Morange käänsi silmänsä hehkuvista hiilistä, joihin hän oli tuijottanut.
"Mitä te hänelle aiotte tehdä? Onko hänellä mitään tietoja? Onko hänellä edes jonkunlainen käsiala?"
"Hänen käsialansa on hyvä. Luonnollisesti ei hän paljon tiedä. Sentähden minä juuri annan hänen teidän huostaanne. Teidän täytyy höylätä häntä ja antaa hänelle yleiskatsaus kaikesta. Vuoden tai kahden perästä täytyy hänen tuntea tehdas yhtä hyvin kuin sen omistaja, se on minun tahtoni."
Nämät viimeiset sanat olivat täydellisesti selittäväiset, ja ne herättivät kassanhoitajan terveen järjen. Alkavasta hulluudestaan huolimatta oli hän vielä kelpo numeromies, joka ajatteli selvästi ja järkevästi.
"No niin, rakas rouvani, koska te tahdotte, että minun pitää teitä auttaa, niin täytyy teidän uskoa kaikki minulle ja sanoa, mihin tarkoitukseen te aijotte käyttää tuota nuorta miestä täällä. Ettehän te vaan toivone hänen kauttaan voivanne saada liikettä takaisin, ostaa kaikki osakkeet ja tulla vielä kerran yksinvaltiattareksi täällä?"
Pettämättömällä logiikalla todisti Morange nyt tuon unelman mahdottomuuden, luetteli numeroita, mainitsi sen melkoisen kokonaissumman, joka olisi tarvittu Denisin osien lunastamiseen.
"Muuten en minä ymmärrä, minkätähden te mieluimmin otatte juuri tuon nuoren miehen ettekä jotakuta muuta. Hänellä ei ole minkäänlaisia laillisia oikeuksia, senhän teidän pitäisi nähdä, rouvani! Hän ei voi täällä olla muu kuin vieras, ja siinä tapauksessa tahdon minä mielukkaimmin sivistyneen ja rehellisen miehen, joka tuntee koneitten rakennusta."
Constance oli taaskin alkanut kohennella tulta. Kun hän vihdoin katsoi ylös sanoi hän matalalla, kiihkoisalla äänellä katsoen Morangea suoraan kasvoihin:
"Alexandre on mieheni poika, hän on siis myös perillinen. Vieras hän ei ole, vaan tuo toinen, Denis, Fromentein poika, joka on varastanut omaisuutemme. Te raatelette sydäntäni, ystäväni, ja kaikki vereni vuotaa ulos yhdessä sen kanssa, mitä te nyt pakoitatte minun sanomaan."
Se oli hänen poroporvarillinen katsantokantansa, että perinnön piti ennen joutua äpäräpojan kuin vieraan käsiin. Vaimona ja äitinä suri hän, sen hän tunnusti, mutta hän uhrasi itsensä ja hän ajaisi pois vieraan, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Ja eikö hänen miehensä poika tavallaan ollut hänen omansa, koska hän oli saman miehen poika, joka oli ollut Constancen oman pojan, vainajan, isänä? Muuten tekisi Constance äpärän pojakseen ja pakoittaisi tämän elämään häntä itseä varten.
"Tahdotteko te tietää, mihin minä aijon käyttää häntä tässä talossa? Sitä en minä vielä itsekkään tiedä. Luonnollisesti en minä huomenna saa niitä satoja tuhansia frankeja, jotka tarvitaan. Mahdollista on, ett'emme koskaan saa näitä rahoja. Mutta miksi emme voisi koettaa, miksi emme taistelisi? Ja vaikka me olemmekin voitetut, niin se on juuri pahinta tuolle voittajalle. Sillä minä lupaan teille, että jos tämä nuori mies tahtoo totella minua, tulee hänestä se räjähdyskone, se miina tehtaan alle, joka vielä räjähyttää koko tehtaan ilmaan."
Hän teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut lakaista pois kaikki. Hänen sekamielisistä, vihaan perustuvista suunnitelmistaan oli tämä varmaankin viimeinen, jonka hän oli koettava saada toteutumaan, jos muut suunnitelmat kukistuisivatkin. Morangea pöyristytti, kun hän kuuli Constancen sanovan kiivaalla äänellä:
"Kaksitoista vuotta olen minä odottanut, että kohtalo ryhtyisi käsiksi asiaan, ja nyt se on ryhtynyt! Minä tahdon mieluimmin uhrata henkeni kuin jättää tätä viimeistä mahdollisuutta käyttämättä hyväkseni!"
