"Jos me heti menisimme tervehtimään mammaa", ehdotti Denis. "Hänen syleilynsä antaisi meille rohkeutta."
Ambroisen mielestä oli tämä hyvä ajatus.
"Niin, menkäämme hänen luokseen. Mamma antaa aina hyviä neuvoja. Hänellä on ehkä joku suunnitelma valmiina."
He menivät toiseen kerrokseen, siihen suureen huoneesen, johon Marianne oli sulkeutunut. Mutta siellä kohtasi heitä hämmästys, Marianne istui leposohvallaan ikkunan ääressä, hänen edessään istui Grégoire pitäen kiinni hänen molemmista käsistään, ja Gervais ja Claire seisoivat toisella puolella hymyillen.
"Mitä tämä on?" huudahti Ambroise kummastuneena. "Asia on sovittu!"
"Ja me kun olimme epätoivossa sen suhteen!" sanoi Denis tehden hämmästystä osoittavan liikkeen.
Mathieu oli yhtä hämmästynyt kuin hekin, ja ihastuksissaan selitti hän nyt koko tuumansa nähdessään, mitenkä molempain veljien tulo herätti ihmettelyä.
"Minä lähdin aamulla noutamaan heitä, ja nyt tulin tänne heidän kanssaan sovittaaksemme kaikki yleisessä syleilyssä."
Nyt syntyi iloinen nauru. Suuret veljet tulivat liian myöhään! Heidän viisauttaan ja diplomatiaansa ei oltu tarvittu. Heillä oli itsellä tästä hyvin hauskaa, heistä tuntui helpoitukselta, kun olivat voittaneet ilman taistelua.
Mariannen silmät olivat kosteat, ja hän oli ylen onnellinen, niin onnellinen, että hän näytti aivan terveeltä, ja hän vastasi Mathieulle:
"Niinkuin näet, ystäväni, se on nyt tehty. Minä en vielä muuta tiedä. Grégoire tuli tänne, hän suuteli minua ja tahtoi, että minä heti lähettäisin kutsumaan Gervaisin ja Clairen. Sitten sanoi hän omasta alotteestaan heille, että he ovat hulluja kaikki kolme, kun saattoivat minun niin surulliseksi, ja että heidän pitäisi sopia. Sitten syleilivät he toisiaan. Se on nyt tehty … siitä on nyt suoriuduttu."
Grégoire keskeytti iloisesti:
"Ei, odota hieman, minulla on aivan liian kaunis osa ollut näyteltäväni sinun kertomuksesi mukaan, minun täytyy itse sanoa totuuden. Se en ollut minä, joka alussa tahdoin sovintoa, se oli vaimoni, se oli Thérèse. Hänellä on niin hyvä sydän, ja samalla on hän itsepäinen kuin muuli, niin että kun hän on päättänyt jotakin, on minun lopuksi kuitenkin pakko suostua siihen. Eilen illalla riitelimme me, sillä hän oli saanut tietää, en tiedä millä tavalla, että mamma oli surusta sairaana, ja se suretti häntä, hän koetti minun saada uskomaan, että koko meidän riitamme oli tyhmyyttä ja että se vahingoitti meitä kaikkia. Aamulla alkoi hän luonnollisesti taaskin saman virren, ja hän sai nyt minun uskomaan sen, varsinkin kun en ollut voinut nukkua vaan olin maannut ja ajatellut mamma parkaa, joka oli sairaana meidän tähtemme. Mutta nyt oli vielä jälellä saada ukko Lepailleur suostumaan tuumaan. Tämän otti suorittaakseen Thérèse, ja hän on keksinyt jonkun keinon, josta oli seurauksena se, että ukko nyt luulee voittaneensa suuren voiton. Thérèse on saanut hänen vihdoinkin suostumaan tuon onnettoman nummimaan myymiseen teille, niin mielettömään hintaan, että hän voi toitottaa kaduilla ja kujilla voittoaan."
Grégoire kääntyi sisaruksiin ja sanoi leikillisellä äänellä:
"Ja nyt pyydän minä teitä, Gervais ja Claire, että te annatte rosvota itseänne. On kysymys koko perheen rauhasta. Tehkää apelleni se viimeinen ilo, että hän saa uskoa olleensa itse aina oikeassa ja että me emme koskaan ole olleet muuta kuin hölmöjä!"
"Mielellämme, hän saa rahaa niin paljon kuin tahtoo", vastasi Gervais nauraen. "Tuo maa-alue on muuten häpeäpilkkuna koko maatilalle, se on kuin kivinen ja ohdakkeinen mätähaava. Me olemme aina toivoneet saavamme nähdä Chantebledin ilman tuota häpeäpilkkua ja laihon siinä huojuvan päivänpaisteessa. Chantebledillä on varaa maksaa kunniastaan."
