Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan; jo toisen sanansa huusi majuuritäydestä kurkusta, vinkuvalla äänellä; kovin olikin hän raivoissaan.Akkunoista me näimme, kuinka hän juoksenteli vankien edessä tehdenheille kysymyksiä. Mutta mitä hän kyseli ja mitä vangit vastasivat, sitä emme matkan etäisyyden tähden voineet saada selville. Kuulimmevaan hänen ärjyvän näin:
– Kapinoitsijat!.. Selkään teille… Yllyttäjät! Sinä oletyllyttäjä! Sinä yllyttäjä!
Vastausta ei kuulunut. Mutta hetkisen kuluttua näimme me, kuinka eräsvanki erosi muista ja lähti vahtipaikalle päin. Kohta sen jälkeenseurasi häntä toinen ja sitten kolmas.
– Kaikki oikeuden eteen! Kyllä minä teitä! Keitä siellä kyökissä on?kiljasi hän nähtyään meidät akkunasta. – Kaikki ovat oitis tänneajettavat!
Kirjuri Dätlow tuli luoksemme kyökkiin. Hänelle sanottiin, ettemme otaosaa vaatimukseen. Hän kääntyi pois ja ilmoitti asian majuurille.
– Vai eivät ota osaa! virkkoi tämä hiukan matalammalla äänellä, ollennähtävästi hyvillään. – Yhdentekevä, kaikkien pitää olla täällä!
Me tulimme ulos. Minusta tuntui, että oli hiukan noloa tulla muidenjoukkoon. Ja kaikki näyttivät olevankin alla päin.
– Vai niin, Prokofjew! Jelkin myöskin, ja sinä Almasow… Asettukaa, asettukaa tänne joukkoon, sanoi majuuri melkein hätäisellä, lauhkeallaäänellä. – M – sky, olethan sinäkin täällä… Nyt ovat heidän nimensäkirjoitettavat. Dätlow! Kaikki ovat kirjoitettavat oitis, tyytyväiseterikseen ja kaikki tyytymättömät erikseen, kaikki ovat kirjoitettavatja paperi tuotava minulle. Minä toimitan teidät kaikki … oikeudeneteen! Kyllä minä näytän teille, lurjukset!
Paperi teki vaikutuksensa.
– Me olemme tyytyväisiä! murahti joku tyytymättömien joukosta, muttakuitenkin hiukan epäilevällä äänellä.
– Mitä, tyytyväisiä! Ken on tyytyväinen? Ken on tyytyväinen, seastukoon erilleen.
– Tyytyväisiä, tyytyväisiä! kuului monesta suusta.
– Tyytyväisiä! Siis on teitä yllytetty? Siis on ollut yllyttäjiä,kapinoitsijoita? Sitä pahempi heille!..
– Herra Jumala, mitäs tämä nyt on! kuului joku joukosta huokaavan.
– Kuka, kuka se oli, joka huusi? kiljui majuuri ja töytäsi sinne, josta ääni oli kuulunut. – Sinäkö se olit, Rastorgujew, sinäköhuusit? Vahtipaikalle!
Rastorgujew, pullea ja isokasvuinen nuorimies lähti verkalleenvahtipaikalle päin. Hän oli tosin aivan viaton, mutta ei tohtinutkuitenkaan vastustella, kun majuuri häntä syytti huutamisesta.
– Lihavuudesta intoilee! huusi majuuri hänen jälkeensä. – Katsoppasvaan, sen pöhönaama, kolmeen päivään…! Kyllä minä teidät kaikkiselvitän! Menkää erillenne, tyytyväiset!
– Tyytyväisiä, teidän korkea-arvoisuutenne! kuului kymmenkunnanvangin suusta; toiset olivat vaiti. Mutta majuuri oli sitäodottanutkin. Hän halusi nähtävästi itsekin lopettaa asian mitäpikemmin ja lopettaa sen jonkunlaisella sovinnolla.
– Kas niin, nyt ovat kaikki tyytyväisiä! sanoi hän hätäisestä. – Kyllähän minä sen huomasin … tiesin. Yllyttäjiä on ollut! Heidänjoukossaan nähtävästi on yllyttäjiä! jatkoi hän kääntyen Dätlowinpuoleen; – asia on tarkemmin tutkittava. Mutta nyt on aika mennätyöhön. Lyö rumpua!
