IV
Oli tuoksuava toukokuun ilta. Muutamana edellisenä päivänä oli satanut ja nyt oli kesää ilmassa, maantie oli kuiva ja tasainen, viheriöivä ruoho kaunisti sen laitoja. Metsä seisoi kultaisenvihreässä kevätpuvussaan ja aurinko teki luoteessa laskua, täyttäen mielen kaiholla.
Eero palasi kävelyltä kotiin; yksin hän kulki tiellä, ruskeakarvaisen Rolandin saattamana vain. Hänen katseensa oli suunnattu kohti päivän laskua ja kaihoa se ilmaisi, mutta myös syvää surua. Ei ollut hän enää sama Eero kuin vielä joku kuukausi sitten. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet, ja suupieleen oli murhe piirtänyt juovan. Hän seisahtui, huoaten syvään ja kutsui koiran luokseen.
– Roland, hän lausui hellästi ja laski kätensä koiran päälaelle, – sinä taidatkin olla ainoa toverini, joka pysyt minulle uskollisena… Ethän sinä koskaan jätä vanhaa Eeroa?
Koira ymmärsi. Vinkuen ja heiluttaen häntäänsä se nousi pystöön takajaloillaan ja töytäsi tanakat käpälänsä pojan hartioille, pyrkien nuolemaan tämän kasvoja pitkällä kielellään.
– Niin, niin, Roland, tiedänhän sen, tiedänhän sen, hoki Eero, pakostakin hymyillen, ja välttäen koiran kuonoa, irtausi sen syleilystä. – Sinä olet minun, tapahtui mitä tapahtui, enkä sinua koskaan jätä, vaikka minne menisin.
Roland hyppeli vielä kotvasen aikaa ystävänsä ympärillä, ja Eeron mieli tuntui vähän kevenevän.
Olihan hän monta kertaa sanonut itselleen, että hänen surunsa Aarnon ja Tuomon kylmyydestä oli sekä lapsellinen että väärä. Jo silloin, kun hän päätti muuttaa maalle ja Harryn uskottomuus antoi ankaran iskun hänen sydämelleen, oli hän ymmärtänyt, että siinä tehtävässä, jonka hän itselleen oli valinnut, ei saanut olla vaikuttamassa minkäänlaiset personalliset tunteet. Hän olikin ollut valmis lähtemään aivan yksin, ja omasta vapaasta tahdostaan Aarno ja Tuomo tekivät hänelle seuraa. Mutta tuo heidän vapaaehtoinen tekonsa oli elvyttänyt Eerossa uskon, että he tahtoivat pysyä vanhoissa ihanteissa ja antautua yhteiseen tehtävään. Ja kun he sitten ilmottivatkin peräytyvänsä, koski tuo odottamaton uutinen Eeroon kovin kipeästi. Sen päivän jälkeen eivät pojat juuri viihtyneetkään kotona. Yhtämittaa heillä oli asiaa kaupunkiin, tuskin ennättivät syödäkään Eeron seurassa. Ja heidän kylmyytensä ja välinpitämättömyytensä oli Eeron ainaisen surun esineenä. Hän ei oikein sitä käsittänyt.
Toinen seikka lisäsi vielä hänen huoliaan. Ehkä hän olisikin jaksanut niitä paremmin kantaa, ellei sitä toista olisi ollut. Ja se oli huoli hänen kirjastaan, hänen esikoisestaan, josta hän oli niin paljon toivonut. Sen kirjan kohtalo oli vielä määräämättä, sillä vastausta ei kuulunut kustannusliikkeeltä, joka oli ottanut käsikirjotuksen tarkastettavaksi, vaikka jo neljäs viikko oli kulumassa.
Kun Eero silloin – kuukausi sitten – nousi liikkeen konttoriin vieviä portaita ylös, kallis käärö kädessä, katosi häneltä yhdellä iskulla kaikki rohkeus ja varmuus, ja mitä sitten tapahtui, kävi kuin unessa. Ei tarvinnut soittaa, ovi oli raollaan. Etehisessä ei ollut ketään. Eero riisui päällystakkinsa, ripusti naulapuuhun, laski hatun hyllylle ja astui kynnyksen yli huoneeseen, jossa seiniä pitkin oli monta korkeata pulpettia konttorikirjoineen, papereineen ja kirjotusneuvoineen. Yhden ääressä istui nainen kirjottamassa. Hänen puoleensa Eero kääntyi kysyen:
– Saisikohan puhutella johtajaa?
