Tuskin oli hän ehtinyt päästä katolle, kun alkoi kuulua huutoja:
– Katsokaa! katsokaa! Kissa on katolla! pst! Ottakaa kiinni!
Joukko oli huomannut hänet katolla. Kuumeisessa innossaan oli hän lihavuudestaan huolimatta kevyesti kiivennyt aidalle ja nyt ryömi hän mahallaan katolla ikkunaa kohti. Mutta katto oli melkein jyrkkä, suuri vatsa oli tiellä ja kynnet repeytyivät, Hänen olisi varmasti onnistunut päästä perille, ellei hän vapisisi pelosta, että he rupeavat heittämään häneen kiviä, sillä joukko, jota hän ei nähnyt, huusi:
– Ottakaa kissa kiinni! – Ottakaa kiinni!
Äkkiä päästivät molemmat kädet irti otteensa ja hän vieri kuin pallo, kolautti katon räystääseen ja putosi suoraan välimuurin yli niin onnettomasti, että hän kaatui suoraan maantielle, missä hän iski kallonsa rajapyykkiin. Aivot vierivät ulos hiekkaan. Hän oli kuollut.
Ensi hetkessä valtasi kaikki hämmästys. Etienne pysähtyi pudottaen kirveen kädestään. Maheu, Levaque ja muut unohtivat puodin ja katsoivat muuriin päin, missä virtasi kapea punainen juova.
Mutta hetken perästä huudot uudistuivat. Ensimäisinä syöksyivät naiset esiin huumaantuneina veren näystä.
– Siis on oikeus olemassa! Sinä, sika, nyt olet pakahtunut!
He ympäröivät hänen vielä lämpimän ruumiin alkaen tehdä pilkkaa hänestä ja nauraen kutsuivat hänen murskaantunutta päätään katalaksi kuonoksi, purkaen häneen kaiken vihaansa, jota oli karttunut vuosien aikana.
– Minä olen sinulle velkaa kuusikymmentä frankia, huusi Maheun vaimo, – nyt olemme kuitit. Nytpä et enää voi kieltää luottoa. Maltahan, minä lihotan sinut!
Hän kourasi jäätynyttä multaa ja työnsi hänen ammottavaan suuhunsa.
– Se! Syö… syö sinä! Riittää jo meitä syödä.
He pilkkasivat häntä kaikin tavoin. Kuollut makasi selällään ja katsoi jähmettynein silmin taivaaseen. Mutta, jonka Maheu oli sysännyt hänen suuhunsa, oli hänen leipänsä, jota hän ei ollut tahtonut antaa nälkäisille. Hänen ahneutensa ei ollut tehnyt häntä onnelliseksi.
Naiset häärivät kuin naarassudet hänen ympärillään etsien sellaista kostoa, joka voisi tyydyttää heidän vihaansa.
Silloin la Brule huusi äkkiä:
– Kuohitaan hän kuin koiraseläin!
– Niin, niin, hän on tehnyt kyllin ruokottomuuksia.
Mouquette laski hänen housunsa alas, Levaquen vaimo koukisti hänen säärensä. La Brule alkoi silloin kuihtunein laihoin sormin repiä hänen jäsenensä sellaisella voimalla, että hänen luunsa narskuivat ponnistuksesta. Nahka ei tahtonut irtaantua, mutta hänen onnistui sentään repäistä palanen veristä lihaa, jota hän puistatti ilmassa kohotetuin käsin ja huusi voitonriemuissaan:
– Siinä se on! Siinä se on!
Naisten kimakat äänet huusivat häväistyksiä tuolle inhottavalle voiton merkille.
– Ah, sinä heittiö! Nytpä tyttäremme eivät enää tule raskaiksi sinusta!
– Etpä enää saa herkutella, emmekä me rupea huvittamaan sinua jokaisesta annetusta leipäpalasestasi!
– Minä olen sinulle vielä velkaa kymmenen frankia… Tahdotko kuitata sen? Minä olen valmis, jos sinäkin vielä voit…
Tästä sukkeluudesta valtasi heidät synkkä ilo. He näyttivät toinen toisilleen lihapalan, kuin petoeläimen, josta he kaikki olivat kärsineet ja jonka vihdoinkin olivat tappaneet. Nyt se oli voimaton ja täydelleen heidän vallassaan. He syljeskelivät siihen toistaen vihansekaisella ylenkatseella.