Hän oli itse läsnä vankeja työhön lähetettäessä. Vaieten jasurullisina lähtivät nämä liikkeelle ja tahtoivat mitä pikemmin päästämajuurin näkyvistä. Tämä taas kiiruhti kohta sen jälkeen vahtipaikalleja määräsi yllyttäjille rangaistukset, jotka eivät tulleet kuitenkaanvarsin koviksi. Oikeinpa hän piti kiirettä. Yksi heistä pyysi, kutensittemmin kerrottiin, armoa, ja hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Näkyi, ettei asia huvittanut majuuria ja ehkäpä hän aristelikin hiukan.Vaatimuksen ilmoittaminen on kaikissa tapauksissa arka asia, ja vaikkasitä ei tehtykään korkeimmille esimiehille, vaan ainoastaanmajuurille, tuntui se kuitenkin hieman epämukavalta. Etenkin tuntuiarveluttavalta se seikka, että vangit olivat miehissä osoittaneettyytymättömyyttään. Asia piti tukahutettaman, maksoi mitä maksoi."Yllyttäjät" päästettiin kohta irti. Seuraavina päivinä oli ruokaparempaa, mutta huononi sitten taas. Majuuri rupesi käymään vankilassauseammin ja löysi siellä useammin epäjärjestystä. Aliupseerimme näyttihuolestuneelta, ikäänkuin hän ei vieläkään olisi tointunuthämmästyksestään. Mitä vankeihin tulee, olivat he vielä kauan aikaarauhattomia, vaikk'eivät melunneetkaan enää niin kuin ennen; henäyttivät hieman masennetuilta. Jotkut olivat oikein alla päin. Toisetmurisivat, vaikk'ei tästä asiasta juuri mielellään puhuttukaan. Moniivasi itseänsä ääneen, ikäänkuin rangaistukseksi vaatimusyrityksestä.
– Johan nyt tipahti suuhusi! sanoi joku.
– Naura vaan, mutta tee myös työtä! lisäsi toinen.
– Missä on se hiiri, joka ripustaisi kellon kissan kaulaan? huomauttikolmas.
– Eihän meikäläinen usko, jollei saa keppiä, se nyt on tietty asia.
Hyväpä on, ettei kaikkia piiskannut.
– Mutta sinä vast'edes ajattele enemmän ja lörpöttele vähemmän!huomautti joku vihaisesti.
– Olet sinäkin opettavinasi!
– Olen kyllä.
– Mokomakin.
– Mikäs sinä sitten olet? Minä kuitenkin olen vielä ihminen.
– Koiran kaluama luu olet sinä.
– Se olet sinä itse.
– No, no, jo riittää! Mitä kiljutte! huudettiin joka haaraltariitelijöille…
Samana iltana, s.o. vaatimuspäivänä kohtasin minä kasarmien takanaPetrowin. Hän haki minua. Tultuaan luokseni, mutisi hän suunsa sisässäpari sanaa, vaan vaikeni sitten ja rupesi koneellisesti astumaanrinnallani. Asia oli minulla vielä sydämelläni ja minä luulin saavaniPetrowilta muutamia selityksiä.
– Sanokaapas, Petrow, kysyin minä – eikö teikäläiset ole meillevihaisia?
– Ketkä olisivat vihaisia? kysyi hän ikäänkuin havahtuen.
– Vangit meille … aatelisille.
– Minkä vuoksi pitäisi teille olla vihainen?
– No, sen vuoksi, kun emme ottaneet osaa vaatimukseen.
– Mitäs syytä teillä olisi ollut vaatimukseen? kysyi hän ikäänkuinkokien päästä tarkoitukseni perille; – tehän syötte omaanne.
– Herrainen aika! Onhan teikäläistenkin joukossa niitä, jotka syövätomaansa ja kuitenkin tulivat he muiden mukaan. Olisihan meidänkinpitänyt tehdä samoin … toveruuden vuoksi.
– Niin … mutta mitenkäs te olisitte meidän toverejamme? kysyi hänkummastellen.
Minä katsahdin häneen kiireisesti: hän ei näyttänyt laisinkaanymmärtävän minua. Sen sijaan ymmärsin minä hänet tällä kertaatäydellisesti. Ajatus, joka kauan aikaa oli ollut minulle himmeänä,selvisi nyt äkkiä ja minä ymmärsin sen, jota tähän asti olin vaankoettanut arvailla. Minä ymmärsin, etteivät muut minua koskaan voipitää toverinaan, vaikkapa minä sitten olisinkin tuomittu ikuiseenvankeuteen, vaikkapa erityiseen osastoonkin. Petrowin katse jäipysyväisesti mieleeni. Kysyessään: "mitenkäs te olisitte meidäntoverejamme?" osoitti hän teeskentelemättömintä luonnollisuutta, yksinkertaisinta suoruutta. Minä ajattelin: eiköhän näissä sanoissaollut ivaa tai kiukkua? Mutta mitään semmoista en huomannut: en ollutheidän toverinsa, siinä kaikki. Mene sinä omaa tietäsi, me menemmeomaamme; sinulla ovat omat asiasi, meillä niinikään omat.
Ja todellakin arvelin minä, että vaatimuksen jälkeen muut vangitrupeaisivat vainoomaan meitä niin, että elämämme muuttuisi toistavertaa vaikeammaksi. Mutta mitään semmoista ei tapahtunut: me emmekuulleet vähintäkään moitetta, emmekä edes viittaustakaan sinnepäin.Meitä kohdeltiin kuten ennenkin. Muuten ei vainoiltu muitakaan, jotkaeivät suostuneet vaatimuksen tekemiseen, yhtä vähän kuin niitäkään, jotka huusivat olevansa tyytyväisiä. Niistä asioista ei kukaanmaininnut sanaakaan, ja se seikka näytti minusta hyvin kummalliselta.
XVIII
Toverit.