Hän oli vannonut kukistavansa Denisin, kun kohtalo vaan häntä auttaisi, ja vanha kassanhoitaja näki jo edessään onnettomuuden, viattomat lapset saisivat kärsiä onnettomuudesta samalla kertaa kuin heidän isänsäkin, joka olisi väärin, ja tämä seikka täytti hänen hellän sydämensä uhmalla. Antaisiko hän tämän uuden onnettomuuden tapahtua ja olisiko hän kertomatta muille, mitä tiesi? Se toinen rikos, tuo ensimäinen, hirmuinen, josta he eivät keskenään puhelleet, muistui nyt varmaankin hänen mieleensä, sai tänä kauhun hetkenä hänen silmänsä kankeasti tuijottamaan, ja Constancen itsenkin valtasi kauhu nähdessään Morangen katseen ja hän koetti omalla katseellaan kukistaa Morangen. Ja kun he herkeämättä tuijottivat toisiinsa, olivat he taaskin näkevinään tuon ammoittavan kuilun tuolla käytävässä ja sieltä tuleva kylmä ilma jäädytti heitä. Mutta tälläkin kertaa tuli Morange voitetuksi, hän ei sanonut enään mitään, tuo heikko raukka, hän alistui taaskin naisen lujan tahdon alaiseksi.
"Se on siis päätetty, ystäväni", sanoi Constance leppeämmällä äänellä, "te otatte Alexandren aluksi kirjoitusapulaiseksenne. Te saatte tutustua häneen täällä, tässä huoneessa, jonakin iltapäivänä kello viisi kun on tullut pimeä, sillä minä en tahdo, että ihmiset saavat tietää minun välittävän tämän nuorukaisen kohtalosta. Ylihuomenna, jos se sopii teille."
"Ylihuomenna, niinkuin tahdotte."
Seuraavana päivänä oli Morange niin omituinen, että portinvartija ilmoitti miehelleen epäilevänsä jotakin; heidän vuokralaistaan kohtaisi varmaankin joku onnettomuus, sillä hän oli tullut alas sukkajalassa noutamaan vettä, näyttänyt niin omituiselta ja puhellut itsekseen. Sinä päivänä tapahtui myös se ennen kuulumaton seikka, että hän tuli tuntia myöhemmin konttooriinsa; ei kukaan tehtaassa voinut muistaa, että sellaista olisi ennen tapahtunut. Niinkuin hirmumyrskyn ajamana oli hän mennyt suoraan Grenellen sillalle, jossa Denis kerran oli pelastanut hänen veden viekoittelulta. Salaperäinen voima oli hänen vienyt samalle paikalle, ja siinä seisoi hän nyt nojaten samaan kaidepuuhun ja tuijotti alas virtaavaan veteen. Eilisestä olivat samat sanat hänen kielellään, sanat, joita hän ei voinut olla itsekseen ehtimiseen toistamatta: "Antaisiko hän tämän uuden rikoksen tulla täytetyksi huutamatta maailmalle, mitä hän tiesi?" Ne olivat varmaankin nämät sanat, joita hän ei voinut saada mielestään ja jotka olivat saaneet hänen aamulla unohtamaan tohvelinsa ja tehneet hänen äsken niin pyörälle päästään, että hän oli tullut liian myöhään konttoriinsa eikä ollut tahtonut tuntea taloakaan. Ja kun hän nyt taas oli kumartuneena tämän veden ylitse, niin tuli se siitä, että hänellä oli tajuton halu tehdä loppu kaikesta ja päästä vapaaksi noista sanoista, jotka kiusasivat häntä. Tuolla veden pohjassa vaikenisivat sanat, hän ei lausuilisi niitä enään, ne eivät enään koettaisi pakoittaa häntä tekoon, johonka hänellä ei ollut voimia. Vesi houkutteli niin lempeästi häntä luokseen, olisi niin ihanaa päästä erilleen taisteluista, antautua kohtalonsa valtaan…
Morange nojautui vielä syvemmälle ja tunsi jo virran kohinan tarttuvan itseensä. Silloin huusi nuori ja iloinen ääni hänen takanaan:
"Mitä te katselette, herra Morange? Onko siellä suuria kaloja?"
Se oli Hortense, joka kamarineidin seurassa oli menossa Anteuiliin leikkimään toveriensa kanssa. Ja kun kassanhoitaja hämmästyneenä kääntyi katsomaan taakseen, jäi hän hetkeksi seisomaan vapisten ja kyyneleet silmissä tämän pikku enkelin eteen, joka oli estänyt häntä tahtoessaan lähteä pitkälle matkalleen.
"Oletteko se te, lemmikkini! Ei, eihän siellä suuria kaloja ole. Minä luulen, että ne ovat pohjalla, sillä vesi on niin kylmää talvella. Lähdettekö pois? Tehän olette hyvin hieno turkiksilla reunustetussa takissanne!"
