"Tiedättekö, hän on kuollut."
Kuka oli kuollut? He ymmärsivät vihdoin, että hän puhui Gaudesta. Tämä kuuluisa kirurgi oli todellakin löydetty kuolleena työhuoneensa sohvalta, ja kuoleman syytä ei varmuudella tiedetty. Mitä omituisimpia juttuja kerrottiin siitä. Mathieu muisti Sérafinen hirveät mielikuvitukset sinä päivänä, jolloin hän oli vapaasti päästänyt kiukkunsa valloilleen siitä syystä, että oli leikkaajan veitsen kautta menettänyt sukupuolensa: "Oh, jos me jonakin iltana menisimme hänen luokseen, me kaikki, jotka hän on kuohinnut, ja jos me vuorostamme kuohitsemme hänet!" Heitä oli tuhansia ja taas tuhansia, Sérafine oli näkevinään heidät kaikki ympärillään ja takanaan, kokonainen sotajoukko hedelmättömistä naisista, jotka olisivat kiihkeillä huudoillaan saaneet vastaanottohuoneen seinät hajalleen. Kun Sérafine näki Mathieun katselevan hämmästyneenä, jatkoi hän lyhyesti, hullun tavalla nauraen:
"Hän on kuollut, me olimme siellä kaikki."
Se oli hullutusta, epäiltävää, mahdotonta, mutta oliko se sittenkin totta vai valetta? Tuntui kuin jääkylmä tuuli olisi puhaltanut Mathieun ohitse, tuulahdus siitä tuntemattomuudesta, jota ihminen ei tunne eikä saa koskaan tuntea.
Boutan kuiskasi Mathieun korvaan:
"Kahdeksan päivän perästä on hän tukkihullu ja sulettu hulluinhuoneen koppiin."
Kahdeksan päivän perästä oli paroonitar de Lowicz puettu pakkoröijyyn. Hän eristettiin, kukaan ei saanut käydä hänen luonaan, sillä hän puhui ruokottomia sanoja ja teki siveettömiä liikkeitä.
Mathieu ja Boutan valvoivat Constancen luona päivänkoittoon asti. Hän ei avannut silmiään eikä huuliaan. Kun aurinko nousi, kääntyi hän seinään päin ja kuoli.
IV
Taas kului vuosia, ja Mathieu oli jo kuudenkymmenen kahdeksan ja Marianne kuudenkymmenen viiden vanha, kun viimeinen taistelu, tuskallisin heidän elämässään oli lähellä saattaa heidät hautaan epätoivoisina ja ilman lohdutusta.
Marianne oli eräänä iltana mennyt vuoteesensa surusta ja tuskasta sairaana. Hirveät eripuraisuudet olivat häirinneet rauhaa ja sopua perheen keskuudessa. Onneton riita oli syntynyt myllyn, jossa Grégoire hallitsi, ja Chantebledin välillä, jota hallitsivat Gervais ja Claire, ja Ambroise, joka oli otettu välittäjäksi, oli konttooristaan Pariisissa vielä kiihdyttänyt liekkiä ja ratkaissut asian liikekannalta katsoen huolimatta intohimoista, jotka se sai valloilleen. Se tapahtui juuri palattuaan kotiin keskustelusta Ambroisen kanssa, kun Mariannen oli täytynyt mennä vuoteesensa sydän haavoitettuna ja pelokkaana tulevaisuuden suhteen. Ambroise oli hänen ottanut vastaan melkein raa'asti, hän palasi kotiin tuntien katkeruudekseen itsensä omien kiittämättömien poikainsa raatelemaksi, jotka riitelivät ja tappelivat keskenään. Hän ei voinut nousta ylös, mutta hän pyysi, ett'ei Mathieu puhuisi asiasta mitään, hän ei tarvinnut lääkäriä, hän vakuutti, ett'ei hänellä ole tuskia, että hän ei ollut sairas. Hän hipui, sen hän tunsi, hän poistui joka päivä hieman kauemmaksi miehestään, hänen suuri surunsa vei hänet yhä loitommaksi. Oliko tämä mahdollista? Kaikki nämät rakastavat ja rakkaat lapset, jotka olivat hyväilyissä kasvaneet heidän sylissään, jotka olivat tulleet heidän voittonsa iloksi ja ylpeydeksi, kaikki nuo lapset, heidän rakkautensa hedelmät, tuo "pyhä joukko", joka oli ympäröinyt heidät, oli nyt hajallaan, he raatelivat toisiaan itsepintaisella kiivaudella! Ne olivat siis oikeassa, jotka sanoivat, että mitä enemmän perhe kasvaa, sitä suuremmaksi tulee kiittämättömyyden laiho. Ja kuinka paljon totuutta olikin tuossa vanhassa sananlaskussa, että ketään ei pidä sanoa onnelliseksi, ennenkuin hän on kuollut!
