimeltäSchulz, ammatiltaan kelloseppä, rikas ja vanhanpuoleinen mies, oliilmoittanut haluavansa mennä hänen kanssaan naimisiin – että mukatekisi hänet onnelliseksi, ja ettei itsensäkään tarvitsisi ollanaimattomana; hän oli jo kauan rakastanut Loviisaa, jo kauan aikonutilmaista rakkauttaan. 'Katsos nyt Sasha, hän on rikas ja siinäpä onkinminun onneni; ethän sinä tahtone riistää sitä minulta?' Minä näin, että tyttö itki ja syleili minua… Oh, arvelin itsekseni, onhan hänoikeassa! Eihän sotamiehestä ole juuri naimaan, vaikkapa hän olisikinaliupseeri! Ja niin sanoinkin minä hänelle: hyvästi sitten Loviisa,jää Herran halttuun; en tahdo sinulta onneasi riistää… Onko sulhosipulska mies? – Ei, vastasi hän, onpahan jo vanhanpuoleinen, pitkänenäinen … ja tyttö itsekin rupesi nauramaan. Minä läksin hänenluotaan. Mitäpäs siitä; ei ollut onnekseni! arvelin itsekseni.Seuraavana aamuna menin tuon kellosepän puodin edustalle, silläLoviisa oli ilmoittanut minulle kadun. Katsoin akkunaan: siinäistuikin saksalainen, kelloa korjaili; ijältään oli hän noinneljänkymmenen viiden paikoilla, könkönenäinen, silmät selkiselällään,hännystakki hartioilla ja pystykaulus kaulassa, kovin oli juhlallisennäköinen. Minä sylkäsin. Olisipa tehnyt mieleni särkeä hänen akkunansasiinä paikassa … mutta sitten ajattelin: mitäpä apua siitä olisi; olkoon niinkuin on! Tulin hämärissä kasarmiin, viskausin lavitsalleja, uskokaa tai älkää, Aleksanteri Petrowitsh, siinä puhkesin minäitkuun…
"Kului siitä päivä, kului toinen, jopa kolmaskin. Loviisaa en nähnyt.Mutta kuulin kuitenkin eräältä kummilta (se oli niinikään vanhapyykinpesijä, jonka luona Loviisa joskus kävi), että saksalainen olisaanut vihiä rakkaudestamme ja päättänyt sen vuoksi kosia mitäpikemmin. Muutoin olisi hän vielä pari vuotta viivytellyt. Loviisanoli hän muka pakoittanut valalla lupaamaan olla minusta mitääntietämättä; kuulin hänen myöskin pitävän Loviisaa ja tämän tätiäepätiedossa, koska muka itsekään ei ollut asiaa aivan varmaanpäättänyt. Sitten sain vielä tietää, että saksalainen oli huomiseksi,s. o. sunnuntaipäiväksi kutsunut heidät luokseen kahville yhdessä eräänkolmannenkin sukulaisen, vanhan ukon kanssa, joka ennen oli ollutkauppiaana, vaan eleli nyt peräti köyhänä jossain kellarikerroksessa.Kuultuani, että ensi sunnuntaina ehkä koko asia päätetään, jouduinminä vihan vimmaan, niin etten voinut itseäni hillitä. Koko sinäpäivänä en ajatellutkaan muuta kuin sitä asiaa, ja tuon saksalaisenolisin minä syömällä syönyt.
