Niitä näitä runouden alalta

Saarijärven Paavo

(J. L. Runebergin mukaan)

 
    Asui auhto-kankahilla
    Salo-mailla Saarijärven
    Paavo tarmoisa talokas,
    Omin kourin kontuansa
    Perkaen peseä hallan.
    Mutta Herralta hedelmän
    Toivoi kaiken tuottajalta.
    Siinä syöden lapsinensa
    Sekä vaimone vajavan
    Leivän hiessä hankkimansa
    Pellot oivasti ojitti
    Sekä kynti että kylvi.
    Kevät ehti, hanki hautui.
    Valui pellolle vetenä, —
    Tuopa nyt osan jo toisen
    Orahista otti puolet;
    Kesä joutui, nousi julma
    Ka'e-ilma, – tuopa raastoi
    Puolet tähkistä piloille;
    Syksy tul', – jo tähtehetki
    Haaskasi lopeti halla.
    Nytkös vainen vaimo Paavon
    Repi päätänsä ruveten:
    "Paavo, Paavo, onnen hylky!
    Saa'os sauvapa kätehen,
    Herra kun jo heitti meidät,
    Jätti turmion jälille;
    Kyll' on kolkko mieron käynti,
    Vaan on nälkä vaikeampi".
    Paavo puuttuen kätehen
    Toverinsa virkkoi tuohon:
    "Ei se heitä Herra meitä,
    Vaikka kohta koettelevi.
    Pannos, vaimo, pettusia
    Puolet leipähän lisäös,
    Minä kaivan kahtamoisen
    Ojia omin käsini;
    Mutta Herralta hedelmän
    Toivon kaiken tuottajalta".
    Pani vaimo pettusia
    Puolet leipähän lisäsi,
    Ukko kaivoi kahtamoisen
    Ojia omin käsinsä,
    Möipä uuhet, osti uutta
    Siementä ja kylvi taasen.
    Kevät ehti, hanget hautui,
    Valui pellolle vetenä, —
    Eipä nyt enähän vienyt
    Orahita ollenkana;
    Kesä joutui, nousi julma
    Rae'ilma, – tuopa raastoi
    Puolet tähkistä piloille;
    Syksy tul', – jo tähtehetki
    Haaskasi lopeti halla.
    Lyöden rintoihinsa lausui
    Vaimo jällehen valitti:
    "Paavo, Paavo, onnen hylky!
    Nytpäs kuolema etehen,
    Herra kun jo heitti meidät,
    Jätti turmion jälille;
    Raskas kuolla, raskahampi
    On toki täten eleä".
    Paavo puuttuen kätehen
    Toverinsa virkkoi taasen:
    "Ei se heitä Herra meitä
    Vaikka kohta koettelevi.
    Pannos, vaimo, pettusia
    Puolet leipähän lisäös;
    Minä kaivan kahtamoisen
    Ojia omin käsini;
    Mutta Herralta hedelmän
    Toivon kaiken tuottajalta".
    Pani vaimo pettusia
    Puolet leipähän lisäsi,
    Ukko kaivoi kahtamoisen
    Ojia omin käsinsä,
    Möipä lehmät, läksi uutta
    Siementä ja kylvi taasen.
    Kevät ehti, hanget hautui
    Valui pellolle vetenä, —
    Eipä nyt enähän vienyt
    Orahita ollenkana;
    Kesä joutui, nousi julma
    Ra'e-ilma, raastanutpa
    Tuo ei tähkistä mitänä;
    Syksy tul', – ja nytpä halla,
    Pellon jättäen peräti,
    Antoi viljan viimein seista
    Kullan loistossa kumarren
    Saadaksensa sirpin alle.
    Silloinpa paneusi Paavo
    Polvillensa kyynel-poskin
    Sekä puhkesi sanoihin:
    "Ei se heitä Herra meitä,
    Vaikka kohta koettelevi".
    Vaimoki vajoten maahan
    Sanat säisti puolisonsa:
    "Ei se heitä Herra meitä,
    Vaikka kohta koettelevi".
    Muttapa sanoi samassa
    Ilo-mielin miehellensä:
    "Paavo, riemuten rupea
    Sukkelasti sirppihisi;
    Nyt on arvoin aika tullut
    Ilo-päiviä eleä,
    Nyt on aika nuo jo tuonne
    Viskata petut pihalle
    Sekä syödä selvä leipä
    Ruveta rukihisehen".
    Paavo puuttuen kätehen
    Toverinsa virkkoi vielä:
    "Vaimo, vaimo, muista, että
    Se vaan kestävi kuria
    Ko'etusta kannattavi,
    Joka ei jätä lähintä
    Ah'ingossa auttamatta.
    Pannos vielä pettusia
    Puolet leipähän lisäös,
    Sillä, näethän, naapurimme
    Pelto on panema hallan,
    Vilun viemä viimeisihin".
 

Sota-vanhus

(J. L. Runebergin mukaan)

 
    Raskas vuosista ja vaivoin
    Ponnistellen puu-jalalla
    Sota-vanhus sattui kerran
    Tupahan talon osautui.
    Talokas nyt täytti sarkan
    Tulijalle tyynin mielin
    Sekä tarjosi sanoen:
    "Miltäs tuntui mielestäsi,
    Taatto, tuolla kun sodassa
    Riehuit raivo-mielisien
    Vihollistesi välissä,
    Kuullen, kuinka pyssyt räiski,
    Luodit vinkuen vilisi?"
    Saaden sarkan huulillensa
    Vanhus vastasi hänelle:
    "Samaltapa, kuin sinunki,
    Syksyllä kun sarkojasi
    Rakehet rapistelevi,
    Salamoiden säihkyessä,
    Ja sä viljat viipymättä
    Pelastat perehellesi".
 

Iloinen juhla

(Rouva Lenngrénin mukaan)

 
    Kyökki-kalut kalski pappilassa,
    Piiat juhla-puvuin liehuivat;
    Hyvänhajuisessa kuohinassa
    Paistit liesikolla purskuivat.
 
 
    Vanha papin-muori tipsutellen
    Hääri toimissansa ympäri;
    Avain-kimppuansa näppiellen
    Hurskas tuleville nyykkäsi.
 
 
    Astui siistimmässä asussansa
    Vuoroin kyökistä ja salihin;
    Liinan pani mitä hienoimpansa
    Pöydälle ja rihla-pikarin.
 
 
    Minkästähden on nyt hoppu moinen
    Pappilassa ja nuo laitokset?
    Tämä juhlallisuus erikoinen,
    Kaalit, tortut, liha-kokkareet?
 
 
    Kenen on tuo sauva kulunnainen
    Tuolla kukka-seppeleinensä? —
    Tänään pappi-vanhus armahainen
    Täyttävä on seitsenkymmentä.
 
 
    Muorinsa jo neljäkymmenennen
    Kerran oli kestit laittanut
    Tänähän ja yhtä monest' ennen
    Ukkoansa ihastuttanut.
 
 
    Joutunut jo oli lounas-hetki
    Salaa vierahatki saapuivat;
    Muori mielessänsä ilon kätki,
    Aikehensa kun niin luontuivat.
 
 
    Eukko hurskas oli onnitellut
    Varahin jo ukko-vanhustaan;
    Uudis-halatilla kääriellyt,
    Kahvin tuonut varsin makean.
 
 
    Nyt hän istui ukko ilo-mielin,
    Sulo rauha loisti muodostaan;
    Herran kiitos sydämin ja kielin
    Vuoti ainaisesta armostaan.
 
 
    Silmät mehui lemmen kyyneleitä,
    Muori herttaiseen kun sattuivat;
    Ties'pä, kuinka rakastivat heitä
    Lapset, ystävät ja kuulijat.
 
 
    Ukko alkoi ujoin iloistella
    Jopa aavistaen tuumia, —
    "Eikös pölyä", hän lausui, "tiellä?
    Eikös hauku tuolla Vartia?"
 
 
    Suottapa ei luullut nähnehensä
    Loitolta jo näistä hämärteen,
    Sylihin kun painoi tyttärensä
    Jo ja vävyn pikku-poikaneen.
 
 
    Lapsi armas kantoi vaariselleen
    Sauvan kukkasilla käärityn;
    Mummo puri huulta hymyellen
    Tuuman tähden hyvin keksityn.
 
 
    Kunnon vävy, Vuolan kappalainen,
    Ees nyt runon laatimansa pit',
    Johon pantu oli kulta-painein
    Koristeeksi pienet enkelit.
 
 
    Tytär hellä, onniteltuansa,
    Mansikoita tarjoi tuokkoisen
    Omin käsin istuttamiansa
    Isä vanhan juuri varallen.
 
 
    Ystävät ja kaikki sukulaiset
    Näkyivät jo yhä ehtivän
    Tuoden toivotukset kaikkinaiset
    Vanhukselle synty-päivänään.
 
 
    "Aatrialle!" kuului äkkiänsä, —
    Seura joutui het' sen äärehen;
    Ukko keksi kulhot kukkinensa,
    Pikku Yrjö luki ruu'allen.
 
 
    Muori leikkeli nyt herkkujansa
    Hymy-huulin niitä ladellen;
    Ihastui, kun näki vierahansa
    Enemmänpä vielä pyytävän.
 
 
    Iloinen on päivä tämä sangen,
    Kannu hopeainen täytetään, —
    Kussa onpi kaunisteena kannen
    Kuvat kaikkien apostolein.
 
 
    Koko seura yhtä tarkoittaapi:
    Vaarin nyt on onni voittavin;
    Herkistynnä ukko paljastaapi
    Harmo-päänsä alta kalotin.
 
 
    Väki hurraa lehti-majassansa,
    Kunnon muor' ei ketään unhota;
    Olut tulvehtii ja viuluansa
    Pelimanni yhä vinguttaa.
 
 
    "Kuules!" lausui Muorin lanko taiten,
    Otti maljan, saasti lähintään:
    "Juhla-pitoihinpa ruhtinaiden
    En mä vaihda näitä ensinkään".
 

Ojan-Paavo

(J. L. Runebergin mukaan)

 
    Hämäläinen hartiakas,
    Muutonki mitä rotevin,
    Ojan-Paavo ol'pa poika
    Harvoin Suomessa havaittu,
    Ol' kuin kuusi-kattehinen
    Kallio, luja, vakava,
    Vilkas vielä, kuin vihuri,
    Väkevä ja urho vallan.
    Jop' oliki juurinensa
    Temponut ylös petäjät,
    Kä'ellä karhut kaatanunna
    Ynnä aitojen ylitse
    Heittänyt emä-hevoiset
    Sekä miehet suurelliset
    Lyönyt korsina kumohon.
    Ja hän seisoi semmoisena
    Ojan-Paavo nyt pihalla
    Käräjissä kerran ollen;
    Seisoi keski-kartanolla
    Kansan joukosta kohoten,
    Kuten kuusi varvikosta,
    Honka vii'akon välistä.
    Mutta kohtapa korotti
    Äänensä uros uhaten:
    "Onko tässä nyt tilassa
    Sitä vaimon vaalimata
    Kantamata kunnokasta,
    Joka jaksaisi piteä
    Mua hetken hillittynä
    Yh'en vaan yh'essä kohdin;
    Sepä saakohan tilani
    Oitis kelpo kartanoni,
    Sepä hohtavat hopiat
    Ottakohon aarteheni,
    Vielä vieköhön lisäksi
    Kaikki karja-laumanikin,
    Ja koko komentoneni,
    Ruumihine, sieluneni
    Olenpa hänen omansa".
    Noin lausui nuorukainen
    Paavo kansalle pakisi;
    Mutta kummastunna kaikki
    Seisoi seudun uljahimmat
    Ääneti jalon edessä,
    Tohtien ei yksikänä
    Käydä kimppuhun väkevän.
    Silmin lemmestä sulavin
    Katsoi kaikki neitosetki,
    Seudun immet ihmetteli
    Tuota tuommoista urosta
    Soreata sankaria;
    Sillä siinä nyt hän seisoi
    Ojan-Paavo oiko-varsin,
    Kuten kuusi varvikossa,
    Honka vii'akon välissä.
    Silmä tuikahti tulinen,
    Kuten tähti taivahalla
    Sekä otsa selkeäkin
    Loisti, kuin valo kesäinen,
    Ja tuo tukka kellertävä
    Huiski, heilui hartioilla,
    Kuten vuolas vuori-koski
    Päivän hehkussa palava.
    Mutta naistenpa seasta
    Astui nyt esihin Anni
    Annas, niinkuin aamu, nähdä,
    Impi joukosta ihanin.
    Ja se riensi ripsahasti
    Ojan-Paavon ottelohon,
    Kietoi pehmeät kätensä
    Kaulahan uron kopean,
    Rinnan rintahan likisti.
    Painoi posket poskihinki
    Käskien jalon kehujan
    Irroittaa nyt itseänsä.
    Vaanpa tuo väkevä poika
    Seisoi siinä voitettuna
    Päästen ei pojes koh'alta,
    Sanoi vaan nyt saamatonna
    Viehtymyksestä vapisten:
    "Anni, Anni, katso, veikan
    Menetin minä sinulle;
    Saaospa sinä taloni
    Oitis kelpo kartanoni
    Sekä hohtavat hopiat
    Anastaos aarteheni,
    Vieläpä lisäksi vieös
    Kaikki karja-laumaniki,
    Ja koko komentoneni,
    Ruumihine, sieluneni
    Olenpa sinun omasi".