"Oh", sanoi Mathieu istuessaan vuoteen ääressä ja pitäessään Mariannen kuumeista kättä omassaan, "kun on saanut taistella näin paljon, kun on voittanut näin monta voittoa, ja kuitenkin saa kärsiä haaksirikon viimeisen surun tähden, katkerimman kaikista. Sitä täytyy todellakin taistella viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja onni voitetaan ainoastaan kärsimyksillä ja kyynelillä. Meidän täytyy uudelleen toivoa, meidän täytyy taistella uusi taistelu ja voittaa ja elää!"
Marianne oli menettänyt kaikki voimansa, hän oli kuin tappion kärsinyt.
"Ei, minulla ei ole tarmoa, minä olen voitettu. Ulkonaiset haavat ovat aina parantuneet. Mutta tämän haavan on tehnyt minun oma vereni, tämä on sisäistä verenvuotoa, joka tukehuttaa minut. Nyt viimeisenä päivänä nähdään, että meidän ilomme, meidän terveytemme, meidän voimamme on ollut valhetta."
Mathieu kauhistui tätä uhkaavaa onnettomuutta, hän lähti ulos ja itki viereisessä huoneessa, hän luuli Mariannen kuolevan ja jäävänsä itse yksin.
Myllyn ja maatilan välillä oli syntynyt tämä onneton riita Lepailleurin nummimaan johdosta, joka oli Chantebledin maitten välissä. Vanhaa, romantista, muurivihreää kasvavaa myllyä, jossa oli sammalta kasvava ratas, ei ollut enään moniin vuosiin ollut olemassa. Grégoire oli tehnyt täyttä totta isänsä aatteesta, hän oli hajottanut vanhan myllyn ja rakentanut sen sijaan suuren höyrymyllyn, joka oli sivuradalla yhteydessä Janvillen rautatienaseman kanssa. Itse oli hän hankkimassa itselleen kauniin omaisuuden siitä asti kuin hän oli saanut jauhatettavakseen paikkakunnan viljan, ja hän oli melkoisesti tasaantunut, hän oli nyt vahvaruumiinen noin neljänkymmenen vuoden ikäinen herra, ja hänen nuoruuden vilkkaudestaan ei ollut jälellä muuta kuin kiivas luonne, jonka purkauksia ei kukaan muu voinut lieventää kuin hänen hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen vaimonsa Thérèse. Monet kerrat oli hän ollut vähällä joutua riitaan appensa Lepailleurin kanssa, joka ylpeili seitsemästäkymmenestä vuodestaan. Vanha mylläri ei ollut voinut estää uuden myllyn rakentamista, vaikka hän oli ennustanut siitä varmaa perikatoa, mutta nyt teki hän pilkkaa ahkerasti työskentelevästä höyrymyllystä julmistuneena siitä, että hän taaskin oli ollut väärässä. Hän oli voitettu toisen kerran: ei siinä kyllin, että Chantebledin runsaat sadot olivat saattaneet hänen ennustuksensa tuosta lutkasta, maasta, häpeään, nyt alkoi myöskin hänen halveksimansa mylly uudestaan elää, siitä tuli jättiläinen, joka jauhoi suuria rikkauksia hänen vävylleen. Pahinta oli se, että hän tahtoi yhä itsepintaisesti elää nähdäkseen ainaisia tappioitaan ja tunnustamatta koskaan tulleensa voitetuksi. Yksi ainoa ilo oli hänellä jälellä, se lupaus, jonka Grégoire oli antanut hänelle, että nimittäin nummimaata ei luovuteta, ja tämän lupauksen oli Grégoire myöskin pitänyt. Mutta sitäpaitse oli Lepailleur houkutellut häneltä lupauksen, että tuota maata ei koskaan viljeltäisi. Tuon laihan nummimaan katseleminen, joka oli kuin hedelmättömyys itse mehukkaitten ja viheriöitseväin peltojen vieressä, ilahutti häntä hänen kateellisuudessaan, ja se oli kuin vastalause ympärillä olevaa hedelmällisyyttä vastaan. Ja siellä orjantappurapensaitten ja kivien keskessä nähtiin hän usein kävelevän kuin vanha kuningas tyytyväisenä tähän alastomuuteen, ja sieltä etsi hän luultavasti myöskin tekosyitä riitoihin, sillä se oli juuri hän, joka kerran tällaisella kävelyretkellään keksi sen, että Chantebled oli anastanut osan tuota nummimaata, ja tästä johtui se, että Fromentein perheen pitkällinen onni uhkasi muuttua.