"Sunnuntaiaamuna en tiennyt vielä mitään, vaan jumalanpalveluksenjälkeen pistin sinellin päälleni ja läksin saksalaisen luo. Minä aiointavata heidät kaikki. Mutta minkä tähden olin oikeastaan lähtenyt jamitä aioin perillä sanoa, sitä en itsekään tiennyt. Pistin kuitenkinrevolverin taskuuni, jos sitä ehkä tulisi tarvis. Tämä revolverini olihuononpäiväinen, varustettuna vanhanaikaisella lukolla; poikanaollessani olin minä sillä ampunut. Tuskinpa voi sitä enää käyttääkään.Yhtä hyvin latasin minä sen kuulalla; ajattelin, että jos he rupeavatylvästelemään ja ajamaan minua pois, niin otan minä revolverin esilleja säikäytän heidät. Minä tulin. Verstaassa ei ollut ketään; kaikkiistuivat takahuoneessa. Paitsi heitä ei ollut sisällä yhtään henkeä.Palkollisia olikin talossa ainoastaan yksi saksalainen piika. Minäastuin puotihuoneeseen: sinne vievä huononpuoleinen ovi oli haassa.Sydämeni löi, minä seisahduin ja kuuntelin; he puhelivat keskenäänsaksaa. Silloin survasin minä jalallani ovea, joka samassa aukeni.Näin, että pöytä oli katettu. Siinä oli suuri kahvikannu, ja kahvikiehui väkiviinan avulla. Vehnäskorppuja oli myöskin ja tarjottimelleoli asetettu viinakarahvi, silliä, makkaraa sekä pullo viiniä. Loviisaja täti olivat molemmat juhlapuvuissa ja istuivat sohvassa. Vastapäätäheitä istui sulhanen, kammattuna, hännystakissa ja korkeassapystykauluksessa. Syrjempänä istui toinen saksalainen, vanha ukko, paksu, harmaahapsinen; hän ei puhunut mitään. Kun minä astuin sisään, vaaleni Loviisa. Täti hypähti pystyyn, vaan painui sitten taasistumaan; saksalainen rypisti silmäkulmiansa, oli hyvin vihaisennäköinen, nousi ylös ja sanoi:
" – Mitä te tahdotte?
"Minä jouduin hiukan hämille, mutta kovinpa minua suututtikin.
" – Mitäkö tahdon! Vieraaksesi tulin, otappas nyt vastaan ja tarjoaryyppyä!
"Saksalainen mietti hiukan ja sanoi: Istukaas!
"Minä istuin. – Annappas, sanoin, viinaa!
" – Tässä on viinaa, vastasi hän; juokaa.
" – Annappas sinä minulle hyvää viinaa, sanoin. – Kovin pisti minunvihakseni.
" – Tämä on hyvää viinaa.
"Minua harmitti, että hän halveksi minua. Pahinta oli kuitenkin, että
Loviisa näki ja kuuli kaikki. Minä otin ryypyn ja sanoin:
" – Mitäs sinä, saksalainen, rupesit kopeilemaan. Tehdään sovinto.
Minä tulin luoksesi ystävänä.
" – Minä en voi olla teidän ystävänne, sanoi hän; te olette raakasotamies.
"Silloin minä vimmastuin.
" – Sinä sen pökkelö, mokoma makkarantekijä, sanoin minä. Tiedätkös, että minä tästä hetkestä voin menetellä kanssasi niinkuin tahdon?Voinpa sinut revolverillakin ampua!
"Minä otin esille revolverin ja ojensin sen suoraan hänen päätänsäkohden. Toiset istuivat puolikuolleina; eivät tohtineet äännähtääkään,ja ukko vapisi nurkassa kuin haavan lehti.
"Saksalainen oli ihmeissään, mutta ei kadottanut kuitenkaanmalttiansa.
" – Minä teitä en pelkää, sanoi hän, ja pyydän, että te kunniallisenaihmisenä lakkaatte heti pilanteostanne: minä teitä en ollenkaanpelkää.
" – Valehtelet, sanoin minä, pelkäätpäs! Etpähän tohdi päätäsikäänliikauttaa; siinäpähän istut kuin naulattu.
" – Ei, sanoi hän, sitä ette mitenkään uskalla tehdä.
" – Miksi en uskaltaisi?
" – Sen tähden, että se on kovin kielletty ja että teitä siitäankarasti rangaistaisiin.
"Olipa se peijakkaan saksalainen! Jollei hän olisi minua yllyttänyt, niin olisi hän vielä nytkin elossa; riidasta koko asia syntyikin.
" – Niinkö luulet, etten tohdi, sanoin.
" – Niin luulen.
" – Enkö tohdi?
" – Te sitä ette ollenkaan tohdi…
" – Tuossa on sinulle sitten, sen makkara! Niin sanoen minä laukasinja hän kaatui tuoliltaan. Toiset rupesivat huutamaan.
"Minä pistin revolverin taskuuni ja kun sitten saavuin linnan luo, viskasin sen portin vieressä kasvavien viholaisten sekaan.
