Haaveilija

III

Aamulla herätessään Eerolle selveni, että hän tänä päivänä lähtee pastorin luo. "En lähde kysymään, mitä elämä on, vaan mitä papisto sanoo semmoisesta tapauksesta kuin tämä lakkojuttu on… Vedän pastorin tilille ja panen kovalle."

Heti noustuaan hän matkusti kaupunkiin.

Pastori F. asui vähän matkan päässä asemalta ison kivimuurin toisessa kerroksessa, joka muistutti Eeron mieleen ensimäisen professorin asuntoa. Hän sai soittaa parikin kertaa, ennenkuin unelias palvelustyttö tuli aukaisemaan.

– Onko pastori F. kotona?

– Jahka minä katson, vastasi tyttö, peräytyi pari askelta ja katsahti avonaisesta ovesta viereiseen huoneeseen. – Juu, kyllä se näkyy olevan, mutta sillä on vieras luonaan…

– Vai niin, ehkä sitten poistun. Tuo vieras viipynee kauvankin?

– Ei, herra on hyvä ja käy saliin vain odottamaan. Kyllä se eukko sieltä pian lähtee… Ei se ole kuin semmoinen eukko vain, joka käy itseään ripittämässä eli mitä tehnee…

Tämän selitti tyttö äänellä ja tavalla, jonka piti ilmaista, että hän oli toisella kannalla ja ymmärsi herroja, semmoisia kuin esimerkiksi Eero.

Eero ei sanonut mitään, noudatti vain neuvoa ja astui saliin. Siinä ei ollut ketään ja hän istui pinkovieteriselle tuolille oven luo.

Sali oli sisustettu tavalliseen mauttomaan herrastyyliin. Punaisella plyyshillä päällystetyt mustat pietarilaiset huonekalut – nähtävästi uudet – seista röhöttivät pitkin seiniä ja keskellä lattiata. Oven luona oli piano ja vastapäätä sitä toisella puolen huonetta mustankiiltävä harmonio. Pöytiä oli isompia ja pienempiä ympyriäisiä ja yksi neliskulmainen hyllypöytä, ja niillä albumeja ja lamppuja.

"Näinhän tämä uskonnon palvelija asuu kuin mikäkin ruhtinas", ajatteli Eero odottaessaan ja ympäristöä tarkastaessaan. "Ja kuitenkin hän sanoo uskovansa, että tämä maailma on surunlaakso ja tämä elämä koetuksen aika, että ken täällä murehtii, hän siellä ylhäällä iloitsee… Kumma, etteivät papit itse välitä siitä haudantakaisesta ilosta."

Jo kuului äänekkäämpää keskustelua toisesta huoneesta ja kohta perästä kahden hengen askelet eteisestä; sitten hyvästijätöt ja pastorin vakuuttavat: "kyllä minä toimitan, juu, kyllä minä toimitan", jonka jälkeen ulko-ovi avattiin ja suljettiin. Ja vihdoin, kiertäen työhuoneensa kautta, pastori ilmestyi sisäovesta saliin.

– Hyvää huomenta, hyvää huomenta! hän tervehti tuttavallisen kohteliaasti, kun näki vanhan rippilapsensa astuvan vastaansa. – Hauska nähdä herra – ia, mitenkä kuuluu?

– Kiitoksia, vastasi Eero lyhyesti heidän kätellessään. —

Häiritsenkö?

– Ette suinkaan. Käykää istumaan, vaan ei tuonne oven suuhun, tulkaa tänne ylemmäs, olkaa hyvä.

He istuivat molemmat pastorin viittauksesta epämukaviin nojatuoleihin. Pastori F. oli vilkas, ystävällinen, terveen ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, oikea kaupunkilaispappi, joka on perehtynyt olemaan mitä erilaisimpien henkilöiden parissa. Hän oli muuten kelpo mies, yleisesti arvossa pidetty, etsitty ja kiitetty. Kun Eero jäi miettimään, mistä hän alkaisi, rupesi pastori, aivan kuin hän kauvan olisi odottanut tätä kohtausta, puhumaan ja sanoi:

– Olen kerrassaan iloinen, että tulitte minua katsomaan. Neljä, viisi vuotta onkin jo kulunut siitä, kun kävitte edessäni rippikoulua. Sillä ajalla olette ehtineet paljon miettiä – nuoret kehittyvät paljon suuremmalla vauhdilla kuin me vanhat – ja olette tietysti monessakin asiassa aivan toista mieltä kuin silloin… Onpa huhuiltu, että te juuri seisoisitte tuon nimimerkin Z: n takana, joka on täkäläisiin lehtiin kirjotellut noita ankaria hyökkäyksiä kirkkoa ja yhteiskuntaa vastaan. Minä olen noita kirjotuksia suurella huvilla lukenut ja löytänyt niistä hengen, joka rehellisesti pyrkii totuuteen, vaikkei se sitä vielä ole nähnyt kaikessa loistossaan Kristuksen personassa. Ja olenkin ajatellut, että jos te se olette, niin tahtoisinpa mielelläni kanssanne jutella, koska tunnen teitä kohtaan jonkinmoista rippi-isän velvollisuutta. Vaan ehkä olenkin erehtynyt?

– Ette suinkaan, herra pastori, vastasi Eero, joka ei voinut olla mieltymättä pastorin rohkeaan avomielisyyteen. – Ja minä puolestani olen iloisesti hämmästynyt, että heti heittäydyitte in medias res, sillä sitä varten minäkin juuri tänne tulin.

– No sepä oivallista! Mikä aavistus minulla lie ollut, että oikein olen teitä odotellut.

– Vai niin?.. Muuten en tullut juuri kirjotusteni johdosta, vaan tehdäkseni teille eräitä kysymyksiä, jotka erityisesti kiinnittävät huomiotani tällä hetkellä, ja toivoakseni ette pahastu suoraa kieltäni?

– En suinkaan, en suinkaan, siitä olkaa vakuutettu. Olen hyvin utelias.

Eero oli hetken ääneti ja kysyi sitten yhtäkkiä:

– Mikä on papin velvollisuus?

Näkyi, ettei pastori tämmöistä kysymystä aavistanut. Hän hytkähti, ja leikkisä ilme katosi hänen kasvoiltaan. Kuitenkin hän vastasi melkein empimättä entisellä kohteliaan tyynellä äänellään:

– Luterilainen pappi, josta arvaan teidän nyt puhuvan, on seurakuntansa opettaja, sen kristillisen elämän, tapojen ja siveyden valvoja. Hänen pitää aina olla valmis lohduttamaan, auttamaan ja neuvomaan Jumalan sanalla, kun missä häntä vain tarvitaan. Näin teoriassa. Tietysti hänen käytännössä on vaikea – suuren seurakunnan holhoojana – pitää kaikkia jäseniä silmällä.

– Onko hän siis rikasten vaiko köyhäin pappi?

– Ei rikasten eikä köyhäin, vaan molempain. Hän on ihmisten opettaja, vastasi pastori vähän kummeksuen.

– Hän siis ei ole rikasten imartelija ja köyhäin sortaja? kysyi Eero purevasti.

Toinen punastui loukkauksesta ja sanoi papillisella maltilla:

– Minä en ymmärrä kysymystänne. Eihän seurakunnan papilla ole mitään tekemistä maallisten asiain kanssa.

– Eikö?.. No mitä se merkitsee, että hän on ihmisten, sekä rikasten että köyhäin, opettaja?

– Johan sen sanoin. Hän on sanan saarnaaja ja selittäjä sekä kristillisen elämän ja siveyden ja kristillisten tapojen valvoja, eikä siinä tehdä eroa ihmisten kesken.

– Hyvä. Tahdon siis kysyä: mikä on kristillinen elämä?.. Pyydän, älkää luetelko minulle dogmaattisen siveysopin eri pykäliä, vaan sanokaa lyhyesti ja ytimekkäästi, mikä teidän mielestänne kristillinen elämä on?

– Minulla ei ole siitä mitään muuta mielipidettä kuin meidän luterilaisella kirkollammekaan.

– Entäs sen?

– Pitäisihän teidän kristittynä se tietämän.

– Mooseksen kymmenen käskyä?

– Nekin…

– Niin, niin, mutta yhdellä sanalla, intti Eero. – Mitä kuolleista käskyistä!

– Kyllähän meidän herramme Jeesus on ne yhdistänyt yhdeksikin käskyksi, kun hän sanoi opetuslapsilleen: "rakasta Herraa sinun Jumalaasi kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja lähimäistäsi niinkuin itseäsi". Kristillisen elämän perussävel on rakkaus Jumalaan ja siitä seuraava lähimäisrakkaus.

Eero ei puhunut tovin aikaan sanaakaan. Ensin hän tuijotti pastoriin ällistyneenä, sitten laski katseensa maahan. Hän hämmästyi pastorin uhkarohkeata tunnustusta, joka äkkiä asetti kristillisen kirkon omituiseen valoon, ja hän häpesi – vaikkei itseään. Mutta samalla hän tunsi rohkeuden syttyvän sielussaan, nousi, tunteensa valtaamana, ja lausui, katsoen pastoria surullisesti silmiin:

– Te tunnustatte siis, että kristinopin ydin on lähimäisrakkaus! Ettekö silloin huomaa, missä valheessa me vaellamme? Jo se, että on köyhiä ja rikkaita vieretysten maailmassa, jo se, että te asutte täällä seurakunnan opettajana neljässä, viidessä muhkeasti sisustetussa huoneessa, kun vähän matkaa teidän ovestanne on ihmisiä kymmenittäin sullottuna yhteen ahtaaseen, likaiseen, epämiellyttävään suojaan, jo se, että elävä ihminen saattaa nääntyä nälkään, suruun, vankeuteen näissä teidän kristillisissä yhteiskunnissanne – jo se antaa pakanalle, jommoiseksi minä olen itseäni lukenut, oudon käsityksen teidän kristillisestä intelligenssistänne – puhumattakaan rakkaudesta. Oi pastori, ettehän te saata minun sanojani vääriksi todistaa! Ja ajatelkaa: on tehtaan työmiehiä, jotka pitkän päivän perästä väsyneinä ja voimattomina palaavat matalaan, vähäiseen kotiinsa syömään niukkaa illallistaan lukuisan, nälkäisen perheensä seurassa – ; kun he pyytävät kymmenen pennin korotusta päiväpalkkaansa, jotta he pienokaisilleen voisivat antaa ravitsevampaa ruokaa, ja kun he epätoivossaan tekevät työlakon, silloin heille kylmästi nauretaan ja mietitään, millä keinoin voitaisiin rangaista heidän hävytöntä uppiniskaisuuttaan, ja sitten toimitetaan poliisit ja sotamiehet häätämään vaimoja ja parkuvia lapsia ulos maantielle, ja huonekalut ja tavarat kannetaan pihalle… Minä kysyn, herra pastori, onko tämä kristillistä? Minä en välitä siitä, kellä on oikein tai väärin – niitä käsitteitä saattaa väännellä sinne tänne tuulen mukaan – , vaan minä kysyn: onko tämä lähimäisrakkautta? Ja te, herra pastori, ja teidän kanssanne kaikki muut kirkonmiehet, te ette nosta kättäkään, te istutte lämpimissä suojissanne, te mietitte ensi sunnuntaista saarnaa helvetin tuskista ja taivaan iloista ettekä välitä siitä, että täällä maan päällä teidän ympärillänne on helvetti täydessä liekissä – vaikka tämä maailma voisi olla korkea ja kaunis kuin sininen taivas! Te valvotte kristillistä elämää, sanotte, mutta minä sanon teille: te ette valvo rikkaiden elämää, ja miksikä? Siksi että itse kuulutte ylhäisöön.

Jos Eeron puhe olisi ollut kiivasta, olisi pastori voinut suuttua ja kukatiesi hyvinkin äkkiä lopettaa koko keskustelun. Mutta paitsi sitä, että pastorin arvo vaati häneltä viisautta ja malttia, ilmeni nuorukaisen sanoissa ja äänenpainossa niin syvä suru, että kokenut ihmistuntija katsoi parhaaksi jättää aivan kuin huomaamatta Eeron personallisia viittauksia ja pysytellä asiallisessa keskustelussa.

Eero istuutui tuoliinsa, ja kyynärpää sivutuen varassa hän nojasi päätään käteen.

Pastori katkasi äänettömyyden ja virkkoi:

– Rakas herra – , te olette jalo nuorukainen ja sanoissanne on paljon perää, surulla me papitkin katsomme sitä vääryyttä, joka monessa kohdin vielä vallitsee maailmassa, mutta kyllä te liiottelettekin ja katsotte asioita liian synkältä kannalta…

– Ah, herra pastori, ettekö koskaan ole tuntenut kärsimystä, kalvavaa tuskaa, kun noin saatatte puhua, että muka liiottelen?

– Kyllä, kyllä, olen tietenkin. Mutta mitä sitten tahdotte, että me kirkon ja uskon palvelijat tekisimme? Maailma on kova, sen sydäntä ei ole helppo heltyyttää… Ja sitäpaitsi – te olette vielä nuori ja kokematon – eihän rakkaus, veljesrakkaus syty ihmisen sydämeen ilman muuta! Ei se sinne tule ilman Jumalan armoa; rakkaus Jumalaan on ensimäinen ehto. Ja kun ei Jumalan armoa uskossa vastaanoteta, kun langetaan pois oikeasta uskosta, kun käännytään maailmalliseen pakanuuteen – mistä sitten se rakkaus voisi syntyä? Niin, tässä kohden voisin moittia teitäkin: tekin olette niitä, jotka horjutatte kirkon perustuksia ja vähennätte uskon arvoa kansan silmissä.

– Mikä se usko on?

Eero sai osakseen moittivan silmäyksen.

– Se on usko Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, lapsellinen usko, joka ei kysy, ei epäile, ei nurku.

– Tässä olemme eri mieltä, sanoi Eero vakavasti. – Minä en ymmärrä semmoista uskoa. Luulen saaneeni Jumalalta järkenikin enkä tiedä muuta apuneuvoa totuuteen pyrkiessäni. Järkeni on minulle pyhä ja siihen luotan ehdottomasti… Mutta jättäkäämme tämä. Meidän ei tarvitse syventyä teologisiin väittelyihin. Nyt olikin puhe kristillisestä elämästä. Te sanotte, että sen tunnussanana on rakkaus, mutta lisäätte, että rakkaus tulee uskon kautta. Minä luulen, että rakkaus asuu ihmisen sydämessä ja on siinä herätettävä. No olkoon miten hyvänsä, pääasia on, että teidän keinonne herättää tuo rakkaus on jokin, jota te kutsutte uskoksi. Minä sanon, että löytyy toinen keino.

– Mikä? kysyi pastori epäillen, mutta samalla hiukan pelästyen.

– Elävä esimerkki. Jos yhdessä ihmisessä se rakkaus on elävä, niin hän sen sytyttää muissakin.

Pastori ei vastannut mitään, ja Eero jatkoi:

– Jos te, herra pastori, jättäisitte tämän upean kotinne, tulisitte köyhäksi, halveksituksi, hylätyksi, mutta samalla saarnaisitte sitä oikeata, suurta, kaikkiuhraavaa rakkautta, ja jos teidän sielunne ja mielenne ja henkenne palaisi sitä ääretöntä lempeä, mikä ihmissydämen pohjassa kytee, oi silloin te tekisitte suuren työn, silloin olisitte siunattu ihminen, todellinen Jumalan lähettiläs maan päällä.

Pastorin tähänastinen maltillinen ja ystävällinen käytös oli antanut Eerolle rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi. Mutta nyt näkyi, että hän oli jännittänyt jousta liiaksi. Pastori teki liikkeen ikäänkuin keskeyttääkseen Eeron lausetta, mutta kuunteli itseänsä hilliten loppuun saakka. Vaan silloin hän puuttui puhumaan, ja hänen äänensä vapisi ristiriitaisista tunteista, vaikka hän koetti sanoa sanottavansa tyynesti.

– Te menette liian pitkälle, herra, te menette aivan liian pitkälle… Olen jo tovin aikaa huomannut, että te menette liian pitkälle… Muistakaa, minä olen vanha, kokenut mies, olen pappi, joka olen joutunut tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa ja nähnyt elämää kaikilta sen puolilta, ja te olette nuori, innokas, hyvään pyrkivä niinkuin kaikki nuoret, mutta kokematon, äärimäisyyksiin ja liiallisuuksiin menevä niinkuin kaikki nuoret… Muistakaa se. Te olisitte voinut tulla minun luokseni neuvoa kysymään, kysymään vanhalta uskonnonopettajalta neuvoa, mutta että tulette minua personallisesti tuomitsemaan, se ei sovi, hyvä herra, se ei sovi…

Eero hämmästyi kovin tästä äkkinäisestä käänteestä, jota hän ei ollut odottanut. Pelästyneenä hän kavahti seisaalle eikä tiennyt mitä sanoa.