Grégoire oli liikeasiain suhteen hyvin ankara, hänen päähänsäkään ei juolahtanut, että hän luopuisi jostakin oikeudestaan. Kun appensa tuli ja kertoi hänelle, että Chantebledin asukkaat olivat hävyttömästi kyllä kyntäneet enemmän kuin kolme hehtaaria hänen maataan luultavasti tarkoituksella jatkaa tätä kaunista rosvousta, tahtoi Grégoire heti päästä asiasta selville, sillä hän ei sallinut, että tultiin liian lähelle hänen oikeuksiaan. Onnettomuudeksi ei voitu löytää rajamerkkejä. Mathieu voi sentähden väittää, että erehdys oli tapahtunut vasten tahtoa taikka että rajan yli ei oltu menty. Mutta Lepailleur vakuutteli vihaisena päinvastoin, hän veti kepillä rajaviivan ja vannoi, että se oli oikein, korkeintaan voisi se erota kymmenen sentimetriä oikeasta rajaviivasta. Ja eripuraisuus syntyi eräässä keskustelussa molempain veljien, Gervaisin ja Grégoiren välillä, jolloin jälkimäinen lausui anteeksi antamattomia sanoja. Seuraavana päivänä tuli riita julkiseksi, sillä Grégoire veti asian oikeuteen. Gervais vastasi tähän sillä uhkauksella, ett'ei hän lähetä jyvääkään jauhettavaksi myllyyn, ja tämä oli vaarallinen vastaisku, sillä Chantebled oli ollut uuden höyrymyllyn paras käyttäjä. Asema tuli päivä päivältä yhä pahemmaksi, sovinto oli pian aivan mahdoton varsinkin kun Ambroise, jota oli pyydetty sovittajaksi, ryhtyi liian kiivaasti asiaan ja saattoi molemmat riitapuolet tyytymättömiksi. Veljesviha laajeni, heitä oli nyt kolme veljeä sodassa toisiaan vastaan. Tulisiko koko perhe tämän hävitysraivon saastuttamaksi elettyään niin monta vuotta terveellisessä, järjellisessä ja hellässä sovussa?
Mathieu koetti luonnollisesti myöskin välittää. Mutta jo ensi sanat lausuttuaan tunsi hän, että jos hän epäonnistuisi, jos hänen isällistä arvoaan ei tunnustettaisi, tulisi eripuraisuus täydelliseksi. Hän odotti; omasta puolestaan ei hän ollut luopunut taistelusta, mutta hän odotti sopivaa aikaa. Jokainen eripuraisuuden päivä lisäsi hänen levottomuuttaan. Koko hänen työtään, koko hänen luomaansa pientä kansaa, sitä pientä valtakuntaa, jonka hän oli perustanut, uhkasi äkillinen perikato. Sellainen laitos voi elää ainoastaan rakkauden avulla, sama rakkaus, joka sen oli luonut, voi yksin tehdä sen pysyväiseksi, ja se kukistuu, niin pian kuin veljellisen yhteistunteen siteet katkeavat. Sen sijaan että jättäisi jälkeensä elämäntyönsä sen ollessa täydessä kukoistuksessa, näkisi hän sen nyt raastettuna, tahrattuna ja kuolleena, ennenkuin hän itse olisi kuollut.
Eräänä iltana, synkkänä hämäränhetkenä syyskuun viimeisinä päivinä, antoi Marianne lykätä leposohvansa ikkunan ääreen; ainoastaan Charlotte hoiti häntä, hänen luonaan ei ollut tässä nyt liiankin suuressa asunnossa, joka oli tullut vanhan metsästyspaviljongin sijaan, ketään muita kuin nuorin poikansa Benjamin. Siitä asti kuin sisällinen sota oli alkanut raivota perheessä, oli hän sulkenut ovensa, hän tahtoi avata ne ainoastaan kaikille sovintoon suostuville lapsilleen, jos he jonakin päivänä tahtoisivat tulla sopimaan hänen luokseen. Mutta hän epäili saavansa nauttia tätä ainoata lääkettä, joka olisi antanut hänelle uuden elämän. Kun Mathieu nyt istui hänen vieressään pitäen hänen kättään omassaan, eivät he alussa puhuneet mitään, he katselivat vaan avointa kenttää, maatilan alueita, jotka etäämpänä peittyivät sumuun, myllyä tuolla Yeusen rannalla korkeine savuavine piippuineen, ja Pariisia taivaanrannan tuolla puolla, kellertävänpunaista valoa kuin äärettömän suuren ahjon valo.
Hetket kuluivat. Mathieu oli iltapäivällä tehnyt pitkän kävelyretken Mareuiliin ja Lillebonneen haihduttaakseen surujaan. Vihdoin lausui hän matalalla äänellä aivankuin olisi puhunut itsekseen:
"Ei koskaan ole kyntö ollut niin helppoa kuin tänä vuonna. Tuolla ylämaassa on maan laatu uuden viljelysjärjestyksen kautta yhä parantunut, ja myöskin näillä viertomailla on hiekkamaa tullut paljon voimakkaammaksi sen uuden kastelutavan avulla, jonka Gervais on keksinyt. Siitä asti kuin maatila on tullut hänen ja Clairen käsiin, on maatilan arvo tullut melkein kaksinkertaiseksi. Siinä on ainainen kukoistus, työn voitolla ei ole rajojakaan."
"Mitä siitä on hyötyä, ell'ei rakkautta enään ole?" mutisi Marianne.