– Johtaja on toisessa huoneessa, olkaa hyvä ja käykää sinne, vastasi ahkera nainen kysyjään katsomatta, mutta kohteliaalla äänenpainolla ja viitaten kädellään muutamalle ovelle päin.
Eero tunsi mielensä vähän rohkaistuksi, kun ratkaiseva hetki oli siirretty edes muutama silmänräpäys tuonnemmaksi, ja sangen vakavin askelin hän meni lattian poikki ja ovesta toiseen huoneeseen. Siinä seisoa jöröttivät seinien luona isot, keltaiset kaapit, ja keskellä permantoa oli muhkea kirjotuspöytä, jonka ääressä istui kustannusliikkeen johtaja. Taasen sykki Eeron sydän ja hän miltei ihmetteli, ettei äänensä värähdellyt, kun hän tervehdittyään sanoi:
– Minulla olisi täällä käsikirjotus, jonka aion tarjota liikkeellenne kustannettavaksi…
– Vai niin, sanoi johtaja jotakuinkin välinpitämättömästi, ojensi kämmenensä ja otti Eeron kädestä kalliin käärön. – Onko se kertomus?
– Ei ole kuin essay… kuinka sanoisin, filosofinen essay…
– Yhy. Herra on hyvä ja istuu.
Pöydän vieressä oli tuoli ja sille Eero istuutui. Johtaja avasi käärön, ja rupesi selailemaan kirjotettuja lehtiä.
– Vai niin, essay. Tässä maassa semmoisia ei monta ole painettu.
Paljonko herra tästä tahtoo?
Eero hätkähti. "Jokohan se aikoo sen ottaa?"
– No en minä sitä niin osaa määrätä. Kyllähän te sen paremmin ymmärrätte…
– Yhy. Voimmehan ottaa tämän tarkastaaksemme, mutta aivan pian en vastausta lupaa. Meillä on kiireiset ajat nyt, kun kevätkirjallisuus on valmistettava – siihen tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa ehtisi.
Sydäntä vähän kouristi, mutta kohteliaan tyyni, melkein leikillinen oli Eeron ääni, kun hän lausui:
– Niin, niin tiettävästi… Koska luulette, että minä voin saada tietoa? Käynkö täällä tiedustelemassa?
– Kuinka itse tahdotte. Tulkaa parin viikon päästä.
Sitten hyvästi, ja hetken perästä Eero löysi itsensä kadulla kävelemässä – ilman kallista kääröä. "Kevätkirjallisuus" soi hänen korvissaan ja tietämättään miksi, hän häpesi. Hänen kirjansa ei kuulunut "kevätkirjallisuuteen" – kuuluiko "kirjallisuuteen" ollenkaan, semmoinen lapsipuoli kuin se… Miksi hän olikaan mitään kirjottanut! Ei maailma kumminkaan käsittäisi hänen sydäntään, hänen ajatuksiaan… Ja nyt se jäi sinne, kallis käsikirjotus, hänen rakkautensa ja murheensa luoma. Ja tuo mies vielä pitelee sitä kuin mitä vain… Teki melkein mieli juosta takaisin, riistää aarre rosvon kynsistä ja paeta, paeta, paeta…
Mutta Eero ei juossut takaisin…
Perästäpäin häntä nauratti oma tavaton kömpelyytensä ja hätääntymisensä. Olihan kaikki käynyt aivan luonnollisesti. Kirja oli otettu tarkastettavaksi ja parin viikon päästä tulisi vastaus.
Vaan ei tullutkaan silloin vielä vastausta. Eero kävi tiedustelemassa, ja johtaja anteeksi pyytäen kysyi, eivätkö saisi pitää käsikirjotusta kaksi viikkoa vielä. Lupasi sitten kirjallisesti ilmottaa. Eeron tietysti oli myöntyminen, vaikka alakuloisella mielellä, kun odotuksen tuskallinen aika yhä pitkittyi.
