– Leipää! Leipää! Leipää!
Lakkolaiset ryntäsivät Montsouhun silläaikaa kun santarmit, odottaen hyökkäystä Voreux'hon, kiiruhtivat sinne.
Kahden kilometrin päässä Montsoun ensimäisistä taloista, suuren maantien ja Vamdamen tien risteyksessä, täytyi rouva Hennebeaun ja nuorten neitien katsella joukon kulkuetta. He olivat viettäneet päivän Marchiennessä onnistuneesti, syöneet aamiaisen tirehtöörin luona ja sen jälkeen katselleet työhuoneita ja läheistä lasitehdasta. Paluumatkalla oli Cecilen päähän pälkähtänyt juoda kupillinen maitoa pienessä talonpoikaismökissä, jonka hän näki tien varrella. He astuivat alas ajoneuvoiltaan ja Negrel hevosen selästä. Talonpoikaisnainen hämmästyi suuresti saadessaan nähdä noin hienoa seuraa ja alkoi hääriä, selittäen että hänen ensin täytyy levittää valkoinen pöytäliina pöydälle. Mutta Lucie ja Jeanne tahtoivat nähdä miten lehmiä lypsetään ja koko sakki otti kupit käteensä ja lähti navettaan, pitäen kepposta äärettömän hupaisena.
Rouva Hennebeau hymyili äidillisesti ryypiskellen maitoa, kun äkkiä etäinen melu teki hänet levottomaksi.
– Mikä siellä on?
Navetta oli maantien varrella, mistä siihen vei portti, ollen samalla heinälatona. Nuoret tytöt kurottivat päänsä puoliavonaisesta portista ja saivat hämmästyksekseen nähdä vasemmalla Vandamen tiellä liikkuvan, pimeän, kiljuvan ja räyhäävän joukon lähenevän.
– Saakeli, mutisi Negrel lähestyen heitä, ovatko todellakin meidän suunsoittajamme menneet noin pitkälle?
– Varmaankin ne on kivihiilenkaivajat taasen, lausui talonpoikaisvaimo, – ne ovat jo pari kertaa kulkeneet tästä ohi.
Hän puhui varovaisesti tarkaten minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät herrasväkeen ja kun hän huomasi naisten kasvoissa kauhun ilmeen, lisäsi hän heti:
– Sellaisia roistoja ne ovat!
Negrel näki, että oli myöhäistä istua kääseihin ja ajaa Montsouhun, Hän käski kuskin ajaa kääsit pihaan ja mikäli mahdollista piilottaa ne katoksen alle, Saman katoksen alle sitoi hän hevosensa, jota eräs poikanen oli pitänyt suitsista. Kun hän palasi, olivat hänen pelästynyt tätinsä ja nuoret tytöt aikeissa seurata talonpoikaisvaimoa, joka kehoitti heitä piiloutumaan hänen taloonsa. Mutta Negrelin mielestä oltaisiin eniten turvassa siinä, missä oltiin, sillä ei tietystikään kenenkään mieleen johtuisi etsiä heitä heinien seasta. Valitettavasti maantielle johtava portti ei ollut tiivis, niin että voitiin nähdä kaikki, mitä tapahtui kadulla.
– No, rohkeutta vaiti! lausui hän leikillään. Me myymme henkemme kalliisti.
Tämä leikki pelästytti heidät vielä enemmän. Melu yltyi, vaikka raoista ei vielä näkynyt mitään.
Rouva Hennebeau aivan kalpeni kiukusta noille hävyttömille työläisille, jotka pilaavat hänen huvinsa, ja seisoi toisten takana heittäen sivuille levottomia katseita. Lucie ja Jeanne vaikkakin myös pelkäsivät eivät voineet voittaa uteliaisuuttaan ja pysyivät kiinni raoissa, sillä he tahtoivat nähdä kaikki.
Pauhina yhä lähestyi, maa tärisi jalkojen töminästä ja vihdoin joukon etunenässä kiiti Jeanlin toitottaen torveensa.
– Ottakaa esiin hajuvesipullonne, kansan henkeä tuntuu ilmassa, kuiskasi Negrel. Huolimatta tasavaltaisista mielipiteistään pilkkasi hän mielellään naisten seurassa tuota roskaväkeä.
Mutta hänen sukkeluutensa hukkui rajujen huutojen mylvinään. Naiset tulivat näkyviin. Heitä oli lähes tuhat, tuulesta pörröisine hiuksineen, puettuina rääsyihin, joista näkyi paljas naaraitten ruumis, naaraitten, jotka olivat väsyneet tuottamaan maailmaan sikiöitä nälkäkuolemaan.
Sen jälkeen tuli miehet, kaksituhatta vimmastunutta olentoa, jotka kulkivat niin tiheänä joukkona kuin laava, ettei voinut erottaa missä päättyy toisen rääsyt ja missä alkaa toisen, sillä kaikki suli yhteen. Silmät säihkyivät, suut olivat ammollaan – he lauloivat Marseljesia, jonka sanat hävisivät soinnuttomaan mylvinään säestettyinä puukenkien töminällä jäätyneellä maapinnalla. Päitten yli kohosivat kepit ja tangot, sekä korkeimpana kirves, jonka jonkun käsi piti koholla. Tämä ainoa kirves oli ikäänkuin joukon viiri ja sen terä kuvasti taivaan siniä vastaan kuin guillotinin veitsi.