"Sitten", jatkoi Mathieu hetken vaiti oltuaan, "menin minä Yeusen rannoille ja näin etäältä, että Grégoire on saanut uuden koneensa, jonka Denis on hänelle rakentanut. Sitä purettiin juuri pihalle vaunuista. Se antaa myllynkiville sellaisen nopeuden, että hyvästi kolmas osa voimasta säästyy. Kun on tällaiset työkapineet, niin maa voi synnyttää kokonaisia viljameriä lukemattomille ihmisille, kaikki saavat leipää. Tuo kone enentää syvällä ja tasaisella hengityksellään yhä vaan rikkautta."
"Mitä siitä on hyötyä, jos ihmiset vihaavat toisiaan?" sanoi Marianne taaskin.
Silloin vaikeni Mathieukin. Mutta maata mennessään sanoi hän vaimolleen, että hän oli kävelyretkellään päättänyt lähteä seuraavana päivänä Pariisiin; ja kun hän näki vaimonsa kummastelevan tätä, mainitsi hän eräästä vanhasta saamisesta, jonka hän panisi uloshakuun. Oli mahdotonta sallia Mariannen makaavan ja kuolevan tuolla tavalla, hän tahtoi toimia, tehdä viimeisen koetuksen riidan sovittamiseksi.
Kun Mathieu kymmenen aikaan seuraavana päivänä saapui Pariisiin, antoi hän ajaa itsensä pohjoiselta rautatienasemalta suoraan Grenellen konetehtaalle. Hän tahtoi ennen kaikkea tavata Denisin, joka ei tähän asti ollut ollenkaan ottanut riitaan osaa. Denis oli aikoja sitten, heti Constancen kuoltua muuttanut isoon rakennukseen vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Tämä muutto loistavaan palatsiin, josta isäntä hallitsi, oli kuin liikkeen täydellisen omistusoikeuden saavuttaminen. Beauchêne olisi voinut elää vielä ehkä montakin vuotta, mutta hän oli luopunut osuudestaan elinkautista eläkettä vastaan. Vihdoin eräänä iltana saatiin tietää, että hän oli kuollut sydämenhalvaukseen noitten naisten, tädin ja sisarentyttären luona syötyään liian vahvan aamiaisen. Se oli suvun viimeinen jäännös, joka siten lakaistiin likaviemäriin.
"Mistä nyt tuuli puhaltaa?" huudahti Denis iloisesti nähtyään isänsä. "Tuletko syömään aamiaista? Minä olen vielä kesäleski, vasta maanantaina matkustan minä noutamaan Marthea ja lapsia Dieppestä, jossa heillä on ollut ihana syyskuu."
Mutta hän tuli levottomaksi saatuaan tietää, että äiti on vaarallisesti sairaana.
"Mammako sairaana, ja vielä vaarallisestikin! Mitä sinä sanot? Minä luulin, että hän on vaan väsynyt, että hän on vaan lievästi pahoinvointinen. Kas niin pappa, miten asiat ovat? Teillä on salaisuuksia, teillä on ehkä joku suru?"
Ja hän kuunteli sitten Mathieun täydellistä selontekoa. Hän tuli hyvin liikutetuksi, aivankuin olisi äkännyt jonkun uhkaavan vaaran. Ja vihaisella äänellä sanoi hän sitten:
"Kas niin, veljeni ovat saaneet kaunista aikaan riidallaan! Minä tiesin kyllä, että he eivät sopineet, minä olen kuullut yksityisseikkoja, jotka ovat suututtaneet minua, mutta en minä koskaan voinut luulla, että sinä ja mamma otatte asian niin pahaksenne, että sulkeudutte huoneesenne kuolemaan. Tästä täytyy tulla toinen ääni kelloon. Minä puhun heti Ambroiselle asiasta. Mennään syömään aamiaista hänen luokseen, ja sitten tehdään tästä loppu!"
Hänellä oli annettavana muutamia käskyjä, Mathieu meni pihalle odottamaan häntä. Niinä kymmenenä minuuttina, jonka ajan hän siinä käveli edestakaisin, muistuivat entiset ajat hänen mieleensä. Yli tämän pihan oli hän kulkenut joka aamu ollessaan ensimäisenä piirustajana ja tullessaan Janvillestä kolmekymmentä souta taskussa aamiaista varten. Täällä oli nyt kaikki jotenkin entisensä kaltaista, suuri keskusrakennus kelloineen, työpajat, liiteri, pienoinen kaupunki harmaita rakennuksia, joitten yläpuolelle kohosi kaksi suurta, aina savuavaa savupiippua. Hänen poikansa oli yhä laajentanut tätä työn kaupunkia rakennuksilla Fédérationkadun ja Grenellen bulevardin puolelle. Sivukadun puolella oli yhä vielä se suuri herrasrakennus, josta Constance oli niin ylpeillyt, jossa hän oli elänyt loistavasti kuin teollisuuden kuningatar pienessä, keltaisessa salongissaan. Kahdeksan sataa työmiestä oli siinä työssä, maa järisi ainaisesta kiireestä, liike oli tullut yhdeksi Pariisin etevimmistä ja siinä tehtiin kaikki suuremmat maanviljelyskoneet. Ja hänen pojallaan oli ollut onni päästä vastustamattomaksi hallitsijaksi koneteollisuuden alalla, hänen poikansa vaimo hallitsi tuolla pienessä, keltaisessa salongissa kauniitten, terveitten lastensa kanssa.