Tämä oli se toinen huoli, joka painoi Eeron mieltä. Maantiellä kävellessään hän nyt ajatteli kaikkea tätä ja hänen elämänsä tuntui sangen synkältä. Kirjan kohtalo tosiaan ei ollut ratkaistu, mutta Eeron sydämen täytti paha aavistus, jota hän ei sieltä voinut karkottaa. Aarno ja Tuomo olivat kaupungissa, ja Eero oli puoleksi lupautunut hänkin sinne, koska Harryn tänä iltana piti valkolakkinsa saaman, mutta Eero oli kuitenkin kahden vaiheilla, lähtisikö ollenkaan, kun ei häntä minnekkään haluttanut.
Lähestyessään Mannilan taloa, hän näki Rolandin äkkiä syöksähtävän aitaan nojaavan miehen luo, joka kallistui koiraa hyväilemään, ja vähän tirkistettyään Eerokin tunsi vieraan. "Jannehan se on!" Ja taas tuntui sydän kevenevän. Tervehdittiin tuttavallisesti ja Eero kysäisi:
– Missä olet ollutkaan? Luulin sinun jo sairastuneen, kun et viikkokauteen ole käynyt meillä?
– Olisi minulla vähän asiaa, jos sopii…
Nyt vasta Eero havaitsikin, että toinen oli ylen synkän ja kalpean näköinen.
– Kyllä, kyllä, Eero kohta vastasi palvelevasti.
– Mennään sisälle, siellä ollaan rauhassa.
"Nyt minun siis ei tarvinnut lähteä kaupunkiin", hän ajatteli itsekseen, ja se ajatus oli hänelle mieluinen.
Heidän astuessaan pihan poikki, Eero tarkasteli sivulta Jannen puhtaita ja tahdon lujuutta osottavia kasvonpiirteitä, joiden tavallisesti niin iloinen ja punakka ulkomuoto oli vaihtunut kärsimyksen kalpeaan ilmeeseen, ja urkkien itseltään ihmetellen tämän muutoksen syytä, hän samalla muisti nuoren pojan koko elämäntarun.
Jannelle Eero omisti ihailun sekaisen rakkauden, sentähden että tämä niin varmasti tiesi ja tunsi mitä tahtoi ja sentähden että hänen tahtonsa oli kohdistunut luonnolliseen hyvään. Hänen vanhempansa, jotka kuuluivat sivistyneeseen säätyyn, omistivat maakartanon täällä likitienoilla ja olisivat antaneet pojalleenkin sivistyneen kasvatuksen, ellei tämä äkkiä olisi katkaissut kaikki heidän tuumansa. Hän kävi jo kaupungissa koulua – siellä tutustuivatkin Eero ja hän, vaikka Janne oli alemmalla luokalla – , kun hän erään kevätlukukauden päätyttyä viidennellätoista ollessaan lähti koulusta suoraa päätä kotiin ja sanoi vanhemmilleen:
– En jalkaanikaan enää kouluun pistä. Minä rupean maanviljelijäksi!
Huono oppimaan Janne ei ollenkaan ollut, mutta hyvin vallaton ja itsepäinen. Hämmästyneet vanhemmat koettivat syksyllä kurilla ja rangaistuksella saada poikaa taipumaan, mutta tämä intti yhä vain vastaan:
– Jos panette minut kouluun takaisin, minä karkaan. Ja jollen saa kotona työtä tehdä, lähden muuanne leipäni ansaitsemaan.
Janne ei ollut ainoa poika, vaan viimeinen isosta lapsilaumasta, ja vanhemmat tuumivat keskenään, että "on ahkera työmies parempi kuin laiska herra ja voihan Janne joskus maailmassa ottaa kartanon haltuunsa ja lunastaa siskonsa ja veljensä, kun ei hänestä kumminkaan ole lukijaksi", ja niin muodoin hekin tyytyivät kauppaan, vastenmielisesti tosin, ja Janne tuli renkipojaksi isänsä kartanoon.