– Hän ei voi enää! Niin, ei voi! Ei häntä haudata miehenä… Mätänee siellä, eikä kelpaa enää mihinkään…
La Brule pisti lihapalan kepin päähän ja puistaen sitä kuten viiriä ylhäällä, kiiti eteenpäin taistelevien naisten seuraamana. Veren pisaroita tippui. Kurja palanen riippui kepin päässä kuin lihapalanen lihakauppiaan tiskiltä.
Maigratin vaimo seisoi yhäti ikkunassa. Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat hänen kasvoihinsa, jotka näyttivät nyt hymyileviltä. Mies oli juonut ja pettänyt hänet joka askeleella. Aamusta iltaan täytyi hänen istua konttorikirjojen ääressä. Mahdollisesti hän hymyili tosiaankin, kun naiset juoksivat sivutse kantaen lihapalaa kepin päässä.
Miehet seisoivat jähmettyneinä kauhusta katsellessaan naisten hommia. He eivät voineet estää heitä heidän työssään. Tisonin kapakasta kurkisti muutamia henkilöitä, Rasseneur kalpeni inhosta. Sakarias ja Philomene kivettyivät paikalle odottamattomasta näystä, Bonnemort ja Mouque pudistivat moittivasti päitään. Ainoastaan Jeanlin ilakoi ja pukkasi milloin Lydiaa milloin Bebertia kylkeen.
Rouvat ja neidit katselivat tirehtöörin takaa.
– Mitä he kantavat? kysyi Cecile.
He eivät nähneet, miten Maigratille oli käynyt, sillä muuri oli välillä.
– He ovat varmaankin ryöstäneet makkarapuodin, kuiskasi rouva Hennebeau, – se näyttää sianlihapalalta.
Mutta samassa rouva Gregoire pukkasi häntä hiljaa polvellaan ja hän vaikeni purren huultaan. He istuivat aivan kivettyneinä ja tytöt kalpeina kauhusta.
Etienne kohotti jälleen kirveen. Mutta kaikkien mieliala oli muuttunut; maassa makaava kuollut ikäänkuin esti pääsyn puotiin. Jotkut työmiehet alkoivat poistua. He olivat aivankuin kyllääntyneet viimeisestä tapauksesta. Maheu seisoi synkkànà, kun äkkiä kuuli hän jonkun äänen kuiskaavan hänelle, että hän pakenisi. Hän kääntyi ja näki Katarinan edessään, joka oli yhä vieläkin miehen vaatteissaan hengästyksissään. Mutta hän ei tahtonut häntä kuullakaan, vaan tyrkkäsi hänet pois uhaten lyödä. Tyttö väistyi onnettomana, mutta sitten lähestyi epävarmana Etienneä.
– Pakene pian, santarmit tulevat tänne!
Etienne tahtoi myös ajaa hänet pois punastuen muistaessaan tytön korvapuustia. Mutta tyttö ei väistynyt, vaan sai hänen heittämään pois kirveen käsistään ja veti hänet väkisin mukaansa.
– Minä sanon, että santarmit tulevat… Kuulehan. Chaval on tuonut heidät, jos tahdot sen tietää. Mutta minusta se tuntui niin katalalta, että minä juoksin tänne… Pakene, minä en tahdo, että he ottaisivat sinut.
Ja Katarina vei hänet. Samassa alkoi kuulua kumeaa jyrinää etäältä, joukosta kuului huutoja: "Santarmit, santarmit!" Alkoi yleinen pako ja hämminki ja kahden minutin kuluttua oli tie aivan tyhjä aivankuin tuulen pyörre olisi lakaissut sen puhtaaksi. Vain Maigratin ruumis makasi tummana möhkäleenä valkosessa maassa.