Luonnollista on, että aateliset vetivät minua, ainakin alussa enimminpuoleensa. Mutta vaikka täällä oli kolme entistä venäläistäaatelismiestä (Akim Akimitsh, vakooja A – w ja se, jota pidettiinisänsä murhaajana), seurustelin minä ainoastaan Akim Akimitshinkanssa. Tunnustan kuitenkin, että häntäkin lähestyin minä ainoastaansilloin, kun mieleni oli kovin raskas ja kun ei ollut muita, joitaolisin voinut lähestyä. Edellisessä luvussa koettelin jakaa vankilanasukkaat eri luokkiin, mutta nyt, kun muistin Akim Akimitshin, luulen, että hän on asetettava aivan erityiseen, s.o. välinpitämättömienvankien luokkaan. Kokonaan välinpitämättömiä vankeja, s.o. semmoisia, joille vapaus ja vankeus olisivat olleet saman arvoisia, ei meillätietysti ollut, eikä voinut ollakaan; mutta Akim Akimitsh olipoikkeuksena. Hän oli järjestänyt elantonsa vankilassa aivan kuinolisi aikonut viettää siellä koko ikänsä: kaikki hänen ympärillään, alkaen matrassista, tyynyistä ja muista tarvekaluista, näytti olevanlujaa ja pysyväistä. Väliaikaisuudesta ei ollut merkkiäkään. Hänentuli olla vankilassa vielä monta vuotta, mutta tuskinpa mietti hänkoskaan vapaaksi pääsyänsä. Mutta vaikka hän olikin suostunutkohtaloonsa, ei se tapahtunut sydämen taipumuksesta, vaankuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan; mutta näitä kahta asiata ei hänmuuten voinutkaan eroittaa. Hän oli hyväntahtoinen ihminen, jokaauttoi minua alussa neuvoillaan ja palveluksillaan, mutta välistä,etenkin ensi aikoina, teki hän tahtomattaan jo ennestäänkin raskaanmieleni vielä raskaammaksi. Minä puhelin hänen kanssaan ikävissäni; sillä minä halusin kuulla jonkun elähyttävän sanan, vaikkapa katkeran,kärsimättömänkin, vaikkapa olisimme yhdessä vaikeroineet kovan onnemmejohdosta; mutta hän oli vaan vaiti ja liimaili paperilyhtyjänsä taikertoi, kuinka heillä sinä ja sinä vuonna oli ollut sotaväentarkastus, kuka oli ollut osaston päällikkönä, mikä oli hänenristimä-, mikä lisänimensä, oliko hän tyytyväinen tarkastuksessa, kuinka ampujille vaihdettiin merkkiä y.m. Ja kaiken sen kertoi hänperäti tasaisella, säädyllisellä äänellä, aivan kuin vesi olisi pisarapisaralta tipahdellut. Eikä hän vilkastunut silloinkaan, kun kertoisaaneensa jonkun Kaukaasiassa tehdyn sotatoimen johdosta "pyhän Annan"ritarimerkin. Ainoastaan äänensä tuntui sillä kertaa hiemanjuhlallisemmalta; mainitessaan sanat "pyhän Annan" alensi hän ääntänsähiukan ja vaikeni sitten pariksi, kolmeksi minuutiksi… Ensivuotenani tapahtui joskus, että minä rupesin melkein vihaamaan AkimAkimitshia, tietämättä kuitenkaan syytä siihen; minä oikein sadattelinkohtaloa, joka oli saattanut minut hänen läheisyyteensä lavereilla.Tunnin kuluttua saatoin kuitenkin moittia itseäni siitä. Mutta niintapahtui ainoastaan ensimäisenä vuonna; sittemmin totuin minätäydellisesti Akim Akimitshiin ja häpesin entistä tyhmyyttäni. Julkiriidassa en minä muistaakseni ollut hänen kanssaan koskaan.
Paitsi näitä kolmea venäläistä oli täällä vielä kahdeksanaatelismiestä. Muutamien kanssa seurustelin minä mielellänikin.Parhaat heidän joukossaan olivat muutamat sairasmieliset, sangenkärsimättömät ihmiset. Parin kanssa lakkautin minä sittemminseurustelemisen kokonaan. Sivistyneitä heistä oli vaan kolme: B – sky,M – sky ja vanhus Sh – sky, joka ennen oli ollut jossain matematiikinprofessorina; hän oli hyväluontoinen ja leikkisä, mutta opistaanhuolimatta sangen yksipuolinen ihminen. Aivan toisenlaiset olivat M.ja B. M: iin tutustuin minä heti alussa; hänen kanssaan en koskaanriidellyt, vaan kunnioitin häntä, voimatta kuitenkaan kiintyä häneenystävyyden siteillä. Hän oli sangen epäluuloinen ja vihamielinen mies, mutta osasi kuitenkin ihmeellisen hyvin hillitä itseään. Tämäpä hänenosaavaisuutensa olikin minulle vasten mielinen, sillä minusta näyttisiltä, ettei hän koskaan voisi kellekään avata sydäntään. Ehkäpäsaatan erehtyäkin. Hänellä oli voimakas ja sangen kunnioitettavaluonne. Hänen varovainen, melkein jesuitimainen seurustelutaitonsa eivoinut kuitenkaan peittää sitä seikkaa, että hänen sielussaan vallitsisalainen, syvä epäilys. Häntä ahdistikin toiselta puolen tämä epäilysja toiselta taas luja, vastustamaton levottomuus muutamiinvakuutuksiin ja toiveihin. Huolimatta elämän kokemuksestaan oli hänkuitenkin alituisessa vihollisuudessa B: n ja hänen ystävänsä T: nkanssa. B. oli rintatautinen mies, kärsimätön ja heikkohermoinen, mutta muuten hyväluontoinen, jopa jalomielinenkin. Hänenkärsimättömyytensä