Pastori F. tämän havaitsi ja jatkoi maltillisemmin:

– Teidän mielestänne minun pitäisi jättää tämä kotini ja ruveta köyhäksi… No, älkää luulko, että minä mikään rikas olen… Mutta te tahdotte siis, että minä syöksyisin vaimoni ja lapseni kurjuuteen – juuri siihen kurjuuteen, josta olemme puhuneet ja joka teidän samoinkuin minunkin mielestäni on huutava epäkohta yhteiskunnallisissa oloissamme! Ettekö huomaa, että tämä on hullua, järjetöntä? Mitä sitten on koko meidän sivistyksemme ja kulttuurimme, jos meidän tulisi noin vain tallata se jalkojemme alle ja taas ruveta raakalaisiksi ja metsän asujaimiksi! Mitä!.. Ei, hyvä herra, säilyttäkää tuommoiset puheet ymmärtämättömille ja haaveilijoille, mutta älkää tuoko niitä ihmisten ilmoille…

Eerossa heräsi äkkiä sääli pastoria kohtaan. Hän ei tiennyt, mistä se tuli, mutta pastorin äänessä ja ulkomuodossa ilmeni paljon suurempi epävarmuus kuin hänen sanoissaan. Ja juuri tuo pastorin sisällinen epävarmuus lisäsi monikertaisesti Eeron varmuuden. "Täällä minulla ei ole enää mitään tekemistä", hän sanoi itselleen, ja ääneen hän lausui:

– Te olette minua väärin käsittäneet, hyvä pastori. Ei tarkotukseni ollut teitä tuomita eikä teitä loukata… Mutta sen sanoitte oikein, että minä en ajatellut en sivistystämme enkä kulttuuriamme. En niitä ajatellut, sillä paljon korkeampi on minusta rakkaus – se lähimäisrakkaus, jonka te myönsitte olevan kristinuskon ytimen…

Hän katsahti vielä kerran pastorin kasvoihin, joista mitä ristiriitaisimmat tunteet puhuivat epäämätöntä kieltään, virkkoi sitten hiljaisella äänellä "hyvästi" ja kääntyi verkalleen kulkemaan huoneesta ulos, pastorin häntä seuraamatta…

Raskaalla mielellä Eero asteli kadun käytävää pitkin. Hän tiesi kyllä, että hänellä oli oikein, että totuus oli hänen puolellaan, mutta mitä se auttoi? Ei se auttanut maailmaa ja sen kärsiviä ihmisiä rahtuakaan. Uskonnonpalvelijat, kirkkokin asettui korkeinta totuutta vastaan. Ne ihmiset, jotka ymmärsivät ja myönsivät, olivat ilman tahtoa, ilman tarmoa… Ei ole ketään, joka mitään uskaltaisi.

Ja silloin muistui mieleen oma elämä. "Olenhan minä kumminkin koettanut, mutta maailma ei minusta huoli… Olen lausunut ajatukseni ja kirjottanut ne paperille muille iloksi ja hyödyksi, mutta kukaan ei niistä välitä…

"Oi minun Jumalani, mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Illalla tunsin itseni voimakkaaksi, nyt hapuilen taas kuin saamaton lapsi…"

Äkkiä hänen sydämensä täyttyi ystäviensä kaipuulla ja tuhannennen kerran kyseli: miksi te minut hylkäsitte, Aarno ja Tuomo?

Mutta siinä tuokiossa tuli vastaus aivan kuin iskemällä: "sinä et rakastanut heitä kylliksi… sinä et näyttänyt heille esimerkkiä… Miksi et asettunut heidän kannalleen, miksi et alottanut siitä, josta heidän olisi pitänyt alottaa?"

Ja vaikka tämä ajatus ensi silmänräpäyksessä oli jähmetyttävä, helpotti heti seuraava ajatus: "mutta niin ollen, minä sen vielä voin tehdä ja voittaa ystäväni takaisin!" Ja hänen silmiinsä kuvastui elämä, joka oli niin yksinkertainen, niin helppo, niin puhdas, että kaikkien pitäisi ymmärtää, että siinä on totuus, ja että ystävätkin sen houkuttelemina kääntyisivät takaisin maailman teiltä.

Kulkiessaan erään kaksikerroksisen kivimuurin ohi Eeron silmä sattui oven syrjässä olevaan messinkiseen nimilevyyn, johon oli kaiverrettu sanat: "F. G., kustantaja". Hän seisahtui sitä katselemaan, sillä tämä oli juuri se kustantaja, jolle hän oli käsikirjotuksensa lähettänyt, sittenkun edellinen kustannusliike oli sen hylännyt, ja kummallinen ajatus juolahti päähän. "Mitähän, jos käyn tuolla tiedustelemassa kirjani nykyistä kohtaloa – voinhan tuoda sen sieltä samalla pois, jos…"

Tuumasta toimeen. Eero pujahti ovesta sisään. Kustantaja asui itse samassa huoneustossa, jossa hänen toimistonsa sijaitsi, ja Eeroa käskettiin astumaan salintapaiseen sisähuoneeseen, jossa kustantaja – keski-ikäinen mies, jonka soikeissa, parrakkaissa kasvoissa oli tuota epämääräistä oppineen ja liikemiehen sivistynyttä kaksoisilmettä – vastaanotti hänet istuen pöydän vieressä nähtävästi sairastuolissa. Tuttu paperitukko oli Eeron hämmästykseksi pöydällä.