– Miten julmia kasvoja! kuiskasi rouva Hennebeau.
– Piru vieköön, enhän tunne ainoatakaan noista! – murisi Negrel hampaittensa välistä. – Mistä tulevat kaikki nuo ryövärit?
Ja todellakin, vihanraivo, nälkä, kahden kuukauden kärsimykset ja tuo raju kiitäminen peltoja pitkin olivat antaneet petomaisen ilmeen noille muuten niin sävyisille kivihiilenkaivajien kasvoille. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet valoivat veripunasta väriä aavikolle ja ihmisjoukkoon.
– Ah, kuinka suuremmoista! kuiskasivat Lucie ja Jeanne, joitten taiteilijaluonne heräsi tuosta hirvittävästä ja samalla suuremmoisesta näystä.
Mutta he pelkäsivät kuitenkin ja menivät peremmälle rouva Hennebeaun luo. He olivat jähmettyä kauhusta ajatellessaan, että jos yksikin joukosta heittäisi katseen oveen päin ja huomaisi heidät raosta, niin syöksyisi heti koko joukko heihin ja tappaisi heidät. Negrelkin ollen tavallisesti hyvin rohkea, tunsi kalpenevansa. Cecile makasi heinässä liikkumatta. Mutta toiset eivät voineet kääntää silmiään pois ovesta.
Se oli punasen vallankumouksen näky, joka tulevaisuudessa tempaisi heidät kaikki mukaansa jonakin verisenä iltana vuosisadan lopulla. Niin, jonakin samallaisena verisenä iltana kansa syöksyisi ulos maantielle ja porvarien veri alkaisi vuotaa, heidän päänsä pistettäisiin keihäitten päihin ja kulta heidän kirstuistaan hajotettaisiin maantielle. Naiset ulvoisivat, ja miehet avaisivat suukitansa. Niin kaikki tulisi tapahtumaan samoin kuin nyt, samallaisia rääsyjä, samallaista puukenkien jymyä, sama kauhea, likainen ja löyhkäävä joukko ja se pyyhkäisee pois koko vanhan maailman.
Yli Marseljesin sävelten kaikui huutoja:
– Leipää! Leipää!
Lucie ja Jeanne painautuivat lähemmäksi rouva Hennebeauta ja Paul asettui heidän eteensä ikäänkuin suojellakseen heitä. Pitikö juuri tänä iltana vanhan maailman ruhjoutua? He joutuivat aivan ymmälle siitä, mitä näkivät. Joukko kulki ohi, vain muutamia jälelle jääneitä laahusti navetan ohi. Viimeisimpien joukossa kulki Mouquette, joka kurkisti ikkunoihin ja joka taholle huomatakseen herrasväkeä ja jos hän näki jonkun, mutta ei voinut sylkästä heitä suoraan kasvoihin, ilmaisi hän heille syvimmän ylenkatseensa kääntäen heille takapuolensa. Hän oli varmaankin nytkin huomannut jonkun, sillä hän teki sen äkkiä.
Vähitellen katosivat kaikki tienkäänteessä Montsouhun. Kääsit vedettiin maantielle, mutta kuski ei sanonut voivansa taata, että rouva ja neidit tulisivat onnellisesti perille, jos maantie oli vielä lakkolaisten vallassa. Pahinta oli, että Montsouhun vei ainoastaan yksi tie.
– Mutta täytyyhän meidän päästä kotiin, – puhui rouva Hennebeau tuskaantuneena äärimmäisyyteen saakka kaikesta tuosta. – Meitä odotetaan päivälliselle. Nuo inhottavat työläiset ovat taas valinneet sellaisen päivän, jolloin minulla on vieraita. Kannattaakin tehdä heille hyvää.
Lucie ja Jeanne koettivat nostaa Cecilen heinästä, mutta tämä ponnisti vastaan kirkuen ettei hän tahdo nähdä noita barbaareja. Hänestä tuntui, että he yhä vieläkin kulkivat ohi. Vihdoin istuivat he taas kaikki kääseissä. Negrel hyppäsi hevosen selkään ja ehdotti, että kuljettaisiin kapeita teitä Requillart'iin.
– Ajakaa hiljaa, sanoi hän kuskille, sillä siellä on huono tie. Jos vastaamme tulee työläisryhmiä ja estävät ajamasta maantielle, niin pysähdymme vanhan kaivoksen takana. Sitten menemme jalan pienestä puutarha portista ja te saatte jättää hevoset ja kääsit johonkin majataloon talteen.