"Tulin kotia ja heittäydyin pitkäkseni; ajattelin, että nyt pannaanminut heti kiinni. Kului tunti, kului toinen, mutta minua ei pantukaankiinni. Illan suussa ahdisti minua katkera suru; minä läksin ulos: tahdoin kaiken mokomin nähdä Loviisaa. Minä tulin kellosepän asunnonkohdalle. Siellä oli paljon kansaa ja poliiseja. Minä pistäysin kumminluo ja pyysin häntä kutsumaan ulos Loviisaa. Kohta sen jälkeen tuliLoviisa, heittäytyi kaulaani ja sanoi itkusilmin: 'kaikkeen olen minäsyypää, kun tottelin tädin tahtoa.' Hän sanoi minulle, että tätiäskeisen tapauksen jälkeen oli niin säikähtynyt, että makasi nytsairaana eikä puhunut mitään; olipa hän kieltänyt Loviisaakinpuhumasta, sillä hän pelkäsi kovasti. Meitä ei ollut kukaan nähnyt, sanoi Loviisa; sillä saksalainen oli lähettänyt ulos piikansakin, jokaolisi repinyt häneltä silmät, jos olisi saanut tietää, että isäntänsäaikoi mennä naimisiin. Itse oli hän kahvin keittänyt, itse myöskinleivät hankkinut. Mitä sukulaiseen tulee, oli hän koko ikänsä ollutvaitelias; tapauksen jälkeen oli hän ensimäisenä ottanut lakkinsa jamennyt matkaansa. Varmaan on hänkin asiassa vaikeneva, sanoi Loviisa.Niin tapahtuikin. Kahteen viikkoon ei minua otettu kiinni, eikä edesepäiltykään. Näinä kahtena viikkona, uskokaa tai älkää, AleksanteriPetrowitsh, nautin minä mitä suurinta onnellisuutta. Joka päivätapasin Loviisaa; kovin oli tyttö kiintynyt minuun. Hän itki ja sanoi:'minä tulen mukanasi sinne, jonne sinut lähetetään; kaikki uhraan minäsinun tähtesi.' Minä olin valmis luopumaan vaikka elämästäni; niin olisydämeni liikutettu. Mutta kahden viikon kuluttua pantiin minutkiinni. Ukko ja täti olivat tehneet keskenään suostumuksensa jaantoivat ilmi rikokseni…"
– Malttakaahan, keskeytin minä Baklushinia; – rikoksestanne olisiteidät tuomittu ainoastaan kymmeneksi tai kahdeksitoista vuodeksisiviiliosastoon; mutta te olette yhtähyvin erityisessä osastossa.Kuinka se on mahdollista?
– Siihen on syynä eräs toinen juttu, sanoi Baklushin. – Kun minutasetettiin tuomioistuimen eteen, haukkui kapteeni minua häijyllätavalla. Minä en voinut sitä kärsiä ja sanoinkin hänelle: "Mitähaukut? Etkös näe, heittiö, että olet oikeuden edessä!" Siitä syystäruvettiin minua uudelleen tuomitsemaan; kaikesta yhteensä sainneljätuhatta selkääni ja jouduin sitten tänne erityiseen osastoon.Mutta samalla kun minä sain rangaistukseni, rangaistiin myöskinkapteeni; hän tuomittiin menettämään arvonsa ja lähetettiin sittensotamiehenä Kaukaasiaan. Jääkää hyvästi, Aleksanteri Petrowitsh!Muistakaa tulla näytelmäämme katsomaan.
X
Joulu.