– Suokaa anteeksi, etten voi nousta, pyysi sairas kohteliaasti heidän kätellessään – ilkeä leinin kohtaus sitoo minut nykyisin tuoliin… Painakaa puuta, olkaa hyvä.

Ja Eeron istuttua vastapäätä seisovaan nojatuoliin, kustantaja lisäsi:

– Te olette siis jo saanut kirjeeni?

Tämä odottamaton kysymys sai Eeron kalpenemaan pelosta.

– En minä ole mitään kirjettä saanut… tulin tänne aivan sattumalta…

Kustantaja hymyili.

– Sepä oivallinen sattuma, kirjotin juuri tänä aamuna – ja tuskinpa kirje olisi luoksenne ehtinytkään – kirjotin ja pyysin, että kävisitte luonani yhteisissä asioissamme.

Eero näytti yhä kuin puusta pudonneelta, jonka tähden toinen jatkoi uudella hymyilyllä, puoleksi kysyvästi:

– Te siis ette vielä tiedäkkään, että minä olen päättänyt kustannuksellani julkaista esikoisenne "Nuorukaisen mietelmiä?"

Eeron oli vaikea toipua hämmästyksestään. Tämä kummallinen, onnellinen uutinen tuli niin äkkiä kaikkien synkkien ja murheellisten kokemusten ja ajatusten päälle, ettei hän tiennyt sinne eikä tänne eikä heti voinut uskoa uuteen onneensa.

– Oikeinko todella? hän kysyi miltei kuiskaten – aiotteko todella ottaa teokseni?

– Kyllä kaiketi. Te näytätte kovin hämmästyneeltä?

– Suokaa anteeksi, minä… minä tulin niin iloiseksi.

Kustantaja teki ystävällisen kädenliikkeen.

– Kirjanne lukeminen on tuottanut minulle nautintoa, hän sanoi, – olen vakuutettu, että yleisö tulee siitä pitämään… se tahtoo sanoa: lukemaan sitä, sillä kyllä se arvatenkin herättää myös vastarintaa. Tämä on ensimäisiä laatuaan meillä – ja tietäähän, mikä kohtalo semmoisten osaksi tulee…

Tämän sanottuaan hän katsahti syrjään ja tuli miettivän näköiseksi. Itse asiassa hän viisaana miehenä oli ottanut selkoa Eeron sanomalehtiin kirjottelusta ja tiesi, että sitä oli suurella kiintymyksellä seurattu, jota seikkaa hän kirjaa uloslaskettaessa päätti käyttää hyväkseen tavalla tai toisella.

Mutta Eeron sydämeen virtasi tulvimalla riemun ja kiitollisuuden tunne. Maailma muuttui äkkiä kuin uudeksi. Nyt oli hänenkin työnsä tunnustettu ja annettu arvo hänen ponnistuksilleen. Tämä oli aivan kuin viittaus kohtalolta, että hänen työnsä oli hyödyllinen ja tarpeen, että hän yhä jatkaisi samalla tiellä. "Ja kunpa täten edes hiukkasen taidan lieventää ihmisten huolia ja murheita!"

Kustantaja taas puhui:

– Nytpä tahtoisin tietää teiltä, herra – , paljonko vaaditte tekijäpalkkiota?

Eero ei ollut tätä yhtään ajatellut, ja hänen miettiessään toinen jatkoi:

– Kirjanne tulee noin kahdeksan, yhdeksän painoarkin kokoinen.

– Olisikohan kolme sataa markkaa liikaa? Kustantajan katsanto ilmaisi, että hänelle on yhdentekevä, onko se liikaakin, ja hän vastasi vakavasti:

– Maksan siis kolmesataa markkaa ensimäisestä painoksesta.

Eero oli vähällä huudahtaa: 'te olette ihmeellisen hyvä!' mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi, vaikka hiukan epävarmalla äänellä:

– Olen varsin tyytyväinen.