Kun Mathieu liikutettuna silmäsi oikealla puolen olevaan sivurakennukseen, jossa hän oli asunut Mariannen kanssa ja jossa Gervais oli syntynyt, meni vanha työmies hänen ohitsensa tervehtien häntä.
"Hyvää päivää, herra Froment!"
Mathieu tunsi Victor Moineaudin, joka jo oli viidenkymmenen viiden vuoden vanha, ja vanhentuneempi ja työstä enemmän kulunut kuin hänen isänsä siihen aikaan, jolloin akka Moineaud oli tullut tarjoomaan hirviölle poikansa vielä liiaksi hentoa lihaa. Victor Moineaud oli tullut tehtaasen kuudentoista vanhana ja nyt oli hänkin ollut alasimen ääressä lähes neljäkymmentä vuotta. Vääryyttä tekevä kohtalo uudistui, vetojuhdan oli yhä vedettävä raskasta kuormaansa, nyt oli pojan vuoro seurata isänsä jälkiä, tylsistyä ja tulla jauhetuksi muruiksi kurjuuden ja vääryyden polkumyllyssä.
"Hyvää päivää, Victor! Oletteko terve ja hyvissä voimissa?"
"Ah, herra Froment, minä en ole enään nuori. Minun täytyy ajatella itselleni luolaa jonnekin, kun se ei vaan ole omnibuksen alla!"
Hän viittasi tällä ukko Moineaudin kuolemaan; eräs omnibus oli nimittäin ajanut ukon ylitse Grenellenkadulla, jolloin ukon molemmat jalat olivat katkenneet ja pääkallo halennut.
"Muuten", jatkoi hän, "voi yhtä hyvin kuolla sillä tavalla kuin jollakin muullakin. Siten se käy nopeamminkin. Isällä oli se onni, että Norine ja Cécile pitivät hänestä huolta. Muussa tapauksessa ei omnibus olisi ajanut hänen ylitsensä, ei, hän olisi silloin saanut kuolla nälkään."
"Voivatko Norine ja Cécile hyvin?" kysyi Mathieu.
"Voivat, herra Froment, ainakin minun tietääkseni … ymmärrättehän, ett'emme me tapaa toisiamme juuri usein. Koko joukosta ovat he ja minä ainoastaan jälellä, sillä minä en ota lukuun Irmaa, hän on unohtanut meidät siitä asti kuin tuli niin hienoksi. Euphrasie on kuollut, joka onkin hyvä, Alfred lurjus on hävinnyt, ja se tuntui oikein helpoitukselta, sillä minä pelkäsin hänen joutuvan vielä kuritushuoneesen. Norinesta ja Cécilestä on aina hauska kuulla jotakin. Norine on vanhempi kuin minä, hän lienee pian kuudenkymmenen vuotias. Mutta hän on aina ollut kunnon tyttö, ja hänellä lienee iloa pojastaan. Molemmat sisaret tekevät vielä työtä, Cécile elää, vaikka hän näyttää niin hennolta, että hänen luulisi voivan puhaltamalla tappaa. Heillä on hyvin hauskaa noilla kahdella äidillä ja yhdellä pojalla, josta he ovat kasvattaneet kunnon miehen."
Mathieu nyökäytti päätään. Sitten sanoi hän.
"Mutta teillä, Victor, on myöskin ollut poikia ja tyttöjä, joilla nyt vuorostaan lienee lapsia."
Vanha työmies viittasi etäisyyteen.
"Minulla on ollut kahdeksan elossa, yksi enemmän kuin isälläni. Ja kaikki ovat joutuneet maailmalle; täytyyhän sitä elää. Useimmilla heistä ei ole liian lihava olo … eipä vainkaan! Ja kysymys on vaan siitä, että kun minä en enään jaksa tehdä työtä, niin ottaako joku minun lapsistani minun luoksensa, niinkuin Norine ja Cécile ottivat minun isäni. Mutta, Herra Jumala, eiväthän tuollaiset köyhät penikat voi juuri hyviksikään tulla, sitä ei voine kukaan vaatiakaan."
Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten matkaansa tehtaasen selkä väsyneenä, kädet heiluen ja kourat työn parkitsemina.
"Hyvästi, herra Froment."
"Hyvästi, Victor."
Kun Denis oli jakanut käskynsä, tuli hän isänsä luokse. Hän esitti, että mentäisiin jalan Antinkadulle ja tiellä ilmoitti hän, että he varmasti tapaavat Ambroisen yksin, sillä hänen vaimonsa ja neljä lastaan olivat vielä Dieppessä, jossa kälykset Andrée ja Marthe olivat viettäneet kesänsä yhdessä.