Kauppa tehtiin valmiiksi, mylly ottaisi taaskin kiviensä välissä jauhaakseen uudella pellolla lisääntyneen Chantebledin viljan. Ja mamma tulisi terveeksi, ja se oli elämän iloinen voima, rakkauden tarve, joka perheelle tarpeellinen yhteistunne, joka oli herättänyt veljesrakkauden pojissa, jotka olivat olleet siksi tuhmat, että olivat hetkeksi menettäneet valtansa raatelemalla toisiaan.
Ilo siitä, että kaikki nyt olivat koossa – neljä, suurta veljeä ja vanhin sisar Claire – sopineina ja voittamattomina, lisääntyi vielä enemmän, kun Charlotte tuli paikalle kolmen muun tyttären, Louisen, Madeleinen ja Margueriten kanssa, jotka miestensä kanssa asuivat paikkakunnalla. Louise oli saanut tietää, että äiti oli sairaana, ja hän oli ottanut molemmat sisarensa mukaansa, niin että he kaikki yhdessä sitten lähtisivät tiedustelemaan, miten äiti voi. Ja mikä iloinen nauru nyt syntyi, kun koko joukko tuli sisään!
"Koko pataljoona!" huudahti Ambroise iloisesti. "Perhe on täysilukuinen, oikea ministerein kokous! Nyt sinä näet, mamma, että sinun täytyy tulla terveeksi, koko hovisi on jalkaisi juuressa ja kieltää yksimielisesti sinun saamasta edes päänsärkyä!"
Mutta kun Benjaminkin nyt tuli sisään, tuli nauru kaksinkertaiseksi.
"Tule, poikani, tule sinäkin suutelemaan minua", sanoi Marianne hellästi. "Suuret laskevat leikkiä sinusta, koska olet pesäkunnan viimeinen. Jos minä sinua hemmoittelen, niin koskee se vaan meitä kahta, eikö niin? Sano sinä heille, että olet ollut koko aamupäivän minun luonani ja että minä tahdoin, että sinä lähtisit kävelemään."
Benjamin hymyili hiljaa ja hieman surullisen näköisenä.
"Minä olin tuolla alhaalla, mamma, minä näin heidän kaikkein tulevan ylös, enkä minä tahtonut tulla tänne, ennenkuin sovinto oli saatu aikaan."
Hän oli yhdenkolmatta, hänellä oli hienot, kauniit kasvot, suuret, ruskeat silmät, pitkät, kiharat hiukset ja hieman kihara parta. Vaikka hän ei koskaan ollut sairas, väitti äiti, että hän oli heikko, ja hemmoitteli häntä paljon. Muuten jumaloivat kaikki häntä hänen hellän, suloisen luonteensa tähden. Hän oli kasvanut jonkinlaisten unelmain vallassa, täynnä ikävöimistä, jota hän ei voinut selvittää, aina harrastaen jotakin tuntematonta, jotakin sellaista, jota hänellä ei ollut. Ja vaikka vanhemmat näkivät, että hän ei pitänyt mistään ammatista, eikä hänellä edes näyttänyt olevan halua mennä naimisiin, eivät he siitä pahastuneet, he päinvastoin tekivät sellaisen salaisen suunnitelman, että pitävät hänen itseään vasten, tämän kuopuksen, tämän elämän myöhäisen, hyvän ja kauniin lahjan. Olivathan he antaneet pois kaikki muut lapsensa. Eikö heille nyt annettaisi anteeksi tätä rakkauden itsekkäisyyttä, että he pitäisivät yhden itseään varten, yksinomaan itseään varten, tämän, joka ei menisi naimisiin, joka ei toimisi mitään, joka olisi tullut maailmaan ainoastaan sitä suloista tarkoitusta varten, että hän rakastaisi heitä ja olisi itse rakastettu? Se oli heidän vanhuutensa unelma, se palkinto, jota he pyysivät elämältä.
"Kuulepas Benjamin", sanoi Ambroise äkkiä, "sinä joka olet huvitettu meidän kunnon Nicolaksesta, tahdotko kuulla uutisia hänestä? Minä sain toissapäivänä häneltä kirjeen. On oikein, että minä vähän kerron hänestä, sillä hän on ainoa tästä pesäkunnasta, joka ei voi olla täällä läsnä."
Benjamin innostui heti.
"Vai niin, onko hän kirjoittanut? Mitä hän sanoo, mitä hän toimii nyt?"
Benjamin ei ollut koskaan voinut unohtaa Nicolaksen matkaa Senegaliin. Hän ei ollut silloin vielä edes kahdentoista vuotias, ja siitä oli nyt kulunut pian yhdeksän vuotta; mutta hän oli aina näkevinään nuo ikuisiksi ajoiksi otetut jäähyväiset, kun nuori lintupari oli lähtenyt lentoon pesästään äärettömään avaruuteen.