Kun hän tämän perästä teki lähtöä, kysyi tuo uusi ystävä:

– Teidän osotteenne on vastedeskin sama, että tiedän lähettää korehtureja?

Ja hän lisäsi hyvästiä jätettäessä:

– Palkkionne suoritetaan sitten, kun teos on valmiiksi painettuna.

Eero poistui.

"Olisi ehkä antanut viisikin sataa, jos olisin pyytänyt", oli hänen ensimäinen ajatuksensa kadulle tullessaan. "Mutta hyvä, etten sitä tehnyt. Työni on kyllä maksettu kolmella sadalla."

Olo tuntui niin iloiselle ja kevyelle, että mieli teki jakaa sitä onnea toisillekin. Silloin juolahti päähän, ettei hän moneen päivään ollut käynyt enonsa luona, ja aivan kuin itsestään askelet suuntausivat vanhaa kotia kohti.

Oli vielä niin varhainen aamu, ettei hovineuvos ollut lähtenyt virastoonsa. Molemmat vanhukset olivat kotosalla ja istuivat aamiaispöydässä. Riemulla ja rakkaudella he tervehtivät poikaansa ja käskivät mukanaan syömään. Eero totteli mielihyvällä, koska nälkä tuntui suolia kopistavan.

– Täällä meillä on sinusta jo puhuttu tänä aamuna, ilmotti hovineuvos, ennenkuin Eero ehti kertoa omista asioistaan. – Olemmepa saaneet sinulta terveisetkin, joista kiitämme.

Eero ei hoksannut, mitä tarkotettiin, vaan katsoi kysyvästi enoonsa.

Täti tuli hänelle avuksi:

– Valeni on käynyt täällä – sinun kehotuksestasi, niinkuin hän sanoi – ja kertonut meille eilisistä hommistanne.

Eeron ajatukset kääntyivät äkkiä viitottuun suuntaan.

– Vai niin, hän sanoi, – aivan oikein, käskin minä Valenia tulemaan tänne… No, ja sinä täti, sinä annoit hänelle, mitä hän pyysi?

– Kuinkas muuten?.. Vaikka olemmehan jo Kaarlon kanssa kirjottaneet nimemme toiseen listaan samaa tarkotusta varten.

– Niinkö!?

– Ymmärräthän sinä, sanoi hovineuvos tyynesti, – ettemme missään tapauksessa olisi kieltäneet apuamme, kun kerran sinä olit rekomendeerannut, sillä muunlainen käytös olisi osottanut, ettemme sinuun luota. Mutta tässä erityisessä tapauksessa annoimme mielellämme, kuten jo tädiltäsi kuulit.

– Onhan sääli noita raukkoja, jotka kärsivät puutetta, lisäsi täti puolestaan.

Eero ajatteli itsekseen, että sittenkin on rakkautta enemmän maailmassa kuin hän oli luullut, ja kysyi innolla:

– Te siis hyväksytte lakkolaisia ja olette heidän puolellaan?

Sinäkin, eno?

– Et näy suuria ajattelevan meidän ihmisrakkaudestamme, vastasi hänen enonsa omituisesti hymyillen. – Muuten sinun kysymyksesi on umpimähkään tehty. Emme suinkaan ole lakkolaisten puolella, sillä minä tunnen erään yhtiön jäsenistä ja tiedän, että heidän afärinsä tätä nykyä ovat sillä kannalla, etteivät saata korottaa työmiesten palkkoja… Semmoisessa asiassa on kysymys kymmenistä tuhansista markoista vuodessa… Toiselta puolen kaikilla ihmisillä on oikeus – työmiehillä kuin muillakin – koettaa parantaa aineellista asemaansa… hätätilassa pakkokeinoillakin.

Eero oli huomaavinaan enonsa sanoissa enemmän myötätuntoa kärsiviä kohtaan kuin tämä itse tahtoi tunnustaa, ja hän päätti sentähden olla väittämättä vastaan. Muistipa omat sanansa pastorille, että oikeuden käsitettä saattaa väännellä sinne tänne tuulen mukaan.

Hän nyökäytti päätään ja lausui vakavasti:

Tietysti asialla on kaksi puolta, ja voihan työnantajiakin ymmärtää. Se oli minusta kumminkin väärin, että rupesivat sotamiesten avulla häätämään perheitä maantielle…

Eero katsoi tätiinsä tätä sanoessaan.

– Niin, niin, myönsi täti, – se oli rumasti tehty, julmasti menetelty.

– Voipi olla, virkkoi hovineuvos lyhyesti ja pyysi vaimoltaan teetä lisää.