He lähtivät. Tällä välin joukko jo täytti Montsoun katuja. Asukkaat olivat suuresti pelästyksissään, sillä pari kertaa oli nähty rakuunien ja santarmien kiertävän kaupunkia. Mitä kauheimpia huhuja ali liikkeellä, kerrottiin joistakin kiihottavista kirjoituksista, joissa uhattiin porvarien henkeä. Kukaan ei tosin ollut lukenut niitä, mutta siitä huolimatta lainattiin niistä lausemuotoja. Etenkin oltiin peloissaan notariuksen luona, sillä hän oli juuri saanut postitse nimettömän kirjeen, missä häntä varoitettiin, että hänen kellarissaan on ruutilaatikko, joka räjäytettäisiin ilmaan, jollei hän esiintyisi kansan puolella.
Tämän kirjeen johdosta pitkistyi Gregoiren kyläileminen sitä tutkiessa ja arvaillessa, että mahdollisesti joku piloillaan oli sen lähettänyt, kun tieto lakkolaisten tulosta sai talon aivan hämminkiin. Mutta Gregoiret vain hymyilivät ja kurkistivat verhojen välistä ikkunaan tahtomatta uskoa mihinkään vaaraan. Kello löi viisi ja heillä oli kyllin aikaa odottaakseen kunnes katu puhdistuisi, jolloin he voisivat mennä vastapäätä asuvan Hennebeaun luo, missä Cecile jo varmaankin odotti heitä palattuaan kävelyltään. Mutta ei kukaan jakanut heidän huolettomuutta. Kaduilla juoksi hätääntyneitä ihmisiä, ovia ja ikkunoita paiskattiin kiinni. He huomasivat toisella puolen Maigrat'in, joka sulki puotinsa paksuilla malmitangoilla. Hän oli aivan kalpea ja vapisi niin, että hänen heikon vaimonsa täytyi kiertää raskaita lukkoja.
Joukko seisahtui tirehtörin talon eteen ja taas vyöryivät huudot:
– Leipää! Leipää! Leipää!
Hennebeau seisoi ikkunan edessä, kun Hippolyte tuli huoneeseen, sulkeakseen ikkunaluukut. Hän pelkäsi, että joukko rikkoisi ruudut heittämällä kiviä. Alakerrassa oli hän jo sulkenut kaikki ikkunat, mutta onnettomuudeksi ei keittiön ikkunaa kellarikerroksessa voinut sulkea ja sieltä näkyi kiiltäviä kastrulleja, jotka seisoivat tulella.
Hennebeau tahtoi nähdä, mitä tapahtuisi ja hän lähti taas yläkertaan Paulin huoneeseen. Tämä huone oli vasemmalla puolen ja siitä näkyi koko maantie yhtiön varastorakennuksiin saakka. Nyt oli se siivottu, tuuletettu vuode korjattu tarkoin. Hänen aamuinen raivonsa ja vihansa hillitön puuska vaihtui nyt äärettömään väsymykseen. Mitä varten tehdä häväistystä? Oliko jotain muuttunut hänen elämässään? Hänen vaimonsa sai yhden rakastajan lisää. Ja hän häpesi aamuista vimmaansa. Tyhmäähän oli syöstä nyrkkeineen vuoteeseen. Onhan hän ennenkin kestänyt, niin kestää nytkin. Häntä valtasi katkeroittunut tunne, kaikki tuntui hänestä turhalta, tarkoituksettomalta kärsimykseltä. Hän häpesi itsensä puolesta, koska hän yhä vieläkin jumaloi tuota naista, vaikka tiesi kaikesta loasta, mikä häntä ympäröi.
Akkunan alla kaikuivat huudot vielä rajummin:
– Leipää! Leipää! Leipää!
– Houkkioita! mutisi Hennebeau hampaittensa välistä.
Hän kuuli, miten he kirosivat häntä hänen suuresta palkastaan, haukkuivat häntä ihramahaiseksi laiskuriksi, likaseksi siaksi, joka syö itsensä sairaaksi herkuista, silloin kun työläiset kuolevat nälkään. Naiset huomasivat keittiön ja silloin alkoi tuiskia kirouksia siellä paistettavan fasanin johdosta, jonka paistin haju ärsytti heidän nälkäisiä vatsojaan. Nuo porvari heittiöt lihottivat itsensä tryffeleillä ja samppanjalla silloin kuin toisten täytyi imeä suoliensa nesteitä.
– Leipää! Leipää!
Hänet alkoi vallata viha noita ihmisiä kohtaan, jotka eivät tahtoneet ymmärtää mitään. Hän olisi mielellään lahjoittanut heille suuren palkkansa, jos hän voisi olla yhtä paksunahkainen kuin he, yhtä helposti ja huolettomasti antautua himoillen. Vahinko, ettei hän voinut panna heitä istumaan pöytäänsä syömään fasaania ja mennä itse kepein sydämin seikkailemaan heidän tyttäriensä kanssa tutkimatta onko heillä ollut ennen rakastajia. Hän olisi valmis luopumaan kaikesta: sivistyksestään, hyvinvoinnistaan, palkastaan, tirehtöörin vallastaan voidakseen edes päiväksi muuttua kaikkein kurjimmaksi heidän joukostaan, olla oman ruumiinsa herra ja kyllin raaka lyödäkseen vaimoaan ja hakeakseen tyydytystä naapurivaimoilta tuntematta tällaista tuskaa. Ja hän toivoi voivansa kuolla nälkään, että tuntisi vatsan kouristuksia, josta päätä huimaisi. Mahdollisesti se voisi tappaa hänen ikuisen tuskansa.