"Minulla on, niinkuin tiedätte", alkoi Ambroise, "liikeyhteyksiä Nicolaksen kanssa. Oh, jos meillä siirtomaissamme olisi muutamia sellaisia sivistyneitä ja kunnon miehiä kuin hän, niin saisimme me pian kaikki ne aarteet, jotka nyt ovat hajallaan ja hyödyttöminä noissa koskemattomissa maissa. Minä puolestani saan omaisuuteni kymmenkertaiseksi täyttämällä latoni niillä. Meidän Nicolas oli siis asettunut asumaan Senegaliin Lisbethinsä kanssa, juuri sellaisen vaimon kanssa, joka sopi hänelle. Muutamalla tuhannella frankilla, jotka heillä oli, ryhtyivät he harjoittamaan kauppaa, ja se menestyi hyvin. Mutta minä ymmärsin hyvin, että työala siellä oli liian ahdas, että nuori pari uneksi vapaampaa toiminta-alaa, vielä koskemattomain maitten viljelemistä. Ja nyt ilmoittaa Nicolas minulle aivan äkkiä, että hän lähtee Sudaniin, Nigervirran laaksoon, joka on aivan äsken avattu uutisasukkaille. Hän ottaa mukaansa vaimonsa ja neljä lastaan, he lähtevät onneensa luottaen liikkeelle kuin valloittajat, kuin rohkeat erämaan kävijät haluten perustaa uutta maailmaa. Ensin minä vähän hämmästyin, sillä se on oikein hulluutta. Mutta hän on jokatapauksessa reipas, tuo meidän Nicolas, ja minä ihailen kunnon veljemme tarmoa ja lujaa itseensä luottamusta, koska hän menee tuolla tavalla tuntemattomaan maahan sillä tyynellä varmuudella, että hän panee sen valtansa alle ja kansoittaa sen."
Syntyi hiljaisuus; tuntui siltä kuin ilmanvirtaus olisi puhaltanut heidän ohitsensa tuosta salaperäisestä, ihmisjalan astumattomasta kaukaisesta maasta. Ja koko perhe seurasi ajatuksissaan poikaa, yhtä heidän omaisistaan, joka vetäytyi erämaihin kansoittaakseen ne.
"Oh", mutisi Benjamin ja hänen kauniit silmänsä tuijottivat kankeasti kauvas etäisyyteen, "miten onnellinen hän on, kun saa nähdä toisia virtoja, toisia metsiä, toisia aurinkoja!"
Mutta Marianne tunsi väristystä.
"Ei, ei, poikani, ei ole muita virtoja kuin Yeuse, ei muita metsiä kuin meidän Lillebonnemetsät, ei muuta aurinkoa kuin meidän aurinkomme täällä Chantebledissä. Tule vielä kerran suutelemaan minua, suudelkaamme vielä kerran toisiamme, ja sitten tulen minä terveeksi, emmekä me koskaan, emme koskaan erkane toisistamme!"
Se oli suuri päivä, voiton päivä, sillä perhe oli saanut ratkaisevan voiton voittamalla eripuraisuuden. Nyt oli perhe voittamaton.
Hämärän hetkenä samana iltana istuivat Mathieu ja Marianne niinkuin edellisenäkin iltana käsi kädessä ikkunan ääressä, josta he näkivät alueittensa leviävän taivaanrantaan asti, missä Pariisin jättiläisahjo syöksi keltaisenpunervaa valoaan ilmaan. Mutta tämä ilta ei ollut edellisten kaltainen, nyt olivat he ylen onnelliset, täynnä ääretöntä toivoa!
"Tunnetko itsesi terveemmäksi nyt? Tunnetko voimain palaavan ja sydämen sykkivän rauhallisesti?"
"Ah, ystäväni, minä tunnen itseni aivan terveeksi, suru oli ainoa sairauteni. Huomenna minä olen voimakas taas!"