muuttui välistä kiukuksi. Minä en voinut sietääsemmoista luonnetta ja myöhemmin lakkasinkin seurustelemasta hänenkanssaan, vaikk'en koskaan voinut olla häntä kunnioittamatta; M: nkanssa en minä koskaan riidellyt, mutta en voinut pitääkään hänestä.Erottuani B: stä täytyi minun erota myöskin T: stä, josta jo olenmaininnut puhuessani vankien vaatimuksesta. Ero hänestä tuntuiikävältä. Sillä vaikka T: llä ei ollutkaan sivistystä, oli hänkuitenkin hyväluontoinen ja reipas nuori mies. Asia oli semmoinen, että hän rakasti ja kunnioitti B: tä siihen määrin, että piti melkeinvihollisinaan niitä, jotka vähänkin vieraantuivat tästä hänenystävästään. Luullakseni jätti hän entisen ystävänsä M: nkin B: ntähden, vaikka he olivat kauan olleet yksissä. Muuten olivat he kaikkisairasmielisiä, kärsimättömiä ja epäluuloisia ihmisiä. Se onkinluonnollista: sillä heidän olonsa oli tukala, paljoa tukalampi kuinmeidän. He olivat kaukana syntymäseudustaan. Muutamat heistä olivattuomitut pitkälliseen vankeuteen, kymmeneksi tai kahdeksitoistavuodeksi, mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että he katselivat kaikkiaympärillänsä olevia ennakkoluulon silmillä eivätkä voineet nähdäheissä muuta kuin pahuutta; ja tällaiseen katsantokantaan olivat hetulleet olojen pakoituksesta. Selvä asia on, että ikävä painoi heitävankilassa. Tsherkessejä, tataareja ja Isai Fomitshia kohtelivat heystävällisesti, vaan inhosivat kaikkia muita vankeja. Ainoastaanvanhauskolainen ukko oli saavuttanut heidän täydellisenluottamuksensa. Huomattava on sen ohessa, etteivät toiset vangitkertaakaan pilkanneet heitä heidän syntyperänsä, uskontonsa taiajatustapansa tähden, johon alhainen kansamme on joskus, vaikka tosinsangen harvoin muukalaisiin, etenkin saksalaisiin nähden taipuvainen.Saksalaiselle ainoastaan nauretaan; sillä saksalainen on venäläisentalonpojan mielestä hyvin kummallinen ilmiö. Mutta puheena oleviavankeja kohdeltiin melkein kunnioituksella, eikä heihin ollenkaankajottu. Mutta nepä sitä eivät koskaan tahtoneet huomata eikä ottaalukuun. Mainitsin T: tä; hän oli sama mies, joka matkalla linnaamme olikantanut B: tä käsillään, koska tämä, ollen heikko terveydeltään, oliväsynyt melkein puolitiessä. Heidät oli ensin lähetetty U – gorskiin.He sanoivat, että siellä oli heidän hyvä olla, ainakin paljoa parempikuin meidän linnassamme. Mutta he olivat ryhtyneet jonkunlaiseen, muuten aivan viattomaan kirjevaihtoon toisessa paikassa olevienvankien kanssa ja siitä syystä lähetettiin kaikki kolme meidänvankilaamme, jossa korkeimmat esimiehet saattoivat pitää heitäparemmin silmällä. Heidän kolmas toverinsa oli Sh – sky. Ennen heidäntuloansa oli M – sky vankilassa yksinään. Senpä tähden kova ikävävaivasikin häntä vankeutensa ensi vuonna.
Tämä Sh. oli sama jumalinen ukko, josta jo ennen olen maininnut.Kaikki valtiolliset vankimme olivat nuorta, muutamat hyvinkin nuortaväkeä; ainoastaan Sh. oli yli viidenkymmenen vuoden. Hän olirehellinen, mutta hiukan omituinen mies. Hänen toverinsa B. ja T.eivät suvainneet häntä, eivätkä edes puhuneet hänen kanssaan pitäenhäntä itsepintaisena ja riitaisena ihmisenä. En tiedä, mihin määrinheillä oli syytä semmoiseen arvosteluun. Vankilassa samoin kuinkaikkialla muuallakin, missä ihmiset ovat koossa vastoin omaatahtoansa, saattaa helposti syntyä eripuraisuutta. Syyt siihen ovatmonenlaiset. Sh. oli tosin tylsäjärkinen ja ehkäpä vastenmielinenkinihminen. Muutkaan toverit eivät suvainneet häntä. Minä puolestanien hänen kanssaan riidellyt, mutta en juuri sanottavastiseurustellutkaan. Omaa ainettansa, matematiikkiä hän nähtävästi osasi.Muistan, että hän usein koetteli selitellä minulle huonollavenäjän-kielellään jotain tähtitieteellistä järjestelmää, jonka hänitse oli pannut kokoon. Minulle kerrottiin, että hän oli sen joskuspainattanutkin, vaan että oppineet olivat sille vaan nauraneet.Minusta näytti, että häntä vaivasi jonkunlainen mielenvika. Hänrukoili alinomaa polvillaan ja saavutti sen kautta yleistäkunnioitusta, jonka hän säilytti aina kuolemaansa asti. Hän kuolivankilassamme raskaan taudin jälkeen silmieni edessä. Vankienkunnioituksen saavutti hän heti tänne tultuaan ja syynä siihen oliseuraava kohtaus majuurin kanssa. Matkalla U – gorskin ja meidänlinnamme välillä oli heidän tukkansa ja partansa annettu kasvaaajelematta, niin että majuuri, kun heidät tuotiin suoraan häneneteensä, joutui raivoon moisesta laiminlyönnistä, johon vangittietysti olivat aivan syyttömiä.