Tyttö nauroi, hän kuunteli ihastuneena näitä lempeitä sanoja, ja vanhan ystävän ääni vapisi mielihartaudesta.
"Minä olen niin iloinen, siellä leikitään teaatteria. On niin hauskaa olla iloinen!"
Hän sanoi tämän aivan samalla tavalla kuin Reinekin oli sen sanonut, ja Morange olisi voinut langeta polvilleen ja suudella hänen jalkojaan, aivankuin tyttö olisi ollut epäjumalan kuva.
"Ah, teidän täytyy olla aina iloinen. Te olette aivan liian kaunis, nyt minä suutelen teitä."
"Suudelkaa vaan, herra Morange. Tiedättekö, nukke, jonka annoitte minulle, on saanut nimekseen Margot, ett'ekä te voi aavistaakaan, miten kiltti ja tottelevainen se on. Tulkaa joskus tervehtimään sitä!"
Morange suuteli Hortensea, ja kalpeassa talvi-ilman valaistuksessa katseli hän sitten tytön jälkeen sydän polttavana ja valmiina marttyyriksi. Ei, sehän olisi liian halpamaista … tuon tytön täytyy olla aina iloinen. Ja hitaasti lähti hän sillalta, sanat palasivat takaisin hänen mieleensä ja nyt ne olivat terävät ja vaativat vastausta. "Antaisiko hän tämän uuden rikoksen tapahtua ilmoittamatta, mitä hän tiesi?" Ei, ei, se oli mahdotonta, hänen pitäisi toimia. Mutta kaikki oli vielä kuin sumussa, miten hän puhuisi, miten hän toimisi? Ja kun hän saapui konttooriin, rikkoi hän neljänkymmenen vuotiset tapansa rupeamalla kirjoittamaan pitkää kirjettä sen sijaan, että olisi aloittanut heti yhteenlaskunsa. Tämä kirje, joka oli osoitettu Mathieulle, kertoi koko jutun, Alexandren ilmaantumisen, Constancen suunnitelmat ja sen palveluksen, jonka hän itse oli luvannut Constancelle. Kaikki tämä tuli hänen kynästään kuin rippi, jolla hän kevensi sydäntään, mutta hän ei maininnut itsellään olevan mitään osaa tässä oikeudenharjoitustyössä, joka tuntui liian raskaalta hänen hartioilleen. Sittenkuin Mathieu olisi saanut tiedon, olisi heitä kaksi, ja silloin olisi heillä tahtoakin. Ja hän pyysi lopuksi Mathieun saapumaan huomenna, ei ennen kello kuutta, sillä hän tahtoi oppia tuntemaan Alexandren, hän tahtoi nähdä, miten keskustelut päättyvät ja mitä Constance häneltä vaatii.
Yö ja seuraava päivä olivat hänelle hyvin vaikeat. Portinvartijatar kertoi myöhemmin, että neljännessä kerroksessa asuva vuokralainen oli kuullut Morangen koko yön kävelevän edestakaisin. Hän oli paukutellut ovia ja siirrellyt huonekaluja aivankuin olisi aikonut muuttaa. Hän luuli myös kuulleensa huutoja, nyyhkytyksiä ja hullun puhelua; tuntui aivan siltä kuin hän olisi puhellut haamuille, palvellut vainajia jollakin salaperäisellä tavalla. Ja päivän kuluessa nähtiin hänessä konttoorissa levottomuutta herättäviä oireita. Vähintäin kymmenen kertaa meni hän ilman minkäänlaista syytä alas, jäi seisomaan käynnissä olevain koneitten luokse, meni sitten taas laskutöihinsä hämmästyneenä siitä, ett'ei löytänyt sitä, jota hän niin tuskallisilla ponnistuksilla etsi. Kello neljän aikaan kun tuli pimeä, havaitsivat hänen apulaisensa, että hän lopetti työnsä. Hän odotti ja katseli kelloa. Ja kun kello löi viisi, tarkisti hän vielä kerran erään yhteenlaskun; sitten nousi hän ylös ja lähti jättäen kassakirjan auki aivankuin hän heti olisi aikonut palata takaisin jatkaakseen yhteenlaskuaan.
