Hän huudahti ja veti vimmatusti nuorasta. Jo olikin täpärällä, ettei hänenkin henkensä mennyt, sillä noin sata metriä ylempänä alkoi myöskin paalutus ratketa.
Ylhäällä odotti Hennebeau levottomana Negrelia.
– No, miten siellä on? kysyi hän.
Mutta insinööri ei voinut lausua sanaakaan, hän oli vähällä mennä tainnoksiin.
– Se on ennen kuulumatonta. Oletko tarkastanut huolellisesti?
Negrel vastasi nyökkäyttäen päätään ja heittäen ympärilleen epäileviä silmäyksiä. Hän ei tahtonut puhua voutien kuullen, vaan veti enonsa syrjään ja kuiskaten korvaan kertoi kauheasta rikoksesta, siitä miten laudat olivat sahatut poikki ja poratut läpi. Tirehtöri tuli kalman kalpeaksi, alentaen myöskin äänensä. Sillä ihmiset tavallisesti pyrkivät salaamaan hirveitä rikoksia. Turhaa olisi näyttää kymmenille tuhansille työläisille pelkonsa. Tuonnempana saataisiin nähdä. He jatkoivat puheluaan kuiskaamalla, hämmästyneinä ajatuksesta että joku oli voinut laskeutua sinne ja riippuen kuilun yllä hengenvaarassa toimittaa tuon kauhean työn.
Kun tirehtöri Hennebeau jälleen tuli voutien luo, olivat hänen kasvonsa suonenvedontapaisesti vääntyneet. Hän antoi käskyn, että heti ruvettaisiin puhdistamaan kaivos.
Kun tirehtöri ja insinööri tulivat viimeisinä vastaanottohuoneesta, vastaanotti heidät joukko huudoilla:
– Nimet! nimet! sanokaa nimet!
Maheun vaimo oli myös siinä naisten joukossa.
Hän muisti kolinan, minkä hän oli kuullut yöllä: varmaankin hänen tyttärensä ja vuokralaisensa olivat lähteneet yhdessä työhön ja nyt olivat tuolla alhaalla. Ensin huusi hän, että sellaiset kurjat raukat saisivatkin kuolla sinne, mutta sitten riensi hänkin paikalle ja väristen kauhusta seisoi ensimäisten joukossa. Nyt hän ei enää epäillyt etteikö he olleet siellä. Sakarias, joka oli tullut ensimäisten joukossa ja jonka tapa yleensä oli välinpitämättömyys kaikkeen, nyt itkien syleili vaimoaan ja äitiään. Hän osoitti aivan odottamatonta hellyyttä sisartaan kohti, eikä hän tahtonut uskoa, että hän oli siellä, ennekuin päälliköt ilmottaisivat nimet.
– Nimet! Nimet! Jumalan tähden, sanokaa nimet!
Negrel, joka oli hyvin hermostunut, sanoi kovalla äänellä voudeille:
– Käskekää heidän olemaan hiljaa. Se on sietämätöntä. Emme me itsekään tiedä nimiä.
Oli jo kulunut kaksi tuntia. Ensi hetkellä ei kukaan muistanut toista kaivosta, vanhaa Requillartin kaivosta. Hennebeau määräsi, että sieltäpäin alettaisiin pelastustyö, kun äkkiä levisi huhu, että viisi työläistä oli pelastunut vedentulvalta Requillartin lahoneita portaita myöten. Näitten joukossa oli vanha Mouque, joka herätti yleistä hämmästystä, sillä kukaan ei tietänyt, että hän oli kaivoksessa. Mutta näitten viiden toverin kertomukset saivat kyyneleitä virtaamaan vielä vuolaammin; viisitoista toveria ei voinut seurata heitä eksyen käytävissä, joissa vieremät sulkivat heiltä tien; ei voinut ajatellakaan heidän pelastamistaan, sillä Requillartissa oli vesi noussut jo kymmenen metriä. Nyt saatiin kuulla nimet ja ilman tärisyttivät voivotus ja äänekäs itku.
– Mutta käskekää heidän vaieta! toisti Negrel vimmatusti. – Ja ajakaa heidät pois tieltä. Niin, niin, ainakin sadan metrin päähän. Voi olla vaarallista seisoa siinä. Ajakaa heidät pois siitä.
Joukko ei tahtonut väistyä. Se epäili, että oli tapahtunut vielä jotain jota tahdotaan heiltä salata. Vasta kun voudit selittivät, että kaivoksen kaikki rakennukset voivat romahtaa, jähmettyivät he kauhusta ja vähitellen väistyivät.
Mutta ylhäällä kummulla istui vaaleaverinen mies, jolla oli tytön kasvot, polttaen ajan kuluksi paperossin toisensa jälkeen ja kääntämättä katsettaan kaivokselta.