Eero ymmärsi, että oli kylliksi puhuttu yhdestä aineesta, eikä itsekään tuntenut halua jatkaa. Hän päätti sen sijaan käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi:

– Täti ja eno, ette nyt yhtään arvaa, miksikä tänne tulin oikeastaan!

– Onko mitään erityistä? innostui täti. – Luulin vain, että tulit meitä katsomaan, kun et moneen päivään…

– Niin, niin, mutta on minulla uutinenkin.

– Se on varmaan iloinen, koska näytät niin onnelliselta?

– Tulin teille suoraan kustantajani luota.

Hovineuvos heristi korviaan.

– Kustantajasi? hän kysäisi erityisellä äänenpainolla. – Onko kirjotuksesi löytänyt armon herra F. G: n silmien edessä?

– Onpa kuin onkin! huudahti Eero, katsoen voiton riemulla kasvattivanhempiinsa.

– Onnittelen, onnittelen, sanoi hänen enonsa, nähtävästi liikutettuna ja heitti merkitsevän katseen puolisoonsa. Eero ei tätä katsetta ymmärtänyt, mutta tädille se puhui: "muistatko, Linda, mitä silloin sanoin, että kyllä Eerosta vielä mies tulee?"

Täti hymyili äidillisen hymyn ja lausui puoleksi leikillä, puoleksi totuudessa:

– Sinä siis taidat olla kirjailija nyt, Eero, ja me muut ihmiset häivymme vallan mitättömiksi sinun rinnallasi?

– Älähän nyt toki! huomautti Eero ensin leikillisesti, mutta muuttui heti totiseksi ja lisäsi: – en ole siksi pyrkinyt, ja vaikka olisinkin, niin enhän nyt vielä ole puolivälissäkään tunnustettu kirjailija.

– Et, et, myönsi hovineuvos vakavasti, – mutta alku on kumminkin tehty, ja alku aina hankala… Vaan kuules, poika, ethän vielä ole maininnut, paljonko saat kirjailijapalkkiota?

– Arvaappas, eno, hän antoi minun itse määrätä, mitä tahdon, ja kun summan mainitsin, hän suostui muitta mutkitta.

– Entä summa?

– Kolme sataa markkaa ensimäisestä painoksesta.

– Yhy.

Täti, joka oli tarkasti seurannut keskustelua, kysyi vähän huolestuneesti:

– Olikohan se vain kylliksi maksettu, Eero, niin paljosta työstäsi?

– Kylliksi? Mutta ajattele, täti, enhän minä kuluta kuin muutamia kymmeniä markkoja kuukaudessa, eikä tuon kirjani kirjottamiseen ole kulunut kuin viisi, kuusi kuukautta. Olenhan sitä paitsi ehtinyt tehdä muutakin työtä – olen koko ajan elänyt työlläni.

– Niin, niin, sen tiedämme, myönsi täti, ja hänen katseensa kirkastui, – et sinä paljon vaadi, Eero.

– On kolmessakin sadassa markassa työstä palkkaa, lausui hovineuvos päättävästi, – eikä alottelijalle makseta paljon millään uralla.

Tähän päättyi keskustelu, sillä syönti oli lopetettu ja noustiin pöydästä. Eero vietti vielä puolen tuntia tätinsä seurassa ja jätti hyvästi samalla kertaa, kun hänen enonsa lähti virastoonsa. Eeron saattaessa enoaan, tämä neuvoi nuorukaista seuraavaan tapaan:

– Kirjottelethan paraikaa uutta teosta?

– Kirjottelen.

– Jos se valmistuisikin, älä kanna sitä kenenkään kustantajan luo, ennenkuin on täydelleen ratkaistu esikoisesi kohtalo. Vasta sitten on aika arvioida, mitä siitä uudesta sopii pyytää.

– Tietysti en, eikä se niin pian valmistukkaan.

– Niin, niin, tahdoin vain huomauttaa, sanoi hovineuvos ja pyörähti virastonsa ovesta sisälle.

Eero tunsi outoa kiitollisuutta. Enonsa sanat liikuttivat häntä; niistä puhui aavistamaton rakkaus, huolenpito ja luottamus. Oli aivan kuin tuo ennen niin ankara ja kova mies olisi sanonut: "olet sinä minun kelpo poikani sentään".

"Ihmiset ovat pohjaltaan hyviä", oli Eeron ajatus, kun hän lähti kulkemaan asemalle.