– Leipää! Leipää! Leipää!
Silloin raivostui hän ja ärjäsi vihasesti heille: Leipää! Eikö muuta, aasit!
Hänellä oli ruokaa yllin kyllin, mutta siitä huolimatta hän oli tupertua kärsimyksiinsä. Hänen sydäntään kouristi hänen ajatellessaan häväistyä kotiaan ja koko murtunutta elämäänsä. Kuka hullu ajattelee, että kaikki on hyvin, jos on ruokaa? Nuo haaveilijat vallankumoukselliset voivat hävittää nykyisen yhteiskunnan ja luoda uuden, mutta he eivät lisää yhtään iloa sen kautta eivätkä vähennä ihmisen kärsimyksiä, vaikkakin jokaisella olisi leipänsä. Päinvastoin he vievät siihen, että koiratkin alkavat ulvoa epätoivosta, kun vaistojen tyyni tyydyttäminen lakkaa täyttämästä heidän elämänsä.
Ei, ainoa onni olisi olla olematta, tai olla puu, kanto, kivi, tai hiekkajyvä, joka ei voi vuotaa verta kulkijain jalkojen alla.
Näin ajatellessa nousi Hennebeaun silmiin katkeria kyyneleitä, jotka suurina karpaloina tippuivat alas poskille. Alkoi hämärtää, joukkoa tuskin näki, kun seiniin alkoi sataa kiviä. Hennebeau ei enää ollut vihainen noille nälkäisille houkkioille, häntä vaivasi ainoastaan oman sydämensä ammottava haava ja hän toisti kyyneleet silmissä:
– Noita houkkioita! Noita houkkioita!
Mutta vatsan huudot voittivat kaikki, vyöryen myrskynä:
– Leipää! Leipää!
VI
Katarinan korvatillikka oli saanut Etiennen järkiinsä, mutta hän jäi kuitenkin joukon johtajaksi. Käheällä äänellään huusi hän, että mentäisiin Montsouhun, vaikka samalla jokin sisäinen ääni kysyi: mitä varten tuo kaikki? Eihän hän tahtonut kaikkea tuota. Aamulla oli hän lähtenyt Jean-Bartiin toimimaan järkevästi estääkseen hävitystyötä. Ja nyt illalla johtaa hän itse joukkoa väkivallanteosta toiseen kaiken lopuksi hävittämään tirehtörin talon.
Ja kuitenkin hänhän se oli, joka vastikään huusi: seis! Tosin hän aikoi ainoastaan pidättää heidät tässä, jotta he eivät ryntäisi hävittämään yhtiön varastohuoneita. Mutta kun kiviä alkoi lentää taloon, etsi hän jotakin laillista saalista, jonka kimppuun hän voisi johtaa väen estääkseen vielä suurempaa onnettomuutta. Kun hän seisoi siinä voimattomana yksin keskellä maantietä, kuuli hän äkkiä jonkun huutavan häntä nimeltään. Häntä kutsui mies, joka seisoi Tisonin kapakan ovella, minkä ikkunaluukut kaikki olivat suljetut peljästyneen emännän toimesta, vain ovi oli auki.
– Niin, minä se olen. Kuuleppa.
Se oli Rasseneur. Noin kolmisenkymmentä miestä ja naista, jotka olivat aamulla jääneet kylään No. 240 olivat saapuneet nyt tänne kuulemaan uutisia ja lakkolaisten lähestyessä ottaneet Tisonin oluttuvan haltuunsa. Sakarias vaimoineen istui yhden pöydän ääressä. Etäämpänä selin oveenpäin istui Pierronin pari. Kukaan ei juonut, istuttiin vain täällä ollakseen hyvässä turvassa.
Etienne tunsi Rasseneurin ja aikoi mennä pois, mutta tämä jatkoi:
– Etkö tahdo nähdä minua? Enkö ole varoittanut sinua, että näin tulisi käymään? Vaatikaahan nyt leipää, teille annetaan lyijyä.
Etienne kääntyi ja vastasi:
– En halua katsella pelkureita, jotka kädet ristissä katselevat, miten meidät tullaan lyömään.
– Onko aikomuksesi mennä ryöstämään taloa?
– Aikomukseni on pysyä yhdessä tovereitteni kanssa loppuun asti, vaikka joutuisimmekin perikatoon.
Epätoivoissaan palasi hän joukon luo. Maantiellä huvittelihe kolme lasta viskellen kiviä ikkunoihin, hän potkasi heitä ja huusi kovasti tovereille, ettei asiaa voi auttaa kiviä heittäen.