Vihdoin tuli joulukin. Aattona ei tehty enää paljon työtä. Käytiintosin räätälin-verstaissa ja muissa työhuoneissa; mutta kohtakuitenkin palasivat kaikki takasin vankilaan, joko yksitellen taijoukoissa, ja puolen päivän jälkeen ei ketään enää lähetettymihinkään. Aamullakin suurin osa kävi omilla asioillaan; toiset olivatviinan hankkimispuuhissa, toiset taas menivät katsomaan tuttujaan, sukulaisiaan tai myöskin kokoomaan palkkaa ennen tekemistään töistä;Baklushin ja muut näytelmän puuhaajat kävivät upseerien palvelijainluona saadakseen tarpeellisia pukuja. Jotkut häärivät ainoastaan siitäsyystä, että näkivät toistenkin häärivän, ja vaikka muutamilla eiollut mitään saatavana, näyttivät hekin siltä, kuin olisivat jostainodottaneet rahaa; sanalla sanoen, kaikki luulivat, että huomispäivänätapahtuu jotain tavatonta. Illaksi toivat vankien asioilla käyneetinvaliidit mukanaan kaikenlaista ruokatavaraa: lihaa, porsaita, jopahanhiakin. Hiljaisimmat ja tarkimmatkin vangit, jotka olivatsäästäneet koko vuoden pitkään saamansa kopeikat, pitivätvelvollisuutenaan viettää joulua suurellisesti, arvokkaasti. Huominenpäivä oli vangillekin oikea juhla, jonka lakikin hänelle semmoiseksitunnusti. Sinä päivänä ei häntä saanut lähettää työhön, ja semmoisiapäiviä oli vuodessa kolme.
Ja kenpä tietääkään, mitä muistoja semmoinen päivä herätti näidenpahantekijäin sielussa! Suuret juhlapäivät painuvat syvästi alhaisenkansan muistoon alkaen aina lapsuudesta saakka. Ne ovat raskaan työntekijöille lepopäiviä ja perhejuhlia. Katkeralta tuntuu näiden päivienmuisteleminen vankilassa. Juhlapäivän viettäminen oli pukeutunuttäällä määrättyyn muotoon; harvat viettivät sitä juomingeilla; kaikkiolivat totisia ja näyttivät puuhaavan jotakin, vaikka useilla eiollutkaan mitään puuhattavaa. Juomaritkin kokivat olla juhlallisennäköisinä… Nauru oli ikäänkuin kielletty. Mielialassa ilmestyitavatonta herkkätuntoisuutta sekä kiusallista kärsimättömyyttä, ja kenpoikkesi yleisestä tavasta, vaikka vahingossakin, sitä kohdeltiinhaukkumasanoilla ja riidalla, ikäänkuin hän olisi osoittanut ilmeistäjuhlan halveksimista. Tämä vankien mieliala oli merkillinen, jopaliikuttavakin. Puhumattakaan synnynnäisestä juhlan kunnioittamisesta, aavistaa vanki sielussaan, että hänellä juhlaa viettäessään on jotakinyhteistä muun maailman kanssa, ettei hän siis vielä olekkaan hukkanjoutunut hylkyläinen, koska vankilassa voipi olla samaa, mitämuuallakin. Että heissä vallitsi semmoisia tunteita, sen saattoiselvästi huomata.
Akim Akimitsh teki niinikään valmistuksia juhlaa varten. Hänellä eiollut mitään perheellisiä muistoja, sillä hän oli kasvanut orponavieraan hoidossa ja joutunut viidentoista vuotiaana raskaaseenpalvelukseen; eikä hänen elämässään ollut erityisiä ilojakaan, sillähän oli aina viettänyt aikansa säännöllisesti, yksitoikkoisesti, poikkeamatta rahtuakaan velvollisuuksistaan. Ei hän ollut erittäinjumalinenkaan, sillä ulkonainen hyvä käytös saattoi hänessä nähtävästihimmentymään kaikki muut ominaisuudet, kaikki himot ja halut, sekähyvät että huonot. Sentähden valmistuikin hän juhlaa vastaan ottamaanhätäilemättä, kiihkoilematta, ilman mitään surullisia, hyödyttömiämuistelemisia, hiljaisesti ja sävyisästi, täyttääkseen ainoastaan sen, mitä velvollisuus vaati. Eikä hänen tapansakaan ollut särkeä päätänsäajattelemisella. Tapahtumien