Ambroisen omaisuus oli kymmenessä vuodessa tullut kymmenkertaiseksi. Hän oli tuskin vielä neljänkymmenen viiden, mutta silti oli hän jo määräävänä Pariisin markkinoilla. Kun hän setä Du Hordellin kuoleman jälkeen oli tullut liikkeen ainoaksi omistajaksi, oli hän toimeliaisuutensa kautta laajentanut sitä ja muuttanut sen koko maailman konttooriksi, jonka kautta kaikki maapallon tavarat kulkivat. Hänen toiminnallaan ei ollut rajoja, varsinkin siirtomaista koetti hän saada kaikki ne ihmeelliset rikkaudet, mitä niissä voi olla, ja tämän teki hän riemuitsevalla rohkeudella, niin varmalla katseella, että hänen rohkeimmatkin sotasuunnitelmansa aina johtivat voittoon. Tämän äärettömän toimeliaan kauppiaan täytyi luonnollisesti niellä Séguinit, jotka olivat toimettomia, saamattomia ja hedelmättömiä. Ja kun tämä perhe oli vararikossa, pesä hajoitettuna, niin oli hän ottanut siitä oman osansa, talon Antinkadun varrelta. Séguin itse ei muuten ollut asunut siinä moniin vuosiin, hän oli saanut sen omituisen päähänpiston, että asui klubilla sen jälkeen kuin hän oli saanut eron vaimostaan. Kaksi lapsista oli poissa, Gaston, joka nyt oli majurina eräässä kaukaisessa paikassa, ja Lucie, joka oli nunnana ursuliittein luostarissa. Kun Valentine jäi yksin eikä enään voinut elää samalla tavalla kuin ennen, oli hänkin vuorostaan jättänyt talon ja vuokrannut itselleen asunnon Malesherben bulevardin varrelta, ja siellä eli hän nyt jumalaapelkääväisenä, vanhana maailman naisena, oli puheenjohtajana "Lastenseimessä" ja yksinomaan tekemisissä muitten ihmisten lasten kanssa, vaikka hän ei ollut ymmärtänyt hoitaa omiaan. Ambroisen oli ainoastaan tarvinnut muuttaa tähän taloon, joka oli siihen määrään veloista kiinnitetty, että Séguinin kuoltua perilliset, Valentine, Gaston ja Lucie, varmaankin jäisivät Ambroiselle velkaan.
Kuinka monta muistoa tuli mieleen täälläkin, tässä ruhtinaallisen komeassa palatsissa, jonne Mathieu saapui Denisin kanssa! Täällä samoin kuin konetehtaallakin oli hän käynyt taloudellisen ahdinkonsa aikana, jolloin hän köyhänä vuokralaisena oli tullut pyytämään katon korjaamista, jotta sen läpitse ei sataisi niitten neljän lapsen päälle, jotka hän rikoksellisessa ajattelemattomuudessaan oli hankkinut. Talo oli yhä hyvin komea, Ambroise oli toimittanut siinä perinpohjaisia korjauksia ja antanut sille loisteliaisemman näön kuin sillä ennen oli ollut. Talvella kajahteli se juhlain äänistä tai hänen neljän lapsensa naurusta. Eikä Mathieu nyt tullut tervehtimään laiskuri Séguinia, laiskuuden apostolia, hän tuli tervehtimään omaa poikaansa Ambroisea, jolla oli tarmokas, luova luonne, ja jonka elämä itse oli auttanut voittoon ja pannut hallitsemaan voitetun taloa.
Ambroise oli lähtenyt ulos, eikä hänen pitänyt palata, ennenkuin aamiaiseksi. Mathieu ja Denis odottivat häntä, ja kun edellinen kulki läpi pienen eteisen ollen utelias näkemään uutta sisustusta, pidätti hänet siellä ihmeekseen eräs nainen, joka oli siellä istumassa ja odottelemassa ja jota hän ei heti ollut huomannut.
"Minä näen, että herra Froment ei tunne minua."
Mathieu teki kieltävän liikkeen. Nainen oli lihavahko, varmaankin yli kuudenkymmenen, mutta hyvin säilynyt, hymyilevä, ja pitkulaiset, täyteläät kasvot kunnianarvoisten, valkeain hiusten ympäröimät. Hän näytti varakkaalta, pyhäpukuiselta maalaisrouvalta.
"Céleste … rouva Séguinin entinen kamarineiti!"
Nyt tunsi Mathieu hänen hyvin ja hän koetti salata hämmästystään siitä, että Célesten kohtalo oli ollut noin onnellinen. Hän oli luullut Célesten olevan jonkun likaviemärin pohjalla. Iloisena ja tyytyväisen näköisenä puhui Céleste onnestaan.