Suurimmalla rakkaudella ja palvelevaisuudella hän palkitsi vanhempainsa hyvyyden, ja kun isä kuoli, tuli Jannesta oikein äidin tuki ja turva. Vanhemmat veljet olivat jo maailmalla, siskoista yksi oli naimisissa ja kaksi nuorempaa kotona, mutta Janne ottikin talon ohjakset käteensä ja kävi johtamassa miesten töitä isävainajansa vanhaan tapaan. Janne oli silloin seitsemäntoista vuotias, tanakka ja harteva nuorukainen ja niinä kahtena vuotena, jotka isän kuolemasta olivat kuluneet, ei kenenkään ollut tarvinnut moittia nuoren isännän komentoa.
Kun Jannen ja Eeron vanha toveruus uudistui, kiintyivät nuorukaiset pian toisiinsa lämpimin tuntein, tekipä Janne Eerosta oikein ystävänsä ja uskottunsa.
Heillä olikin yhteisenä salaisuutena Jannen rakkausliitto ja salakihlaus erään torpan tytön kanssa, joka kylässä palveli piikana. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan originelli tarina. Leena ja hän olivat lapsuuden ystäviä ja leikkitovereita, Leenan isä kun oli kartanon torpparina, ja paljon suloisia muistoja heillä oli menneiltä ajoilta. Janne kävi viidettätoista, kun hän ollen pääsiäisluvan aikana koulusta kotona – eräänä päivänä läksi torpan Leenan luokse, joka oli häntä vuotta nuorempi, ja sanoi:
– Jahka tulet isoksi, Leena, minä nain sinut.
Leena nauramaan:
– Etpä vainen.
– Nainpas. Lyödäänkö vetoa?
– Mutta minä sanon, ettet!.. en minä sinua ota, en ota, vaikka mikä olisi…
– Otatpa, kun oikein tulen kosimaan.
– Enkä ota, älä luulekkaan.
Kun kiistaa kesti, Janne nolostui.
– Etkö minusta huolikkaan, Leena? hän kysyi paljon nöyremmällä äänellä.
– En, vastasi tyttö, kääntäen kasvonsa pois.
– Mikset, sano, mikset?
Pieni pään nykäys ja puoleksi arka, puoleksi ylpeä katse.
– Siksi, kun olet herra.
– Onkos se sitten mitään pahaa? Kun tulet minun rouvakseni, saat istua sohvalla ja käydä silkissä.
– Mutta minäpä en huolikkaan. Minä tahdon tehdä työtä ja auttaa äitiä. Ja minä en mene herralle.
– Mikset herralle?
– Siksi…
– No?
– Siksi kun ne ovat ylpeitä ja juovat.
Janne hämmästyi niin, ettei hetkeksi saanut sanaakaan suustaan.
– En minä juo, hän vihdoin sopersi.
– Et vielä, mutta sitten, vastasi tuo viisas ja itsepäinen kaunotar.
– Eihän isänikään juo…
Tuima katse.
– Älä valehtele. Ryyppää se välistä. Ja kaikki kaupungin herrat juovat.
– Olenko minä mikään kaupungin herra?
– Olet.
Vaitiolon jälkeen Janne kysyi:
– Ottaisitko minut, jollen olisi herra?
Tyttö ei vastannut, nauroi vain heleästi ja pakeni täyttä kiirettä.
Janne kääntyi kotiinpäin mietteissään. Hän mietti paljonkin, mietti vielä koulupenkilläkin istuessaan, ja kun lukukausi oli loppunut – oli hänenkin koulunkäyntinsä loppunut.
Pari vuotta kului, eivätkä Janne ja Leena paljon toisiaan nähneetkään. Mutta Jannen isän kuoltua he solmivat liiton keskenään, ja vaikka tyttö vielä oli vastahakoinen, Janne kun muka sittenkin oli herra, vei voiton kumminkin molempain sydämiin juurtunut rakkaus. Liittonsa olivat päättäneet pitää salassa, kunnes Janne tulisi täysi-ikäiseksi. Eero vain Jannen ainoana ystävänä oli siihen vihitty.
Tämä kaikki muistui vilaukselta Eeron mieleen, kun he astuivat pihamaan poikki ja verannan kautta sisälle huoneisiin, ja hän ihmetteli, mikä onnettomuus nyt oli tehnyt Jannen ilosta lopun.