merkitys ei liikuttanut häntä suuresti, mutta osoitettuja sääntöjä noudatti hän erinomaisen tarkasti. Joshäntä olisi käsketty huomenna menettelemään aivan päinvastoin kuintänään, olisi hän tehnyt senkin yhtä mielellään ja yhtä tarkasti.Kerran, ainoastaan yhden kerran oli hän koettanut viljellä omaaajatustaan, vaan sepä saattoikin hänet – vankeuteen. Läksy ei voinutolla vaikuttamatta. Ja vaikk'ei hän koskaan voinut käsittääsyyllisyyttään, johti hän kuitenkin tuosta tapauksesta sen säännön, ettei milloinkaan, ei missään tapauksessa pidä ajatella, silläajatteleminen "ei ollut hänen järkensä asia", niinkuin vankien keskenoli tapana sanoa. Pitäen suuressa arvossa ulkonaisia temppuja, katselihän jonkunlaisella kunnioituksella jouluporsastaankin, jonka hän olitäyttänyt puurolla ja paistanut (omakätisesti, sillä hän osasipaistaakin), ikäänkuin se ei olisikaan ollut tavallinen porsas, vaanjoku erityinen ja juhlallinen. Ehkä oli hän jo lapsuudestaan tottunutnäkemään joulupäivänä porsaan pöydällä ja tehnyt siitä senjohtopäätöksen, että porsas oli sinä päivänä aivan välttämätön; minäolen vakuutettu siitä, että hänellä olisi ollut koko ikänsä omantunnonvaivoja, jos hän yhtenäkään jouluna olisi ollut porsasta syömättä.Ennen juhlaa kävi hän vanhassa jakussaan ja vanhoissa perätikuluneissa, vaan kuitenkin soveliaasti paikatuissa housuissa. Muttanyt huomattiin, että hän oli säästänyt arkussaan uutta, jo neljäkuukautta takaperin annettua pukuansa siinä iloisessa toivossa, ettäsaisi uudistaa sen jouluna. Niin hän tekikin. Jo aattoiltana otti hänpukunsa esille, tarkasti ja puhdisti sen sekä koetti sitten, oliko sehänelle sopiva. Silloin tuli selville, että kaikki oli puvussa kuinolla piti, napit, nipit ja leukaa hivelevä korkea kauluskin; muistuttipa vyötäisten kohta jonkunlaista sotilasvormuakin, jamielihyvillään pyörähti Akim Akimitsh pienen peilinsä edessä, jonkahän jo kauan sitten oli koristanut kultapaperista tehdyllä kehyksellä.Ainoastaan yksi hakanen jakun kauluksessa ei ollut paikallaan.Huomattuaan epäkohdan, päätti Akim Akimitsh korjata sen; hän muuttihakasen, koetti uudestaan ja nyt oli kaikki hyvin. Sitten kääri hänpukunsa jälleen kokoon ja kätki sen huomiseksi arkkuun. Hänen tukkansaoli keritty jokseenkin hyvin; vaan peiliin katsoessaan huomasi hänkuitenkin, ettei se ollut aivan sileä; siinä oli joku, tosin perätimitätön epätasaisuus, ja hän lähti oitis "majuurin" luo sitätasoituttamaan. Ja vaikk'ei Akim Akimitshia olisi kukaan ruvennuthuomenna tarkastelemaan, tahtoi hän kuitenkin tasoituttaa tukkansaomantuntonsa rauhoittamiseksi, täyttääksensä siten kaikki juhlanvaatimat velvollisuutensa. Nappien, olkanauhojen ja napinlävienkunnioittaminen oli juurtunut hänen mieleensä välttämättömänävelvollisuutena ja hänen sydämeensä – kauneuden korkeimpanaesikuvana. Asetettuaan kaikki järjestykseen, toimitti hän vanhimpanavankina heiniä kasarmiin ja valvoi tarkasti niiden levittämistälaattialle. Täällä oli tapana, jonka syytä en kuitenkaan tunne, tuodajouluksi heiniä kasarmien laattioille. Lopetettuaan sitten kaikkipuuhansa, rukoili Akim Akimitsh Jumalaa, laskeusi makuusijalleen janukkui oitis sikeään uneen, herätäkseen huomenaamuna niin varhain kuinmahdollista. Tavallisia töitä ei sinä iltana toimitettu; maidanista eiollut puhettakaan. Kaikki odottivat huomista päivää.
