Niitä näitä runouden alalta

Talollis'-poika

(J. L. Runebergin mukaan)

 
    Jo väsyksiin mä hakkasin
    Ja te'en sen uudestaan,
    Ja, kirves ehk' on terävin,
    On honka seisallaan.
 
 
    Tää käs' ol' ennen navakka;
    Nyt on se hervonnut,
    Kun talven olen pettuja
    Ja vettä nauttinut.
 
 
    Jos muunne pois ma muuttaisin,
    Vaan nähden etuan',
    Niin herroiss' ehkä löytäisin
    Ruis-leivän puhtahan.
 
 
    Lik'-kaupungissa ehkä saan
    Jo palkan melkeän;
    Näin mietin useasti; vaan
    Ei liene siitäkään.
 
 
    Näet, kuvastaako lammikko
    Siell' lehto-kumpua?
    Siell' loistaneeko aurinko
    Niin armas ihana?
 
 
    Siell' onko laakso tuoksuva
    Ja kangas mäntyneen?
    Ja, nyt jon torvi kajahtaa,
    Oi, onko siellä hän?
 
 
    Kas, pilvi kuinka turvaton
    On tuulten leikkinä —
    Ja koditonna mikä on
    Tää ihmis-elämä?
 
 
    Kentiesi, Herra helpon suo
    Jo hä'älle rahvahan,
    Kentiesi, syksy meille tuo
    Jo leivän paremman.
 

Väntrikin markkina-muisto

(J. L. Runebergin mukaan)

 
    "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään,
    Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"
    Näin se alkoi, sen mä muistan, laulu aivan tarkoilleen;
    Kaupungissa käydessäni torilla ma kuulin sen.
 
 
    Markkinoita pidettiin nyt, tulvi miestä, tavaraa,
    Kansa näytti karmiaalta, kauppa oli hankalaa;
    Haja-mielin astuttua kadun kulmahan ma sain,
    Kuhun vaunut takertuivat ah'ingossa kulkevain.
 
 
    En mä tiedä väkistekö, vaiko mielin seissut lie;
    Ohjillinen ärjyi huimin saadaksensa auki tie.
    Mutta vaunuiss' istui herra ynsiästi kenoten,
    Puuhka rinnaltansa välkkyi helo kirkas tähtien.
 
 
    Minä katson katsomista, muistoihini heräjän.
    Nämä kasvot nähnyt o'on, vaan milloinka ja missähän?
    Lapuan ja Salmin luona riviss' ol' hän urosten,
    Silloin Katteinina vasta, nyt jo Kenraal' yläinen.
 
 
    Muuttunut hän oli sangen, ehk' ei yksin vuosistaan,
    Asu ynnä korskeamp' ol' ylävällä kohdallaan.
    Ylpeilikö? Kenpä tiesi; katsanto ja ryhtinsä
    Oli tyyni, ehkä kylmä, isoinen ja töykeä.
 
 
    Ilo-mielin tapasin ma aina sota-kumppanin,
    Tätä vaan ma katsastelin; sydän kävi jäädyksiin.
    Pöyhistele, arvelin ma, ennen sama-rivikäs.
    Alaisempi olit, ehkä koreampi veressäs'.
 
 
    Nyt se kaikui äkkiänsä sama laulu jällehen,
    Markkinoiden hälinässä vapiseva vanhan ään':
    "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään.
    Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"
 
 
    Urho-luonto mäkin jouduin kuulijaksi mieluisan';
    Ylpeästi kääntyneenä selin jalo-herrahan
    Väistihime syrjemmälle kihinästä hiljakseen,
    Siten tullen kuuluville tutisevan vanhuksen.
 
 
    Avopäin, mut korkeana, porras-laudall' istui hän,
    Polvellansa nukka-vieru hattu vasen-kä'essähän.
    Tämä käs' vaan oli jäänyt otannaksi almujen;
    Oikeansa oli poissa, sota oli saanut sen.
 
 
    Ja hän lauloi ympärinsä, kelle sanat sattuivat,
    Huono laulu, huono palkka, huonot oli kuulijat:
    Likimpänä häntä seisoi pakinoiden yh'essä
    Poika-retkaleita joukko, roima oppilas ja mä.
 
 
    Mut hän lauloi korkehita muinais-ajan muistoja,
    Uro-töitä mennehiden, nyt jo muka halpoja.
    Suomen sota oli aine, isänmaamme viimeinen,
    Aika voiton, ahdingon ja kunniamme kultainen.
 
 
    "Seisonut jo," lauloi vanhus, "kolmekymmenesti
    Luoti-satehessa, nähnyt näljän, vilun, valvonnon;
    Mieskin olen riviss' ollut, ehkä nyt jo hylkynä,
    Paremp' käten Uumajall' on, toinen saamatonna tää."
 
 
    Onko täällä nuorempata, joka kuuli sanan tuon:
    Aseihinne miehet; maasta rauha poissa jo nyt on?
    Silloin tulta mieless' oli, toinen into miehissä,
    Silloin paloi tääki sydän, kylmä kohta, niinkuin jää.
 
 
    Hämeenlinna, vielä muistan, kun sun kuutamassa nä'in
    Ensi kerran Hattelmalan harjanteelta alla päin;
    Ilta myöhä ol' ja kolkko, vaan ma, vaikka uupunut,
    Lepoa en etsinynnä, kodosta en huolinut.
 
 
    Ei; sun järvihis' ja maihis' tähti nyt mun mieleni.
    Siell' ol' enemmän, kuin koto, enemmän, kuin lepoki.
    Siell' ol' Suomen joukko ko'ossa, nuori, uljas, riipeä;
    Meihin katsoi isänmaa ja meepä isänmaahamme.
 
 
    Vanha Klerker kunnian on saava iankaikkisen,
    Seitsenkymmeniäs, ehkä vielä urhomielinen.
    Vielä muistan valkopäänsä, rivitse kun ratsasti
    Sekä silmin, niinkuin isän, poikiansa katseli.
 
 
    Kuusituhannella miestä vihollisen vertainen,
    Kerran elämässä vielä suorin seista tahtoi hän.
    Ensinkään ei epäelty, so'assa kaikki mielineen,
    Toinen luotti toisehensa, meihin hän, me hänehen.
 
 
    Nyt tul' Klingspor, sota-päällys, ylpeä, kuin kuningas,
    Kaksin leuvoin, yksin silmin, sydämeltä puolikas,
    Nyt tul' Klingspor, otti ohjat nimen suuren vallalla,
    Antoi käskyjä, kuin Klerker, mutta alti pa'eta.
 
 
    Kirkas yö sä Hämeenlinnan, valvottuna hangella,
    Et sä vuotten kuluttua murene mun muistista,
    Vaikka pettyi harras into, toivon tähti alas lask',
    Kaikki voiton uneks' muutti sydämetön vennokas.
 
 
    Milloinkas hän kerran onpi tilin vielä tekevä
    Noista taka-askeleista, kun ol' meno eellensä,
    Häpeästä nimellemme, kyyneleistä miehien
    Vuotavista, kun ois' ollut verta vuodattaminen?
 
 
    Siikajoella, Revolahdell' lähettiinkö pakoisaan?
    Käs' vai jalka nopeampi ol'ko silloin liikkumaan?
    Adlerkreuts ja Kronstedt sekä muutki voisi vastata,
    Mutta urhot, kuulen ma, on miss' ei enää lausuta.
 
 
    Jalot mainitsinpa kahdet; kiitos heille ainiaan!
    Moni heidän vertaisensa mennyt on jo manalaan.
    Döheln lepää, Dunker lepää, ja jos kysyt niistä nyt,
    Saa, kuin tässä, kertojana olla uros nääntynyt.
 
 
    Miks'en kaatua ma saanut, missä muutki vierelläni',
    Missä Suomen urho joukko vietti juhla-hetkiään,
    Kussa kunniamme loisti kirkkahimmin: aikahan
    Alavuuden, Siikajoen ja Salmin sekä Lapuan?
 
 
    Ei ois' pakko paetaksen' ollut Pohjan hankihin
    Taas ja nähdä voitto-riemun tukehtuvan tuskihin,
    Eikä surra tuhansien kohtalota hirveää:
    Kohmettua Tornon jäillä; Kaalisissa kenkättää.
 
 
    Kova loppu vaivojemme, raskas ero maastamme!
    Muutamien kanssa tulin tok' mä Ruotsin rannalle.
    Uskollisna punattua tuonkin hiekan verellän'
    Torill' itselleni tässä laulan hengen pidätteen.
 
 
    Jumal', auta isänmaata! vähät muusta; soturi
    Heitteä voi hengen, onnen, kädet, jalat, kodonki.
    Jumal', auta isänmaata! se on päätös lauluan',
    Muut jos sanat muuttuvatkin, näillä aina lopetan".
 
 
    Ja hän nousi sota-vanhus, läksi ulos hälinään,
    Saipa lantin muutamilta', enimmilt' ei niitäkään;
    Siirtyi sitte herran luo ja kumartaen harmajaa
    Päätä ojensi jo hälle kulunnaisen hattunsa.
 
 
    Kenraali nyt, korehine kiiltimine, nauhoineen,
    Synkistyi ja tempas' hatun kä'estä sota-vanhuksen,
    Katsoi häneen, katsoi väkeen, katsoi ja nyt tuokioon
    Lensi ukon lantti-aarre torillen jo kumohon.
 
 
    Vanhus hämmästyi, vaan herra virkkoi sanan hartahan:
    "Laulus' kuullut o'on, ja eestä tapellutkin saman maan,
    Ett' on mulla muisto moinen elämäni syksynä,
    Katso, siitä ylpe'elen paljon enemmän, kuin sä.
 
 
    Tosin onni meidät petti kahakoissa väliste,
    Tosin turmioksi muuttui kohta kyllä voittomme,
    Vaan ei tarves nöyrtyämme ole eessä ihmisten,
    Minä kannan hatun päässä, kanna vanhus samoten".
 
 
    Virkkoi noin; ja kirkkahampi valo nousi kasvoillen,
    Ja hän painoi miehevästi hatun päähän vanhuksen.
    Sitte lausui – ilo vielä sylkyttääpi sydäntä,
    Kun ma muistan hänen muodon, sanansa ja äänensä: —
 
 
    "Epätasan heitetähän onnen arpa; katsoppas!
    Loisto, rikkaus on mulla, olo kurja sulla taas.
    Paras vaan on yhtehinen: uskolliset toimemme,
    Verin saatu kunniamme sekä tunnon todiste.
 
 
    Toverit me o'omme; siispä nouse tähän istumaan,
    Mielin jakakaamme vähemp', kun jo ja'amme isomman.
    Mull' on kultaa, jos sä tahdot, suojat sekä eläke,
    Pidä lepo myöhä sulle, sulo laulus' minulle".
 
 
    Ja nyt istui heti kohta sotavanhus vaunuissa,
    Kansa väistäytyi eestä, osottaen kunniaa,
    Ja ma kuulin, kuinka vaunut jyrisivät mennessään,
    Silmäni ei kyyneleiltä enää niitä nähnytkään.