Tuskin olivat ehtineet Eeron kamariin, kun Janne kääntyi ja puhkesi sanomaan Eerolle, joka sulki oven jälkeensä:
– Voi Eero, nyt on kaikki kadotettu, nyt on onneni mennyt, mitä minä enää maailmassa teen! Kahteen yöhön en ole silmiäni ummistanut.
Tämä oli lausuttu niin surkealla äänellä ja niin voimakkaalla tunteella, että vavistus kävi Eeron ruumiin läpi ja hänkin kalpeni.
– No, mikä nyt on?
– Oi sinä et voi käsittää, kuinka häntä rakastan, minä en saata elää ilman häntä – ja nyt hän on minut hylännyt, ja minä olen itse syyssä.
Ja nuoren pojan silmät kiilsivät kyynelistä kosteina ja hän väänteli käsiään tuskasta.
– Rauhotu, Janne, pyysi Eero hellästi, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua, – käyhän istumaan ja kerro, kerro, kuinka asian laita on.
– En minä voi istua, polttaa niin rinnassa, sanoi nuorukainen, kävellen edes takaisin permannolla. – Kuule nyt, mitä on tapahtunut. En ole sinullekaan kertonut, että pari viikkoa sitten jouduin huonoon seuraan – no, en syytä ketään, oma syynihän se oli – , juotiin väkeviä ja minä päihdyin, päihdyin aika lailla. Oh, kuinka aamulla häpesin ja kuinka sairas olin! Vannoin pyhästi itselleni, etten koskaan enää maistaisi tippaakaan. Häpeästä en kehdannut puhua mitään Leenalle enkä sinulle. Mutta voi pahuus! lienenkö juopuneena kerskaillut suhteestani Leenaan tai liekö nähty hänen valokuvansa, joka minulla aina on povitaskussani – joku pahanilkinen ihminen on ilmottanut salaisuuteni Leenan vanhemmille, maalannut jutun murhanmustaksi, panetellut minua ja sanonut minua juopoksi. Niin ainakin Leena itkien mulle kertoi toissa-iltana ja sanoi, että vanhempansa olivat aivan epätoivoissaan, isäkin oli sanonut, että minun pitäisi paremmin tietää kuin viekotella köyhää tyttöä… Oi voi, Eero, ja Leena oli myös aivan menehtymäisillään, kun minä olin juonut enkä tunnustanut hänelle, ja hän sanoi, että on paras, että eroamme toisistamme… Leena sen sanoi.
Janne oli seisahtunut Eeron eteen ja lausui viimeiset sanansa omituisella äänen painolla, aivan kuin olisi itseltään epäillen kysynyt, oliko se mahdollista, ja hän lisäsi samaan tapaan:
– Kuinka tuo minuun koski ja kuinka olen tuntenut itseni viheliäiseksi ja huonoksi. Olen rukoillut Jumalaa, olen paastonut ja valvonut, ja sen minä vain tiedän, että jollen Leenaa saa, olen mennyt mies. Silloin en voi tänne jäädä, renttu minusta tulee, merelle menen tai Amerikkaan tai minne vain… Eikä tässä ole mikään apuna.
Eero, joka oli säikähtynyt pahemmin kuin tahtoi itsellensä myöntääkään, oli vähän aikaa ääneti, miettien sinne tänne, ennenkuin viimein osasi puhua:
– Älä nyt noin, Janne… eihän hukka niin pian peri, totta tämä on autettavissa. Ethän sinä, Janne, ennen ole juopotellut?
– Ensimäinen kerta se oli, jolloin päihdyin. Mutta tunnustaa minun täytyy, että joskus olen ryypyn ottanut.
Eero loi ystäväänsä nuhtelevan katseen ja virkkoi:
– Ai ai, Janne, siinä olet tehnyt väärin, kun tiesit kumminkin, ettei Leena siitä pitänyt.
– Niin niin, väärin olen tehnyt, sen minä nyt ymmärrän. Mutta voi, ei se sillä parane, en minä sillä häntä takaisin saa, ja minä en jaksa elää ilman häntä. Hän on niin kaunis, niin kaunis.