– Mimmoiset he ovat, huusi hän; – niinkuin maankulkijat ja ryövärit!
Sh., joka ymmärsi vaillinaisesti venäjän kieltä, luuli, että heiltäkysyttiin, olivatko he maankulkijoita tai ryövärejä, jonka vuoksi hänvastasikin:
– Me emme ole maankulkijoita, vaan valtiollisia vankeja.
– Ku-ku-kuin! Sinä röyhkeilet, huusi majuuri; – vahtipaikalle! Satalyöntiä, oitis tuossa paikassa!
Vanhus kärsi rangaistuksensa vastustelematta; hän ei edes värähtänyteikä päästänyt vähintäkään ääntä. B. ja T. tulivat sillä välinvankilaan, jossa heitä M. jo odotteli portilla; hän heittäytyi suoraanheidän kaulaansa, vaikka ei ollut heitä sitä ennen koskaan nähnyt.Harmistuneina majuurin kohtelusta, kertoivat tulokkaat hänelle kaikki, mitä tiesivät Sh: stä. Muistan, kuinka M. kertoi minulle siitä: "Minäolin mielenkiihkossa", sanoi hän; "ja vapisin kuin vilutautinen. Minäodotin Sh: iä portilla. Hän oli tuleva suoraan vahtipaikalta, jossahäntä rangaistiin. Äkkiä aukeni pieni portti: Sh. kulki kehenkäänkatsomatta, vaaleana ja vapisevin huulin pihalla olevien vankien ohi, jotka olivat jo kuulleet, että aatelismies oli rangaistavana; kasarmiin tultuaan meni hän suoraan paikalleen, asettui polvilleen jarupesi rukoilemaan. Vangit olivat hämmästyksissään, jopaliikutettuinakin. Kun näin tämän ukon, joka oli jättänyt kotimaahansavaimon sekä lapset, polvillaan, häpeällisesti rangaistuna jarukoilevana, riensin minä kasarmien taa ja olin siellä kaksi tuntiaaivan kuin huumaantuneena, mielettömänä…" Siitä lähtienkunnioittivat vangit Sh: iä suuresti ja kohtelivat häntä ainasuosiollisesti. Heitä miellytti etenkin se seikka, ettei hän huutanutpiestessä.
Koko totuus on kuitenkin sanottava; tämän tapauksen mukaan ei sovilaisinkaan arvostella esimiesten käytöstä aatelisia vankeja kohtaan, olkootpa ne sitten venäläisiä tai puolalaisia. Tämä esimerkki näyttäävaan, että joskus saattoi joutua tekemisiin ilkeän ihmisen kanssa jajos tämä ilkeä ihminen sattui olemaan korkeimpana paikallisenapäällikkönä, niin oli vanki huonossa turvassa, etenkin jos semmoinenpäällikkö rupesi häntä vainoomaan. Täytyy kuitenkin tunnustaa, ettäSiperjassa olevat korkeimmat esimiehet, joista riippuu kaikkien muidenpäällikköjen käytöstapa, kohtelevat aatelisia vankeja sangen suopeastikoettaen muutamissa tapauksissa helpoittaa heidän kohtaloansa. Syytsiihen ovat selvät; ensiksikin ovat nämä korkeimmat päälliköt itseaatelisia, toiseksi on joskus tapahtunut, etteivät aatelismiehet oletaipuneetkaan rangaistaviksi, vaan hyökänneet rankaisijainsa kimppuunja tehneet siten tuhotöitä; ja kolmanneksi ilmestyi Siperjaan noinkolmekymmentäviisi vuotta takaperin suuri joukko aatelisia vankeja, jotka osasivat hyvällä käytöksellään saavuttaa esimiestensä suosiotasiinä määrin, että nämä tottumuksesta väkisinkin katselivat tunnettuunluokkaan kuuluvia aatelisia vankeja toisilla silmillä kuin muitapakkotyöläisiä. Korkeimpain päällikköjen esimerkkiä seurasivat myöskinalemmat päälliköt omistaen itselleen heidän katsantotapansavelvollisuudesta, kuuliaisuudesta. Näiden alempien päällikköjenjoukossa oli kuitenkin tylyjäkin miehiä, jotka moittivat korkeimpienesimiestensä toimenpiteitä ja olisivat olleet hyvin tyytyväisiä, josheidän olisi annettu toimia oman mielensä mukaan. Mutta sitä heille eisallittu. Sellaisen johtopäätöksen teen minä seuraavista syistä.Toinen vankeus-luokka, johon minut oli tuomittu ja jonka esimiehistökuului sotilassäätyyn, oli paljoa raskaampi kahta muuta luokkaa, s.o.kolmatta (tehdastyö-luokkaa) ja ensimäistä (kaivostyö-luokkaa). Se eiollut raskaampi ainoastaan aatelisille, vaan muillekin vangeille jasyynä siihen oli se, että tämän luokan esimiehistö kuuluisotilassäätyyn samoin kuin Venäjän vankiruoduissakin. Sotilassäätyynkuuluvat esimiehet olivat ankarampia, järjestys oli tiukempi, ainatäytyi olla kahleissa, aina vartioituna ja lukon takana; mutta muissaluokissa ei semmoista ankaruutta noudatettu. Niin ainakin kertoivatvangit, joiden joukossa oli asiantuntijoitakin. Ilolla olisivat hekaikki menneet ensimäiseen luokkaan, jota laki piti ankarimpana, jaoikeinpa he uneksivat monta kertaa