II
Jo edellisenä päivänä kokouksessa Rasseneurin luona olivat Etienne muutamine tovereineen valinneet edustajia, joitten piti seuraavana päivänä mennä tirehtöörin luo. Kun Maheun vaimo illalla sai tietää, että hänen miehensä on valittu edustajien joukkoon, joutui hän epätoivoon kysyen mieheltään, tahtoiko hän, että heidät heitettäisiin kadulle. Maheu itsekin oli vastahakoisesti suostunut siihen. Vaikkakin he olivat täysin tietoisia vääryydestä, jota heidän piti kärsiä, niin toiminnan hetkenä heräsi heissä molemmissa pelko seuraavasta päivästä ja he olivat valmiit tapansa mukaan taivuttamaan selkäänsä. Tavallisesti mies mukautui kaikissa tapauksissa vaimonsa mielipiteisiin seuraten hänen neuvojaan. Mutta tällä kertaa hän suuttui, koska salassa itsekin pelkäsi samoin.
Kello kaksitoista täsmälleen syötiin aamiainen, sillä kello yksi piti edustajien kokoontua "Huvissa" ja sieltä lähteä Hennebeaun luo. Aamiaiseksi oli pelkkiä perunoita, voita oli niin vähän, ettei kukaan koskenut siihen. Illalla voisi siitä tehdä voileipiä.
– Tiedäthän, että me olemme siinä uskossa, että sinä tulet tulkitsemaan asiamme, sanoi Etienne odottamatta Maheulle.
– Mutta ei! huudahti Maheun vaimo. Hän saa mennä minun puolestani, mutta minä kiellän häntä esiintymästä johtajana… Ja miksi juuri hän eikä joku muu?
Etienne alkoi selittää erikoisella innolla. Maheuhan on kaivosten paras työmies, josta eniten pidetään ja pidetään arvossa. Ennen oli tahdottu, että puhuisi hän, Etienne. Mutta hän on ollut liian vähän aikaa Montsous'ssa. Vanhaa työmiestä sen sijaan tullaan kuulemaan tarkkaavaisemmin. Ja toverit voivat uskoa asiansa arvokkaimmalle, siksi hän ei saa kieltäytyä, se olisi pelkurimaista.
Maheu'n vaimo teki toivottaman eleen.
– Mene, mene, ukkoni, ota kaikkien syy niskaasi. Minä suostun kaikkeen!
– Mutta enhän minä osaa puhua, sopersi Maheu. – Minä voin sanoa tyhmyyksiä.
Etienne, tyytyväisenä siitä, että oli saanut hänet vakuutetuksi, taputti häntä olalle sanoen:
– Puhu sitä, mitä tunnet, niin on kyllä hyvä.
Ukko Bonnemort, jonka jalat olivat alkaneet turvota, pudisti vain päätään suu täynnä ruokaa. Nielty ään lausui hän:
– Puhu mitä tahansa ja kaikki jää kuitenkin entiselleen ikäänkuin et olisi puhunutkaan. Oh, kyllä olen ollut ennen mukana tuollaisissa. Neljäkymmentä vuotta sitten ajettiin meidät sapeleilla pois hallinnon portilta. Ehkä tällä kertaa he ottavatkin teidät vastaan, mutta eivät he vastaa teille enempää kuin tuo seinä… Peijakas! heillähän on rahaa ja viisi he teistä välittävät!
Kukaan ei vastannut mitään. Maheu ja Etienne nousivat pöydästä ja lähtivät jättäen perheen jäsenet istumaan synkkinä tyhjien lautasiensa ääressä. Matkalla poikkesivat he hakemaan Levaque'ta ja Pierronia ja kaikki nelisin lähtivät Rasseneurin luo, jonne piti naapurikylien edustajien saapua. Kun kaikki kaksikymmentä edustajaa oli saapunut, päättivät he ehdoista, jotka he esittäisivät yhtiölle. Sen jälkeen lähtivät kaikki Montsou'hum. Kello löi kahta, kun he saapuivat perille.
Palvelija käski heidän odottaa ja paiskasi oven kiinni heidän nenänsä edessä. Hän palasi ja vei heidät vierashuoneeseen, missä hän veti verhot sivulle. Jäätyään yksin kivihiilenkaivajat eivät uskaltaneet istua, vaikka he kaikki olivat siististi puetut ja aamulla olivat ajaneet partansa. Keltaset hiukset ja viikset olivat sileäksi kammatut. he rutistivat lakkejaan käsissään ja katsoivat komeita huonekaluja, jotka olivat eri tyylisiä. Kaikki tuo vanha kulta, vaalea silkki ja koko tuo ennen tuntematon komeus herätti heissä kunnioituksen sekaista hämminkiä. Heidän jalkansa upposivat pehmeisiin itämaisiin mattoihin. Mutta eniten painosti heitä lämpö, joka heidän poskiansa heti alkoi kuumottaa. Kului viisi minuuttia ja he tunsivat itsensä yhä epämukavimmiksi tässä lämpöisessä komeassa huoneessa.