– Kuules, Janne!
– Mitä?
Eero oli äkkiä keksinyt pelastuskeinon, ja hänen silmänsä loistivat.
– Minäpä tiedänkin, mitä sinun pitää tekemän!
Hän ryntäsi ylös ja tarttui syliksi ällistynyttä Jannea.
– Oi Eero, jos voisit minua auttaa! kuiskasi toinen melkein nyyhkyttäen, mutta toivon säde välähti hänenkin silmissään.
– Sano, Janne, oletko varma Leenan rakkaudesta? Tiedätkö aivan varmaan, että hän sinua lempii?
– Tiedän, vastasi Janne ja katsoi Eeroa ihmetellen silmiin.
– Tiedät siis, että hänen puheensa teidän erostanne ei lähtenyt sydämestä?
– Sen ainakin uskon, sillä kuinka… en, en, en minä tiedä.
– Mutta onhan hän vannonut sinulle uskollisuutta?
– On.
– No kuule nyt tuumani, sanoi Eero, istuutuen taas sängynreunalle, ja veti Jannen viereensä istumaan. – Minä tiedän, että sinun aikomuksesi ovat aivan rehelliset. Leena on köyhä ja toiseen säätyluokkaan kuuluva kuin sinä, mutta ottaisit sinä hänet kumminkin vaimoksesi, eikö niin?
– Vielä kysyt! Enhän ole minäkään mikään sivistynyt – ja mitä rakkauteen tulee! Perintömme ei ole iso ja perijää on monta. En edes tahtoisi kartanon pitää, vaikka se on kotini, paremmin tulisin toimeen pienellä tilalla.
– No niin, asia on siis selvä. Etkö nyt itse huomaa, mitä sinun on tekeminen?
– En.
– Leenan kunniaa on loukattu ja hänen vanhempansa…
– Aah!
– Niin juuri, sinun pitää mennä torppaan ja pyytää tytär omaksesi.
– Mutta kun en vielä ole mynti! Äitini…
– Luuletko hänen panevan vastaan?
– Luulen.
– Ei auta. Sinä puhut äidillesikin… Ja kyllä hän suostuu, kun koko historian kerrot… Mutta ennen kaikkea laita asia selväksi Leenan vanhempain kanssa.
Janne nousi kävelemään. Otsa oli rypyssä ja silmä maahan painettuna. Aivot työskentelivät ja rinnassa vyöri voimakkaita tunteita. Eero ei tahtonut häiritä, seurasi vain mykkänä toisen liikkeitä.
Vähän ajan perästä Janne pysähtyi sängyn luo, nojasihe päätyyn ja virkkoi päättävästi:
– Niin on tapahtuva kuin sinä ehdotit, Eero. Hän oli nyt aivan tyyni, ja vähän entistä reippautta loisti silmistä.
– Oikein, sanoi Eero ja hymyili ilosta.
– Mutta tahdotko sinä minua auttaa, Eero?
– Mikäs siinä? Autanhan minä mielelläni.
– Lähde sitten puhemiehenä kanssani torppaan.
– Mitä? puhemiehenä?
– Niin, tiedäthän sinä, mikä se on, ja minä tahdon, että asia tapahtuu kansan tapaan. Etkö suostu?
Eero oli lentänyt tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja tuo ehdotus tuntui hänestä ensin ylen vastenmieliseltä.
– Etkö suostu? toisti Janne, ja hänen äänensä ilmaisi jo pettymystä.
– Mistä sitten saan puhemiehen?
Yht'äkkiä Eeroa nauratti. Mikä lie tullut, mutta tällä surullisella jutulla oli koomillinenkin puolensa. Hän kuitenkin pidätti naurunsa, melkein suuttuneena omaan kunnioittamattomuuteensa, ja sanoi lämpimästi:
– Kyllä suostun.
– Hyvä, virkkoi Janne tyytyväisenä ja oikasihe suoraksi. —
Lähdetään sitten menemään.
– Nyt samallako?
– Tottakai, eihän tuo viipymisestä parane. Nyt on muuten paras aika, kun on pyhäaatto.
– No, kuinka tahdot, sanoi Eero, nielaisten viimeisen vastahakoisuutensa.