semmoista muutosta. Venäjänvankiruoduista puhuivat kaikki, jotka siellä olivat olleet, kauhulla, vakuuttaen, ettei missään ole niin vaikea olla ja että Siperja siihenverrattuna on paratiisi. Jos siis, huolimatta ankaruudesta, sotilaspäälliköistä, ja kenraalikuvernöörin läheisyydestä sekäsemmoisista, joskus tapahtuneista sattumuksista, että joku syrjäinenviranomainen joko ilkeydestä tai virkainnosta oli valmis salaakantelemaan asianomaiseen paikkaan, että ne ja ne päälliköt suosivatsen ja sen luokan vankeja, – jos semmoisissa paikoissa, sanon minä,aatelisia vankeja katseltiin toisilla silmillä kuin muitapakkotyöläisiä, niin sitä enemmin tehtiin sitä ensimäisessä jakolmannessa luokassa. Luulenpa, että minä voin arvostella kokoSiperjaa sen vankilan mukaan, jossa itse oleskelin. Kaikki huhut jakertomukset, joita minä kuulin asiasta ensimäisen ja kolmannen osastonpakkotyöläisiltä, vahvistivat näitä arvelujani. Todellakin kohtelivatvankilamme kaikki päälliköt aatelisia vankeja varovammin kuin muita.Työn ja ruo'an puolesta ei ollut tosin mitään helpoitusta: samanlainenoli meillä työ, samanlaiset kahleet, samat lukot, sanalla sanoenkaikki oli aivan samoin kuin muillakin vangeilla. Eikä helpoitus ollutmahdollinenkaan. Minä tiedän, että tähänkin aikaan oli kaupungissapaljon ilmiantajia, paljon juonittelijoita ja semmoisia, jotkakaivoivat kuoppaa lähimäisilleen; senpä tähden pelkäsivätkin päällikötilmiantoa. Ja mikä olisikaan ollut pelättävämpää kuin semmoinensyytös, että siihen ja siihen luokkaan kuuluvia vankeja hemmoitellaan!Niinpä olimmekin me samassa asemassa kuin muutkin pakkotyöläiset; ainoastaan ruumiinrangaistuksessa tehtiin jonkinlainen poikkeus.Tosin olisi meitä piesty pitemmittä mutkitta, jos vaan olisimmeansainneet sitä, s.o. jos olisimme tehneet jonkun rikoksen. Sitähänolisi vaatinut virkavelvollisuus ja tasa-arvon noudattaminenrangaistuksessa. Mutta turhanpäiten, kevytmielisesti meitä eikuitenkaan olisi piesty, kuten muille vangeille saattoi tapahtua, etenkin jos alipäälliköt olivat taipuvia rankaisemaan oman mielensämukaan missä vaan siihen tilaisuutta ilmestyi. Me tiesimme, ettäkomendantti, saatuaan kuulla Sh: in rangaistuksesta, vihastui kovinmajuuriin ja käski hänen vastedes välttämään semmoisia tekoja. Niinkertoivat minulle kaikki. Täällä tiedettiin niinikään, ettäkenraalikuvernöörikin, joka luotti majuuriimme ja piti häntä joihinkinmäärin taitavana miehenä, moitti häntä, kun sai kuulla asiasta. Se eivoinut olla majuuriimme vaikuttamatta. Kovin olisi hän esim. halunnutsaada kynsiinsä M: iä, jota hän vihasi A – win kantelujen johdosta, mutta ei voinut mitenkään rangaista häntä huolimatta kaikestavakoilemisestaan. Sh: in juttu tuli kohta tunnetuksi koko kaupungissaja yleinen mielipide oli majuurille vastainen; monelta sai hän siitämoitteita, toisilta ankaroitakin. Tässä muistuu mieleeni ensimäinenyhtymiseni majuurin kanssa. Meille, s.o. minulle ja eräälle toiselleaateliselle vangille oli jo Tobolskissa kerrottu tämän miehenilkeydestä. Sikäläiset kaksikymmentäviisivuotisen pakkotyönsäkärsineet aatelismiehet, jotka ottivat meitä vastaan hyvinystävällisesti ja seurustelivat kanssamme niin kauan kuin viivyimmevaihtopaikalla, varoittivat meitä tulevasta päälliköstämme jalupasivat tehdä kaikki, mitä vaan tuttujensa kautta voivat, suojellaksensa meitä hänen vainoilemisiltaan. Todellakin lähettivät hekirjeitä kolmelle kenraalikuvernöörin tyttärelle, jotka siihen aikaanPietarista tulleina vierailivat isänsä luona, ja nämä naiset lienevätpuhuneetkin isälleen puolestamme. Mutta mitä voi hän tehdä? Hän vaankäski majuuriamme noudattamaan tunnollisuutta. Kolmannella tunnillapuolenpäivän jälkeen saavuimme me, s.o. toverini ja minä, kaupunkiinja vartijat veivät meidät oitis päällikön luo. Me seisoimme eteisessähäntä odotellen. Sillä välin lähetettiin vankilan aliupseerianoutamaan. Niinpian kuin hän tuli saapuville, ilmestyi majuurikin.Hänen punottava, ilkeä muotonsa teki meihin sangen ikävän vaikutuksen: meistä tuntui, kuin julma hämähäkki olisi hyökännyt verkkoontakertuneiden kärpäs-raukkojen kimppuun.