Se vihdoin koittikin. Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, avattiinkasarmit ja vankeja lukemaan tullut aliupseeri toivotti kaikillerauhallista juhlaa. Hänelle vastattiin samalla tavoin, kohteliaasti jaystävällisesti. Kiireisen rukouksen jälkeen riensi Akim Akimitsh, samoin kuin kaikki muutkin vangit, joilla oli hanhia ja porsaitakyökissä, katsomaan, mitenkä niitä valmistettiin, missä mikin olij. n.e. Pienien, lumella ja jäällä peitettyjen akkunain läpi näkyi, että kummankin kyökin kuudessa uunissa roihusi kirkas valkea, joka oliviritetty jo ennen aamun koittoa. Pitkin pihaa kuljeskeliaamuhämärässä vankeja turkit hartioilla: he menivät kyökkeihin. Jotkutmalttamattomimmat olivat jo kerinneet käydä anniskelijain luona.Yleensä käyttäytyivät kuitenkin kaikki erittäin siivosti jahiljaisesti. Ei kuulunut tavallisia haukkumasanoja eikä riitoja.Kaikki ymmärsivät, että päivä oli tärkeä ja juhla suuri. Muutamatkävivät toisissa kasarmeissa toivottamassa onnea tutuilleen. Olihuomattavana jotakin ystävyyden tapaista. Mainitsen sivumennen, etteivankien kesken tavallisissa oloissa ollut nähtävänä minkäänmoistaystävyyttä; yleisestä ystävyydestä puhumattakaan, ei tapahtunut edesniinkään, että joku yksityinen olisi tehnyt ystävyyden liiton toisensakanssa. Semmoista ei täällä tullut juuri koskaan kysymykseen, ja se onhuomiota ansaitseva seikka; niin ei ole asian laita vapaana ollessa.Seurustellessaan toistensa kanssa olivat kaikki ynseitä jakuivakiskoisia, lukuun ottamatta muutamia harvoja poikkeuksia; semmoinen oli täällä yleisesti noudatettavaksi otettu tapa. Minäläksin myöskin ulos kasarmista; päivä alkoi juuri valeta; tähdethimmenivät; hieno, kylmä usva nousi ylös. Kyökkien piipuista kohosisavupatsaita. Muutamat vastaani tulevat vangit toivottivat minulleystävällisesti onnea. Minä kiitin ja vastasin heille samoin. Heidänjoukossaan oli semmoisiakin, jotka sitä ennen eivät olleet vaihtaneetkanssani yhtään sanaa.
Juuri kyökin luona saavutti minut eräs sotilaskasarmin vanki. Jokeskeltä pihaa huomasi hän minut ja huusi: "Aleksanteri Petrowitsh!Aleksanteri Petrowitsh!" Hän juoksi kiireisesti kyökkiin päin. Minäpysähdyin odottamaan. Hän oli nuori, pyöreäkasvoinen, hiljainen jaharvapuheinen mies, joka koko vankeusaikanani ei ollut sanonut minullevielä sanaakaan; minä en tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän pysähtyieteeni hengästyneenä ja katsoi minuun, tyhmänlainen, mutta samallaonnellisuutta ilmaiseva hymy huulilla.
– Mitäs tahdotte? kysyin minä hiukan kummastuneena, kun näin, ettähän seisoi vaan edessäni eikä sanonut sanaakaan.
– Ka mitäpä, nyt on juhla … sai hän sanotuksi ja huomattuaanitsekin, ettei ollut enää mitään muuta sanottavaa, pujahti kiireestikyökkiin.
Huomattava on, ettemme me senkään jälkeen seurustelleet koskaantoistemme kanssa emmekä sanoneet toisillemme sanaakaan aina siihenasti, kun minä pääsin pois vankeudesta.