Tisonin kapakan luona seisoi Rasseneur, joka kevein mielin tervehti asestetun voiman voittoa. Montsou oli tyhjä. Mutta laskettujen verhojen takana istuivat varakkaat asukkaat hikoillen kylmää hikeä ja kiristäen hampaitaan uskaltamatta edes katsoa kadulle.
Santarmit tulivat yhä lähemmäksi raskaassa tahdissaan ja täyttivät tien mustana joukkona. Heidän jälestään ja suojeluksen alla ajoi leipuri Marchiennesta. Hän pysähtyi tirehtörin talon edustalle ja hypähtäen rattailta alkoi rauhallisesti nostaa rattailta koria, missä oli tilattuja leivoksia.
KUUDES OSA
I
Oli kulunut helmikuun ensimäinen puolisko, kylmyys ja pimeys teki sen vielä pitemmäksi, josta lakkolaisten kärsimykset vain kasvoivat. Taas alkoi maanteillä liikkua virkamiehiä: Lillen prefekti, prokuraattori ja joku kenraali. Santarmit yksin eivät näyttäneet riittävän, vaan Montsouhun lähetettiin koko rykmentti, joka oli sijoitettu Beaugnien ja Marchiennen välille. Sotamiehet vartioivat kaivoksia, koneita, tirehtörin taloa ja yhtiön varastohuoneita, näkyipä piikkejä joidenkin varakkaampienkin talojen edustalla. Ylhäällä mäellä Voreux'n luona seisoi vahti yötä päivää ja joka toinen tunti kaikui huudot aivankuin valloitetussa vihollismaassa.
– Ken siellä? Sanokaa tunnussana!
Työhön ei oltu ryhdytty missään, päinvastoin lakko vain laajeni: Crevecoeurissa, Miroussa ja Madeleinessa olivat työt pysähtyneet samoilla perusteilla kuin Voreux'ssa, Feutry-Cantelissa ja Victoiressa työtä tekevien lukumäärä yhä supistui, Saint-Thomasessakin, joka tähän asti oli säästynyt lakosta, väheni työläisiä.
Asestettu voima synnytti työläisten ylpeyden ja he pysyivät itsepäisinä. Mutta tässä äänettömyydessä ja näennäisessä alistuvaisuudessa oli jotakin, joka muistutti häkissä olevan petoeläimen alistuvaisuutta, joka on valmis hyökkäämään kesyttäjänsä niskaan niin pian kuin tämä kääntyy selin.
Yhtiö kärsi tästä työn kuolemasta ja alkoi jo suunnitella kutsua uutta työvoimaa Belgiasta, mutta ei vielä uskaltanut. Ja niin pysyi taistelu samalla asteella työläisten, jotka sulkeutuivat asuntoihinsa, ja sotajoukkojen välillä, jotka vartioivat kuolleita kaivoksia.
Rauha oli koitunut heti seuraavana päivänä mellakoitten jälkeen, mutta sen alla piili sellainen pelko ja kauhu että tapahtuneista hävityksistä puhuttiin mahdollisimman vähän. Toimeenpantu tutkinto totesi, että Maigrat oli kuollut kaatuessaan katolta ja ilkeästä ruumiin häväistyksestä kulki vain hämäriä huhuja. Toiselta puolen yhtiö ei tahtonut paljastaa hävityksiään samoinkuin Gregoiret välttivät kaikkia oikeudenkäyntiä, josta heidän tyttärensä maine voisi kärsiä. Kuitenkin oli tapahtunut muutamia vangitsemisia, mutta kuten tavallisesti oli pantu kiinni henkilöitä, jotka eivät olleet johtajia ja joilta siis ei voitu urkkia mitään. Erehdyksestä oli Pierron saanut kädet kahleissa kulkea Marchienneen. Tälle nauroivat toverit kauan aikaa. Santarmit olivat niinikään vähällä viedä Rasseneurin.
Hallinto haki tyydytystä siitä, että laati listoja niistä, jotka pitäisi erottaa työstä ja lähetti työkirjoja tukuttain takaisin. Niin kävi Maheulle, Levaquelle ja ja vielä kolmellekymmenelle neljälle toverille kylästä No. 240. Mutta pääsyy lankesi Etienneen, joka oli kadonnut tuona muistorikkaana iltana eikä ollut missään löydettävissä. Chaval oli nim. antanut hänet ilmi.