Vihdoin tuli hra Hennebeau sotilaallisesti napitetussa takissa ynnä kunnianmerkki rinnassa. Hän alkoi puhua ensimäisenä.
– No, siinäkö te olette!.. Näytätte kapinoivan…
Hän keskeytti itsensä sanoen kylmän kohteliaasti:
– Istukaa, mielihyvällä puhun kanssanne.
Kivihiilenkaivajat katsoivat ympärilleen etsien silmillään mihin istua. Muutamat uskalsivat istua tuoleille, toiset jäivät seisomaan uskaltamatta istua silkkisille istuimille.
Syntyi äänettömyys. Hra Hennebeau siirsi nojatuolinsa lähemmäksi kamiinia katsoen tyystin työmiehiin muistaakseen ketä heistä hän oli ennen nähnyt. Hän tunsi Pierronin, joka oli vetäytynyt toisten taakse, ja hänen katseensa pysähtyi Etienneen, joka istui suoraan häntä vastapäätä.
– No, mitä tahdotte sanoa minulle? kysyi hän.
Hän luuli, että Etienne alkaisi puhua ja hämmästyi suuresti huomatessaan, että Maheu astui esiin. Voimatta pidättäytyä huudahti hän:
– Kuinka? Tekö, yksi parhaimpia työmiehiä, melkein vanhin Montsou'n työmies, joka aina olette ollut niin järkevä! Minä olen hyvin surullinen nähdessäni teidät tyytymättömien etunenässä!
Maheu kuuntelu silmät alas painuneina. Sitten alkoi hän puhua aluksi aralla ja matalalla äänellä:
– Herra tirehtööri, juuri sentähden ovat toverit valinneet minut, että olen tyyni ja harkitseva mies, eikä minua voi mistään syyttää. Te näette itse, ettemme ole mitään rettelijöitä, jotka vaan tahtovat meluta. Me tahdomme ainoastaan oikeutta, me olemme väsyneet kärsimään nälkää ja meistä tuntuu, että olisi aika järjestyä niin, että olisi edes leipää riittävästi.
Vähitellen alkoi hänen äänensä kaikua varmempana. Hän kohotti silmänsä ja jatkoi katsoen tirehtöörin:
– Te ymmärrätte itsekin, ettemme voi taipua teidän uuteen maksutapaanne. Meitä syytetään huonosta paaluttamisesta. Se on totta, ettemme uhraa siihen niin paljon aikaa kuin tarvitaan. Mutta jos me kuluttaisimme enemmän aikaa paaluttamiseen, niin silloin ansiomme supistuisivat vielä enemmän, mutta sitä tuskin nytkään riittää elantoon, ja silloin tulisi kerrassaan loppu kaikille työmiehille. Maksakaa meille enemmän, niin tulemme paremmin paaluttamaan sen sijaan, että yhtä mittaa kaivaisimme hiiliä, koska se on ansiotyömme. Se on ainoa keino, millä asia voidaan järjestää, jotta työ tulisi tehdyksi, täytyy siitä maksaa. Ja mitä te olette keksineet? Te alennatte maksun hiilirattaista ja vakuutatte, että se tasoittuu siitä, että te maksatte erikseen paaluttamisesta. Vaikka olisikin niin, jäisimme kuitenkin tappioon, sillä paaluttaminenhan ottaa paljon enemmän aikaa. Harmillisinta on, ettei se edes ole totta.. Yhtiö ei aiokaan hyvittää sitä lainkaan, vaan se pistää yksinkertaisesti kaksi centimea rattaita kohti omaan taskuunsa, siinä kaikki.
– Niin, niin, se on totta, murahtivat toiset edustajat nähdessään, että hra Hennebeau teki äkkinäisen liikkeen tahtoen keskeyttää puhujan.
Maheu ei itsekään antanut tirehtöörin puhua. Hän oli päässyt vauhtiin ja sanat tulvivat suuhun itsestään. Kaikki nuo asiat olivat jo kauan painaneet syvältä hänen rinnassaan ja nyt rinnan laajetessa ne tulvivat itsestään ilmoille. Hän kertoi heidän yleisestä puutteesta, raskaasta työstä ja eläimellisestä elämästä, vaimojen ja lasten nälkähuudoista. Hän muistutti äskeistä mitättömän pientä palkkaa, ansiota, joka menee melkein kokonaan sakkoihin ja työn seisauksiin, niin että saa palata kotiin tyhjin käsin nähdäkseen naisten ja lastensa kyyneleet. Oliko päätetty vallan näännyttää heidät?
– Ja siis, herra tirehtööri, sanoi hän lopuksi, me tulimme sanomaan teille, että jos meidän täytyy nääntyä, niin teemme sen mieluummin ristissä käsin. Silloin emme ainakaan tarvitse olla niin uuvuksissa. Me olemme jättäneet kaivokset, emmekä palaa sinne ennenkuin yhtiö myöntyy meidän vaatimuksiimme. Se on alentanut palkkion hiilirattaista ja tahtoo maksaa erikseen paaluttamisesta, mutta me tahdomme, että kaikki jäisi entiselleen ja että meille maksettaisiin viisi centimeä enemmän joka hiilirattaasta.
Työmiesten joukosta kuului huudahduksia:
– Niin; on. Hän on sanonut oikein… Niin me kaikki ajattelemme…
Tahdomme ainoastaan oikeutta.
Toiset eivät puhuneet mitään, nyökäyttivät vain päätään. Nyt he eivät enää huomanneet komeata huonetta, sen kultaa ja silkkiä ja eri tyylisiä huonekaluja. Eivät he edes tunteneet pehmeää mattoa, jota he polkivat saappaillaan.
– Antakaa toki minun vastata, huusi vihdoin hra Hennebeau vihastuneena. – Ensiksihän ei ole totta, että yhtiö voittaa kaksi centimeä rattaita kohti… Laskekaammepa.
Nyt alkoi katkonainen väittely. Tirehtööri koetti hajottaa heidät, kääntyi Pierronin puoleen, joka höpisi jotain epäselvää. Levaque taasen esiintyi kaikkein kiihkoisimpana, hän huusi, sotkeutui, vakuutti jotakin, mitä itse ei oikein ymmärtänyt.
– Jos te puhutte kaikki yht'aikaa, niin emme voi koskaan päästä mihinkään tulokseen, lausui hra Hennebeau.
Hän oli jälleen rauhoittunut ja puhui kylmän arvokkaasti ilman ärtymystä, kuten henkilö, joka täyttää vieraan tahdon ja osaa pakottaa toisia tunnustamaan sen. Ensi hetkestä oli hän yhä katsonut Etienneen koettaen saada tämän rikkomaan äänettömyytensä. Sen vuoksi hän jätti puheen kahdesta centimestä sikseen ja siirsi puheen laajemmille aloille.
– Ei, tunnustakaa vilpittömästi, että kaikki tuo on teille tyrkytetty sivulta päin ja te vain seuraatte villitsemistä. Se on todellakin rutto, joka leviää kaikkialle pahentaen paraimpiakin työntekijöitä. Ennenhän te olette olleet niin hiljaisia. Tunnustakaa, että teille on luvattu jumala tiesi mitä, että teidän vuoronne on tulla isänniksi… Teidät on houkuteltu tuohon kuuluisaan Internationaleen, tuohon ryövärien sakkiin, joka tahtoo hävittää koko yhteiskunnan…
Siinä keskeytti hänet Etienne:
– Te erehdytte, herra tirehtööri. Ei ainoakaan Montsou'n kivihiilikaivaja ole vielä liittynyt kansainväliseen liittoon. Mutta jos heidät saatetaan siihen, niin tulevat he liittymään kaikki. Se riippuu yhtiöstä.
Tästä sukeusi väittely Etiennen ja hra Hennebeaun välillä, aivankuin ei toisia olisi olemassa.
– Yhtiö on työläisten kaitselmus ja turhaan te uhkaatte sitä, sanoi tirehtööri. – Tänä vuonna on se kuluttanut kolmesataa tuhatta työläisten kyläin rakentamiseen, josta se saa vain kaksi prosenttia tuloja, puhumattakaan eläkkeistä, joita se myöntää, hiilestä, lääkkeistä… Te, joka näytätte olevan sivistynyt mies ja muutamassa kuukaudessa olette tullut yhdeksi paraimmista työmiehistämme, tekisitte paremmin, jos levittäisitte näitä totuuksia sen sijaan, että turmelette itsenne seurustelemalla pahamaineisten ihmisten kanssa. Niin, niin, minä tarkoitan tietysti Rasseneuria, jonka olimme pakotetut erottamaan säästääksemme kaivoksemme sosialismitartunnalta. Teidät nähdään usein Rasseneurilla ja varmaankin hän on agiteerannut teitä perustamaan apukassaa. Meidän puolesta saa kyllä olla säästökassa, mutta meistä tuntuu, että se on ase meitä vastaan, säästövarat taistelukuluja varten. – Muutoin täytyy minun ilmoittaa, että yhtiö tahtoo tarkastaa tätä kassaa.
Etienne kuunteli silmät seivästettyinä tirehtööriin. Vain huulten heikosta väräjämisestä näki hänen sisunsa kuohuvan. Sitten hymähti hän ja vastasi tyynesti:
– Se on uusi vaatimus. Tähän asti ei herra tirehtööri ole puhunut mitään tarkastamisesta. Valitettavasti on meidän toivomuksemme, että yhtiö vähemmän huolehtisi meistä. Älköön se esiintykö kaitselmuksena, vaan toimikoon oikeudenmukaisesti ja antakoon meille työansiomme sen sijaan että riistäisi sen itselleen. Onko oikein joka pulan aikana näännyttää työläisiä nälällä, jottei vaan osakkaitten voitot tulisi kosketuksi. Puhukaa mitä tahdotte, herra tirehtööri, mutta uusi maksutapa on keksitty ainoastaan alennetun työpalkan peittämiseksi ja se se juuri panee mielemme kuohuksiin. Joskin yhtiön täytyy supistaa kuluja, tekee se väärin alentaen yksin työmiehen palkan.
– Vai niin, siinäpä nyt ollaan! huudahti hra Hennebeau. – Minä juuri odotinkin, että meitä syytettäisiin siitä että muka näännytämme kansaa nälkään ja elämme sen hiestä ja verestä! Kuinka te voitte puhua tuollaisia tyhmyyksiä! Pitäisihän teidän tietää, kuinka suurelle vaaralle alttiita ovat teollisuuskapitalit, etenkin kaivospääomat. Panna kaivos pystyyn meidän päivinämme maksaa lähes kaksi miljoonaa frankia. Ja kuinka paljon huolta vaaditaan, jotta voisi saada noin suunnattomasta summasta edes keskimääräisen prosentin! Melkein puolet Ranskan kaivoksista on joutunut häviöön. On kerrassaan järjetöntä syyttää julmuudesta niitä, jotka pysyvät pystyssä. Jos heidän työläisensä kärsivät, niin kärsivät he itsekin. Luuletteko, että yhtiö kärsii vähemmän kuin te tästä pulasta? Se ei määrää mielin määrin työpalkkaa, sen täytyy ottaa kilpailu huomioon, muutoin joutuu se häviöön. Pitäkää kiinni tosiseikoista… Mutta te ette tahdo kuulla eikä ymmärtää!
– Ei, Vastasi nuori mies, – me ymmärrämme kyllä, ettei mikään parannus ole meille mahdollinen niin kauan kuin asiat ovat niin kuin ne nyt ovat. Siksi juuri täytyy työläisten pyrkiä siihen, että ne muuttuisivat.
Nämä sanat olivat lausutut matalalla tyynellä äänellä, mutta niistä huokui sellaista itsetietoista uhkausta, että heti sen jälkeen syntyi äänettömyys. Kaikki joutuivat hämilleen ikäänkuin ukkonen olisi leijaillut ilmassa. He katsahtivat taas syrjästä huoneen sisustukseen, josta pieninkin lelu voisi taata heille päivällisen kuukaudeksi.
Vihdoin nousi hra Hennebeau näyttäen että keskustelu on päättynyt. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Etienne hiljaa pukkasi Maheuta ja tämä alkoi taas puhua, tällä kertaa hitaasti ikäänkuin etsien sanoja:
– Siinä siis kaikki, mitä tirehtöörillä on meille sanottavaa… Meidän on siis ilmoitettava toisille, ettette hyväksy ehtojamme.
– Minäkö, hyvä ystävä? – huudahti tirehtööri, – minä en vastusta mitään. Minä olen myös palkattu kuten tekin eikä minulla ole sen enempää valtaa kuin vähäisimmällä kaivospojalla. Minulle annetaan määräyksiä, joitten täyttämisestä minun täytyy valvoa. Olen sanonut teille, mitä katsoin tarpeelliseksi, mutta minä en voi päättää mitään. Te olette ilmoittaneet minulle ehtonne, minä esitän ne hallinnolle ja sitten tiedonnan teille vastauksen.
Hän puhui korkealle virkamiehelle ominaisella pidättäväisyydellä välttäen mielenkiihkoa sekä kylmällä kohteliaisuudella, jota hän piti sopivimpana vallan välikappaleena. Kivihiilenkaivajat katsoivat häneen epäluottamuksella. He kysyivät itseltään mitä hän tarkoittaa ja missä tarkoituksessa hän valehtelee. He arvioivat myös, miten paljon hän saa riistetyksi ollessaan heidän ja isäntien välillä.
Etienne puuttui taas puheeseen:
– Näette, herra tirehtööri, sanoi hän, – miten valitettavaa on, ettemme itse voi puoltaa asiaamme. Me voisimme selittää, ja todistaa monta seikkaa, mitkä teiltä voivat jäädä huomaamatta… Jos vain tietäisimme kenen puoleen kääntyä!
Hennebeau ei suuttunut. Hänen kasvoissaan päinvastoin vilahti hymy.
– Oh, jos te ette luota minuun, niin asia mutkistuu. Silloin teidän täytyy kääntyä tuonne…
Ja hän viittasi epämääräisesti akkunaan päin. Työmiehet seurasivat hänen liikettään. Mihin 'tuonne'? Varmaankin Pariisiin. Mitään varmaa he eivät tietäneet. Ja taas kohosi heidän eteensä jokin saavuttamaton ja pelottava: seutu, missä tuntematon jumala asui salaisessa pyhätössään. He eivät saisi sitä koskaan nähdä, he tunsivat vain etäältä sen kaikkivoivan mahdin, joka painosti kaikkia kymmentä tuhatta työmiestä. Kun tirehtööri puhui, piili hänessä sama voima, joka puhui hänen huulillaan.
Heidät valtasi alakuloisuus; Etiennekin kohautti olkapäitään ikäänkuin sanoen, että paras oli nyt lähteä. Mutta tirehtööri taputti Maheuta ystävällisesti olalle kysyen miten Jeanlinin terveyden laita oli.
– Se oli kova koetus teille ja te kuitenkin puollatte huonoa paalutusta! – Ajatelkaa toki asiaa, ystäväni hyvät, lakkohan on yhtä hävittävä kaikille. Viikon kuluttua tulette te jo kärsimään nälkää. Minä luotan teidän järkevyyteenne, ja toivon että viimeistään maanantaina lähdette töihin.
Työmiehet lähtivät lappaamaan tiehensä kuin karjalauma, vastaamatta mitään tähän toivoon saada heidät masennetuksi. Tirehtööri saattoi heitä toistaen vieläkin toiveensa. Toisella puolen oli yhtiö uusine tariffineen ja toisella työläisten vaatimus korottaa maksu hiilirattaista viidellä centimella. Jottei työläiset turhia toivoisi, katsoi hän velvollisuudekseen ilmoittaa heille, ettei heidän ehtoihinsa suostuta.
– Miettikää ensin oikein ennenkuin ryhdytte tyhmyyksiin, toisti hän.
Eteisessä Pierron kumarsi syvään, mutta Levaque siirsi lakin silmilleen. Maheu aikoi sanoa jotain jäähyväisiksi, mutta Etienne työnsi häntä taas ja kaikki poistuivat äänettöminä. Ovi paiskattiin rymyllä kiinni heidän jälkeensä.
Kun Hennebeau palasi ruokasaliin, istuivat vieraat yhä ääneti ja liikkumattomina pöydän ääressä. Hän kertoi lyhyesti tapauksesta Deneulinille, jonka kasvot tulivat harmaiksi synkkämielisyydestä. Isäntä joi kylmän kahvinsa ja vieraat tahtoivat muuttaa puheaihetta. Mutta eivät Gregoiretkaan voineet puhua muusta kuin lakosta. He ihmettelivät ettei ole lakeja, jotka kieltäisivät työläisiä jättämästä työt. Paul koetti rauhoittaa Cecilea vakuuttaen, että pian saapuu santarmeja.
Vihdoin soitti rouva Hennebeau palvelijaa.
– Hippolyte, avatkaa ikkunat ja tuulettakaa hyvin vierashuoneessa, ennenkuin me siirrymme sinne.
III
Oli kulunut kaksi viikkoa. Kolmannen viikon maanantaina näyttivät hallinnolle lähetetyt tiedonannot, että kaivoksiin saapuneitten työläisten määrä oli entisestään supistunut. Sinä aamuna oli toivottu töitten uudistumista, mutta hallinnon taipumattomuus saattoi työläiset epätoivoon. Nyt ei oltu lakossa ainoastaan Voreux'ssa, Crevecoeur'issa, Mirou'ssa ja Madeleinessa, vaan Victoiressa ja Feutry-Cantel'issakin oli tuskin neljäs osa työläisiä työssä ja lakko oli ulottunut Saint-Thomas'eenkin.
Voreux'ssa oli haudan hiljaisuus. Kaivos näytti hyljätyltä, ikäänkuin työ olisi lakannut siellä. Kaksi kolme paria rattaita seisoi unohdettuina korokkeilla surullisina ja mykkinä. Puuvarasto lahosi sateesta. Kanavassa torkkui puolilleen lastattu lotja. Kaikki rakennukset näyttivät hyljätyiltä, lajitteluvajan luukut olivat kiinni. Kaivosrakennuksissa ei kuulunut vähintäkään melua, höyrykattilat lepäsivät ja nostokoneen suuri uuni kärsi nälkää polttoaineen puutteesta. Sitä lämmitettiin vain aamuisin. Kello yhdeksän saapui ihmisiä. Hevosrengit menivät antamaan hevosille ruokaa. Alhaalla työskentelivät voudit yksinään kuten työmiehet ikään. He pysyttivät kunnossa käytäviä, jotka muuten lahosivat vallan. Rakennuksia peitti pölykerros, ainoastaan pumpun raskaat huokaukset osottivat, että kaivoksessa vielä hipuu vähän henkeä.
Voreux'n vastapäätä oleva kylä näytti myös kuolleelta. Lillen prefekti oli saapunut, ja raitilla vaelsi santarmeja… Mutta työläiset käyttäytyivät niin moitteettomasti, että he katsoivat parhaaksi poistua. Ei koskaan vielä kylä ollut käyttäytynyt niin moitteettomasti. Miehet makasivat päivät pitkät pelosta joutua kiusaukseen lähteä kapakkaan ja naisetkin joivat vähemmän kahvia, ja riitelivät vähemmän. – Lapsetkin näyttivät ymmärtävän, mitä oli tekeillä ja juoksentelivat hiljaa. Kaikki olivat yksimielisiä, siitä, että täytyy käyttäytyä moitteettomasti.
Maheu'n luona tunkeili väkeä aamusta iltaan. Sihteerinä jakoi Etienne eniten tarvitseville kassan varoja, sivultapäin oli myös saapunut muutamia satoja frankeja koottuja listalla. Mutta nyt olivat kaikki varat kulutetut eikä kivihiilenkaivajilla enää ollut rahaa lakon jatkamiseksi, nälkä seisoi uhkaavana heidän edessään. Maigrat lupasi kahden viikon velkaa, mutta viikon kuluttua katui eikä antanut enää. Hän seurasi aina yhtiön käskyjä, mahdollisesti tahtoi se pikemmin lopettaa lakon tuomiten kivihiilenkaivajat nälkään. Maigrat käyttäytyi muuten oikullisena tyrannina, milloin antaen leipää, milloin taas kieltäen riippuen siitä miellyttikö puotiin saapunut leivän haussa oleva tyttö vai ei. Maheun vaimon edessä paiskasi hän oven kiinni, sillä häntä kiukutti vieläkin se, ettei Katarinaa oltu lähetetty hänen luokseen. Kaiken päälliseksi alkoi pakastaa ja naiset katsoivat arasti yhä hupenevaan hiilikassaan. Ei ollut ajattelemistakaan, että yhtiö antaisi heille hiiltä, jollei miehet menisi töihin. Uhkasi siis ei vaan nälkäkuolema, vaan myös paleltuminen kuoliaaksi.
Maheulla oli jo puute kaikesta. Levaquet voivat vielä kihuuttaa Bouteloup'ilta saamillaan kahdellakymmenellä frankilla. Pierronilla tietysti oli rahaa, mutta pelosta, että heiltä pyydettäisiin lainaksi, olivat he myös kärsivinään puutetta ja ottivat velaksi Maigrat'ilta, joka olikin valmis antamaan heille vaikka koko puotinsa. Lauantai-iltana pantiin jo monessa perheessä maata syömättä. Ja edessä oli tulossa vielä uhkaavampia päiviä. Mutta kaikki miehuullisesti alistuivat yhteiselle päätökselle eikä kuulunut ollenkaan valituksia. Kaikki olivat lujasti vakuutetut voitosta, se oli todellakin uskonnollisen väen sokeaa uskoa. Oikeuden vallan edestä olivat he valmiit kärsimään saavuttaakseen yleismaailmallisen onnen. Nälkä kiihotti vielä enemmän mieliä. Ei vielä koskaan noitten onnettomien ihmisten silmien edessä kuvastunut niin loistavia tulevaisuuden kuvia. Kun heidän silmänsä ummistuivat väsymyksestä, näkivät he hengessään tulevaisuuden ihmeellisen yhteiskunnan, missä kaikki ihmiset ovat veljiä, – työn ja yhteisten ateriain kultainen kausi. Mikään ei voinut horjuttaa heidän uskoaan, että nyt se kausi on koittava.
Kassa oli tyhjentynyt, yhtiö ei taipunut, päivä päivältä huononi heidän asemansa, mutta he toivoivat yhä vieläkin ja aivankuin halveksivat nälkää. Tuo usko lämmitti ja ravitsi heitä. Syötyään laihaa kasvislientä Maheut tulivat äkkiä haltioihinsa haaveillen paremmista päivistä, kuten kristityt marttyyrit, jotka heitettiin petojen raadeltaviksi.
Etienne oli kaikkien tunnustama johtaja. Iltasin keskustelujen aikana ennusti hän ammentaen uusia ajatuksia kirjoista. Hän luki yökaudet läpi ja sai paljon kirjeitä. Oli myös tilannut belgialaisen sosialistilehden "Kostajan". Tämä lehti oli ensimäinen, joka sai jalansijaa kylässä ja se kohotti tilaajan arvoa huomattavasti. Sellainen maine huumasi häntä yhä enemmän. Hoitaa laajaa kirjeenvaihtoa, harkita koko läänin työlästen asioita, antaa Voreux'in kivihiilenkaivajille neuvoja, sanalla sanoen tulla äkkiä keskukseksi, jonka ympäri pyöri koko maailma, kuten hänestä tuntui, – kaikki tuo luonnollisesti kutkutti yksinkertaisen hiilenmurtajan ylpeyttä. Hän kohosi heti yhden askeleen ylemmäksi, ja huomaamattaan tuli vihatun porvariston osaksi, omaksuen sen iloja ja mukavuuden haluja, vaikkei hän sitä myöntänyt itsekään. Vain yksi seikka suretti häntä: tieto puutteellisesta sivistyksestä, josta hän hämmentyi ja arkaili jokaisen hännystakkiherran edessä. Entisen mukaan jatkoi hän itseopiskeluaan, ahmien kaikki, mutta omaksuen hitaasti, sillä opetusjärjestelmän puutteesta muodostui hänen päässään aika sekasotku asioista, jotka käsittämättöminä olivat painuneet hänen mieleensä.