"Oh, minulla on hyvä elämä. Minä muutin kotiseudulleni Rougemontiin, ja siellä jouduin minä naimisiin erään entisen meriupseerin kanssa, jolla on hyvä eläke lukuun ottamatta sitä omaisuutta, jonka hän peri ensimäiseltä vaimoltaan. Ja kun hänellä on kaksi isoa poikaa, otin minä vapauden suositella nuorempaa herra Ambroiselle, jotta hän antaisi pojalle paikan konttoorissaan, ja hän oli niin hyvä, että teki sen. Ja nyt kun minä ensikertaa käyn Pariisissa, otin minä tilaisuudesta vaarin ja tulin kiittämään häntä."
Mutta Céleste ei kertonut siitä, miten hän oli päässyt naimisiin ent. meriupseerin kanssa. Hän oli ensin tullut hänen palvelijattarekseen, sitten hänen rakastajattarekseen ja vihdoin hänen lailliseksi vaimokseen, kun mies oli kadottanut ensimäisen vaimonsa, jonka loppua Céleste oli kiirehtinyt. Mutta hän teki miehensä yleensä hyvin onnelliseksi, toimittipa pois hänen rasittavat poikansakin, ja kiitos siitä niille hienoille tuttavuuksille, joita hänellä oli Pariisissa. Hän hymyili liikutettuna, kun ne muistot taas tulivat hänen mieleensä.
"Ette voi aavistaakaan, herra Froment, miten iloiseksi minä tulin nähdessäni teidän äsken menevän ohitseni. Ah, ei se ollut eilispäivänä kun minä sain nähdä teidät ensi kerran! Muistatteko te vielä Sophie Couteaun? Hän voi erittäin hyvin, hän myös, hän ja hänen miehensä ovat ostaneet oman talon, ja siinä elävät he nyt levossa ja rauhassa vanhoista säästöistään. Hän ei ole enään nuori, mutta hän on haudannut monta ja hän tulee vielä hautaamaan useampia. Rouva Menoux esimerkiksi, muistattehan te rouva Menouxin? Siinä oli yksi, jolla ei koskaan ollut onnea! Hän menetti ainoan lapsensa ja hän menetti pitkän miehensä, jota hän jumaloitsi, ja sen jälkeen ei hän itse elänyt kauempaa kuin puolen vuotta. Minä ajattelin kerran ottaa hänet mukaani Rougemontiin, jossa ilma on niin terveellinen. Siellä on meillä yhdeksänkymmenen vuotiaita! Sophie Couteau esimerkiksi, hän tulee elämään niin kauvan kuin hän tahtoo. Niin, se on suloinen paikka, oikea paratiisi!"
Mathieu oli näkevinään inhoittavan, verisen Rougemontin, jossa rauhallinen kirkkomaa oli keskellä tasaista kenttää ja se täynnä pieniä pariisilaislapsia.
"Eikö teillä ole lapsia avioliitossanne?" kysyi Mathieu, kun hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.
Céleste nauroi ja näytti hampaansa, jotka vielä olivat valkeat.
"Ei, herra Froment, nyt minä jo olen vanha. Ja muuten on sellaisia tekoja, joita ei toistamiseen tehdä. A propos, rouva Bourdieu, kätilö, jonka te tunsitte, hän kuoli meidän luonamme, talossa, jossa hän on asunut hyvin kauvan. Hänellä oli parempi onni kuin sillä toisella, rouva Rouchella, joka tosin oli erinomaisen hyvänluontoinen ja kiltti, mutta liiaksi palveluksiin taipuvainen. Te olette ehkä lukenut sanomalehdistä häntä vastaan nostetusta oikeusjutusta, hän tuomittiin vankeuteen, hän ja eräs lääkäri, joku Saraille, jostakin todellakin inhoittavasta teosta, jossa he yhdessä olivat olleet osallisina."
Rouva Rouche! Saraille! Niin, Mathieu oli lukenut oikeudenkäynnistä noita molempia villipetoja vastaan, jotka luonnollisesti olivat vihdoinkin tutustuneet toisiinsa. Minkä kaiun herättivät nämät nimet menneistä ajoista! Ne muistuttivat hänelle kahta muuta nimeä, Valérie Morangea ja Reine Morangea! Jo tehtaan pihalla oli hän ollut näkevinään Morangen haamun, tuon täsmällisen, vaatimattoman ja hellämielisen kassanhoitajan, jonka onnettomuus oli tehnyt hulluksi, aikansa hillitsemättömän nautinnonhimon uhrin, mitättömän raukan, joka oli saanut julmasti kärsiä toisten rikoksista. Ja Mathieu oli myöskin näkevinään Sérafinen haamun, kasvot tuskallisesti vääntyneinä hedelmättömästä himosta, jota hän ei voinut tyydyttää ja joka oli tullut hänen kuolemakseen.
"Niin, suokaa anteeksi, herra Froment, että minä olen viivyttänyt teitä. Oli niin äärettömän hauskaa tavata taas teitä."
Mathieu katseli häntä vielä kerran ja sanoi anteeksiantavana kuin oikea optimisti:
"Niin, hyvää jatkoa sitten, koska te nyt olette tyytyväinen. Onni tietää kyllä, mitä se tekee."