Montsoun asukkaat heräsivät yöllä luullen kuulevansa hätäsoittoa ja ollen tuntevinaan ruudin hajua. Mikä lopullisestikin sai heidän päänsä pyörälle, oli uuden papin Ranvierin saarna, laihan ja tulisen abotin, joka oli tullut Joiren tilalle. Hän väitti, että porvaristo oli syynä kaikkeen, sillä se oli riistänyt kirkolta sen muinoisen vapauden ja väärinkäyttäen sitä oli muuttanut tämän maan kärsimysten ja vääryyden tyyssijaksi. Sen uskottomuuden tähden, sen haluttomuuden tähden palata ensimäisten kristittyjen veljelliseen rakkauteen kasvaa kansan tyytymättömyys, joka voi puhjeta suurena onnettomuutena. Vieläpä hän uskalsi mennä niin pitkälle, että uhkasi rikkaita, että jumala asettuu köyhien puolelle, jolleivät he tahtoisi kuulla jumalan ääntä. Hän ottaa uskomattomilta heidän rikkautensa ja jakaa ne osattomille kunniakseen. Jumalaa pelkääväiset eukot vapisivat, mutta notarius ilmoitti, että nuo saarnat olivat pahinta sosialismia, ja milloin tahansa voitaisiin odottaa, että pappi ottaisi ristin käteensä ja menisi joukon etunenässä hävittämään v. 1789 porvarillista yhteiskuntaa.
Kun Hennebeauta varoitettiin tästä, kohautti hän olkapäitään sanoen:
– Jos hän aikoo liiaksi kyllästyttää meitä, niin kyllä piispa hänet korjaa.
Sillä välin kun koko tasanko oli paniikin vallassa, eleli Etienne Requillart'in syvyyksissä, Jeanlinin maanalaisissa komeroissa. Kukaan ei aavistanut, että hän oli näin lähellä.
Hän eli siellä tavallaan yltäkylläisyydessä; oli löytänyt viinaa, paistetun kalan jätteitä ja kaikellaista muuta ruokatavaraa. Suuri heinäkasa oli mainio vuoteeksi, ilma oli aina tasainen ja lämmin, eikä tuntenut vetoa lainkaan. Puuttui ainoastaan valoa. Jeanlin, joka oli ihastuksissaan, että saa vetää santarmeja nenästä, oli hänen oikea suojelusenkelinsä. Hän hankki Etiennelle kaikki, hiusvoidettakin, mutta tähän saakka ei hänen onnistunut näpistellä kynttilää.
Jo viidentenä päivänä ei Etienne sytyttänyt tulta muulloin kuin syödessä. Hän ei voinut saada palaa niellyksi ilman valoa. Tuo ainainen musta yö kidutti häntä äärimmäisyyksiin. Vaikka hän eli täydessä turvassa, lämpimässä, sai syödä ja nukkua, painosti pimeys kuin vuori hänen mieltään.
Ja lisäksi hän söi varastettua. Kommunistisista mielipiteistään huolimatta heräsi hänessä vanhoja ennakkoluuloja, niin että hän lopuksi ei syönyt muuta kuin kuivaa leipää.
Sitä paitsi kärsi hän häpeätä ja katumusta siitä, että oli nälkäisellä vatsalla juonut viinaa, niin että oli melkein hyökätä veitsi kädessä Chavaliin. Häntä kauhistutti, ettei hän voinut ottaa ryyppyäkään ilman että hänessä heräisi peritty kiihko hyökätä ihmisiin.
Kun hän oli päässyt siihen turvallisuuteen, makasi hän aluksi kaksi päivää kuin kuollut väsyneenä kaikista tapauksista. Mutta inho ja kyllääntyminen ei haihtunut, kun hän siitä heräsi. Hän tunsi väsymystä, kirpeää makua suussa ja päänkolotusta, aivankuin pitkän juomisen jälkeen.
Kului viikko. Maheut tiesivät, missä Etienne oli, mutta eivät voineet lähettää kynttilää, niin että täytyi syödäkin pimeässä. Nyt Etienne makasi päiväkaudet pitkällään heinillä. Hänen päässään kiiri epämääräisiä ajatuksia, joita hän tuskin itsekään uskoi. Hän tunsi vastenmielisyyttä kaikkia noita alhaisia, raakoja vaistoja ja tekoja kohtaan, joita oli ilmennyt mellakassa. Vaikkakin pimeys vaivasi häntä, ei hän voinut ilman vastenmielisyyttä ajatella sitä hetkeä, jolloin hänen pitäisi palata kylään. Kun hän vain ajatteli työläisten eläimellistä elämää ainaisine sipulinhajuineen, alkoi häntä ylönannattaa. Hän tunsi, ettei häneltä riitä voimia odottaa voittoa tässä pakkotyössä. Halu päästä heidän johtajaksi, etäännytti hänet heistä ja lähennytti niihin porvareihin, joita hän niin vihasi.
Kerran Jeanlin toi kynttilän pätkän, jonka hän oli varastanut ajurin lyhdystä ja se tuotti Etiennelle suurta mielihyvää. Kun pimeys alkoi painostaa häntä niin, että hän luuli päänsä halkeavan, sytytti hän kynttilän, mutta kun kauhun tunne oli ohi, sammutti hän sen taas. Hän säästi tuota valoa, joka oli yhtä välttämätön elämälle kuin leipä. Maatessaan siinä ajatteli hän yhä, mitä toverit mahtavat tehdä siellä ylhäällä. Hän piti suurena konnantyönä jättää heidät nyt. Joskin hän piileskeli, niin ainoastaan sitä varten, että voisi jäädä vapaaksi, neuvotella heidän kanssaan ja toimia yhdessä. Nyt pitkien ajattelujen jälkeen oli hän vihdoin löytänyt itselleen päämäärän. Hän päätti ruveta Pluchart'iksi, jättää työn ja toimia yksinomaan poliittisella alalla sillä henkinen työ vaatii ihmisen kaikki voimat.
Toisen viikon alussa kertoi Jeanlin, että santarmit olivat lakanneet häntä etsimästä luullen hänen paenneen Belgiaan, silloin päätti hän yön tullen ryömiä esiin piilopaikastaan. Hän tahtoi nähdä, miten asianlaita oli ja oliko mahdollisuutta jatkaa vielä taistelua. Jo ennen lakon alkua oli hän epäillyt sen menestystä, mutta antanut perään asianhaaroille. Ajaksi oli kapina huumannut hänet, mutta nyt oli hän mietteissään taas palannut entiseen epäilykseensä eikä toivonut yhtiön antavan perään. Hän ei kuitenkaan myöntänyt sitä itselleen, mutta häntä kiusasi vastuunalaisuus kaikista kärsimyksistä, jotka työläisten turhaan piti kestää. Lakon päättyminen olisi myöskin hänen vaikutusvaltansa päättymistä. Mutta hän pakotti itsensä jättämään kaikki nuo alhaiset laskelmat ja saamaan takaisin entisen uskonsa, vakuuttamaan itselleen, että vastustus on vielä mahdollinen, että kapitali ennemmin häviää kuin työ tekee itsemurhan.
Tosiaankin ympärillä kaikki puhui hävityksestä. Kun hän öisin kulki varhain, oli hän kuulevinaan vararikkojen rysäyksiä tasangon toisesta päästä toiseen. Tien varrella oli suljettuja tehtaita, hyljättyjä rakennuksia, jotka seisoa mätänivät lyjiynraskaan taivaan alla. Erittäinkin olivat sokeritehtaat kärsineet. Sekä Hotonin että Fauvellen sokeritehtaat olivat ensin supistaneet työläisten lukumäärän ja sitten aivan romahtaneet. Dutillelin myllyssä oli viimeinen myllynkivi pysähtynyt toisena kuukauden lauantaina ja Bleuzen kaapelitehdas oli romahtanut lakon johdosta.
Montsoun lakko, joka oli aiheutunut kehittyvästä teollisuuspulasta, lisäsi sitä vielä enemmän jouduttaen häviötä. Entisten paheen syiden lisäksi – tilauksien lakkauttaminen Amerikasta ja pääomien puute jotka ylituotanto oli niellyt – tuli nyt uusi: hiilien puute niissä tehtaissa jotka vielä olivat työssä.
Pelästyneenä yleisestä teollisuuden seisauksesta yhtiö supisti hiilen saantia, antoi työläistensä kärsiä nälkää ja lopuksi tuli siihen, että joulukuun lopulla sillä ei ollut enää hiilen palastakaan varastossa Yksi häviö seurasi toista, niin että niitten vaikutukset tuntuivat kauas ympäristöön, Lillessä, Douaissa ja Valenciennessa, missä monet perheet joutuivat häviön partaalle, syystä että monet pankkimiehet lähtivät karkuun.
Usein öisillä retkillään Etienne pysähtyi tien käänteessä kuunnellen hiljaisuutta, joka oli tullut entisen teollisuuselämän tilalle. Hän hengitti syvään ja hänet valtasi hävityksen ilo. Mahdollisesti se päivä ei ollut kaukana, jolloin vanha maailma katoaa ja kaikki ihmiset tulevat yhdenvertaisiksi.
Tietysti eniten häntä huvitti yhtiön kaivokset. Hän kulki pimeydessä toisesta kaivoksesta toiseen ja iloitsi, jos löysi niissä uusia hävityksiä. Maanvieremiä tapahtui alinomaa käyden yhä uhkaavimmiksi.
Kaikki nuo onnettomuudet herättivät Etiennessä jälleen toivoa. Hän alkoi uskoa, että kolmas taistelukuukausi vihdoin tappaisi tuon kummituksen, joka oli piiloutunut tuntemattomaan pyhäkköönsä. Hän tiesi, että Montsoun levottomuudet olivat herättäneet suurta levottomuutta Pariisin lehdissä. Hallitus ja vastustuspuolueen lehtien välillä oli noussut kova väittely. Erittäinkin hyökättiin Internationaleen, jota hallitus oli alkanut pelätä. Yhtiö ei enää voinut tekeytyä tietämättömäksi, vaan lähetti kaksi tirehtöriä paikalle tutkimaan asiaa näyttäen kuitenkin olevansa aivan välinpitämätön asiasta. Tirehtörit olivat vain kolme päivää paikkakunnalla ja lähtivät pois ilmoittaen, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta toiselta puolen kerrottiin Etiennelle, että nuo herrat olivat paikalla ollessaan toimineet kuumeentapaisella kiireellä, pitivät kokouksia, joista kukaan heitä ympäröivistä ei lausunut sanaakaan. Hän päätti, että he ainoastaan teeskentelivät olevansa rauhallisia ja että heidän pikainen poistumisensa oli pako, siksi hän taas varmistui voitosta, koska nuo vaaralliset herrat perääntyivät.
Mutta seuraavana yönä hän taas epäili. Yhtiöllä oli aivan liian luja peruste, niin ettei sitä voisi kaataa noin helposti. Mitä siitä, vaikka se nyt kadottaisikin miljoonia, se voi pian ne taas saada työläisten työstä. Eräänä iltana kulki hän Jean-Bartiin saakka ja täällä hän sai tietää asian oikean laidan. Eräs vahti kertoi, että Vandame aiotaan siirtää Montsoulle. Deneulineilla vallitsi huhujen mukaan kauhea puute, isä oli sairastunut ja vanhettunut rahahuolista, tyttäret taistelivat velkojia vastaan ja koettivat pelastaa edes vaaterääsyt. Ei työväen kylissäkään kärsitty niin paljon kuin tässä porvaritalossa, missä juotiin vettä salaa. Jean-Bartissa ei oltu uudestaan ryhdytty työhön ja Gaston-Marien piti hankkia uusi pumppu. Sitä paitsi pikaisista korjauksista huolimatta oli alkanut vedentulva, joka oli myös aiheuttanut suuria menoja.
Deneulin oli vihdoinkin rohjennut pyytää Gregoirelta satatuhatta frankia lainaksi, mutta sai kieltävän vastauksen, joka lopullisesti mursi hänet. Gregoiret selittivät kieltonsa johtuvan yksinomaan rakkaudesta häntä kohtaan, jottei hän enää jatkaisi turhaa taistelua, ja he kehoittivat häntä myymään Vandamen. Mutta Deneulin kieltäytyi taas kiivaasti. Häntä raivostutti, että hänen täytyi suorittaa lakon kustannukset. Aluksi toivoi hän saavansa halvauksen ja kuolevansa pois. Mutta mitä tehdä? Täytyi ryhtyä neuvotteluihin. Kahtena päivänä kiisteli hän Montsousta saapuneitten hallintomiesten kanssa raivostuen siitä, miten tyynesti he käyttivät hänen tilaansa hyväkseen arvostellen hänen uuteen kuntoon asetettua mainiota kaivosta aivan vähäpätöiseksi ja hän huusi jyrisevällä äänellä: ei koskaan! Sillä tirehtörit matkustivat pois Pariisiin odottaakseen hänen viimeisiä kuoleman kouristuksiaan. Etienne arvasi, että yhtiö siitä tahtoi saada itselleen korvauksen kuluistaan ja hänet valtasi taas epätoivo. Suuret kapitalit olivat voittamattomat, sillä taistelun tuoksinassa ne ammentavat uusia voimia niellen heikommat, jotka joutuvat perikatoon niiden rinnalla.
Onneksi tuli Jeanlin seuraavana päivänä tuoden iloisen uutisen. Voreux'ssa paalutus oli aivan lahota, vettä tihkui kaikista koloista, jonka vuoksi sinne oli lähetetty useita puuseppiä.
Siihen saakka oli Etienne välttänyt Voreux'n, sillä häntä häiritsi vahti, joka seisoi mäellä. Häntä ei voinut mitenkään välttää, hän hallitsi koko ympäristön kuin rykmentin lippu. Kolmen aikana taivas peittyi pilveen ja hän päätti lähteä Voreux'hon, missä toverien kerronnan mukaan paalutus oli hyvin huonossa kunnossa. Heidän mielestään sen olisi pitänyt laittaa aivan uudelleen, mutta se ottaisi kolmen kuukauden ajan, jolloin ei mikään työ olisi mahdollinen.
Kun hän palasi päivän koitteessa, näki hän taas vahdin paikallaan. Tällä kertaa hän ei voinut olla huomaamatta Etienneä. Hän kulki ajatellen noita sotamiehiä, jotka otetaan kansan keskuudesta ja asetetaan kansaa vastaan. Kuinka helposti vallankumous onnistuisikin, jos armeija menisi kansan puolelle! Ei tarvittu muuta kuin että talonpojat ja työläiset muistaisivat kasarmissa alkuperänsä. Siinä on suurin vaara nykyiselle yhteiskunnalle. Ajatellessaan sotajoukon mahdollista petosta porvarit pelosta kiristävät hampaitaan. Huhuttiin että jo nytkin on kokonaiset rykmentit tartutetut sosialismilla. Mahtoiko se olla tosi? Voittaisiko totuus porvarien patruunien avulla? Ja äkkiä tuli hänen päähänsä ajatus, että rykmentti, joka vartioi kaivoksen, voisi äkkiä mennä lakkolaisten puolelle, ampua hallinnon ja antaisi kaivoksen työläisille.
Näin ajatellessaan huomasi hän nousevansa mäelle. Miksi ei hän voisi rupatella sotamiehen kanssa? Hän saisi ainakin tietää, mihin tämän mielipiteet kallistuvat. Välinpitämättömän näköisenä hän jatkoi kiipeemistä ollen poimivinaan maasta vanhoja risuja. Vahti seisoi liikkumattomana.
– Paha ilma on, kaveri, lausui Etienne vihdoin, eikö? Varmaankin saamme lunta.
Sotamies oli pieni valkoverinen kalpeine rusottuneine kasvoineen.
– Niin kaiketikin, vastasi hän.
Hän katsoi sinisillä silmillään taivaaseen, joka oli peittynyt himmeällä, harmaalla sumulla.
– Tyhmiähän ne ovat kun asettivat teidät siihen palelemaan! – jatkoi Etienne. Aivankuin odotettaisiin kasakkain hyökkäystä!.. Kylläpä täällä tuuleekin, piru vieköön!
Sotamies-rukka värisi sinellissään, mutta ei valittanut. Tosin olihan siinä pieni vahtikoppi, johon Bonnemort-vaari piiloutui huonolta säältä, mutta vahtisotamiehellä ei ollut oikeutta poistua mäen kukkulalta ja hän seisoi uskollisesti pitäen jähmettynein sormin pyssyään. Hän kuului kuudenkymmenen-henkiseen osastoon, joka vartioi Voreux'ta ja hänen vuoronsa seisoa vahdissa sattui usein, jonka vuoksi hänen jalkansa olivat aivan paleltua. Heidän ammattinsa vaati sen ja hän täytti tylsällä nöyryydellä kaikki, mitä häneltä vaadittiin ja vastasi yksisanaisesti Etiennen kysymyksiin kuin torkkuva lapsi.
Turhaan koetti Etienne neljännestunnin ajan saada hänet juttelemaan politiikkaa. Hän vastasi niin ja ei, aivankuin ei ymmärtäisi, mistä on kysymys; jotkut hänen tovereistaan olivat puhuneet, että heidän kapteeninsa on tasavaltalainen, mutta hänestä se oli yhdentekevä, se ei kuulunut hänelle. Jos hänen käsketään ampumaan, niin tekee hän sen, jottei joutuisi rangaistavaksi. Etienne kuunteli häntä ja hänen sydämessään alkoi kiehua, hän tunsi työläisen vihaa sotaväkeen, noihin veljiin, joitten sydämet muutetaan pukemalla heidät punasiin housuihin.
– Mikä on nimesi?
– Jules.
– Mistä sinä olet?
– Tuolta Plogoflsta.
Hän viittasi epämääräisesti kädellään. Se oli jossain Bretagnessa, enempää ei hän tietänyt. Mutta kuitenkin kotipaikan muisto sai hänet vähän vilkastumaan.
– Siellä on äitini ja sisareni. He varmaankin odottavat minua. Mutta en minä pääse vielä pian. Herra jumala, kuinka pitkä matka onkaan kotiini!
Hänen silmänsä kostuivat, vaikkakin hän yhä vieläkin hymyili. Autio Plogofkenttä, karu niemi, jota myrskyt pieksivät, näyttäytyi hänelle kirkkaan auringon valossa punasen kanervan peittämänä.
– Mutta sano, luuletko että minulle annetaan kuukauden loma kahden vuoden perästä, jollei minua lainkaan rangaista, kysyi hän.
Etienne alkoi myös kertoa Provençesta, jonka hän oli jättänyt aivan pienenä. Päivä vaaleni ja lumihiutaleita yhä putoeli taivaasta. Mutta äkkiä hän pelästyi huomatessaan Jeanlinin, joka alhaalla kyyryskeli pensaissa ja teki hänelle jotain merkkejä. Poika oli varmaankin suuresti hämmästynyt nähdessään Etiennen sotamiehen seurassa. Ja tosiaankin, mitä hyödytti haaveilla veljeytymisestä sotamiehen kanssa? Vielä kestää vuosia, ennenkuin se kävisi mahdolliseksi. Häntä alkoi harmittaa hänen epäonnistunut kokeilunsa, ikäänkuin hän olisi odottanut siitä suoranaista menestystä. Mutta äkkiä ymmärsi hän Jeanlinin merkit: vahdin muuttoaika lähestyi. Silloin lähti hän juoksujalkaa mäkeä alas ja suoraan turvapaikkaansa Requillart'iin. Hänen mielensä oli alakuloinen ikäänkuin hän aavistaisi tappiota.
Patrulli saapui ja taas kaikui tavallinen huuto:
– Ken siellä? Mikä tunnussana?
Sitten raskaat askeleet kääntyivät takaisin kumeasti kolisten kuin valloitetussa maassa.
Päivä alkoi, mutta kylässä ei liike vielä alkanut.