– Mikä on nimesi? kysyi hän toveriltani. Hän puhui sukkelaan, kimakasti ja lyhyesti tahtoen nähtävästi vaikuttaa meissäkunnioitusta.
– Se ja se.
– Sinun? jatkoi hän kääntyen minun puoleeni.
– Se ja se.
– Aliupseeri! Vie heidät oitis vankilaan; vahtipaikalla ovat heajeltavat sivilijärjestyksen mukaan, oitis, puolipäätä; kahleetmuutettavat huomenna. Minkälaiset sinellit nämä ovat? Mistä ne olettesaaneet? kysyi hän äkkiä, huomattuaan yllämme harmaat viitat, jotkaolivat varustetut selkäpuolella keltaisilla ympyrämäisillä kuvioilla;me olimme saaneet ne Tobolskista. – Se on uusi vormu! Se on kai jokuuusi vormu… Uudistuksia … Pietarista … puheli hän käännellenmeitä vuorotellen.
– Onko heillä mitään mukanaan? kysyi hän sitten äkkiä santarmilta.
– Omia vaatteita on, teidän korkeasukuisuutenne, vastasi santarmiojentaen itsensä suoraksi ja hieman säpsähtäen. Majuurin tunsivatkaikki, kaikki olivat hänestä kuulleet, kaikki pelkäsivät häntä.
– Ne ovat otettavat pois. Alusvaatteensa saavat he pitää, muttaainoastaan valkeat; jos kirjavia on, ovat ne pois otettavat. Kaikki onmyytävä huutokaupalla. Rahat pantavat talteen. Vangilla ei saa ollaomaisuutta, lisäsi hän kääntyen meihin. – Katsokaa, että käyttäydyttehyvin! Muutoin… ruu-miin ran-gaistusta! Pienimmästäkin rikoksestar-r-raippoja!..
Koko sen illan olin minä, tottumattomana mokomaan vastaanottoon, melkein sairaana. Muutoin vaikutti mielen tilaani myöskin se, mitäminä näin vankilassa; mutta sinne tulostani olen jo kertonut.
Minä sanoin, ettei meille tehty eikä tohdittu tehdäkään mitäänhelpoitusta työnteossa. Mutta kerran kuitenkin yritettiin; minä kävinB: n kanssa kokonaista kolme kuukautta insinöörikansliassatoimittamassa kirjurin ammattia. Sellaisen määräyksen oliinsinöörivirasto tehnyt salaa, s.o. siten, että muut asianomaiset, vaikka tiesivätkin asiasta, eivät olleet sitä tietävinään. Se tapahtuisilloin, kun insinööripäällikkönä oli G – w. Överstiluutnantti G – wtuli meille kuin taivaasta, oleskeli täällä kovin vähän aikaa – ellenerehdy, ainoastaan puoli vuotta, ehkä ei sitäkään – ja matkustisitten Venäjälle; hän teki kaikkiin vankeihin syvän vaikutuksen.Hänestä eivät vangit ainoastaan pitäneet, vaan kunnioittivatkin häntä,jos sitä sanaa sopii tässä käyttää. Kuinka hän sen sai aikaan, entiedä, mutta jo heti alussa voitti hän puolelleen kaikkienmielisuosion. "Hän on isä! Muuta isää emme tarvitsekaan!" sanoivatvangit silloin, kun hän oli insinöörikunnan esimiehenä. Juominkeihintaisi hän olla taipuvainen. Kooltaan oli hän pienenläntä; hänenkatseensa osoitti rohkeutta ja itseensä luottamista. Mutta sen ohessakohteli hän vankeja ystävällisesti, melkeinpä hellästi ja rakastiheitä aivan kuin isä lapsiansa. Minkä tähden hän suosi vankeja, entiedä; varma on vaan, ettei hän voinut kohdata ketään heistä sanomattahänelle ystävällistä, iloista sanaa tai nauramatta, laskematta leikkiähänen kanssaan – eikä semmoisessa käytöksessä ollut merkkiäkäänesimiehyydestä tai ylhäisen hyväilystä alistettua kohtaan. Hän olivangeille kuin oma toveri, aivan kuin oma ihminen. Mutta huolimattatästä tasa-arvoisuudesta, eivät vangit koskaan laiminlyöneetosoittamasta hänelle asianomaista kunnioitusta. Päin vastoin. Kunvanki kohtasi hänet, kirkastuivat hänen kasvonsa ja päänsäpaljastettuaan katseli hän esimiestään hymyhuulin. Jos tämä sattui senlisäksi sanomaan jotain, niin sepä vasta tuntui vangin mielestäjoltakin. Sellaisia