Kyökissä, kuumaksi lämmitettyjen uunien luona oli suuri tungos jaahdinko. Jokainen valvoi omaansa; keittäjät rupesivat valmistamaanruunun ruokaa, sillä tänä päivänä syötiin päivällinen aikasemmin kuintavallisesti. Ei kukaan maistellut vielä ruokia, vaikka monen olisitehnyt mieli; muiden nähden tahdottiin noudattaa hyvää tapaa.Odotettiin pappia ja vasta sitten aiottiin lakata paastoamasta. Päiväei ollut vielä täysin valennut, kun portin takana korpraali rupesihuutamaan: "Kokit tänne!" Tällaista huutoa kesti kahden tunninkuluessa melkein lakkaamatta. Siten kutsuttiin kokkeja kyökistäottamaan vastaan kaupunkilaisten antimia. Niitä tuotiin runsaassamäärin, tuotiin kalatsia, leipää, piirakoita, renikoita, bliniä jamuita leivoksia. Luulenpa, ettei kaupungissa ollut yhtäänporvari-emäntää, joka ei olisi muistanut lähettää joululahjojavankeudessa oleville "onnettomille." Oli hienojakin leivoksiarunsaassa määrin, oli myöskin vähempiä lahjoja – joku puolenkopeikankalatsi tai muu vehnäleipä, jonka toinen köyhä oli toiselle köyhälleviimeisestään antanut. Kaikki otettiin vastaan yhtä kiitollisesti, katsomatta antimien ja antajien erilaisuuteen. Vastaanottaessaanpaljastivat vangit päänsä, kumarsivat ja toivottivat antajille onnea, jonka jälkeen he veivät lahjat kyökkiin. Kun niitä oli keräytynytsuuria kasoja, kutsuttiin vanhimmat ja ne saivat jakaa lahjat tasankutakin kasarmia kohden. Siinä ei ilmaantunut mitään riitaa, eikäeripuraisuutta: jako toimitettiin rehellisesti ja kukin kasarmi saiosansa. Meidän kasarmiamme varten määrätty osuus jaettiin täälläyksityisten kesken, ja sen työn toimitti Akim Akimitsh yhdessä erääntoisen vangin kanssa; omin käsin he jakoivat ja antoivat kullekinosansa. Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista; kaikki olivattyytyväisiä; eikä kukaan epäillyt, että antimia olisi voitu salata taiharjoittaa vääryyttä jaossa. Järjestettyään asiat kyökissä, ryhtyiAkim Akimitsh pukeumistoimeen, jonka hän teki säädyllisellä jajuhlallisella tavalla, jättämättä yhtään hakasta kiinni panematta; vasta sen jälkeen toimitti hän varsinaisen rukouksensa. Hän rukoilijokseenkin kauan. Samalla rukoili myöskin koko joukko muita vankeja, enimmäkseen ijäkkäitä miehiä; nuoret eivät rukoilleet kauan; noustuansa vuoteelta ristivät vaan hätimiten silmänsä ja niin tekiväthe pyhinäkin. Rukouksen toimitettuaan tuli Akim Akimitsh luokseni jatoivotti minulle juhlallisen näköisenä rauhallista joulua. Minä pyysinhäntä kanssani teevedelle, ja hän puolestaan tarjosi minulle porsaanpaistia. Hetkisen kuluttua tuli luokseni myöskin Petrow onneatoivottamaan. Hän oli nähtävästi jo ryypännyt, ja vaikka tulikinluokseni kiireisesti, ei hän kuitenkaan sanonut monta sanaa, seisoivaan hetkisen edessäni, ikäänkuin jotain odotellen ja läksi kohtaluotani kyökkiin. Sillä välin tehtiin sotilaskasarmissa valmistuksiapapin vastaan ottamista varten. Tämä kasarmi oli sisustettu toisinkuin muut, siinä olivat laverit asetetut seinien viereen, eikäkeskelle huonetta niinkuin muissa kasarmeissa; niinpä olikin se kokovankilassa ainoana huoneena, jonka keskus oli vapaa. Semmoisensisustuksen tarkoituksena lienee ollut se, että tähän kasarmiin olisivoinut tarpeen tullessa koota vangit. Keskelle huonetta asetettiinpuhtaalla liinalla katettu pieni pöytä, jonka päälle pantiinjumalankuva. Vihdoin tuli pappi, kantaen ristiä ja pyhää vettä.Rukoiltuaan ja laulettuaan jumalankuvan edessä, kääntyi hän vankienpuoleen ja nämä tulivat hartaan näköisinä ristin luo. Sen jälkeen kävipappi kasarmeissa ja pirskoitti niihin pyhää vettä. Kyökissä kehui hänvankilan leipää, joka oli koko kaupungissa tunnettu hyvän makuiseksi,ja vangit päättivät lähettää hänelle kaksi äsken leivottua leipää; nesai eräs invaliidi viedä oitis perille. Kun pappi vei ristin pois, saatettiin sitä samalla hartaudella kuin se oli vastaan otettukin, jakohta sen jälkeen saapui paikalle komendantti majuurin seurassa.Komendanttia täällä rakastettiin ja kunnioitettiin. Hän kulki majuurinkanssa kaikkien kasarmien läpi, toivottaen kaikille rauhallistajuhlaa, pistäytyi sitten kyökkiin ja maistoi kaalisoppaa. Se olioivallista; sinä päivänä annettiin joka vangin osaksi naulanvertalihaa. Sitä paitsi oli valmistettu hirssipuuroa ja voita oli annetturunsaasti. Kun komendantti oli lähtenyt pois, ruvettiin majuurinkäskystä päivälliselle. Vangit väittelivät hänen silmiänsä. He eivätsuvainneet hänen vihaisia katseitaan silmälasien alatse, kun hänvilkui oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen, eikö olisi jossainepäjärjestystä tai virheellisyyttä.