Nyt ei enää kukaan totellut Etienneä. Hänen sanoistaan huolimatta kiviä lenteli ilmassa kun rakeita. Hän katsoi ihmetellen noita ihmisiä, jotka olivat niin hitaita nousemaan, mutta nyt vauhtiin päästyään olivat villit kuin eläimet niin ettei mikään voima saattanut heitä pidättää. Flamandilainen veri kuohui siinä. Sen lämmittämiseen tarvittiin kuukausien vanhaa työtä, mutta sitten antautui se mitään kuulematta rivoihin hävyttömyyksiin huumaantuen niistä. Etelässä, mistä hän oli kotoisin, syttyivät joukot nopeammin, mutta saivat vähemmän aikaan.
Mutta äkkiä tuli hiljaisuus. Odottamaton hämmästys sai aikaan enemmän kuin kaikki Etiennen innokkaat kehoitukset. Maantielle ilmaantui Gregoiren herrasväki, jotka nyt olivat menossa vastapäätä olevaan tirehtörin taloon. He näyttivät aivan rauhallisilta, nähtävästi täysin vakuutettuina siitä, että tuo on vain hyvien työläisten kepponen, työläisten, jotka ovat elättäneet heitä jo koko ajastajan, ja hämmästyksestä lakkasivat työläiset todellakin heittämästä kiviä peläten sattumasta tuohon vanhaan pariin, joka aivankuin olisi pudonnut taivaasta keskelle joukkoa. Gregoiret saivat vapaasti mennä puistoon, nousta portaita ja soittaa ovelia, jota ei kiirehditty avaamaan. Sisäkkö Rose palasi myöskin juuri sillä hetkellä. Hän nauroi raivostuneille työläisille, jotka hän kaikki tunsi, sillä hän oli Montsousta. Ja hän alkoi lyödä niin voimakkaasti ovelle, että Hippolyten vihdoinkin täytyi avata. Se olikin viime tingassa. Sillä tuskin Gregoiret olivat ehtineet mennä ovesta sisälle, kun kivisade alkoi taas. Joukko tointui hämmästyksestään ja alkoi huutaa vielä kovemmin:
– Alas kaikki porvarit! Eläköön sosialismi!
Rose nauroi vielä eteisessäkin, ikäänkuin tämä seikkailu häntä suuresti huvittaisi toistaen pelästyneelle palvelijalle:
– He eivät ole pahoja, minä tunnen heidät.
Herra Gregoire ripusti hattunsa naulaan pitämättä kiirettä ja sitten auttaen vaimoaan riisumaan turkkia, lausui:
– Tietysti he eivät tarkoita mitään pahaa. Kun he ovat huutaneet kyllikseen, lähtevät he kyllä kotiin ja syövät illallisensa sitä suuremmalla ruokahalulla.
Samassa saapui Hennebeau ylhäältä. Hän oli nähnyt tapauksen ikkunasta ja tuli nyt ottamaan vieraat vastaan tavallisella kylmän kohteliaalla tavalla. Vain kasvojen kalpeudesta saattoi arvata vuodatetuista kyyneleistä.
– Tiedätte kai, lausui hän, – ettei meidän naisväkemme ole vielä tullut.
Ensi kerran näyttivät Gregoiret levottomuuden merkkejä. Cecile ei ole palannut! Kuinka hän nyt voi tulla, jos työläiset jatkavat hullutuksiaan?
– Onnettomuudeksi olen yksin kotona, jatkoi Hennebeau, – enkä tiedä mistä lähettäisin palvelijani hakemaan neljä sotamiestä ja kapralin, jotka ajaisivat pois tuon sakin.
– Ah, herra tirehtööri, eivät he ole lainkaan pahoja.
Tirehtöri pudisti päätään. Talon seinät jyskivät kivisateesta.
– Minä en ole heille vihanen, pikemmin annan heille anteeksi, he ovat tyhmiä luullessaan, että me sorramme heitä. Mutta minä takaan rauhan. Minulle on ilmoitettu että seudussa on santarmeja, mutta minun ei ole vielä onnistunut saamaan tänne ainoatakaan!
Hän keskeytti itsensä ja kääntyen rouva Gregoiren puoleen lausui:
– Olkaa hyvä astukaa vierashuoneeseen.
Mutta alhaalta saapui keittäjätär hyvin levottomana ja pidätti heidät vielä hetkeksi. Hän ilmoitti, ettei hän voinut vastata päivällisestä, koska leivokset eivät ole vieläkään saapuneet, vaikka hän oli ne tilannut kello neljäksi. Varmaankin leipuri oli pelästynyt joukkoa tai on leivokset häneltä riistetty.
– Hiukan kärsivällisyyttä, vastasi herra Hennebeau. – Ei ole vielä mitään kadotettu ja leipuri voi vielä tulla.
Kun hän jälleen kääntyi rouva Gregoiren puoleen avaten hänelle oven huoneeseen, huomasi hän äkkiä pimeässä nurkassa jonkun istuvan penkillä.