Nyt alkoi odotus. Kello oli jo kaksitoista, kukaan ei ollut syönyt mitään, mutta kukaan ei sentään mennyt kotiin. Likasen harmaalla taivaalla liiteli hitaasti tummia pilviä. Joukko oli vähitellen täyttänyt koko ympäristön kaivoksen ympärillä. Keskellä kohosi Voreux. Se oli aivan kuin kuollut, – ei näkynyt ketään eikä kuulunut ääntäkään.
Uunit paloivat vähitellen loppuun, korkeasta savupiipusta nousi kepeitä savupilviä. Tornin päässä oleva viiri hiljalleen narisi tuulessa ja tuo räikeä ääni oli ainoa kesken noita kuolemaan tuomittuja rakennuksia.
Kun kello oli kaksi, ei mikään vielä liikahtanut, Hennebeau, Negrel ja muutamat muut paikalle saapuneet insinöörit muodostivat pienen joukon mustatakkisia ryysyisen joukon edessä. Eivät hekään tahtoneet poistua paikaltaan, vaikka he olivat lopen väsyneet ja hermostuneet onnettomuudesta, jota he eivät voineet auttaa.
Varmaankin ruhjoutui nyt ylempikin laudoitus, sillä kuului jymähdys, jonka jälkeen oli kaikki hiljaa. Hävitystyö yhä laajeni.
Kello löi kolme. Mutta ei vieläkään mitään. Vesisade valeli joukkoon, mutta se ei liikahtanutkaan. Vasta kaksikymmentä minuuttia yli kolme maa ensi kerran jysähti. Voreux vavahti, mutta kesti jysäyksen. Heti sen jälkeen seurasi uusi tärähdys, jolloin kaikista rinnoista pääsi kauhun huudahdus. Lajitteluvaja horjahti pari kertaa ja kaatui kauhealla jyminällä. Niskapuut kaatuivat hankaantuen niin kovasti toisiaan vastaan, että säkenöi. Tämän jälkeen maa yhä jytisi, tärähdys seurasi tärähdystä, aivankuin tulivuori olisi purkautumaisillaan. Jokaisen uuden tärähdyksen sattuessa joukko ei voinut pidättää hätähuutoja. Kymmenen minuutin kuluttua romahti kaivostornin liuskakivikatto. Vastaanotto- ja koneosastossa ilmestyi suuria halkeimia. Sitten vaikenivat kaikki nuo äänet, hävitys päättyi ja uudelleen tuli hiljaa.
Sitten kuin tätä hiljaisuutta oli kestänyt tunnin ajan, tunsi herra Hennebeau taas toivon heräävän hänen sydämessään. Nähtävästi oli maan lainehtiminen asettunut ja nyt voitaisiin pelastaa kone ja mitä oli jälellä rakennuksista. Mutta hän ei sittenkään sallinut vielä lähestyä, vaan tahtoi odottaa puolen tuntia. Mutta odottaminen kävi sietämättömäksi, toivo kiihotti levottomuutta, kaikkien sydämet tykkivät levottomasti. Synkkä pilvi kohosi taivaanrannalla jouduttaen hämärän tuloa. Oli seisottu kokonaista seitsemän tuntia paikalla ilman ruokaa.
Insinöörit alkoivat jo lähestyä, kun taas kauhea tärähdys vapisutti koko maan. Kuului maanalaista pauketta, aivankuin jokin hirvittävä tykistö laukaisi syvyydessä. Maanpinnalla olevat viimeisetkin rakennukset ruhjoutuivat. Vihuri hajotti lajitteluvajan ja vastaanotto-osaston viimeiset jätteet. Sitten kaatui höyrypannuosasto ja sen jälkeen neliskulmainen torni, missä pumppu korisi, romahti alas kuin kanuunankuulan lävistämä ihminen.
Hirvittävin näky kohtasi näin koneosastossa: kone oli irtaantunut sijoiltaan ja näytti taistelevan kuolemaa vastaan ojennetuin jäsenin. Se jännitti jättiläismäisen polvensa, kierrinpuun, ikäänkuin pyrkien nousemaan, mutta se heitti pian henkensä, musertuneena, säpäleissä. Ainoastaan suuri kolmenkymmenen metrin korkea piippu vielä seisoi heiluen kuin masto myrskyssä. Kaikki odottivat, että sekin romahtaisi maahan, kun äkkiä se hävisi näkyvistä, kadoten maan syvyyksiin ja sulaen kuin jättiläiskokoinen kynttilä. Siitä ei jäänyt näkyviin mitään, ei edes ukkosenjohdattimen kärkeä. Se oli loppu. Vahingollinen peto, joka oli elänyt ihmislihasta, ei enää hengittänyt syvään ja raskaasti. Maa oli niellyt Voreux'n.
Joukko hajosi huutaen ja ulvoen. Naiset juoksivat peittäen silmänsä. Kauhu hajotti ihmiset kuin kasan kuivia lehviä. He eivät tahtoneet huutaa ja kuitenkin huudot pääsi väkisin heidän kurkuistaan tätä kauheata hävitystä nähdessään.
Tuon sammuneen tulivuoren aukko, joka oli viidentoista metrin: syvä, ulottui maantieltä kanavaan täyttäen vähintäin neljänkymmenen metrin alueen. Koko kaivoslaitos oli romahtanut kuiluun; kaikkine rakennuksineen, jättiläismäisine niskapuineen ja kulkuteineen rautioineen, koko hiilirattaitten jonoineen ja kolmine junavaunuineen puhumattakaan puupinosta ja laudoista, jotka maa nieli kuin oljet. Tuon jättiläismäisen kuopan sisältä näkyi suuri pino tiiliä, rautaa, kiviä, kaikkea, mitä oli mennyt tässä hävityksessä. Ja suuri kuoppa yhä laajeni, sen reunoilta kulki halkeamia kaikkiin suuntiin ympärillä olevien peltojen yli. Yksi sellainen halkeama ulottui aina Rasseneurin ravintolaan saakka, niin että hänen talonsa jyski. Joutuisiko kaivoskyläkin perikatoon? Kuinka kauas täytyisi paeta ollakseen turvassa tänä kaameana iltana noitten lyijyraskaitten pilvien alta, jotka myöskin näyttivät tahtovan musertaa maan?
Negreliltä pääsi kauhun huudahdus, Hennebeau itki, vetääntyneenä syrjään. Mutta onnettomuus ei vieläkään ollut ohi. Yksi kanalin suluista puhkesi ja vesi juoksi poristen ja pauhaten kuin vesiputous alas kuiluun eräästä halkeamasta. Kaivos imi tuota vettä, vedentulva täytti nyt moneksi vuodeksi kaikki kaivoskäytävät. Pian täyttyi koko aukko ja paikalla, missä ennen oli kohonnut Voreux, oli nyt likanen järvi, sellainen, jonka alla lepäävät kirotut kaupungit.
Silloin Suvarin kohosi kummulla, joka myöskin oli tärähtänyt. Hän tunsi Sakarian ja Maheun vaimon, jotka itkivät nähdessään tuota hävitystä, mikä koko painollaan oli romahtanut niitten onnettomien päälle, jotka siellä maan alla taistelivat kuolemaa vastaan. Hän heitti pois kädestään viimeisen paperossin ja lähti pimeään yöhön katsomatta kertaakaan taaksensa. Hänen varjonsa kävi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes se vihdoin suli pimeään. Hän kulki tuntematonta kohti. Hän kulki tyynesti sinne, missä on dynamiittia voidakseen hävittää kaupunkeja, ihmisiä. Silloin kun kuoleva porvaristo näkee maan aukeavan sen jalkojen alta – on hänen tehtävänsä täytetty.
IV
Samana yönä Voreux'n häviön jälkeen Hennebeau lähti Pariisiin, sillä hän tahtoi itse kertoa hallinnolle kaikki, ennenkuin sanomalehdet alkaisivat toitottaa tapauksesta. Kun hän seuraavana päivänä palasi, oli hän aivan tyyni pettämättä kolseaa ulkomuotoaan, joka ei ilmaissut mitään. Nähtävästi oli hänen onnistunut vyöryttää syy pois päältään eikä hän kadottanut hallinnon suosiota. Päin vastoin kaksikymmentä neljä tuntia onnettomuustapauksen jälkeen sai hän vihdoinkin kunnialegionan kunniamerkin.
Mutta joskin tirehtöri siten pääsi eheänä pulasta, niin yhtiö itse horjahti tuntuvasti tästä kauheasta iskusta. Asia ei koskenut ainoastaan miljonien häviötä, vaan oli se saanut kylkeensä vaarallisen haavan, sillä koko kaivoksen tuho herätti siinä kaamean pelon huomisesta päivästä. Se tunsi iskun niin voimakkaana, että se katsoi viisaimmaksi vaieta tälläkin kertaa. Mitä hyötyä olisi kaivaa esiin tuota ilkityötä ja rosvon löydettyä muuttaa hänet marttyriksi? Hänen synkkä pelottomuutensa voisi vaikuttaa toistenkin aivoihin ja luoda koko joukon salamurhaajia ja murhapolttajia. Sitä paitsi ei sillä ollut vähintäkään käsitystä syyllisestä, se arveli, että siinä oli toimessa salaliitto, sillä se ei mitenkään voinut uskoa, että yhdellä henkilöllä olisi niin paljon uskallusta ja voimaa, kuin tämä teko vaati. Juuri se pelottikin sitä eniten. Se eli ainaisessa pelossa.
Tirehtöri oli saanut käskyn panna toimeen laajan urkkijajärjestelmän ja sitten herättämättä erikoista huomiota erottaa vaarallisimmat työläiset, jotka mahdollisesti olivat voineet olla osallisina rikoksessa. Päätettiin rajoittua tähän puhdistukseen, jota pidettiin hyvin viisaana.
Ainoastaan yksi henkilö erotettiin välittömästi, nim. päävouti Dansaert. Hänestä oli tahdottu päästä jo Pierronin luona tapahtuneen hävityksen jälkeen, mutta syyksi ilmoitettiin hänen käytöksensä onnettomuuden aikana, hänen pelkonsa jättäessään ihmiset vaaraan.
Siitä huolimatta oli sanomalehdistöön päässyt huhuja tapauksesta ja hallinto oli pakotettu lähettämään lehtiin vastauksen, missä kumosi tiedonannon, että kaivokseen oli pantu ruutitynnyri, jonka lakkolaiset sytyttivät. Tapaus oli antanut lehdille paljon kirjoittamisen aihetta. Monena päivänä kerrottiin elävinä haudattujen työläisten kidutuksista. Yleisö luki innokkaasti joka aamu sähkösanomia tapauksesta.
Montsoun varakkaat asukkaat kalpenivat ja vaikenivat pelkän Voreux'n nimen kuullessaan. Koko seutu osoitti suurta osanottavaisuutta kärsineille. Tehtiin kävelyretkiä hävitetylle kaivokselle ja perhekunnat voivottelivat nähdessään noita raunioita, jotka painoivat onnettomien päitä.
Deneulin, joka oli nimitetty piiri-insinööriksi, alotti juuri toimintansa onnettomuuden sattuessa. Hänen ensimäinen toimensa oli johdattaa kanavan vesi jälleen uomaansa, sillä veden virta vain teki aseman yhä arveluttavammaksi. Tarvittiin panna toimeen laajat korjaustyöt ja hän pani heti satakunta työläistä rakentamaan sulkuja.
Mutta haudattujen työläisten pelastustyö täytti kaikkien mielet. Negrelin tehtävä oli yrittää vielä kerran pelastaa heidät. Työkäsistä ei hänellä ollut puutetta, sillä kaikki työläiset toveritunteen innossa tarjosivat hänelle palveluksensa. He unohtivat lakon eivätkä välittäneet palkkiosta, tahtoivat ainoastaan panna henkensä alttiiksi, kun oli kysymys tovereista, jotka olivat hengenvaarassa. Onnettomuudeksi suurin vaikeus koitui siitä, miten alottaa työ, mitä oli tehtävä? Miten tunkeutua maan uumeniin? Mistä kohdasta piti alottaa kaivaa?
Negrelin mielestä ei ainoakaan noista viidestätoista onnettomasta voinut enää olla elossa, vaan olivat he kaikki joko tukehtuneet tai uponneet. Mutta tavallisesti sellaisten onnettomuuksien sattuessa on tapana pitää kaivokseen hautaantuneita elävinä. Tältä näkökohdalta lähti Negrelkin. Ennen kaikkea tahtoi hän ratkaista kysymyksen, mihin he olivat voineet lähteä turvaa etsiessään. Hän neuvotteli vuorivoutien ja vanhojen kaivajien kanssa, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että toverit paetessaan vedentulvaa riensivät yhä ylempänä sijaitseviin käytäviin. Nyt olivat he varmaankin jonkun ylimmän käytävän päässä.
Lähinnä maanpintaa sijaitsevat käytävät olivat sadan viidenkymmenen metrin syvyydessä, niin ettei ollut ajattelemistakaan kaivaa kaivosaukkoa. Jälellä oli ainoastaan Requillart, ainoa tie, jota myöten taidettaisiin päästä onnettomia lähemmäksi. Mutta pahinta oli se, ettei vanha kaivoskaan enää ollut yhteydessä Voreux'n kanssa, sillä senkin oli vesi täyttänyt jääden vedenpinnan yläpuolelle ainoastaan muutamia käytäviä ensimäisen lastaushallin tasolla. Veden pumppaaminen olisi vaatinut vuoden ajan, viisainta oli sen vuoksi tutkia näitä käytäviä, josko ne olisivat yhteydessä Voreux'n vedentulvan alla olevien käytävien kanssa, joitten päässä arveltiin onnettomien kaivostyöläisten olevan.
Negrel kaivoi esiin arkiston tomusta molempien kaivosten vanhoja karttoja, tutki niitä tarkoin ja määräsi paikat, mistä voitaisiin alottaa tutkimukset. Vähitellen kiihotti hänet tuo jahti ja hänet valtasi kuumeinen halu pelastaa onnettomat hinnalla millä tahansa, huolimatta hänen ivallisesta ylenkatseestaan ihmisiä kohti.
Ensimäinen hankaluus koitui Requillartiin laskiessa. Täytyi puhdistaa aukko, kaataa pihlaja, kirsikka- ja orjantappurapensaat ja sen jälkeen korjata portaat. Vasta sitten alkoivat etsinnät. Insinööri meni alas kymmenkunnan työläisen kanssa pakottaen heitä koputtamaan kuokilla hiilikerrostumaan, jonka jälkeen he syvää äänettömyyttä säilyttäen painoivat korvansa kerrostumaa vastaan odottaen kuulevansa vastauksen, joka heidät johdattaisi oikeaan suuntaan.
Jo ensimäisen päivän aamuna oli Maheun vaimo tullut Requillartiin. Hän istui pölkylle aukon vastapäätä eikä iltaan saakka liikahtanut paikaltaan. Kun joku nousi aukosta, kohosi hän paikaltaan kysyen tulijalta silmillään: Eikö mitään? Ja istui taas odottamaan, huulet lujasti yhteenpuserrettuina, kasvoissa jäyhä, synkkä ilme. Jeanlin oli hyvin levoton, että ihmiset uhkasivat hänen piilopaikkaansa, kierrellen ympärillä kuin petoeläin, jonka koloon metsästäjät tunkeutuivat. Hän ajatteli myöskin pikkusotamiestä peläten, että häirittäisiin tämän unta kallion alla. Mutta tämä kaivoksen osa oli veden alla ja etsinnät suunnattiin vasemmalle, länteen.
Sakarias eli kokonaan työstään ainoassa toivossa pelastaa sisarensa. Pari kertaa alkoi hän kaivaa ilman käskyä väittäen tuntevansa, että hän oli siellä. Negrel ei sallinut hänen enää tulla kaivokseen, mutta hän ei voinut poistua, vaikka häntä ajettiinkin.
Tuli jo kolmas päivä. Negrel joutui epätoivoon ja päätti illalla heittää kaikki sikseen. Kun hän kello kaksitoista aamiaisen jälkeen palasi kaivokselle tehdäkseen viimeisen yrityksen, sai hän hämmästyksekseen nähdä Sakarian, joka levottomana ja kiihottuneena nousi kaivoksesta huutaen:
– Hän on siellä! Hän on vastannut minulle! Tulkaa pian, pian!
Hän oli vahdista huolimatta pujahtanut kaivokseen ja vannoi kuulleensa kolkutuksen Guillaume kerroksen ensimäisestä käytävästä.
– Mutta mehän olemme jo kaksi kertaa olleet siellä, huomautti Negrel epäilevänä. – Mutta voidaanhan katsoa vielä kerran.
Maheun vaimo oli myös noussut paikaltaan ja vaivoin saatiin hän pidätetyksi menemästä alas kaivokseen. Hän jäi seisomaan aukon suulle tuiottaen pimeään aukkoon.
Alhaalla Negrel itse löi kolme kertaa painaen sen jälkeen korvansa seinään kehottaen työläisiä olemaan aivan hiljaa. Mutta hän ei kuullut vähintäkään ääntä ja pudisti päätään: poika parka oli varmaankin houraillut. Silloin Sakarias vimmastuneena koputti vuorostaan ja taas kuuli hän vastauksen. Hänen silmänsä loistivat ja koko hänen olentonsa värisi ilosta. Toisetkin työläiset toinen toisensa jälkeen tekivät saman kokeen ja kaikki hyvin ilostuneina vakuuttivat kuulleensa vastauksen. Negrel painoi taas korvansa seinään ja vihdoin kuuli hänkin heikon etäisen äänen kuin tuulen huokauksen tasaisine väliaikoineen, joka on vaarassa olevien kivihiilikaivajien tavallinen merkinanto. Kivihiilen läpi kuuluu ääni kristallikirkkaana pitkän välimatkan päästä.
Yksi voudeista arveli, että heidät erotti tovereista ainakin viidenkymmenen metrin paksuinen kerros. Mutta heistä tuntui, että se oli mitätön väliseinä ja kaikki riemuitsivat. Negrel pani heti toimeen kaivaustyöt.
Kun Sakarias jälleen tuli ylös ja näki äitinsä, syleilivät he hellästi toinen toisensa.
Niin pian kuin huhu oli levinnyt Montsouhun, alkoi sieltä taas tulvata ihmisjoukkoja paikalle. Vaikkei ollut kerrassaan mitään katselemista, uteliaat eivät hajaantuneet, vaan piti heidät väkisin ajaa pois tieltä. Alhaalla tehtiin työtä yötä päivää. Peläten kohtaavansa odottamattoman esteen, käski Negrel kaivaa yht'aikaa kolme aukkoa alaspäin samaa pistettä kohti, missä arveltiin hautaantuneitten työläisten olevan. Tunnelin kapeassa aukossa taisi työskennellä ainoastaan yksi murtaja kerralla, joka vaihtui aina kahden tunnin perästä, ja hiilet pantiin koriin ja annettiin kädestä käteen pitkin työmiesten ketjua, jota pidennettiin sitä mukaa kuin aukko tuli syvemmäksi. Aluksi sujui työ nopeasti. Päivässä päästiin kuusi metriä eteenpäin.
Sakarias sai luvan työskennellä toisten paraimpien hiilenmurtajien rinnalla. Se oli kunniatyötä, josta työläiset kilpailivat ja Sakarias raivosi silloin kun toinen tahtoi vaihtaa hänet kahden tunnin työn jälkeen. Hän työskenteli toistenkin edestä eikä tahtonut päästää kuokkaa kädestään. Pian oli hänen tunnelinsa toisista edellä. Kun hän tuli esiin mustana ja likasena, väsymyksestä horjuvana, kaatui hän maahan ja hänet kierrettiin peittoon.
Pahinta oli, että hiili kävi kovaksi. Pari kertaa rikkoi Sakarias työkalunsa vimmoissaan siitä, ettei työ sujunut sen nopeammin. Hän kärsi myös kuumuudesta, joka yltyi joka askeleella kapeassa kolossa, johon ilma ei päässyt. Käsi-ilmavaihto oli kyllä käynnissä, mutta ilmavaihto kävi huonosti ja kolmasti vedettiin ulos murtajat tainoksissa, he olivat tukahtumaisillaan myrkyllisistä kaasuista.
Negrel oli kaivoksessa työläisten kanssa. Hänelle kannettiin ruoka sinne ja hän torkkui pari tuntia oljilla päällystakkiinsa kääriytyneenä. Työläisten miehuuden pysytti vireillä onnettomien lakkaamattomat avunpyynnöt, jotka kuuluivat yhä selvemmin vaatien pikaista apua. Nyt kaikuivat äänet hyvin kirkkaina kuin musiikki. Nämä äänet olivat osviittana ja kaivajat suuntasivat kulkunsa niitä kohti, samoin kuin sotamies tuntee kanuunan jyskeestä, missä käy taistelu.
Joka kerran kun hiilenmurtaja vaihtui, ryömi Negrel tunneliin ja koputti kuunnellen korva seinää vastaan. Ja joka kerran tuli vastaus nopeana ja vaativana.
Hän ei enää epäillyt, kuljettiin oikeaan suuntaan. Mutta kuinka hirvittävän hitaasti! He eivät mitenkään ehtisi ajoissa. Ensimäisinä kahtena päivänä oli päästy eteenpäin kolmetoista metriä, kolmantena hakattiin viisi ja neljäntenä ainoastaan kolme metriä. Sitten tuli hiilikerros niin kovaksi, että tuskin päästiin kaksi metriä eteenpäin.
Yhdeksäntenä päivänä ylivoimaisten ponnistusten jälkeen oli päästy kolmekymmentäkaksi metriä eteenpäin, mutta jälellä oli vielä parikymmentä. Haudatuille oli se jo kahdestoista päivä, s.o. kaksitoista kertaa kaksikymmentäneljä tuntia ilman ruokaa, ilman valoa, jääkylmässä pimeydessä! Vastaukset kävivät yhä heikommiksi ja työläiset pelkäsivät, että ne vaikenisivat kokonaan.
Maheun vaimo saapui säännöllisesti joka päivä istuen kaivosaukon luo. Hän toi Estellen mukaansa, sillä hän ei voinut jättää lastaan koko päiväksi. Hän seurasi työn edistymistä, jakoi työläisten toiveet ja epätoivon.
Yhdeksäntenä päivänä aamiaistunnilla Sakarias ei vastannut vaihtohuutoon. Hän oli aivan vimmoissaan, raivoisasti iskien kovaa hiiltä. Negrel oli hetkeksi mennyt pois eikä paikalle jäänyt kuin yksi vouti ja kolme kivihiilenkaivajaa, niin ettei kukaan voinut saada häntä tottelemaan. Varmaankin Sakarias näki huonosti ja suutuksissaan himmeästä valosta oli hän kyllä varomaton avaakseen lyhdyn. Se oli kuitenkin ankarasti kielletty, sillä kaivoskaasu oli näyttäytynyt virtaavan jostakin ja täyttävän kapeat tunnelit ilman ilmanvaihtoa. Äkkiä kuului syvyydestä kova paukahdus ja tulipatsas pursui esiin tunnelista kuin kanuunan suusta. Kaikki syttyi tuleen, ilma tunneleissa syttyi kuin ruuti. Tulen pyörre vei mukaansa kaivosvoudin ja kolme työmiestä, nousi kaivoksen aukosta ulos pursuen kuin tulivuori ja lennättäen ilmaan puupaloja ja kivilohkareita. Uteliaat ihmiset pakenivat. Maheun vaimo nousi painaen pelästynyttä lastaan rintaansa.
Kun Negrel ja työläiset palasivat, valtasi heidät epätoivoinen vimma. Ihmiset panivat kaikkensa alttiiksi pelastaakseen tovereittensa hengen ja siinäkin vielä piti koitua uusia uhrauksia! Vasta kolmen tunnin vaarallisten ponnistusten jälkeen onnistui päästä jälleen tunneliin. Ensinnä piti nostaa onnettomat uhrit. Ei vouti eivätkä työläiset menettäneet henkeänsä, mutta he olivat täynnä palohaavoja, joista levisi kärventyneen lihan haju. He vaikeroivat ja pyysivät, että heidät tapettaisiin. Joukko seisoi kalpeana ja vapisevana paljastaen päätään, kun heidät kannettiin sivu.
Maheun vaimo seisoi odottaen. Vihdoin kannettiin ylös Sakarian ruumis. Hänen vaatteensa olivat palaneet ja ruumis oli hiiltyneenä muodottomana massana. Päätä ei näkynyt, se oli murskaantunut ja irtaantunut ruumiista räjähdyksessä. Kun nämä kammottavat jäännökset oli asetettu paareille, seurasi Maheun vaimo niitä koneellisesti, silmät kuivina, kiiluvina. Kun oli päästy kylään, tuli Philomene vastaan vuodattaen runsaita kyyneleitä. Kyyneleet tuottivat hänelle helpotusta. Mutta äiti palasi samalla tavalla Requillartiin: hän oli saattanut poikansa ja palasi odottamaan tytärtään.
Kului vielä kolme päivää. Voittamattomista vaikeuksista huolimatta oli taas uusittu pelastustyöt. Onneksi eivät jo kaivetut tunnelit luhistuneet räjähdyksestä, mutta ilma niissä oli tullut niin sietämättömän raskaaksi ja myrkylliseksi, että täytyi asettaa useampia ilmavaihtokoneita. Nyt vaihtuivat hiilenmurtajat joka kahdenkymmenen minuutin kuluttua. He pääsivät sittenkin eteenpäin, heitä erotti tovereista enää tuskin kaksi metriä. Mutta nyt työskenneltiin sydän kylmänä, aivankuin kostaakseen, sillä avunpyynnöt olivat vaienneet, ne eivät kaikuneet enää metallikirkkaina. Oli jo päästy kahdenteentoista päivään töitten alkamisesta, viidenteentoista onnettomuudentapauksen jälkeen. Sinä aamuna olivat avunpyynnöt vaienneet.
Viimeinen onnettomuus oli taas kiihottanut Montsoun asukkaitten uteliaisuuden, porvarit innostuivat taas tekemään sinne kävelyretkiä ja Gregoirenkin perhe päätti seurata toisten esimerkkiä. Oli päätetty, että Gregoiret lähtevät Voreux'hon omilla ajoneuvoillaan, mutta rouva Hennebeau tulee hakemaan Lucieta ja Jeannea kääseissään. Deneulin näyttäisi heille johtamansa työt ja sitten lähtisivät he Requillartiin, missä Negrel kertoisi heille, millä kannalla olivat työt ja onko jotain toiveita. Lopuksi syötäisiin päivällinen kaikki yhdessä Hennebeaun luona.
Kun Gregoiret Cecilen kera saapuivat hävitetyn kaivoksen luo, oli rouva Hennebeau jo siellä viheriän-sinisessä puvussaan pitäen auringonvarjoa ylhäällä suojaksi kalpeaa helmikuun aurinkoa vastaan. Hennebeau itse oli myös siinä Deneulinin kanssa, samoinkuin tämän tyttäret. Rouva Hennebeau kuunteli hajamielisenä Deneulinin kertomuksen kanavan sulkujen rakentamisesta. Jeanne piirusteli albumiin raunioitten mahtavan näyn. Lucie istui hänen vieressään ja myöskin "ihaili" näköalaa.
Cecile, joka uhkui terveyttä ja nautti raittiista ilmasta, laverteli iloisesti, mutta rouva Hennebeau oli nähtävästi kyllääntynyt, hän lausui tyytymättömänä:
– Ei tässä todellakaan ole mitään kaunista.
Molemmat insinöörit nauroivat. He koettivat huvittaa vieraitaan, kulettivat heidät ympäri näyttäen ja selittäen, miten toimivat pumppu ja juntta, joka lyö maahan pölkkyjä. Mutta naiset tulivat levottomiksi. Heitä värisytti, kun he saivat kuulla, että pumput tulisivat olemaan toimessa kuusi, seitsemän vuotta ja mahdollisesti kauemminkin, ennenkuin kaikki vesi tulee pumpatuksi pois ja uudelleen voi panna kaivostyöt käymään. Ei, mieluummin ajatella jotain muuta, sillä näitä kauhuja kuullen voisi vielä nähdä pahoja unia.
– Lähtekäämme, sanoi rouva Hennebeau mennen kääsiensä luo.
Jeanne ja Lucie vastustivat. Miksi niin pian lähteä, eikä piirroskaan vielä ollut valmis. He tahtoivat jäädä, isä kyllä toisi heidät päivälliselle. Herra Hennebeau istui vaimonsa luo kääseihin, sillä hän tahtoi kysyä jotain Negrelilta.
– Lähtekää edeltäpäin, sanoi herra Gregoire. Me tulemme sitten, mutta ensin käväsemme kylässä. Lähtekää vaan, me tulemme kyllä Requillartiin samaan aikaan kuin tekin.
Hän nousi kääseihin vaimonsa ja Cecilen kera ja ajoivat hiljalleen mäkeä ylös, toisen vaunun vieriessä kanavaa pitkin.
Tehdäkseen huvimatkansa täydelliseksi olivat he tahtoneet samalla tiellä toimittaa vähän hyväntekeväisyyttä. Sakarian kuolema oli herättänyt heissä sääliä onnetonta Maheun perhettä kohti, josta puhuttiin koko ympäristössä. He eivät säälineet isää, tuota rosvoa, joka oli hyökännyt sotamiehiä vastaan. Hän ansaitsi kyllä kuolemansa. Mutta heitä liikutti onnettoman äidin kohtalo. Onneton nainen parka oli juuri kadottanut miehensä ja nyt odotti tytärtään, joka varmaankin jo oli menettänyt henkensä maan alla. Sitä paitsi kerrottiin raajarikkoisesta vaarista ja pojasta, joka oli tullut ontuvaksi maanvieremässä, sekä pienestä nälkään nääntyneestä tyttärestä lakon aikana. Tosin perhe oli ansainnut nämä onnettomuutensa inhottavalla uppiniskaisuudellaan, mutta Gregoiret tahtoivat kuitenkin näyttää armeliaisuutensa jalomielisyyttä, että he ovat valmiit unohtamaan kaikki ja sen osotukseksi tuovat almun. Kaksi huolellisesti käärittyä pakettia oli vaununistuimen alla.
Eräs vastaantullut eukko näytti, että Maheu asui No. 16 toisessa korttelissa. Mutta kun Gregoiret nousivat kääseistä, saivat he turhaan kolkuttaa ovelle, sillä ei kukaan avannut.
– Ei ole ketään kotona, kuinka harmillista, sanoi Cecile pettyneenä.
– Mitä me nyt teemme kaikella tällä?
Silloin avautui viereinen ovi ja Levaquen vaimo tuli esiin.
– Oi antakaa anteeksi, hyvä herrasväki! Anteeksi neiti! Etsittekö naapuriani? Hän ei ole kotona, hän on Requillartissa.
Ja hän alkoi syytää sanoja kertoen Maheun historian, toistaen monta kertaa, että köyhien täytyy auttaa toinen toistaan ja siksi ottaa hän Lenoren ja Henrin luokseen, että heidän äitinsä voisi käydä siellä odottamassa. Hän huomasi kääröt ja heti alkoi kertoa omasta onnettomasta tyttärestään, joka oli jäänyt leskeksi ja kuvasi omaa onnettomuuttaan silmät kiiluvina ahneudesta. Sitten mutisi hän epävarmana:
– Minulla on avain. Jos herrasväki välttämättä tahtoo sinne. Vaari on siellä kotona.
Gregoiret katsoivat häneen hämmästyneenä. Kuinka! Oliko vaari siellä eikä vastannut heille mitään. Nukkuiko hän sitten? Kun Levaquen vaimo avasi heille oven, pysähtyivät he kynnykselle hämmästyneinä näystä.
Bonnemort istui kuin naulattu tuolillaan kylmän kiukaan luona tuijottaen eteensä suurin, liikkumattomin silmin. Huone näytti nyt vielä isommalta tyhjänä huonekaluista ja kellosta, jotka sille olivat antaneet iloisen leiman. Tyhjillä seinillä riippui ainoastaan keisarin ja keisarinnan kuvat, joitten punaset huulet hymyilivät virallisesti. Ukko ei liikahtanut eikä edes räpäyttänyt silmiään, kun valo aukinaisesta ovesta sattui häneen. Hän katsoi tylsänä eteensä, ikäänkuin ei näkisikään tulijoita. Hänen edessään lattialla seisoi sylkykuppi missä oli tuhkaa ja millaisia pidetään kissoja varten.
– Älkää välittäkö hänestä, hän ei osaa olla kohtelias, sanoi Levaquen vaimo. – Varmaankin hänen päässään on joku ruuvi mennyt paikaltaan, sillä kahteen viikkoon jo ei hän ole lausunut sanaakaan.
Ukko liikahti ja rykäistyään sylkäsi sylky-astiaan mustaa sylkyä, hiilipölyä, jota oli hänen ruumiissaan. Sitten jäi hän taas istumaan liikkumattomana.
– Te olette tainnut vilustua, ukkoseni? – kysyi Gregoire ystävällisesti.
Ukko tuijotti yhteen pisteeseen kääntämättä edes päätään.
– Mutta isä, kuiskasi Cecile, meillehän on ennenkin kerrottu, että hän on raajarikkoinen ja viallinen, mutta me emme ole sitä ajatelleet.
Hän vaikeni hämmentyneenä. Hän asetti pöydälle kaksi viinipulloa ja vähän lihalientä ja otti toisesta kääröstä saapasparin. Se oli vaarille aiottu lahja. Hän seisoi neuvottomana pitäen kummassakin kädessä saappaan ja katsoi ukon turvonneita jalkoja, jotka eivät enää voisi milloinkaan kantaa ruumista.
– Ne ovat ehkä tulleet vähän myöhään, vaari? lausui Gregoire leikkisästi katkaistakseen epämukavan vaitiolon.
Bonnemort ei kuullut mitään eikä vastannut mitään. Hänen kasvonsa näyttivät kylmiltä ja jäykiltä.
Silloin asetti Cecile saappaat seinän viereen.
– Hän ei sano teille kiitostakaan! huudahti Levaquen vaimo heittäen kadehtivan silmäyksen saappaisiin.
– Yhtä vähän kuin ankka, jolle annettaisiin silmälasit, jos saan luvan sanoa.