Käytiin päivälliselle. Akim Akimitshin porsas oli paistettuoivallisesti. Mutta minä en voinut käsittää sitä seikkaa, että kohtamajuurin lähdön jälkeen ilmestyi tavattoman paljon päihtyneitä, vaikkaviisi minuuttia sitä ennen kaikki olivat melkein aivan selviä. Nytnähtiin koko joukko punottavia kasvoja, nähtiin myöskin balalaikoja.Puolalainen kulki jo viuluineen jonkun humalikkaan jäljissä,palkattuna koko päiväksi, ja vingutti hänelle iloisia säveliä.Keskustelu kävi yhä sekavammaksi, meluavammaksi. Päivällinen syötiinkuitenkin ilman suurempia häiriöitä. Kaikki tulivat ravituiksi.Vanhukset ja jotkut muutkin menivät oitis ruoan jälkeen levolle, janiin teki Akim Akimitshkin ajatellen arvattavasti, että suurenajuhlana on päivällisen jälkeen välttämättömästi nukahdettava.Vanhauskoinen ukko kiipesi lyhyen ruokalevon jälkeen uunille, avasisiellä kirjansa ja rukoili melkein lakkaamatta aina sydän yöhön asti.Hänen oli vaikea nähdä "mokomaa häpeätä", niinkuin hän nimitti vankienräyhäävää elämää. Kaikki tsherkessit istautuivat rappusille jakatselivat humalaisia inhon sekaisella uteliaisuudella. Minä kohtasinNurran; "huonosti, huonosti!" sanoi hän pudistaen päätään, "hyvinhuonosti! Allah on siitä suuttuva." Isai Fomitsh sytytti ylpeästikynttilän nurkkaansa ja rupesi työtä tekemään, ikäänkuin olisitahtonut osoittaa, ettei hän pitänyt juhlaa missään arvossa. Siellätäällä pantiin toimeen "maidaneja." Invaliideja ei pelätty laisinkaanja aliupseerin varalle, joka itse puolestaan koki olla mitäännäkemättä, asetettiin vartijoita. Vartijaupseeri pistäysi sinä päivänäkolmasti vankilaan. Mutta humalikkaat piiloutuivat ja maidanitlakkautettiin, kun hän tuli sisään; sitä paitsi ei hän näkynyttahtovan kajota vähäpätöisiin epäkohtiin. Ja päihtymistä pidettiintänä päivänä vähäpätöisenä epäkohtana. Vähitellen kävi elämä yhämeluavammaksi. Syntyi riitoja. Selviä oli kuitenkin enempi osa, niinettä humalaisia voitiin pitää silmällä. Mutta kovinpa viimemainitutjoivatkin. Gasin riemuitsi. Hän käveli tyytyväisen näköisenämakuupaikkansa edustalla, jonne hän oli kantanut viinansa kasarmientakana olevasta kätköpaikasta, ja hymyili viekkaasti, kun joku tulihäneltä ryyppyä tahtomaan. Itse ei hän juonut pisaraakaan. Hän aikoiruveta siihen toimeen vasta juhlan lopulla, kun ensin olisi kerännytrahat muiden taskusta. Kasarmeissa kajahtelivat laulut. Mutta elämäalkoi jo käydä tuskallisen tukahuttavaksi ja lauluista ei ollutkaukana itku. Jotkut kuljeskelivat balalaika kädessä, turkkihartioilla ja heläyttelivät kieliä reippaan näköisinä. Erityisessäosastossa muodostui kahdeksanmiehinen laulukuntakin. Se lauloioivallisesti balalaikojen ja kitarrien säestäessä. Varsinaisiakansanlauluja laulettiin vähän. Niistä muistan vaan yhden, näinalkavan: