Kivihiilenkaivajat

NELJÄS OSA

I

Eräänä maanantaina oli Hennebeaun herrasväki kutsunut Gregoire'n herrasväen luoksensa aamiaiselle. Oli päätetty tehdä yhdessä kävelyretki. Aamiaisen jälkeen lupasi Paul Negrel näyttää naisille Saint Thomasin kaivoksen, joka oli saatettu uuteen kuntoon. Mutta oikeastaan sekä aamiainen että kävelyretki oli tekosyy, rouva Hennebeau'n ystävällinen keksintö tarkoituksessa jouduttaa Cecilen ja Paulin häitä.

Mutta äkkiä juuri samana maanantaiaamuna kello neljä oli puhjennut lakko. Kun yhtiö joulukuun 1 p: nä oli saattanut käytäntöön uuden maksutavan, olivat kivihiilenkaivajat näköjään aivan rauhalliset. Kahden viikon kuluttua, maksupäivänä, he eivät tehneet minkäänlaisia vastaväitteitä. Tirehtööristä alkaen alimpaan kaivosvoutiin luulivat kaikki, että työläiset taipuivat maksuehtoihin. Sitä suuremmaksi tuli heidän hämmästyksensä kun äkkiä tuona maanantaiaamuna syttyi sota, joka todisti hyvästä johdosta ja järjestymisestä.

Kello viisi herätti Dansaert Hennebeau'n ilmoittaakseen hänelle, ettei ainoakaan työmies mennyt töihin Voreux'hon. Hän oli kulkenut kylän No. 240 poikki, mutta kaikki sen asukkaat makasivat sikeässä unessa suljettujen ikkunoitten ja ovien takana. Tuskin oli tirehtööri ehtinyt nousta, kun hänen päänsä yli alkoi tihuttaa sähkösanomia ja sananlennättäjiä saapui joka neljännestunnin kuluttua. Aluksi toivoi hän, että levottomuudet rajoittuisivat vain Voreux'hon, mutta hetki hetkeltä kävivät sanomat yhä uhkaavimmiksi. Mirou'hon, Crevecoeur'iin ja Madeleine'en olivat saapuneet ainoastaan tallirengit. Victoire'n ja Feutry-Cantel'iin, noihin luotettavimpiin kaivoksiin, ei saapunut muuta kuin kolmasosa työläisiä. Ainoastaan Saint Thomas'sa olivat kaikki työläiset työssä, se näköjään jäisi liikkeen ulkopuolelle. Kello yhdeksään saakka oli tirehtööri kiinni sanellen sähkösanomia kaikille haaroille: Lillen prefektille, yhtiön hallinnon jäsenille, ilmoittaen edeltäpäin viranomaisille ja pyytäen toimintamääräyksiä. Hän oli lähettänyt Negrel'in kiertämään naapurikaivoksia hankkiakseen tarkempia tietoja.

Äkkiä muisti Hennebeau aamiaisen. Hän oli jo aikeissa lähettää kuskin Gregoirien luo, mutta jokin päättämättömyys valtasi hänet, joka hetki sitten oli jaellut lyhyitä sotilaallisia määräyksiä taistelun varalta. Hän nousi yläkertaan vaimonsa pukuhuoneeseen, missä palvelijatar suki tämän päätä.

– Vai niin, he tekivät lakon, sanoi rouva tyynesti, kun mies oli alkanut kysyä häneltä neuvoa, – Entä sitten, mitä me siitä? Emme kai lakkaa syömästä sen tähden?

Rouva oli itsepäinen eikä auttanut, vaikka herra Hennebeau vakuutti, että aamiainen olisi kaikissa tapauksissa häiritty eikä Saint Thomas'een voisi lähteä missään tapauksessa. Mutta rouvalla oli valmis vastaus kaikelle. Miksi antaa valmiin aamiaisen mennä hukkaan? Ja voisihan jättää retken tekemättä, jos se ei ole viisasta.

– Sitäpaitsi tiedättehän, – lisäsi hän. kun kamarineitsyt oli poistunut huoneesta, – miksi olen kutsunut noita herttaisia ihmisiä luoksemme. Näistä häistä pitäisi teidän olla enemmän huvitettu kuin työmiesten tyhmyyksistä… Sanalla sanoen, minä niin tahdon ja älkää hermostuttako minua. – Mies katsoi häneen pidättäen mielenliikutustaan, mutta hänen tyyneistä kasvoistaan, joita hän oli tottunut hallitsemaan, voitaisiin huomata sydämen tuskan salaisia merkkejä. Nainen istui hänen edessään pooli-pukimissaan, pyyleänä ja yhä vielä kauniina ja lumoovana. Hetken tunsi mies halua vallata hänet, painaa päänsä hänen valkoseen rintaansa, sillä sekä nainen että koko huoneen aistikas sisustus ja hermoja kutkuttava myskin haju taivutti siihen. Mutta hän peräytyi: jo kymmenen vuotta oli heillä ollut eri sänkykamarit.

– Hyvä on, sanoi hän poismennessään, – älkäämme peruuttako mitään.

Hennebeau oli syntynyt Ardennessa. Hänen lapsuutensa oli ollut iloton. Köyhänä orpona oli hän joutunut Pariisin kadulle ja suurilla vaikeuksilla saattoi hän lopettaa nuorisokoulun. Kahdenkymmenen neljän ikäisenä oli lähtenyt Grand-Combe'en Sainte-Barben vuori-insinööriksi. Kolme vuotta myöhemmin tuli hän Marlesien kaivosten piiri-insinööriksi Pas-de-Calais'sa. Siellä hän oli nainut erään rikkaan kehruutehtaan omistajan tyttären. Viisitoista vuotta olivat puolisot tässä pienessä maaseutukaupungissa eikä mikään häirinnyt heidän yksitoikkoista elämäänsä, ei edes lapsen syntyminen.

Aikaa myöten kehittyi rouva Hennebeau'ssa ärtyisyys miestänsä kohti, niin että lopuksi he kävivät aivan vieraiksi toinen toisilleen. Lapsuudesta oli rouvaa opetettu jumaloimaan rahaa ja hän halveksi miestään, joka raskaalla työllä ansaitsi vähäpätöisen palkkionsa ja joka ei osannut toteuttaa ainoatakaan hänen kouluajan toivoaan. Hän oli ankaran rehellinen, ei tahtonut ryhtyä epäiltäviin yrityksiin ja seisoi kuin sotamies paikallaan. Puolisot vieraantuivat yhä enemmän toisistaan ja lakkasivat olemasta mies ja vaimo. Mies jumaloi häntä, mutta vaimo näytti hänelle sellaista kylmyyttä, että hän katsoi parhaaksi vetäytyä pois. Rouva hankki itselleen rakastajan, josta mies ei tietänyt.

Vihdoin jätti hän Pas-de-Calais'n ja otti paikan Pariisissa siinä luulossa, että hänen vaimonsa olisi siitä hänelle kiitollinen. Mutta Pariisi eroitti heidät lopullisesti. Pariisista oli vaimo haaveillut jo pienenä tyttönä ollessaan. Viikon kuluessa hän jollain ihmeellisellä tavalla hävitti itsestään kaiken maalaisuuden, tuli äkkiä komeaksi ja antautui ahneena kaikille ylellisyyden hullutuksille.

Ne kymmenen vuotta, jotka hän täällä vietti, täytti suuri intohimo, julkinen suhde erääseen nuoreen mieheen ja kun tämä lopuksi jätti hänet, oli hän vähällä kuolla siitä. Tällä kertaa mies ei ollut voinut jäädä tietämättömäksi ja hän aikaansai aluksi kauheita kohtauksia, mutta sitten hän taipui. Hänet teki aseettomaksi tuon naisen itsevarmuus, joka oli valmis mihin hyvänsä onnen etsinnässä, Kun hän oli eronnut rakastajastaan, tuli hän hyvin sairaaksi ja silloin otti mies kaivostirehtöörin paikan Montsou'ssa toivossa, että vaimo täällä erämaassa parantuisi ja paranisi.

Mutta Montsou'ssa Hennebeau'n puolisot kestivät samaa ärtymystä ja ikävää kuin avioliittonsa ensi aikoina. Rouva Hennebeau koristi pienen hallintotalon niin ylellisesti, että huhut siitä kulkivat Lilleen saakka. Mutta tuo seutu ärsytti häntä, päättymättömine tyhmine peltoineen ja likaisine maanteineen vailla ainoatakaan puuta, ja eniten tuo inhottava väestö, joka herätti hänessä pelkoa ja vastenmielisyyttä. Alkoivat valitukset ikävästä. Hän syytti miestään, että tämä oli uhrannut hänet, neljänkymmenen tuhannen frankin edestä, minkä hän sai palkaksi täällä ja mikä itse asiassa oli aivan mitätön palkka, joka tuskin riitti taloustarpeisiin. Ainakin pitäisi hänen kuten muittenkin hankkia voitto-osuus itselleen tai osakkeita ja yleensä saavuttaa jotain parempaa. Ja sitä hän jankkasi rikkaan perijättären säälimättömyydellä, sillä hän oli tuonut rahaa taloon.

Mies koetti peittää palavaa intohimoaan tuota naista kohti toimihenkilön kylmällä naamiolla, mutta vuosien vieriessä kiihtyi hänen himonsa yhä enemmän. Hänen vaimonsa ei koskaan ollut kuulunut hänelle kokonaan ja häntä kalvoi halu saada edes kerran näyttää hänelle rakkautensa koko voiman. Joka aamu ajatteli hän, että illalla hän sen tekee, mutta kun hän kohtasi vaimonsa kylmän katseen ja tunsi että koko hänen olentonsa on sitä vastaan, luopui hän päätöksestään eikä edes uskaltanut koskettaa hänen kättään. Se oli ainainen parantumaton kidutus, joka piili hänen kylmän ulkokuorensa alla, hellän sydämen kärsimystä, sydämen, joka ei löytänyt onnea kodissaan.

Juuri silloin saapui Montsou'hun Paul Negrel. Hänen äitinsä, erään kapteenin leski, eli Avignon'issa vähäisellä eläkkeellä, usein syöden pelkkää leipää ja vettä, jotta hänen pojallaan olisi mahdollisuus päättää polyteknikumi. Suoritettuaan tutkinnon sai hän hyvin huonon paikan, jolloin hänen setänsä, Hennebeau, tarjosi hänelle insinöörin paikan Montsou'ssa.

Häntä kohdeltiin talossa kuin omaa lasta, hänelle annettiin eri huone ja vihdoin jäi hän aivan asumaan heidän luokseen. Siten oli hän tilaisuudessa lähettämään puolet palkastaan, kolme tuhatta frankia, äidilleen. Jottei tämä hyväntekeväisyys painostaisi nuorukaista, vakuutti Hennebeau, että nuoren miehen on sangen vaikea perustaa oma talous jossain pienessä talossa, jollaisia yhtiö antaa insinöörien asuttavaksi. Rouva Hennebeau alkoi heti alusta asti kohdella Paul Negreliä kuin hyvä äiti ainakin, sinutellen häntä ja kaikin tavoin vaalien hänen hyvinvointiaan. Etenkin ensimäisinä kuukausina osotti hän äidillistä hellyyttä antaen hänelle monta hyvää neuvoa. Mutta samalla hän pysyi naisena ja huomaamatta siirsi puheen tuttavallisemmille aloille. Häntä huvitti tuo ennakkoluuloton nuori mies, joka filosoferasi rakkauden kysymyksissä, oli niin viisas huolimatta synkästä elämänkatsomuksestaan ja hänen kapeat kasvonsa ja suippo nenänsä näyttivät niin veitikkamaisilta.

Oli siis luonnollista, että eräänä iltana rouva Hennebeau tapasi itsensä miehensä veljenpojan sylissä. Hän vakuutti antautuvansa hyvyydestä, sillä hänen sydämensä oli kuollut ja hän tahtoo olla ainoastaan hänelle ystävä. Äkkiä haltioitui hän ajatuksesta naittaa hänet, haaveili itsensä uhrautumisesta luovuttaen hänet jollekin rikkaalle morsiamelle. Heidän suhteensa pysyi, se antoi heille iloa ja vaihtelua ja rouva Hennebeau pani suhteeseen kaiken hellyytensä, mikä hänen tapaisella toimettomalla ja elämänsä eläneellä naisella vielä oli annettavana.

Siten kului kaksi vuotta. Eräänä yönä oli Hennebeau kuulevinaan tassuttelevia askeleita oven takana. Epäilys valtasi hänet taas, mutta hän ei tahtonut uskoa sellaista ilettävänä mahdolliseksi omassa talossaan noitten läheisten sukulaisten, melkein äidin ja pojan välillä. Juuri seuraavana päivänä alkoi hänen vaimonsa puhua, että hän oli valinnut Cecile Gregoiren Paulin vaimoksi. Ja hän puhui asiasta sellaisella lämmöllä, että mies häpesi hirveästi epäilystään. Hän tunsi yhä edelleenkin nuorta miestä kohti kiitollisuutta siitä, että hänen tulonsa oli tehnyt hänen kotinsa vähemmän synkäksi.

Tullessaan ulos pukuhuoneesta tapasi hän vastaanottohuoneessa Paulin, joka juuri tuli kotiin kiertoajostaan ja näytti olevan hyvin huvitettu lakosta.

– No, mitä? kysyi eno.

– Olen kiertänyt kaikki kylät. Kansa näkyy käyttäytyvän hyvin siivosti… Luulen muuten, että he aikovat lähettää lähettiläitä luoksesi.

– Sinäkö se olet, Paul? – kuului ylhäältä rouva Hennebeau'n ääni. – Tule kertomaan minulle uutisia. Kuinka hassuja ovat nuo ihmiset, jotka aikaansaavat sellaista hämminkiä, vaikka heidän on niin hyvä olla.

Tirehtöörin täytyi kieltäytyä kuulemasta lähempiä tietoja, koska hänen vaimonsa ilmaisi haluavansa puhutella hänen lähettilästään. Hän palasi työpöytänsä luo, mihin oli sillä välin ehtinyt kasaantua uusi pinkka sähkösanomia.

Kun Gregoiret saapuivat kello yksitoista, hämmästyivät he suuresti, että palvelija Hippolyte melkein työnsi heidät ovesta sisään heitettyään levottomia silmäyksiä tien molempiin päihin. Vierashuoneessa olivat akuttimet lasketut alas ja heidät vietiin suoraan Hennebeau'n työhuoneeseen. Isäntä pyysi anteeksi, että hän siten ottaa heidät vastaan, mutta vierashuoneen ikkunat olivat maantielle päin ja siksi oli epäviisasta uhmata väkeä.

– Kuinka? Ettekö tiedäkään mitään? – kysyi hän huomatessaan heidän hämmästyksensä.

Saatuaan kuulla lakosta, Gregoire vain kohautti olkapäitään tavallisella huolettomalla ilmeellä. Pyh! tuo ei ole suinkaan mitään vaarallista, kansahan täällä on niin siivoa. Rouva Gregoire nyökäytti päätään myöntäen miehensä mielipiteen oikeaksi kivihiilenkaivajien vuosisataisnöyryydestä. Cecile taasen hymyili vain sanalle "lakko" iloisena ja terveenä sinisessä verkapuvussaan, sillä se muistutti hänelle hänen käyntejään työväen kylissä ja almujen jakamista.

Rouva Hennebeau saapui mustassa silkkipuvussa. Hänen perästä tuli Negrel.

– Ajatelkaa, kuinka harmillista! – huusi hän jo ovessa. – Eivät voineet odottaa! Tiedättekö että Paul kieltäytyy viemästä meitä Saint-Thomas'een.

– Siinä tapauksessa jäämme tänne, vastasi Gregoire kohteliaasti. – Se on sitä herttaisempaa.

Paul tervehti Cecileä ja tämän äitiä. Mutta hänen tätinsä tuli tyytymättömäksi sellaisesta välinpitämättömyydestä ja katseellaan käski hänen lähestyä nuorta tyttöä. Kuullessaan heidän juttelevan ja nauravaa, katsoi hän heihin äidillisellä lempeydellä.

Hennebeau jatkoi sähkösanomien lukemista kirjoittaen muutamiin vastauksia. Hänen vaimonsa kertoi vieraille, ettei hän ollut koskenut tätä huonetta. – Siinä olikin haalistuneet seinäpaperit ja kuluneet huonekalut.

Kului lähes tunti ja lähestyi aamiaisen aika, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että hra Deneulin oli saapunut. Tämä astui huoneeseen näköjään hyvin levottomana ja kumarsi rouva Hennebeau'lle.

– Kas, tekin täällä! huudahti hän huomattuaan Gregoiret ja kääntyi heti isännän puoleen.

– Siis se on alkanut! Sain juuri tietää siitä insinööriltä… Minulla kyllä on työ käynnissä mutta lakko voi laajeta. Minä en voi pysyä rauhallisena. Ja miten teillä on?

Hän oli saapunut ratsain ja hänen äänekäs puhelunsa ja hermostuneet eleensä ilmaisivat hänen levottomuutensa.

Hennebeau alkoi tarkoin selvittää hänelle asiain tilan, kun Hippolyte avasi oven ruokahuoneeseen. Isäntä keskeytti itsensä lausuen hänelle:

– Syökää aamiainen kanssamme. Jälkiruokaa syödessä kerron kaikki.

– Mielelläni, jos tahdotte, vastasi Deneulin.

Rouva Hennebeau käski kattamaan seitsemännelle hengelle ja osoitti kunkin paikan. Rouva Gregoire ja Cecile istuivat hänen miehensä kummallekin puolelle, hrat Gregoire ja Deneulin taas hänen molemmille puolilleen ja Paulin asetti hän nuoren tytön ja tämän isän väliin. Kun alettiin syödä, lausui hän hymyillen:

– Teidän täytyy suoda minulle anteeksi. Olen tahtonut tarjota teille osteria, niitähän tuodaan maanantaisin, kuten tiedätte, Ostendesta Marchiennes'iin ja olin ajatellut lähettää keittäjättäreni sinne hevosella. Mutta hän pelkäsi, että hän saisi kiviä vaunuunsa.

Kaikki purskahtivat nauramaan pitäen juttua hyvin huvittavana.

– Pst! – tyssytti Hennebeau tyytymättömänä katsoen ikkunoihin, jotka olivat raitille päin. – On tarpeetonta, että väki saa tietää meillä olevan vieraita.

– Tuollaista makkaraa he eivät suinkaan saa maistaakaan, – lausui Gregoire.

Kaikki nauroivat taas, vaikka hiljemmin.

– Eikö pitäisi laskea verhot ikkunan eteen? sanoi Negrel pelottaakseen vähän Gregoireja.

Ulkona tuuli navakka pohjoistuuli, mutta huoneessa oli lämmin ja tuoksui hienolle ruualle.

Kamarineitsyt, joka auttoi tarjoamisessa, luuli Negrelin huomautuksen käskyksi ja aikoi vetää verhot ruutujen eteen. Tämä antoi aihetta loppumattomiin leikkipuheisiin, he laskivat lasit ja veitsensä kaikella varovaisuudella pöytään, joka ruokalajia tervehdittiin ikäänkuin se olisi valloitettu saalis viholliselta. Mutta tuon teennäisen pirteyden alla piili salainen pelko, joka tuli ilmi katseista, joita salavihkaa heitettiin ikkunoihin, ikäänkuin heidän ruokahuoneensa olisi nälkäisen tukijoukon ympäröimä.

Tryffeliomeletin jälkeen tarjottiin forelleja. Keskusteltiin nyt teollisuuspulasta, joka oli tuntuvasti pahentunut viimeisen puolentoista vuoden kuluessa.

– Se oli välttämätöntä, sanoi Deneulin, – liiallisuuteen saakka kehitetyn kukoistuksen oli täytynyt johtaa siihen. Kun vaan ajattelee, kuinka mahdottomia pääomia oli pantu liikkeelle, kuinka paljon rautateitä, satamia, kanavia on rakennettu, kuinka paljon rahaa pantu kaikkein hulluimpiin yrityksiin. Jo yksin meidän seudussamme on perustettu niin monta sokuritehdasta, ikäänkuin meillä saataisiin kolme satoa valkojuurikasta… No, ja nyt on rahat kulutettu ja täytyy odottaa, koska saadaan prosentteja käytetyistä miljoonista ja siitähän johtuukin kaikkien asioitten pysähtyminen.

Hennebeau alkoi väittää vastaan, myöntäen kuitenkin, että hyvät vuodet orat pilanneet työläiset.

– Kun ajattelee, huudahti hän, – että nuo sällit ansaitsivat meidän kaivoksellamme kuusikin frankia päivässä, se on kaksi kertaa enemmän kuin nyt. Ja elivät tietysti komeasti ja tottuivat ylellisyyteen. Luonnollisesti nyt tuntuu heistä raskaalta palata entiseen yksinkertaisuuteen.

– Herra Gregoire, keskeytti hänet hänen vaimonsa, – ettekö ottaisi lisää forellia? Se on hyvin hienoa, eikö totta?

Tirehtööri jatkoi:

– Mutta onko se meidän syymme? Kovalta meitäkin ottaa nyt. Sen jälkeen kun tehdas toisensa jälkeen on suljettu on meidän hyvin vaikea saada hiilemme kaupan. Kysyntä käy yhä pienemmäksi ja meidän täytyy pakosta supistaa tuotantokustannuksia. Mutta juuri tuota työläiset eivät tahdo ymmärtää.

Syntyi vaitiolo. Palvelija tarjosi paistetuita pyitä.

– Intiassa oli nälkä, jatkoi Deneulin mietteitään, ikäänkuin puhuisi itsekseen. – Amerika on lakkauttanut rauta- ja malmitilauksensa, antaen sillä voimakkaan iskun tuotannollemme. Kaikki riippuu toinen toisesta ja jokin etäinen tärähdys voi hämmentää koko maailman.

Hän otti linnun siiven, sitten jatkoi hän korottaen äänensä:

– Pahinta on, että tuotantokulujen peittämiseksi olisi pitänyt vielä kohottaa tuotantoa. Sillä muutoin täytyy supistaa työmiesten palkkoja ja työmies on aivan oikeassa sanoessaan, että hän saa vastata tappiosta.

Tämä avomielinen tunnustus, joka pääsi häneltä, aikaansai kiivasta väittelyä. Mutta naiset olivat vähän huvitettuja tuosta puheaiheesta. Muutoin kiintyi jokaisen huomio pääasiallisesti lautaseensa. Palvelija tuli ja näkyi aikovan jotain sanoa.

– Mitä on? – kysyi Hennebeau, – jos on sähkösanomia, antakaa ne. tänne. Odotan vastauksia.

– Ei, herra tirehtööri, herra Dansaert on odotushuoneensa. Mutta hän pelkää häiritsevänsä…

Tirehtööri pyysi anteeksi ja käski pyytämään voutia huoneeseen. Vouti tultuaan huoneeseen pysähtyi muutaman askeleen päähän pöydästä. Kaikki kääntyivät katsoen häneen, joka näytti niin suurelta ja hengästyneeltä, ikäänkuin hyvin hämmentyneenä tuomistaan uutisistaan. Hän kertoi, että kylissä on rauhallista, mutta työläiset ovat päättäneet lähettää lähetystön herra tirehtöörin luo. Jonkun hetken päästä voi se jo saapua.

– Hyvä on, sanoi Hennebeau, – tahdon kuulla kertomuksenne kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, ymmärrättekö?

Niin pian kuin Dansaert oli poistunut, pääsivät leikinlaskut taas valtaansa. Kaikki hyökkäsivät venäläisen salaatin kimppuun huutaen, ettei saa kadottaa hetkeäkään, jos mieli ehtiä syödä sitä.

Tirehtöörille tuotiin koko pinkka kirjeitä ja sähkösanomia ja hän pyysi luvan lukea yhden kirjeen ääneen.

Se oli Pierronilta, joka hyvin kohteliain lausein ilmoitti olevansa pakotettu yhtymään lakkoon välttääkseen pahoinpitelyä tovereitten puolelta, lisäten, ettei hän edes voinut kieltäytyä ottamasta osaa lähetystöön, vaikkei hän hyväksy sen toimintaa.

– Siinä on se ylistetty työnvapaus! huudahti hra Hennebeau.

Puhe suijui taas lakkoon ja häneltä kysyttiin hänen mielipiteensä asiasta.

– Oh, vastasi hän, kyllä ollaan nähty tuollaista. Viikon tai parin tulevat he laiskottelemaan, kuten edellisellä kerralla. Istuskelevat kapakassa, mutta kun nälkä alkaa vetää suolia, niin palaavat he taas työhön.

– Minä en katso asioihin yhtä levollisesti. Tällä kertaa näyttävät he olevan paremmin järjestyneet. Heillähän taitaa olla apukassa?

– Niin tuskin kolme tuhatta frankia. Epäilen pahasti, että eräs työmies, nimeltä Etienne Lantier on heidän johtajansa. Hän on hyvä työmies, olisi ikävä, jos pitäisi hänet ajaa työstä pois kuten kerran tuon kuuluisan Rasseneurin, joka yhä edelleenkin myrkyttää Voreux'ta aatteillaan ja oluellaan. Mutta joka tapauksessa saapuu puolet viikon kuluttua työhön ja kahden viikon kuluttua kaikki kymmenen tuhatta.

Hän oli siitä lujasti vakuutettu. Ainoa, mikä teki hänet levottomaksi, oli pelko, että hallinto syyttäisi häntä lakosta.

Naiset alkoivat myös ottaa osaa keskusteluun. Rouva Gregoire säälitteli köyhien kohtaloa, jotka nyt saisivat kärsiä nälkää ja Cecile valmistautui jo jakaakseen leipää ja lihaa. Mutta rouva Hennebeau hämmästyi suuresti kuullessaan puhuttavan Montsoun työläisten puutteesta. Mitä heiltä puuttuu? Onhan heillä asunto ja lämpö, yhtiöhän pitää huolen kaikesta! – Välinpitämättömänä tuota ihmislaumaa kohtaan, ei hän tietänyt muuta kuin läksynsä, jonka hän kertoi pariisilaisille vierailleen, ja lopuksi oli alkanut itsekin uskoa siihen ihmetellen tuon kansan kiittämättömyyttä.

Negrel sillä välin jatkoi pelotella Gregoirea. Cecile ei ollut hänelle vastenmielinen ja hän suostui kernaasti naimaan hänet tätinsä mielihyväksi, mutta hän ei ollut rakastunut, hän oli järkevä nuorimies, joka ei sallinut itselleen tyhmyyksiä. Hän oli mielestään tasavaltalainen, mikä ei estänyt häntä kohtelemasta työmiehiä kaikella ankaruudella ja tehdä heistä pilaa naisten seurassa. – Minä en ole yhtä optimistinen kuin enoni, sanoi hän, – pelkään pahoja selkkauksia. Kehoittaisin teitä, herra Gregoire, lukitsemaan hyvin Piolainen portit. Muutoin voisivat he ryöstää teidät.

Herra Gregoire purki juuri kilpaa puolisonsa kanssa isällisiä tunteita työmiehiä kohti hymyillen hyväntahtoisesti.

– Ryöstää minut! huudahti hän hämmästyneenä. Miksi he ryöstäisivät minut?

– Olettehan Montsou-kaivosten osakas. Te ette tee mitään ja elätte toisten työstä. Te edustatte kirottua kapitaalia ja siinä on aivan kylliksi. Olkaa vakuutettu, että jos vallankumous saa voiton, niin tulette te olemaan pakotettu luovuttamaan koko omaisuutenne, aivankuin se olisi varastettu.

Gregoire oli äkkiä kadottanut lapsekkaan tyyneyden ja elämän tietämättömyyden ja sopersi:

– Minun omaisuuteni varastettua! Eikö esi-isäni ole suurella vaivalla hankkinut pääomaa, minkä hän kiinnitti kaivokseen? Emmekö olleet monasti vaarassa yrityksen epäonnistumisesta? Ja nyt, käytänkö huonosti prosenttejani?

Rouva Hennebeau tuli levottomaksi nähdessään, miten Cecile ja hänen äitinsäkin kalpenivat pelosta ja ehätti avuksi:

– Paulhan laskee vaan leikkiä, hyvä herra Gregoire.

Mutta hra Gregoire oli kuohuksissaan. Kun palvelija tarjosi rapuja, otti hän kolme kappaletta ja alkoi pureskella niitä huomaamatta itse mitä teki.

– En kiellä, että on osakkeenomistajia, jotka väärinkäyttävät vaikutusvaltaansa. Olen esim. kuullut puhuttavan, että jotkut ministerit olivat saaneet meidän voitto-osuutemme Montsou'sta ilman, vaan muka heidän osottamistaan palveluksista yhtiölle. Samoinkuin eräs kreivi, – en tahdo mainita hänen nimeään, – suurimpia osakkeenomistajiamme, jonka elämä on pelkkää häväistystä, hän viskaa kadulle miljoonia, naisiin, juominkeihin, ylellisyyksiin. Mutta me, rehelliset ihmiset emme pidä jymyä itsestämme, me emme keinottele, me tyydymme siihen, mitä meillä on, vietämme vaatimatonta ja tervettä elämää ja annamme köyhille heidän osansa. Jos työläiset tahtoisivat ryöstää meiltä niinkin paljon kuin nuppineulan, niin olisivat he aika roistoja!

Negrel jo itsekin alkoi tyynnyttää ukkoa. Häntä huvitti suuresti hyväntahtoisen ukon viha. Ravut narskuivat vielä hampaissa, kun siirryttiin politiikan alalle. Gregoire, vielä levottomana, vakuutti aina puoltavansa liberalismia. Hän ilmaisi säälinsä Louis-Philippe'stä.

[Louis-Philippe oli valittu Ranskan kuninkaaksi v. 1830 vallankumouksen jälkeen, hallitsi v. 1848 saakka, suosi porvaristoa, jonka vuoksi tämä piti häntä kuninkaana.] Naiset tahtoivat muuttaa puheaihetta ja kysyivät Deneulinilta, miten hänen tyttärensä voivat. Lucie harjottaa Marchiennessä laulua ja Jeanne piirtelee erään ukon päätä. Mutta hän kertoi tyttäristään hajamielisesti pitäen silmällä tirehtööriä, joka oli niin syventynyt sähkösanomien lukemiseen, että oli nähtävästi aivan unohtanut vieraansa. Näistä ohueista papereista tunsi Deneulin Pariisista saapuneita käskyjä, jotka ratkaisevat lakon eikä hän voinut peittää uteliaisuuttaan.

– No, mitä ajattelette tehdä? kysyi hän äkkiä.

Tirehtööri säpsähti, mutta sanoi epämääräisesti.

– Sittenpähän nähdään.

– Niin teillä ei tietysti ole hätää, lausui Deneulin mietteitään ääneen, – teillä on varaa odottaa. Mutta minä joudun kiikkiin, jos lakko leviää Vandameen. Vaikka olen pannut Jean-Bart'in uuteen kuntoon, niin on minulla vain yksi kaivos ja täytyy sen olla alati toimessa. Niin, niin, eipä minun ole kovin hupaista.

Tämä välitön tunnustus näytti herättävän hra Hennebeau'n mielenkiintoa. Hän kuunteli ja hänen aivoissaan muodostui uusi ajatus. Jos lakko kävisi uhkaavaksi, niin voisi sitä käyttää hyväkseen. Antaa sen laajeta kunnes se hävittää naapurin ja silloin voi polkuhinnasta ostaa hänen kaivoksensa. Se olisi varmin keino päästä taas hallinnon suosioon.

– Jos Jean-Bart tuottaa teille niin paljon harmia, niin miksi ette luovu siitä? sanoi hän nauraen.

Mutta Deneulin katui jo sanansa ja huudahti:

– Ei ikinä!

Kalkki nauroivat hänen kiivaudelleen unohtaen lakon ja ryhtyen jälkiruokaan. Omenacharlottaa höystettynä munilla tervehdittiin ylistävillä huomautuksilla, ylellinen aamiainen päättyi hedelmiin, – luumuihin, viinirypäleihin ja päärynöihin. Kaikki keskustelivat hyvänsävyisästi palvelijan kaataessa laseihin Reinin viiniä Champagnen sijaan, joka oli käynyt liian tavalliseksi.

Jälkiruuan vaikutuksesta oli suunnitelma häistä edistynyt tuntuvasti. Täti heitti Paul'iin merkitseviä katseita, että nuori mies vihdoin innostui itsekin ja alkoi mielistellä Cecilea voittaakseen jälleen ryöstöstä pelästyneitten Gregoirien suosion.

Hippolyte tarjosi kahvia, kun hänen jälestään riensi pelästynyt kamarineitsyt.

– Herra tirehtööri! Nyt he tulevat! huudahti hän säikähtyneenä.

Lähetystö oli saapunut. Kuului, miten ovet kävivät ja kauhun tuulahdus puhalsi huoneeseen.

– Viekää heidät vierashuoneeseen, sanoi Hennebeau.

Vieraat, jotka istuivat pöydän ympärillä, vaihtoivat levottomia katseita. Syntyi hetken äänettömyys. Sitten alettiin taas tehdä pilaa, pisteltiin leikillä sokerit taskuun, peitettiin lautaset. Mutta tirehtööri pysyi vakavana ja nauru taukosi itsestään, äänet hiljenivät, sillaikaa kun vierashuoneesta kuului työmiesten raskaat askeleet matolla.

– Minä toivoisin, että joisit ensin kahvisi, sanoi rouva Hennebeau miehelleen puoliääneen.

– Tietysti, vastasi hän, Odottakoot!

Hän oli hermostunut kuunnellen vähintäkin ääntä, mikä kuului, vaikka hän oli kiinnittävinään kaiken huomionsa kahvikuppiin.

Paul ja Cecile nousivat ja Paul kehoitti tyttöä katsomaan avaimenreikään. He olivat pakahtua nauruun ja puhuivat hiljaa.

– Näettekö heitä?

– Kyllä… Näen yhden lihavan ja hänen takanaan kaksi pienempää.

– Kauhean näköisiä, eikö totta?

– Ei ollenkaan, he ovat herttaisia.

Hra Hennebeau nousi äkkiä pöydästä sanoen, että kahvi on liian kuumaa ja että hän juo sen perästäpäin loppuun. Poismennessään painoi hän sormen huulilleen kehottaen olemaan varuillaan. Kaikki istuivat taas paikoilleen ääneti, uskaltamatta liikahtaa, tarkaten karkeitten äänien puhetta.