Mutta Mathieu tunsi ahdistusta ajatellessaan luonnon vääryyksiä. Hän ajatteli Marianneaan, jota oli kohdannut suuri suru poikainsa jumalattoman riidan tähden. Ja kun Ambroise nyt tuli kotiin ja suuteli iloisesti häntä, otettuaan ensin vastaan Célesten kiitokset, valtasi suuri tuska hänen mielensä tänä tärkeänä hetkenä, joka ratkaisisi koko perheen onnen.
Asiasta suoriuduttiin kuitenkin pian. Denis, joka ensin oli tarjoutunut isänsä kanssa aamiaiselle, ryhtyi heti empimättä suoraan asiaan.
"Me emme ole täällä ainoastaan sen huvin vuoksi, että saamme olla aamiaisella kanssasi. Mamma on sairas, tiedätkö siitä?"
"Sairasko?" sanoi Ambroise. "Eihän toki vaarallisesti?"
"On, hyvin vaarallisesti. Ja tiedätkö, että hän on sairas aina siitä päivästä asti, jolloin hän oli täällä puhumassa Grégoiren ja Gervaisin riidasta ja jolloin sinä lienet ollut melkein raaka häntä kohtaan."
"Minäkö raaka? Me puhuimme liikeasioista, minä vastasin hänelle ehkä kuin liikemies, jotenkin suoraan."
Hän kääntyi Mathieuhen päin, joka seisoi siinä odotellen ääneti ja kalpeana.
"Onko se totta, isä, että mamma on sairas ja sinä olet levoton?"
Kun isä vastasi myöntävästi nyökäyttämällä päätään, tuli Ambroise yhtä liikutetuksi kuin Deniskin.
"Tämä juttuhan tulee aivan hullumaiseksi lopulta! Minun mielestäni on Grégoire oikeassa. Mutta siitä minä en nyt välitä, heidän täytyy syleillä toisiaan, jos se voi säästää mamma paralta yhden ainoankin minuutin kärsimykset. Mutta miksi te olettekin sulkeutuneet huoneesenne, miksi ette ole ilmoittaneet suruanne? Silloin olisivat he ajatelleet asiaa ja tulleet järkiinsä."
Äkkiä syleili hän isäänsä sillä reippaalla päättäväisyydellä, joka oli hänen voimanaan liikemiehenä.
"Muuten olet sinä aina ymmärtävin, sinä tiedät ja näet jo edeltäpäin. Vaikka Grégoirella olisikin täysi oikeus alkaa oikeudenkäynnin Gervaisia vastaan, olisi hän tyhmä, jos hän sen tekisi, sillä paljon korkeammalla tätä yksityistä etua on kaikkein yhteinen etu, perheen etu, joka on siinä, että olemme sovinnossa, että vedämme yhtä köyttä, että meihin ei tohdita koskea, jos tahdomme olla voittamattomat. Tämä on siis hyvin yksinkertaista. Syödään nopeasti aamiainen ja lähdetään sitten junaan, Denis ja minä saatamme sinua Chanteblediin. Illaksi täytyy rauhan olla valmis. Minä otan sen huolekseni."
Mathieu oli iloisesti vastannut hänen syleilyynsä ihastuneena siitä, että hän vihdoinkin tunsi itsensä pojissaan. Ja sillä aikaa kuin pöytää katettiin, menivät he kaikki katsomaan talvipuutarhaa, jonka Ambroise oli antanut laajentaa talven juhlia varten. Häntä huvitti laittaa palatsinsa ruhtinaallisen komeaksi. Aamiaisen aikana pyysi hän anteeksi, että otti heidät vastaan poikamiehen tavalla, vaikka ruoka olikin herkullista; Andréen ja lasten poissa ollessa piti hän keittäjän kotonaan, sillä hän inhosi ulkona syömistä.
"Minulla taas", sanoi Denis, "on koko talo sulettuna; kun Berthe ja koko joukko on Dieppessä, syön minä ravintolassa."
"Niin, sinä olet ymmärtäväinen mies, sinä", vastasi Ambroise huolettoman suorasanaisesti; "minä sitä vastoin olen nautinnonhaluinen. Juokaa nyt kahvi yhtä menoa, niin sitten lähdemme matkaan."
He saapuivat kahden junalla Janvilleen. Heidän aikomuksensa oli ensin mennä Chanteblediin, jotta Ambroise ja Denis ennen kaikkea saisivat puhua Gervaisin kanssa, jolla oli taipuvaisempi tunne ja jonka he luulivat voivansa ensiksi taivuttaa sovintoon. Sitten piti heidän mennä Grégoiren luokse lukemaan hänelle lakia ja asettamaan hänelle ennen sovitut rauhanehdot. Mutta mitä enemmän he lähestyivät taloa, sitä vaikeammalta näytti heidän tehtävänsä. Asia ei suinkaan onnistuisi niin hyvin kuin he olivat luulleet. Ja he valmistautuivat ankaraan taisteluun.