Toisinaan valoisina hetkinä hän kävi levottomaksi ja epäili toimiiko hän oikein ja onko hän sopiva työläisten johtaja. Mahdollisesti olisi jokin oppinut tai asianajaja, joka osaisi hyvin puhua ja toimia varmana, hyödyllisempi? Mutta hänen ylpeytensä nousi vastaan ja itsevarmuus palasi.
Ei, ei ei tarvita asianajajia! Kaikki he ovat konnia, jotka elävät kansan kustannuksella! Käyköön kuinka käy, mutta työläisten täytyy itse järjestää asiansa. Ja hän innostui taas ajatuksesta tulla kansanjohtajaksi, Voreux jo on hänelle alamainen, etäällä häämöttää Pariisi ja kuka tiesi ehkä kansanedustajan paikka ja puhujalava komeassa salissa odottaisi häntä, jolloin hän voisi jymytä porvareita vastaan. Se olisi työmiehen ensimäinen puhe parlamentissa!
Muutaman päivän ajan oli Etienne hyvin neuvottomana. Pluchart kirjoitti kirjoittamistaan, ehdottaen tulevansa Montsou'hun kiihottamaan lakkolaisten intoa. Täytyisi järjestää kokous, missä koneenkäyttäjä tulisi puheenjohtajaksi. Mutta tämän ehdotuksen takana piili aikomus käyttää lakkoa hyväkseen saadakseen työmiehet Kansainväliseen liittoon. Tähän asti olivat he pysyneet välinpitämättöminä ja suhtautuivat epäilevinä siihen. Etienne pelkäsi vähän että se herättäisi suurta huomiota, mutta siitä huolimatta olisi hän kutsunut Pluchart'in, ellei Rasseneur kaikin voimin vastustaisi Pluchart'in asiaan sekaantumista.
Kaikesta vaikutusvallastaan huolimatta täytyi Etiennen ottaa kapakoitsijan mielipide huomioon. Tämä oli paikkakuntalainen, jolla oli paljon kannattajia työläisten joukossa. Siksi oli Etienne kahden vaiheilla tietämättä mitä vastata.
Maanantaina kello neljän aikaan, jolloin Etienne istui kahden Maheun vaimon kanssa, tuli taas kirje Lillestä. Maheu oli mennyt onkimaan, pakollinen toimettomuus vaivasi häntä ja sitä paitsi, jos hänen onnistuisi saada kalaa, voisi sen myydä ja ostaa leipää. Ukko Bonnemort ja Jeanlin lähtivät ulos koettaakseen paikattuja jalkojaan ja lapset Alziren seurassa olivat lähteneet poimimaan hiiliä.
Tuli takassa palaa kituutti, sitä ei saanut suurentaa ja Maheun vaimo istui sen viereen imettäen Estelleä.
Kun nuori mies oli lukenut kirjeen, kysyi vaimo;
– No, onko hyviä uutisia. Lähetetäänkö meille rahaa?
Etienne pudisti kieltävästi päätään ja vaimo jatkoi:
– En tiedä, miten tulemme toimeen tällä viikolla. Mutta kestää täytyy. Oikeushan on meidän puolellamme ja siitä saa mielenlujuutta. Loppujen lopuksi täytyy meidän voittaa.
Nyt hän oli lakon puolesta. Olisi tietysti ollut parempi pakottaa yhtiö toimimaan oikeudenmukaisesti jättämättä työtä. Mutta koska kerran on jätetty työt, niin ei saa uudelleen ryhtyä, ennenkuin on saavuttanut oikeuden. Siten päätettyään pysyi hän lujana. Parempi joutua perikatoon, kuin tunnustaa olevansa väärässä, kun itse asiassa on oikeassa.
– Ah, huudahti Etienne, – tulisi edes kolera, joka tappaisi kaikki nuo yhtiön verenimijät!
– Ei, ei, vastasi vaimo, – ei tarvitse toivoa kenenkään kuolemaa.
Siitä emme edistyisi lainkaan, sillä heidän tilalleen tulisi toisia…
Tahdon vain että he vähän tulisivat järkiinsä ja toivon, että on hyviä ihmisiä kaikkialla. Tiedättehän etten pidä teidän politiikastanne.
Hän todellakin aina vastusti hänen sotilaallisia aikeitaan, hänen mielestään oli hän liian taisteluhaluinen. On kyllä oikein vaatia maksua työstä niin paljon kuin täytyy, mutta miksi sekottaa siihen porvaristoa ja hallitusta? Mutta kuitenkin hän kohteli Etienneä kunnioituksella, koska hän ei juonut ja maksoi säännöllisesti neljäkymmentä viisi frankia ylöspidosta. Jos mies käyttäytyy hyvin, niin voi hänelle tuollaisen antaa anteeksi.
Etienne alkoi silloin puhua tasavallasta, joka antaa kaikille leipää. Mutta vaimo pudisti päätään. Hän muisti v. '48, tuon koiravuoden, joka oli ottanut heiltä viimeiset leipämurut heidän ensimäisinä avioliiton aikoina. Ja hän alkoi surullisella äänellä kertoa, mitä heidän oli pitänyt silloin kestää.
– Meillä ei ollut äyriäkään, kertoi hän, – eikä leivänkannikkaa ja kaikissa kaivoksissa olivat työt pysähtyneet. Aivan niinkuin nyt. Monet kuolla kupsahtelivat.
Samassa avautui ovi ja he jähmettyivät hämmästyksestä, – huoneeseen astui Katarina. Hän ei ollut käynyt kotona siitä asti, kun hän oli karannut Chavalin luo. Hän oli niin hämmentynyt, ettei muistanut edes sulkea ovea, vaan seisoi kynnyksellä vavisten ja äänetönnä. Hän oli toivonut tapaavansa äidin yksin, mutta nähdessään nuoren miehen unohti hän matkalla valmistetun lauseen.
– Mitä sinulla täällä on tekemistä? huusi Maheun vaimo. – Minä en tahdo enää nähdä sinua! Mene matkaasi!
– Äiti, sai Katarina sanotuksi, – tässä on kahvia… ja sokeria…
Lapsille… Minä olen tehnyt työtä, niin ajattelin heitä.
Hän veti esiin taskustaan naulan kahvia ja naulan sokuria ja rohkeni panna ne pöydälle. Ajatus Voreux'n lakosta vaivasi häntä. Itse hän teki työtä Jean-Bartissa ja aikeessaan auttaa vanhempiaan oli hän keksinyt tuomisensa lapsille. Mutta hänen hyvyytensä ei tehnyt äitiä aseettomaksi.
– Olisi ollut parempi, jos olisit jäänyt kotiin ja ansainnut elatuksemme avuksi, kuin tuoda tuollaisia lahjoja.
Ja hän alkoi haukkua tytärtä purkaen häneen kaikki huolensa, joita oli karttunut kuukauden kuluessa. Karata miehen luo kuudentoista vanhana ja jättää kotinsa ja omaisensa, jotka ovat tarpeessa! Ei kelvottomin tytärkään tekisi niin! Tyhmyyden voi kyllä antaa anteeksi, mutta sellaista ei yksikään äiti anna anteeksi. Jos häntä olisi pidetty kotona kahleissa, niin voisi tuon ymmärtää. Mutta eihän häneltä oltu vaadittu muuta kuin että hän viettäisi yöt kotona.
– Vastaa toki, mikä hätä sinulla oli mennä miehen luo niin nuorena?
Katarina seisoi ääneti pöydän luona pää alas painuneena. Hänen laiha ruumiinsa värähteli mielenliikutuksesta, hän koetti väittää vastaan:
– Jos se riippuisi yksin minusta… minä en sitä tarvitse… Se on hän. Jos hän vaatii, niin mitä minä voin tehdä? Hänhän on minua voimakkaampi… Eihän edeltäpäin voi tietää, miten käy? Ja nyt ei enää voi muuttaa. Hänkö, vaiko joku toinen, eikö se ole samantekevä? Pitäähän hänen naida minut.
Katarina puolustautui suuttumatta syytöksistä, kuten nöyrä tyttö ainakin, joka on tottunut alistumaan miehen tahdon alle. Sehän on heidän osansa. Hän oli jo aikoja tietänyt, mikä häntä odottaa, miehen väkivalta kaivoskummun takana, lapsi kuudentoista iässä ja sitten elämä ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa, jos hänen rakastajansa naisi hänet. Joskin hän punastui häpeästä, niin tapahtui se siksi, että hän oli hämillään ja suruissaan, koska häntä kohdeltiin tuolla tavoin Etiennen nähden.
Etienne oli sillä välin noussut kohentelemaan hiiliä, jottei häiritsisi tyttöä. Etiennen mielestä oli Katarina kalvennut ja näytti väsyneeltä, oli kuitenkin kaunis suurine kirkkaine silmineen laihtuneissa kasvoissa. Hänet valtasi omituinen tunne, hänen harminsa oli häipynyt ja hän toivoi ainoastaan yhtä, että Katarina olisi onnellinen tuon toisen kanssa, jonka hän oli pitänyt Etienneä parempana. Hänen teki mieli auttaa häntä jollain tavalla, mennä Montsou'hun sanomaan tuolle toiselle, että hän kohtelisi paremmin Katarinaa. Mutta Katarina ei ymmärtänyt hänen tunteitaan, vaan loukkaantui hänen säälistään, hänestä tuntui, että Etienne halveksii häntä. Hänen sydäntään kouristi ja hän vaikeni äkkiä, voimatta enää lausua sanaakaan.
– Parasta onkin, että pysyt vaiti, jatkoi Maheun vaimo säälimättä. – Jos tulit jäädäksesi, niin astu peremmälle, ellei, niin suoria heti ulos! Kiitä onneasi, että minulla on kädet kiinni, muutoin antaisin sinulle aika läimäyksen.