Maigrat nousi. Hänen pulleat kasvonsa olivat vääristyneet kauhusta ja kalpeat. Hän selitti nöyrästi, että hän oli paennut tirehtörin luo pyytämään apua ja turvaa, jos ryövärit hyökkäisivät hänen puotiinsa.
– Te näette, että olen itsekin uhattu, enkä saa mistään apua, vastasi herra Hennebeau. – Olisi ollut viisaampaa, jos olisitte jääneet kotiinne vartioimaan tavaraanne.
– Minä olen sulkenut puodin ja sitäpaitsi jättänyt sinne vaimoni.
Hennebeau kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Kannattipa jättää tuon kidutetun puolikuolleen vaimon.
– Kaikessa tapauksessa en voi tehdä mitään, sanoi tirehtööri, – saatte puolustautua niin hyvin kuin taidatte. Neuvoisin teitä palaamaan heti, sillä he huutavat leipää… kuuletteko?
Melu yltyi todellakin ja Maigrat oli kuulevinaan oman nimensä huutojen kesken. Oli mahdotonta palata nyt kotiin, hänet revittäisiin palasiksi. Mutta toiselta puolen saattoi hänet epätoivoon ajatus hävitetystä omaisuudesta.
Gregoirit menivät vierashuoneeseen ja Hennebeau koetti näennäisellä tyyneydellä täyttää isännän velvollisuudet. Mutta hän turhaan pyysi vieraitaan istumaan. Tähän tyystin suljettuun huoneeseen, jonka valaisi kaksi lamppua, tunki ulkoa kauhua ja melua. Täällä kesken pehmeitä huonekaluja kaikuivat huudot uhkaavina, säälimättöminä, vaikkakin kumeina ja tukahutettuina. Keskustellessa palattiin yhäti tuohon mylläkkään. Hennebeau ihmetteli, ettei hän ollut aavistanut tuota ja poliisi oli niin huonosti järjestetty. Hän syytti kaikesta Rasseneuria jonka vaikutuksen tuloksia kaikki tuo oli. Mutta kyllä santarmit tulevat pian, he eivät voi jättää heitä avutta.
Gregoiret taas ajattelivat ainoastaan tytärtään. He odottivat vielä neljännestunnin, jolloin herra Hennebeau aikoi yksin lähteä ajamaan joukon pois, kun Hippolyte riensi huoneeseen, huutaen:
– Herra tirehtööri! herra tirehtööri! Siellä tulee rouva… he tappavat hänet.
Kääsit eivät voineet ajaa kapeata tietä Requillart'iin ja silloin keksi Negrel, että he menisivät jalan noin sata metriä puiston pikkuportin luo, joka johti palvelijain asuntojen puolelle. Aluksi kävi kaikki hyvin ja he pääsivätkin jo portin luo, alkaen koputtaa siihen. Mutta sitä ei avattukaan heti, ja nyt huomasivat joukon naiset heidät ja alkoivat rientää paikalle. Turhaan Negrel koetti murtaa portin, naisten joukko heidän ympärillään yhä kasvoi. Silloin päätti Negrel tehdä vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen. Hän alkoi työntää tädin ja nuoret tytöt piirittävän joukon läpi pääkäytävää kohti. Tämä oli äärettömän vaikeaa, kaikilta tahoilta heitä tuupittiin, työnnettiin, haukuttiin, mutta he pääsivät kuitenkin eteen päin. Silmänräpäyksessä kaikki joutui sekasin ja sattui yksi niitä mielettömiä tapauksia, jotka jäävät ainiaaksi selittämättömiksi. Lucie ja Jeanne pääsivät vihdoin portaille ja katosivat ovesta sisälle, jonka sisäkkö oli heille avannut. Rouva Hennebeaun onnistui päästä heidän jälkeensä ja perästä tuli vihdoin Negrel, joka vakuutettuna siitä, että oli nähnyt Cecilen menevän edellä, sulki oven. Mutta häntä ei ollut sisällä, he olivat kadottaneet hänet joukkoon, kun hän oli joutunut sellaiseen kauhuun, että kääntyi itse selin taloon päin ja meni onnettomuutta vastaan.
Heti kuului taas huutoja:
– Eläköön sosialismi! Alas kaikki porvarit!
Muutamat luulivat Cecilea rouva Hennebeau'ksi, kun hänellä oli harso silmillä. Toiset väittivät, että se oli erään tehtaan omistajan vaimo, rouva Hennebeaun ystävä, jota työläiset vihasivat. Muuten oli samantekevä kuka hän oli, pääasia oli että hänen yllään oli silkkihame, turkki ja valkonen töyhtö päässä, mikä kaikki herätti vihaa. Hän tuoksui hajuvedeltä, hänellä oli kello ja hieno hipiä, kuten laiskureilla, joka ei koske hiiliin.
– Malta, me tutkimme sinun pitsejäsi! – huusi la Brule.
– Kaikki tuo on varastettu meiltä! kannatti Levaquen vaimo. – He kääriytyvät turkiksiin silloin kuin me olemme paleltua kuoliaaksi… Riisukaamme hänet, niin saa hän ymmärtää.