esimiehiä on olemassa. Hän oli reippaan näköinenja kulki suorana. "Hän on kotka", sanoivat vangit. Heidän kohtaloansaei hän tietysti voinut mitenkään helpoittaa; sillä hän johtiainoastaan insinööritöitä, joita aina, muidenkin esimiesten aikanatehtiin määrätyssä, muuttumattomassa järjestyksessä. Ainoastaansilloin, kun hän sattumalta tapasi työssä olevan vankijoukon ja näki, että työ oli jo päätetty, päästi hän miehet kotiin ennen rummunlyöntiä. Vankeja miellytti se, että hän luotti heihin eikä ollutmissään suhteen turhamainen, vaan vältti kaikkea, mikä saattoialistettuja loukata. Jos hän olisi kadottanut vaikka tuhat ruplaa jajos joku täkäläinen varas olisi löytänyt rahat, olisi hän ne oitisvienyt esimiehelleen. Siitä olen aivan varma. Tunsivatpa vangitmielensä syvästi liikutetuksi, kun kuulivat, että heidän "kotkansa"oli riitaantunut ankarasti ilkeän majuurin kanssa. Se tapahtui G – wintäällä olon ensimäisenä kuukautena. Majuurimme oli joskus ollut hänenvirkatoverinaan. Pitkän eron jälkeen kohtasivat he nyt toisiaanystävinä ja olivat usein yhdessä juomingeissa. Mutta äkkiäriitaantuivat he keskenään. G – w tuli majuurin ankaraksi viholliseksi.Sanottiinpa myöskin, että he olivat tapelleetkin toistensa kanssa, joka majuuriimme nähden ei ollutkaan mitään mahdotonta. Kun vangit senkuulivat, ei heidän ilollaan ollut loppua. "Kahdeksansilmäinenkö hänenkanssaan voisi sopia! Hänhän on kotka, vaan majuuri…" ja siihenlisättiin vielä sana, joka ei sovi painettavaksi. Innokkaastikeskustelivat vangit siitä, kuka oli ketä selkään antanut. Jos huhutappelusta olisi huomattu perättömäksi (niinkuin se ehkä olikin),olisivat vangit olleet kovin harmissaan. "Kyllä kaiketiinsinööripäällikkö voitolle pääsi", sanoivat he; "sillä hän on ketterämies, ja pakoonpa toinen kuului hänen kynsistään puikahtaneenkin."Mutta kohta lähti G – w täältä pois ja se seikka saattoi vangitalakuloisiksi. Insinööripäälliköt olivat täällä tosin kaikki hyviä:minun aikanani vaihdettiin niitä kolmasti tai neljästi; "muttasemmoista emme kuitenkaan saa koskaan", sanoivat vangit; "kotka hänoli, kotka ja puolustajamme." Sama G – w suosi myöskin aatelisia jahänpä käskikin minun sekä B: n käymään joskus kansliassa. Hänenlähtönsä jälkeen järjestettiin asia säännöllisemmin. Insinöörit(etenkin yksi heistä) olivat meille hyvin ystävällisiä. Me toimitimmepuhtaaksi kirjoittamista ja jopa alkoi käsialammekin siinä työssätasaantua, kun äkkiä tuli korkeimmilta esimiehiltä käsky meidänpalauttamisesta entisiin töihin; joku oli jo ennättänyt kannella!Muutoin emme olleet siitä pahoillamme; sillä kanslia rupesi meitä jokyllästyttämään. Sitten kävimme me B: n kanssa pari vuotta samoissatöissä, enimmiten verstaissa. Me pakisimme keskenämme; puhuimmetoiveistamme, vakuutuksistamme. Hän oli kelpo mies; mutta hänenvakuutuksensa olivat välistä kummalliset. Usein muodostavat viisaatkinihmiset itselleen sangen omituisia mielipiteitä. Mutta niiden tähdenovat he saaneet elämässään paljon kärsiä ja ne ovat tulleet heillekalliiksi, joten niistä luopuminen onkin kovin vaikeata, melkeinpämahdotonta. B. kuunteli katkeralla mielellä vastaväitteitäni japuolusti ajatuksiaan kiihkoisasti. Ehkäpä oli hänellä monessa asiassaoikeampikin ajatus kuin minulla, sitä en tiedä; seurauksena olikuitenkin, että me erkanimme toisistamme ja se tuntui minusta hyvinraskaalta; sillä me olimme jo kauan olleet yksissä.