Ja sitten pojat lähtivät. Roland, jonka olisi tehnyt mieli mennä mukaan, käskettiin jäämään kotiin, ja hyvin kasvatettu koira totteli nöyrästi.
Matkalla torppaan Eero kysyi Jannelta, eikö hänellä ollut aavistusta, kuka se oli Leenan vanhemmille kannellut ja juonitellut, sillä eihän kukaan ilman mitään —
– Ei suinkaan, keskeytti Janne, – enhän minä varmasti tiedä, kuka vihamieheni on, ellei se lie Aapolan Kalle. Juovuspäissäni jouduin riitaan hänen kanssaan, kun hän kehui Leenaa morsiamekseen. Kalle muuten kuulemma on Leenaa kosinutkin ja saanut rukkaset. En minä muista mitään puhuneeni omista asioistani, mutta ehkä se Kalle arvasi oikean laidan, ehkä on jäljestäpäin meitä vakoillut. Hän jos sitten lie jollain ämmällä juorua juoksutellut…
– Kylläkai se niin on, kylläkai, arveli Eero ja ihmetteli itsekseen, että rakkausjutussa aina piti olla mustasukkaisuus mukana.
Ilta oli jo myöhäinen, kun Eero palasi kotiin kosioretkeltään Jannen kanssa. Kaikki oli käynyt hyvin. Miten olikaan, Eero innostui puhemiesvirkaansa, kertoi Leenan ja Jannen rakkausjutun alusta alkaen ja sai kunnon vanhukset heltymään, niin että vielä itkivätkin; ukko puristi vahvasti kädestä ja eukko tarttui oikein syliksi nuorta isäntäänsä, jota ennenkin olivat kunnioittaneet. Janne oli seitsemännessä taivaassa sulasta onnesta ja virkkoi auttajalleen heidän poistuttuaan torpasta:
– Voi jos osaisin puhua niinkuin sinä! Saathan kivetkin heltymään…
Jos sinäkin äidilleni puhuisit…
Mutta se tietysti ei käynyt laatuun.
Kylään tullessa Janne erosi Eerosta ja lähti Leenaa tapaamaan.
Koko tämä kohtaus oli vaikuttanut Eeroon virkistävästi. Ajatukset olivat hetkeksi vapautuneet omista huolistaan ja murheistaan, sydän iloitsi, että oli saanut olla avuksi, ja monta uutta havaintoa oli mieli tehnyt. Istuessaan kevät-illan haaveellisessa hämärässä matalan torpan pyhää varten erittäin siivotussa kamarissa ja keskustellessaan noitten kokeneitten ja kunniallisten ihmisten kanssa rupesi Eerosta tuntumaan, aivan kuin hän jostakin oven raosta olisi saanut kurkistaa outoon, uuteen, ihanaan maailmaan. Avautui näköaloja, joista hänellä ei ennen ollut aavistustakaan, monet arvotukset kävivät äkkiä päivän selviksi, mutta haihtuivat taas, ja Jannesta erottuaan hän koetti muistella vanhusten sanoja ja omia mielialojaan, saadakseen selvyyttä ajatuksiinsa ja havaintonsa jonkinmoiseen järjestykseen.
Tultuaan kotiin hän istui pöytänsä ääreen ja kirjotti päiväkirjaansa:
"23. V. Oudon kokemuksen olen tänä iltana tehnyt. Uskallanko siitä vetää johtopäätöksiä? Silloin torpan ukko on ollut minulla ensimäisenä opettajanani sitten kuin koulun päätin. Mutta mikä opettaja! Sydämensä suoraa kieltä vain puhui ilman minkäänmoisia 'pedagogisia' tarkotuksia. Ja mikä opetus! Ei se sanojen paljoudessa ilmennyt, vaan niiden ytimekkäisyydessä; eikä niiden kirjavankoreassa muodossa, vaan henkevässä sisällyksessä. Eikä ainoastaan sanoissa, vaan katseessa, liikkeissä, äänenpainossa! Ne ovat rikkaita ihmisiä ne, joilla on semmoinen sielunelämä.