Mouquettekin riensi paikalle.
– Niin, niin, me taputamme häntä!
Ryysyiset naiset tungeskelivat hänen ympärillään, tahtoen jokainen saada kappaleen hänen kalleuksiaan. Jo oli aika opettaa noita hävyttömiä pukeutumaan samoin kuin työläisvaimot. Mahtoiko hän ollakaan itse heitä parempi!
Cecile vapisi pelosta ollen yksin noitten rajujen naisten keskellä, hänen jalkansa notkuivat ja hän toisti rukoilevasti yhä saman lauseen:
– Hyvät naiset, minä pyydän, älkää tehkö minulle pahaa!
Äkkiä huudahti hän kiljuvasti: jonkun kylmät sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa. Ne olivat Ukko Bonnemortin, jonka luo hänet oli työnnetty ja joka nyt hyökkäsi häneen. Nälästä huumaantuneena ja mielettömänä pitkäaikaisesta kurjuudesta, oli hän nyt äkkiä heittänyt pois kaiken tavallisen alamaisuuden tunteensa ja tietämättömänä niistä syystä, joutunut koston halun valtaan.
Hän oli elämässään pelastanut noin tusinan verran tovereitaan kuolemasta, pannen oman henkensä alttiiksi maanvieremissä ja räjähdyksissä. Jumala tietää, miksi hän nyt hyökkäsi tytön kimppuun, mahdollisesti häntä houkutteli tytön valkea kaula.
– Ei, ei! kiljuivat naiset. – Vitsaa hänelle täytyy antaa!
Niin pian kun talossa oli huomattu, ettei Cecile ollut siellä, avasi Negrel ja Hennebeau jälleen portin ja riensivät tytön avuksi.
Mutta joukko oli ympäröinyt puutarha-aidan, niin ettei ollut helppo päästä tielle. Syntyi kova ottelu, Gregoiren parin seistessä kauhuissaan portailla.
– Jätä hänet, vaari! – sehän on Piolainen neiti, huusi Maheun vaimo, tuntiessaan Cecilen, jolta eräs vaimo oli repinyt harson pois.
Etienne, jota harmitti lapsen pahoinpitely, koetti myös omasta puolestaan saada joukon jättämään tytön. Äkkiä hän keksikin keinon, millä voisi kääntää joukon huomion muualle. Hän sieppasi Levaquelta kirveen ja huusi:
– Maigratin luo, perkele! Hänellä on leipää! Me revimme alas hänen puotinsa!
Ja ottaen vauhdin antoi hän kirveestään ensimäisen iskun puodin ovelle. Toverit riensivät hänen perästään, Maheu, Levaque ja muita. Mutta naiset olivat itsepäisiä, Bonnemortin käsistä joutui Cecile la Brulen valtaan. Mutta äkkiä näyttäytyi ratsastaja, joka kannusti hevostaan ja löi ruoskalla niitä, jotka eivät heti antaneet tietä.
– Äh, konnat, joko aijotte pahoinpidellä tyttäriämmekin!
Se oli Deneulin, joka saapui päivälliselle. Hän hypähti hevosen selästä, tarttui Cecilen vyötäisten ympäri ja toisella kädellään ohjasi taitavasti hevostaan, käyttäen sitä tienraivaajana. Joukko väistikin hevosen potkuja. Aidan luona jatkui taistelu vielä, mutta hän jatkoi matkaa sinnekin. Tämä odottamaton apu pelasti Negrelin ja Hennebeaun, jotka olivat suuressa vaarassa kirouksien ja iskujen sataessa heihin. Sillä aikaa kuin nuori mies talutti tainnoksiin menneen nuoren tytön taloon, sattui Deneuliniin, joka asettui Hennebeaun eteen suojaamaan häntä, kivi käsivarteen, joka oli mennä pois sijoiltaan.
– Vai niin! huusi hän. – Nyt rikotte luuni, samoin kuin olette rikkoneet koneenne!
Hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Porttiin alkoi sataa kiviä.
– Nepä perkeleitä! – huusi hän. – Vielä hetkinen ja he olisivat musertaneet pääkalloni kuin minkäkin ruukun… He eivät tiedä enää itsekään, mitä tekevät, Ainoa, mikä auttaisi, olisi ampua heihin.
Vierashuoneessa Gregoiren pari itki nähdessään Cecilen tointuvan. Hän ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, ei edes saanut naarmua ihoonsa, vaikka hänen vaatteensa olivat revityt. Heidän levottomuutensa nousi korkeimmilleen, kun he saivat nähdä keittäjättärensä, joka kenenkään huomaamatta oli puikahtanut sisälle. Tämä kertoi, että Piolaineen oli hyökätty sepittäen siten mielikuvituksessaan Jeanlinin heittämästä kivestä koko historian.
Rouva Hennebeau istui nojatuolissa voimatta vieläkään tointua mielenliikutuksesta. Hän hymyili vasta sitten, kun Negrelia alettiin onnitella. Cecilen vanhemmat kiittivät erikoisesti nuorta miestä. Nyt nähtävästi oli kysymys häistä ratkaistu.
Hennebeau katsoi ääneti milloin vaimoonsa, milloin rakastajaan, jonka aamulla oli aikonut tappaa, ja nuoreen tyttöön, jonka pian piti vapauttaa hänet nuoresta miehestä. Nyt hän pelkäsi vain yhtä, että hänen vaimonsa vajoisi vielä alemmaksi, mahdollisesti jonkun palvelijan syliin.
– No ja te, rakkaat lapsukaiseni, kysyi Deneulin tyttäriään, – onko teidän jäsenenne paikallaan?
Lucie ja Jeanne olivat tietysti hyvin pelästyneet, mutta nyt he olivat tyytyväiset siitä, että olivat nähneet tuon kaiken ja nauroivat.
– Olipa tänään päivää! jatkoi hän. – Jos te nyt tahdotte myötäjäisiä, niin paras on, että hankitte ne itse ja mahdollisesti saatte vielä elättää minutkin.
Hän puhui leikkiä, mutta hänen äänensä vapisi. Kun hänen tyttärensä heittäytyivät hänen kaulaansa, nousi hänen silmiinsä kyyneleitä.
Hennebeau kuuli tämän tunnustuksen. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi ajatellessa, että nyt Vandame siirtyisi Montsoulle; se olisi onnellinen sattuma, joka jälleen voisi palauttaa hänelle yhtiön suosion. Aina koetti hän unohtaa omia surujaan täyttäen sotilaallisen tarkoin saamiaan määräyksiä. Tämä sotilaskuri tuotti hänelle jonkun verran tyydytystä.
Vähitellen rauhoituttiin. Vierashuoneessa, joka oli kirkkaasti valaistu ja jonka ikkunat olivat peitetyt raskailla verhoilla oli jälleen kodikasta ja rauhallista. Mutta mitähän tapahtui siellä ulkona? Huudot olivat vaienneet, eikä enää heitetty kiviä seiniin. Vain kaukaa kuului jotain jyskintää, ikäänkuin siellä kaadettaisiin metsää. He tulivat uteliaiksi ja lähtivät taas eteiseen nähdäkseen ulos lasioven kautta. Naisetkin uskalsivat lähteä tirkistelläkseen uudinten raoista.
– Näettekö, tuo Rasseneur heittiö on tuolla vastapäätä kapakan kynnyksellä, lausui Hennebeau Deneulinille. – Niinhän arvasin, että tuo kaikki olisi hänen työtään.
Mutta se oli Etienne eikä Rasseneur, joka iski kirveellä Maigratin puodin oveen. Ja hän yhä kutsui tovereita luoksensa: eikö puodissa olevat tavarat kuuluneet työläisille? Eikö heillä ollut oikeus ottaa ne tuolta varkaalta, joka niin kauan oli ryöstänyt heitä ja joka yhtiön käskystä kidutti heitä nälällä?
Vähitellen jättivät he kaikki tirehtörin talon ja hyökkäsivät ryöstämään puodin. Leipähuudot alkoivat taas kaikua. Tuolta oven takaa löytäisivät he leipää!
Sillä välin oli Maigrat siirtynyt ensin tirehtörin eteisestä keittiöön. Mutta sinne ei kuulunut mitään, jolloin hän kuvitteli mielessään mitä hirmuisimpia tuhotöitä puodissaan, ettei voinut olla lähtemättä ulos. Pihalla piilottui hän pumpun taakse, josta piilopaikastaan hän selvästi kuuli kirveen iskuja, pelottavia huutoja, joissa mainittiin hänenkin nimeään. Siis tuo ei ollut mielikuvitusta, joskaan hän ei nähnyt mitään, niin kuuli hän ja seurasi asiain kehitystä. Jokainen kirveen isku sattui suoraan hänen sydämeensä. Viiden minutin perästä varmaankin jo puoti on heidän hallussaan. Mutta ei, hän ei salli heidän ryöstää häntä puti puhtaaksi, mieluummin hän antaa henkensä.
Seistessään siinä taisi hän nähdä vaimonsa kalpeat kasvot talonsa sivuikkunassa. – Hän seisoi siinä äänetönnä ja nöyränä kuunnellen iskuja. Tämän ikkunan alla oli vajan katto, joka oli niin rakennettu, että siihen voitiin päästä kiipeemällä tirehtörin puistoa ympäröivältä aidalta. Sitten kattoa myöten voisi helposti kiivetä ikkunaan pitäen kiinni vesirännistä. Häntä vaivasi nyt ajatus päästä sitä tietä kotiin ja hän katui että oli ollenkaan lähtenyt kotia. Ehkä hänen onnistuu vielä pelastaa omaisuutensa, panna huonekaluja oven eteen tai jollain muulla tavoin, kaataa heihin ylhäältä paloöljyä. Ja äkkiä kirveen iskiessä voimakkaasti teki hän päätöksen. Ahneus vei voiton pelosta. Hän vaimoineen suojelisi vaikka ruumiillaan säkit eikä antaisi palaakaan.