Mathieu vaipui syviin ajatuksiin katsellessaan valloituksiaan, kaikkea tätä maata, joka ulottui tuonne kauvas auringon laskuun. Ja taas johtuivat muistot mieleen, hän muisti aamun enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli jättänyt Mariannen ja lapset kolmellakymmenellä soulla vanhaan metsästyspaviljonkiin metsänlaidassa, jonne he säästäväisyydestä olivat muuttaneet asumaan. Heillä oli velkoja, he olivat jumalallisen iloiset ja suruttomat neljän aina nälkäisen lapsensa kanssa, tuon poika- ja tyttövirran kanssa, jonka he luottamuksessa elämään antoivat vapaasti pulputa esiin lähteestään. Sitten muisti hän kotiin tulonsa eräänä iltana kuukausipalkkansa kolmesataa frankia taskussaan, ne laskelmat, joita hän sitten oli tehnyt kehnossa levottomuudessaan ja kaiken sen itsekkäisyyden saastuttamana, jota hän oli hengittänyt Pariisissa. Beauchêne, jolla oli ollut konetehdas ja pieni Mauricensa, ainoa poika, jota kasvatettiin tulevaksi teollisuusruhtinaaksi, oli ennustanut, että hän kuolisi vaimonsa ja lapsijoukkonsa kanssa kurjuuteen. Ja Séguinit, heidän silloiset isäntänsä, olivat levitelleet miljoonansa hänen eteensä, kerskailleet komeasta palatsistaan, surkutelleet ja pilkanneet häntä, nuo ihmiset, jotka viisaudessaan olivat ymmärtäneet rajoittaa lastensa lukumäärän yhteen poikaan ja yhteen tyttöön. Vieläpä Morange parkakin oli puhellut, miten hän hankkii kuninkaalliset myötäjäiset tyttärelleen Reinelle, he olivat uneksineet kahdestatoista tuhannesta frankista ja halveksivat sydämensä pohjasta lapsirikkaita perheitä, jotka muka olivat itse syypäät köyhyyteensä. Niin, vieläpä Lepailleuritkin, myllyn isäntäväki, epäilivät tuota herrasmiestä, joka oli heille velkaa kaksitoista frankia munista ja maidosta, ja he ajattelivat, tokko hän voikaan maksaa velkaansa, koska hän on niin hullu, että hankkii itselleen noin paljon lapsia. Niin, se on totta, hän tunnusti rikollisuutensa, hän sanoi silloin, että hän ei koskaan saisi konetehdasta, ei taloa ei myllyä eikä edes sellaista paikkaa, josta olisi kaksitoista tuhatta tuloja. Toisilla oli kaikkea, hänellä ei mitään. Nuo toiset, rikkaat, olivat siksi viisaat, ett'eivät hankkineet lapsia rasituksekseen, ja hän, köyhä, hankki lapsia elätettäväkseen toisensa jälkeen lukumäärää laskematta. Se oli hulluutta. Ja vihdoin tuli hänen mieleensä suloinen muisto, rakkauden ja toivon kuuma virta, joka kaikkein näitten tyhmien ajatusten jälkeen oli ajanut hänet Mariannen syliin ja saanut hänen hankkimaan vieläkin yhden lapsen maailmaan.
Mutta neljänkymmenen vuoden kuluessa oli tämä hänen hulluutensa muuttunut viisaudeksi. Hän oli voittanut jumalallisen suruttomuutensa avulla, köyhä oli voittanut rikkaat; tarmokas kylväjä, joka täysin kourin oli kylvänyt kylvöään, oli saanut korjata runsaat sadot. Ja tänään oli hän saanut uuden vakuutuksen voitostaan. Beauchênen konetehtaan oli hän saanut poikansa Denisin kautta, hän oli näkevinään sen edessään kuin työn kaupungin, jossa on jyskiviä koneita ja jossa miljoonia taottiin. Séguinin talon oli hän myöskin saanut poikansa Ambroisen kautta ja vielä entistäänkin komeampana, koristettuna kaupan tuottamalla saaliilla kaikista maailman osista. Lepailleurin myllyn oli hän saanut poikansa Grégoiren kautta kymmenen kertaa kukoistavammassa kunnossa kuin ennen, ja onnen viimeinen lahja on se, että se itse kruunaa voittajan työn. Surullinen, verraton rangaistus oli vienyt pois Morangen säälittävän perheen, hulluuden ja veren hirmumyrsky oli vienyt sen muassaan. Ja muut yhteiskunnan loisolennot olivat kulkevinaan hänen ohitsensa ja tulivat lakaistuiksi lokaviemäriin: Sérafine, Moineaudit … ja hän itse, Mathieu, oli ainoa, joka kykeni seisomaan paikallaan, hän ja Marianne, tässä Chantebledissä, jonka he olivat valloittaneet Séguineiltä ja jossa heidän lapsensa Gervais ja Claire nyt hallitsivat ja jatkoivat heidän hallitsijasukuaan. Se oli heidän valtakuntansa, pellot ulettuivat niin kauvaksi kuin voi nähdä illan auringon valossa, se oli heidän työnsä tulos tämä kaikki elämä, jonka he olivat luoneet tahdon lujuudellaan ja rakkauden ja toiminnan kyvyllään.
"Katsohan, katsohan", sanoi Mathieu tehden suuremmoisen liikkeen, "kaikki tämä on syntynyt meistä ja meidän täytyy rakastaa toisiamme ja olla yhä onnellisemmat, jotta kaikki tämä eläisi."
"Ah", vastasi Marianne iloisesti, "nyt se elää ikuisesti, koska me olemme sopineet ja voittaneet voiton."
Voiton! Lukuisan perheen luonnollisen ja välttämättömän voiton! Lukumääränsä tähden olivat he lopulta panneet kaikki valtansa alle, valloittaneet kaikki. Hedelmällisyys oli kaikkivaltias, voittamaton valloittaja. Ja tämä valloitus oli tapahtunut itsestään, he eivät olleet suunnitelleet eivätkä järjestelleet sitä, se oli ainoastaan seuraus heidän pitkän elämäntyönsä täytetyistä velvollisuuksista. Ja käsi kädessä seisoivat he työnsä edessä kuin ihailtavat sankarit, ylpeinä siitä, että olivat olleet hyvinä ja voimakkaina, synnyttäneet paljon lapsia, luoneet paljon, lahjoittaneet maailmalle paljon iloa, terveyttä ja toivoa sen ikuisten taistelujen ja ikuisten kyynelten keskessä.
V
Mathieu ja Marianne elivät vielä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ja Mathieu oli yhdeksänkymmenen ja Marianne kahdeksankymmenen seitsemän vuoden vanha, kun heidän kolme vanhinta poikaansa, Denis, Ambroise ja Gervais, jotka yhä olivat heidän rinnallaan, päättivät viettää heidän timanttihäitään, heidän seitsemättäkymmentä hääpäiväänsä, juhlalla, jolloin kaikki perheen jäsenet kokoontuisivat Chanteblediin.
Mutta se ei ollut helppo tehtävä. Kun he tekivät kaikista luettelon, huomasivat he, että Mathieustä ja Mariannesta polveutui sata viisikymmentäkahdeksan lasta, lastenlasta, lastenlastenlasta lukuun ottamatta muutamia pieniä neljännen polven äsken syntyneitä. Jos tähän vielä lisättiin kaikki miehet ja vaimot, jotka ulkopuolelta olivat naimisen kautta tulleet perheen jäseniksi, niin nousi lukumäärä kolmeen sataan. Mistä saataisiin sellainen huone, johon voitaisiin rakentaa se patriarkaallinen aamiainen, jota he uneksivat? Juhlapäivä oli kesäkuun toinen, ja kevät oli sinä vuonna verrattoman hempeä ja kaunis. He päättivät siis, että aamiainen syötäisiin ulkona, että pöytä asetettaisiin vanhan paviljongin edustalle, keskelle suurta nurmikkoa, jonka komeat jalavat ja pyökkipuut muodostivat äärettömäksi lehtimajaksi. Siellä saataisiin olla rauhassa, hyväntahtoisen maan helmassa, sen jättiläistammen suojassa, jonka molemmat vanhukset olivat istuttaneet ja joitten lukuisat jälkeläiset nyt juhlisivat heidän hedelmällisyytensä kunniaksi.
Juhlaa valmisteltiin mitä iloisimman ja rakastettavimman mielialan vallitessa. Kaikki tahtoivat olla mukana, kaikki valmistautuivat juhlaan, valkeahapsisesta ukosta sellaisiin pikku poikiin asti, jotka vielä imivät peukaloaan. Korkea, sinervä taivas ja sädehtivä aurinko otti osaa juhlaan, samoin koko maatila lirisevine lähteineen ja kukkivine kenttineen, jotka lupasivat runsasta satoa. Tuo mahdottoman suuri, hevosenkengän muotoon laitettu pöytä oli komea, ja se oli asetettu keskelle nurmea, sillä loistivat hopeat ja lumivalkeat pöytäliinat ja puitten lehtien välitse lähetti aurinko sille kultaansa. Kunnianarvoisan, vanhan parikunnan piti istuman keskellä, tammen alla. Oli päätetty olla eroittamatta muita parejakaan, sillä kaunista ja liikuttavaa olisi nähdä heidät istuvan vieretysten ikänsä mukaan järjestettyinä. Mitä nuoriin poikiin ja tyttöihin tuli, niin annettaisiin heidän sijoittua mielensä mukaan.
Aina aamusta asti oli vieraita virrannut, hajaantunut perhe kokoontui kaikista ilmansuunnista takaisin yhteiseen pesäänsä. Mutta kuolema oli valitettavasti jo niittänyt viljaansa, monet eivät enään voineet tulla. Vuosi vuodelta kasvoi niitten luku, jotka lepäsivät Janvillen pienessä, kukilla koristetussa hautausmaassa. Rosen ja Blaisen viereen, jotka olivat menneet ensiksi, olivat toiset asettuneet ikuiseen lepoonsa ja vieneet joka kerta mukanaan säikeen perheen sydämestä. Kaikkein ensin oli Charlotte, joka kauvan oli ollut sairaalloinen, mennyt pois; sen jälkeen oli Claire seurannut hänen esimerkkiään ja jättänyt miehensä Frédéricin hoitamaan taloa yhdessä Gervaisin kanssa, joka myöskin tuli leskeksi seuraavana vuonna. Sitten olivat vanhukset menettäneet poikansa Grégoiren, jonka leski Thérèse yhä hoiti myllyä lukuisain perillistensä kanssa. Sitten oli taas kuollut yksi heidän tyttäristään, hyvänluonteinen Marguerite, tohtori Chambonnetin vaimo, kuollut siitä syystä, että oli ottanut luokseen kaksi köyhää, kurkkumätää sairastavaa lasta. Muita tappioita voitiin tuskin laskeakaan, vaimoja ja miehiä, jotka naimisen kautta olivat tulleet perheen jäseniksi, ja varsinkin lapsia, kokonainen lauma lapsia, jotka kuolema oli korjannut ja jotka tekivät sureville vanhemmilleen sen turpeen, minkä alla lepäsivät, pyhäksi paikaksi.
Mutta vaikka rakastetut vainajat nukkuivat syvässä hiljaisuudessaan, oli kuitenkin tänään iloista elämää Chantebledin teillä. Useampia syntyi kuin kuoli, kokonainen kukkaislaiho olentoja näkyi nousseen idulle jokaisesta haudasta. He tulivat kaikilta tahoilta kuin joutsenet keväällä, he tulivat tervehtimään vanhaa pesäänsä ja täyttivät sinervän taivaan avaruuden jälleennäkemisen riemulla. Rautatienaseman edessä nousi ehtimiseen vaunuihin uusia parikuntia suurten lapsilaumainsa, ehtimiseen kasvavain vaaleahiuksisten päitten virran kanssa. Lumivalkeahiuksiset iso-isäin isät toivat sinne aivan pieniä lapsia, jotka tuskin osasivat kävellä. Joukossa oli vanhoja, kauniita akkoja, joita kukoistavat, nuoret tytöt auttoivat vaunuista. Kaikki nämät olivat sukulaisia, isiä, äitejä, veljiä, sisaria, appivanhempia, kälyjä, setiä, tätejä, serkkuja, oikea rykelmä sukulaisia aina neljänteen polveen. Yksi ainoa perhe, yksi ainoa pieni kansa kokoontuneena samassa iloisessa tarkoituksessa, viettämään kunnianarvoisten vanhusten timanttihäitä. Yksistään pariisilaiset, Denis ja Ambroise ynnä heidän jälkeläisensä täyttivät yksitoista vaunua. Tulo oli kestänyt kaksi tuntia, ja piha oli täynnä iloisia joukkoja, jotka puhelivat ja nauroivat kirkkaan kesäkuun auringon loistossa.
Mutta Mathieu ja Marianne eivät olleet vielä näyttäytyneet. Ambroise, joka oikeastaan oli juhlan järjestäjä, oli ottanut heiltä lupauksen, että he pysyvät huoneessaan kuin hallitsijat, eivätkä näyttäydy kansalleen, ennenkuin hän tulee noutamaan heitä. Hän tahtoi, että he tulisivat juhlallisesti näyttämölle. Kun hän vihdoinkin teki päätöksen koko kansan ollessa odottamassa, esti hänen veljensä Benjamin hänen kynnyksellä. Koko tämän joukon, koko tämän heimon keskuudessa, joka oli niin äärettömästi lisääntynyt, oli Benjamin ainoa hedelmätön. Vaikka hän oli neljänkymmenen kolmen, oli hän vielä ilman vaimoa ja lapsia, hän oli ei ainoastaan kodin iloa varten, hän oli isänsä toveri ja äitinsä innokas ihailija, sillä molemmat olivat siksi hellän itsekkäät, että olivat pitäneet hänet itseään varten. Ensin eivät he olleet tahtoneet estää häntä menemästä naimisiin, mutta kun he näkivät, että hän itse oli epätiedossa ja menetettyään sen ainoan naisen, jota hän rakasti, hylkäsi lopullisesti kaikki naimatarjoukset, oli tämä tuottanut vanhemmille suurta, salaista iloa. Mutta myöhemmin oli siitä tullut heille omantunnon vaivoja, vaikka he olivatkin onnellisia saadessaan nauttia hänen läsnäolostaan kuin maahan haudatusta aarteesta, josta he vanhuudessaan riemuitsivat. Eikö heidän Benjamininsa kärsinyt siitä, että hän oli noin vankeudessa heidän huvinsa vuoksi, neljän seinän välissä? Hän oli aina ollut haaveilija, hänen kauniit silmänsä näyttivät aina etsivän jotakin näköpiirin tuolta puolen, täydellisen onnen salaperäistä maata. Ja nyt kun hän ei enään ollut nuori, lisääntyi hänen levottomuutensa, oli kuin hän salaisuudessa olisi surrut sitä, ett'ei saa kokea tuntematonta, ennenkuin menee hautaan hyödyttömänä ja onnea vailla.
Mutta Benjamin väistyi syrjään ja Ambroise toimitti asiansa. Mathieu ja Marianne astuivat ulos kukkivalle nurmikolle päivänpaisteesen. He otettiin vastaan eläköön-huudoilla ja kättentaputuksilla, koko suurilukuinen joukko huusi yhteen ääneen:
"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle ja äidille!"
Yhdeksänkymmenen vanhana oli Mathieu vielä hyvin suora ja sorea mustassa takissaan, hän oli kuin sulhanen, paljain päin, ja hänen päätään peittivät tiheät, valkeat hiukset, jotka hän oli antanut kasvaa; ne olivat kuin uusi kevät tuolle vanhalle, voimakkaalle puulle. Hänen kasvonsa olivat ehkä kuivettuneet, menneet ryppyihin, vanhuuden kuluttamat, mutta hänellä oli vielä jälellä nuoruutensa silmät, hymyilevät, suuret ja kirkkaat silmänsä, jotka vielä todistivat, että hän oli ajatuksen ja toimen mies, luonnollinen, iloinen ja hyvä ihminen. Ja kahdeksankymmenen seitsemän vuotias Marianne valkeassa morsiuspuvussaan oli myöskin vielä hyvin suora ja kaunis. Kasvot olivat tulleet lempeimmiksi ja niitä ympäröitsi sädekehän tavoin silkinhienot, valkeat hiukset; hän oli kuin yksi noita pyhiä marmorikuvia, joitten piirteet aika on kuluttanut voimatta kuitenkaan ryöstää niiltä tyyneen elämänvoiman leimaa, kuin joku hedelmällinen Cybele, joka oli löydetty voimakkaine piirteineen särkymättä ja joka taas eli päivänpaisteessa, suuret, mustat silmät hyväntahtoisen hellinä.
Käsi kädessä, rinnatusten kuin hyvät aviopuolisot, jotka olivat tulleet hyvin kaukaa, sillä seitsemänkymmentä vuotta olivat he koskaan erkanematta kulkeneet toistensa vieressä, hymyilivät Mathieu ja Marianne iloisesti, mutta silmät kosteina, kansalleen, tuolle lukuisalle perheelle, jonka heidän rakkautensa oli synnyttänyt ja joka yhä huusi heille:
"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle, ja äidille!"
Nyt oli heille annettava kukkavihko. Pieni, viisivuotias, vaaleaverinen tyttö, Rose, oli saanut tämän tehtäväkseen. Hänet oli valittu sentähden, että hän oli vanhin neljännen polven lapsista. Hän oli Angelinen tytär, joka taas oli Berthen tytär ja tämä Charlotten ja Blaisen tytär. Ja kun vanhukset näkivät hänen astuvan esiin suurta kukkavihkoa kantaen, suureni heidän liikutuksensa, vanhat muistot tulivat heidän mieleensä ja kyyneltensä välitse hymyillen sanoivat he:
"Ah, meidän pikku Rosemme! Meidän Blaisemme, meidän Charlottemme!"
He elivät taas koko menneisyyden. Tämä tyttö oli saanut nimekseen Rose muistoksi siitä toisesta, niin syvästi surrusta Rosesta, ensimäisestä, joka oli kuollut. Blaise oli sitten vuorostaan viety kirkkomaahan, ja häntä oli sinne seurannut Charlotte. Berthe, heidän tyttärensä, oli mennyt naimisiin Philippe Havardin kanssa ja tullut Angelinen äidiksi, joka taas oli mennyt naimisiin Georges Delmasin kanssa ja tullut Rosen äidiksi. Lapsen takana seisoivat Berthe ja Philippe Havard, Angeline ja Georges Delmas. Näitä kaikkia ihmisiä edusti Rose, kuolleita ja eläviä, pitkää, kukoistavaa sukupolvea, paljon iloa ja paljon surua, kokonaista virtaa elämää, joka virtasi tuosta pienestä, vaaleanverisestä enkelistä, jonka silmät olivat vaaleansiniset ja joista tulevaisuus säteili.
"Ah, meidän Rosemme, meidän Rosemme!"
Mutta Rose oli astunut esiin kantaen molemmin käsin suurta kukkavihkoaan. Neljätoista päivää oli hän opetellut hyvin kaunista värssyä. Viimeksi oli hän aamulla lukenut sen sujuvasti äidilleen. Mutta kun hän nyt oli kaikkein näitten ihmisten keskellä, tuli hän niin haltioihinsa, ett'ei hän muistanut sanaakaan enään. Se ei häntä kuitenkaan häirinnyt. Hän oli pieni, rohkea, nuori nainen. Kainostelematta antoi hän kukkavihkonsa, heittäytyi Mathieun ja Mariannen syliin ja huusi kimakalla äänellään:
"Isoisä ja isoäiti, nyt on teidän hääpäivänne, ja minä toivotan teille paljon onnea!"
Se oli hyvin tehty. Toiset arvelivat, että se oli parempikin kuin värssy. Nyt syntyi uusi nauru, uusia kättentaputuksia, uusia eläköön-huutoja. Sitten istuttiin heti pöytään. Mathieu ja Marianne istuivat keskelle, suuren tammen alle. Heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan istuivat heidän lapsensa puolisojensa kanssa ja sitten Benjamin yksinään. Sen jälkeen istuivat muut parikunnat ikänsä ja sukupolvensa mukaisessa järjestyksessä. Naimattomat ja lapset valitsivat paikkansa mielensä mukaan iloisen melun vallitessa.
Oi, mikä kunniakas hetki Mathieulle ja Mariannelle! He näkivät olevansa keskipisteenä apoteoksessa, jota he eivät olleet uneksineetkaan. Elämä oli aivankuin palkitakseen heitä siitä, että olivat siihen luottaneet, tahtonut jatkaa heidän elonpäiviään tavallisia rajoja ulommaksi, jotta he omin silmin saisivat nähdä työnsä ihmeellisen kukoistuksen. Ja heidän onnellinen ja kiitollinen sukunsa juhli heidän kunniakseen rakkaassa paikassa. Nämät ympärillä olevat jalavat ja pyökkipuut olivat he itse istuttaneet, he olivat nähneet niitten kasvavan päivästä päivään, ne olivat kuin rauhallisimmat ja väkevimmät heidän lapsistaan. Varsinkin tämä jättiläistammi oli heidän poikansa; samana päivänä, jolloin he olivat perustaneet Chantebledin, olivat he yhdessä istuttaneet sen, Mathieu oli kaivanut reijän, ja Marianne oli pidellyt nuorta taimea. Ja nyt kun tämä tammi varjosti heitä äärettömän laajalle leviävine lehtineen, oli se kuin koko perheen ylpeä tunnusmerkki. Niinkuin tammi oli perhekin levinnyt äärettömiin, niinkuin tammi oli perhekin nyt yksistään kokonainen metsä, joka oli syntynyt yhdestä ainoasta rungosta, eli samasta mahlasta, täynnä lauluja, päivänpaistetta ja raittiita tuulahduksia. Nojaten selkänsä tammen runkoon jakoivat Mathieu ja Marianne keskenään sen kunnian, heidän kuninkaallinen majesteetillisyytensä oli yhtä valtaava kuin tammenkin, he olivat synnyttäneet yhtä monta olentoa kuin tammessa oli haaroja. Nuo kolme sataa vierasta heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan olivat ainoastaan heidän itsensä jatkoa, samaa elämänpuuta, joka oli syntynyt heidän rakkaudestaan ja oli vielä kaikilla säikeillään kiinni heissä, ja kaikkialla, heidän ympärillään, tuli hedelmällisyyden virta heitä vastaan, mihin tahansa he katsoivatkin, näkivät he kättensä työn, maan, joka oli laajentunut ja tullut hedelmälliseksi sitä mukaan kuin he itse olivat lisääntyneet.
Ja kauniinta Mathieussä ja Mariannessa oli se, että he olivat rakastaneet toisiaan seitsemänkymmentä vuotta ja rakastivat vielä tänäänkin toisiaan niinkuin ensimäisenäkin päivänä. Seitsemänkymmentä vuotta olivat he kulkeneet vieretysten ilman eripuraisuutta, ilman uskottomuutta. He voivat tosin muistaa suuria murheita, mutta ne olivat aina tulleet ulkoapäin. Jos he väliin olivat itkeneet, niin oli heitä lohduttanut se, että olivat saaneet itkeä yhdessä. Valkoisten hiustensa alla oli heillä vielä jälellä nuoruutensa usko, heidän sydämensä olivat toisissaan, kumpikin oli antanut omansa eikä ollut ottanut sitä enään takaisin. Heitä oli yhdistänyt katkeamaton rakkaudenside, oikea, todellinen avioliitto, sellainen, joka antaa koko elämälle vakavuuden, sillä mitään muuta onnea ei ole kuin ikuinen onni. Ja jokainen uusi lapsi, joka heille oli syntynyt, oli yhä enemmän lähentänyt heitä toisiinsa, se oli aina ollut uusi yhdysside heidän välillään, ja nyt olivat he yksi. Kyynelistä ja esteistä huolimatta olivat he aina voittaneet, ja kiitos siitä heidän pitkäaikaiselle sovulleen, heidän yhteiselle uskollisuudelleen, heidän ainaiselle keväänraittiille hellyydelleen, joka oli tehnyt heidät voittamattomiksi. Ja nyt päättivät he kuin sankarit, kuin onnen valloittajat, käsi kädessä, puhtaina kuin kristalli, valtaavina ja suurina, ja valtaavimmiksi ja suuremmiksi tulivat he vielä korkean vanhuutensa kautta, tämän pitkän elämän, joka oli täynnä yhtä ainoata rakkautta.
Nyt alkoi vihdoinkin tarjoilu. Kaikki talon palvelijat olivat auttamassa; ei oltu tahdottu nähdä ainoitakaan vieraita kasvoja. Melkein kaikki olivat kasvaneet Chantebledissä, he melkein kuuluivat perheesen. Sitten saisivat he oman pöytänsä ja saisivat vuorostaan viettää timanttihäitä. Ja iloisen puhelun kaikuessa kannettiin esiin ensimäiset vadit.