"Ja nyt on johtopäätökseni kysymyksenä esitettynä: onko koko kansa, koko n.k. sivistymätön luokka tämmöistä? Näinkö viisashenkistä, ylevämielistä, teräväjärkistä?
"Luulin ennen, että meidän sivistyneiden pitäisi heitä opettaa, kasvattaa, neuvoa. Mutta heillähän onkin ihan toinen maailmankatsomus kuin meillä sivistyneillä! Tai oikeammin: ei toisenlainen, mutta se heillä on jo tiettynä, toteutettuna, koettuna, mikä sivistyneille jonkinmoisena ihanteena väikkyy. Ja minun yksityiselle maailmankatsomukselleni se on mitä likintä sukua!
"Eiväthän he vähääkään epäile elämän siveellistä pohjasäveltä, ihmisen korkeata tehtävää ja hänen velvollisuuttaan luopua itsekkäistä pyyteistään ja alhaisista himoistaan! Niin, mitä heidän oma elämänsä onkaan muuta kuin yksinkertaista velvollisuuksien täyttämistä aamusta iltaan hamaan kuolemaan saakka. Ja mikä vaatimattomuus, mikä alistuminen Jumalan tahdon alle, mikä rauha ja tyytyväisyys.
"Sivistyneitä he pitävät melkein kuin toisena sukuna. Ennestään tiedän, että kansa on kunnioittavainen ja nöyrä ylempää luokkaa kohtaan – jos välistä sen omituisuuksille nauraakin – mutten ole ennen hoksannut, että syvällä kansan mielessä piilee jonkinlainen epäilys herroja kohtaan, jonkinlainen arkuus – semmoinen tunne, joka herää, kun pitää astua kevätjäälle eikä tiedä, kestääkö tuo enää. On aivan kuin me sivistyneet olisimme lapsia, jotka olemme eksyneet äitimme, kansan helmasta ja joita äiti pelonalaisena, mutta kaipauksella odottaa palaavan takaisin —
"Niin, jos johtopäätökseni tämän illan kokemuksista pitää paikkansa."
Eero laski kynän kädestään ja nousi. Hän käveli toiseen huoneeseen, Aarnon ja Tuomon saliin, ja ohjasi askelensa ikkunan luo, jonne häntä vastustamattomasti veti mustain tuomen oksain välitse kuultava, heleänhohtava luoteinen taivaanranta. Tuolla ulkona uinaili luonto kevätkesäistä untaan. Kukkiva tuomi aivan lasin takana ja kuusen istukkaat alempana törmän laidalla seisoivat liikkumatta ja äänettöminä ja katselivat puolihorroksissa jalkojensa juurella hiljaa juoksevaa jokea, joka väsymättömässä kulussaan luikerteli niittyjen välitse ja katosi näkyvistä metsäisen niemen taa.
Rauhan tunne tuuditti nyt Eeronkin mielen kevätyöllisiin haaveiluihin. Ne tulivat etsimättä kuin haimion siivillä, kun hän avasi akkunan ja imi itseensä leyhkäilevää tuomentuoksua. Ne kertoivat jostain kaukaisesta onnesta, jostain salaperäisestä rauhasta, joka kerran tulee ja nostaa sielun korkealle yli maailman murheiden, yli elämän eksymysten, ja ne kuiskailivat jostain äärettömästä rakkaudesta ja voimasta, joka elää syvällä tämän jumalallisen luonnon sydämessä ja jonka helmaan ihminenkin voi kallistaa päätänsä. Mitä siitä, ne sanoivat Eerolle aivan korvin kuuluvasti, mitä siitä, jos ystäväsi sinusta luopuvat, jos ei yksikään ymmärrä sinun aikeitasi, sinun tarkotuksiasi, olet elävä ihminen kumminkin, maailmaan lähetetty kuin kaikki muut – heitä sinä huolesi ja ole kuin yksi näistä pienimmistä, ilomielinen, nöyrä, vaatimaton, ja katso, kansa on sinut ymmärtävä, kansa on tuleva ystäväksesi, ja se suuri, sanomaton voima on rintasi täyttävä.
Ja Eero ihmetteli näitä unelmia ja katseli kauvan yhä vaalenevaa taivaanrantaa.