Morange meni galleriaan, johon yhdistyi se käytävä, joka yhdisti tehtaat ja asuinrakennuksen. Tähän aikaan oli koko laitos valaistu, sähkölamput levittivät valoaan, niin että oli valoisa kuin kirkkaalla päivällä, ja seinät vavahtelivat koneitten käynnistä. Ennenkuin hän tuli käytävään, äkkäsi hän äkkiä hissin, tuon hirveän syvyyden kuilun, johonka Blaise oli syöksynyt neljätoista vuotta sitten. Tämän onnettomuuden jälkeen oli aukko ympäröitty aitauksella, jossa oli veräjä, niin että kukaan ei voinut pudota alas, ell'ei hän itse avannut veräjää heittäytyäkseen alas. Hissi oli alhaalla ja veräjä sulettuna, ja vastustamattoman voiman kulettamana meni Morange eteenpäin ja katsoi kauhistuneena syvyyteen. Hän oli näkevinään koko murhenäytelmän, murskautuneen ruumiin tuolla alhaalla, hän tunsi saman kauhun jäätävän itseään kuin silloinkin. Miksi ei hän tekisi loppua kaikesta, koska hän kärsi niin hirveästi, koska hän ei voinut enään nukkuakaan ja koska hän oli luvannut molemmille vainajilleen tulevansa perässä? Viimeksi toissapäivänä oli hän nojatessaan sillan kaidepuuhun tuntenut melkein vastustamattoman halun saada kuolla. Jos hän silloin olisi menettänyt tasapainonsa, olisi hän nyt vapaa ja hän saisi vihdoinkin maata haudan rauhassa molempain vaimojensa välissä. Äkkiä tuntui hänestä kuin kysymyksen ratkaisu olisi kuiskattu hänelle alhaalta syvyydestä; alkavassa hulluudessaan oli hän kuulevinaan äänen, Blaisen äänen huutavan syvyydestä: "Tulkaa sen toisen kanssa! Tulkaa sen toisen kanssa!" Hän hätkähti ja suoristi vartalonsa, vastaus hänen epäröimiseensä oli tullut äkkiä kuin salaman leimahdus. Se oli ainoa ja viisas ratkaisu, se selvitti kaikki. Se tuntui hänestä niin yksinkertaiselta, että hän kummasteli, miksi hän oli saanut ajatella sitä niin kauvan. Tästä hetkestä asti sai tuo heikko ja hellämielinen miesparka rautaisen tahdon, ylenluonnollisen rohkeuden, jota oli kannattamassa mitä selvin ajatuskyky ja hienoin viekkaus.
Ensin valmisteli hän kaikki, lykkäsi puskurin eteen, jotta hissiä ei saataisi ylös hänen poissa ollessaan, tarkasti myöskin, että kaidepuitten veräjän voi avata ja sulkea helposti. Hän käveli kevein askelin ja katseli varovasti ympärilleen; hän ei tahtonut, että joku olisi kuullut tai nähnyt häntä. Sitten sammutti hän kaikki kolme sähkölamppua, jotta galleria muuttui aivan pimeäksi. Alhaalta, ammottavasta luukusta, tunki yhä ylös hälinä työpajoista. Nyt vasta kun kaikki oli valmista, kääntyi hän käytävään mennäkseen pieneen salonkiin.
Constance odotti häntä siellä yhdessä Alexandren kanssa. Hän oli antanut Alexandren tulla puolta tuntia aikaisemmin, hän tahtoi ripittää tätä nuorukaista, mutta ei antanut hänen vielä aavistaa, minkä aseman hän aikoi hänelle tässä talossa. Hän piti tarpeettomana antautua heti tämän pojan valtaan ja oli sentähden sanonut tahtovansa sukulaisensa, paroonitar de Lowiczin suosituksesta hankkia hänelle paikan. Mutta hillityllä innolla tarkasteli ja tutki hän poikaa ja oli ihastunut nähdessään tämän olevan vahva ja tarmokas, kasvot ankarat ja niissä pari peloittavaa silmää, jotka ennustivat kostajaa. Sittenkuin Constance olisi täydentänyt hänen kasvatuksensa, tulisi hänestä erittäin hyvä välikappale. Alexandre ei ymmärtänyt varmasti mitään, mutta hän vainusi jotakin, hän tunsi, että hänen kohtalonsa ratkaistiin, hän odotti saalista kuin nuori susi, joka on olevinaan kesy voidakseen sitten levossa ja rauhassa syödä koko lammaslauman.
Kun Morange tuli sisään, huomasi hän ainoastaan yhden asian, Alexandren yhtäläisyyden Beauchênen kanssa, tuon äärettömän suuren yhtäläisyyden, joka oli äsken niin suuresti vaikuttanut Constanceen ja saanut hänen kauhusta jäykistymään. Morangesta tuntui siltä kuin olisi hän päähänpistollaan tuominnut vanhan isäntänsä kuolemaan.
"Minä olen odottanut teitä, ystäväni; te tulette liian myöhään, te, joka muuten olette niin täsmällinen."
"Minulla oli siellä pieni työ, jonka tahdoin saada loppuun."
Mutta Constance laski leikkiä, hän oli hyvällä päällä. Ja nyt meni hän heti asiaan.
"Tässä on herra, josta olen puhunut. Te saatte aluksi ottaa hänet huostaanne ja antaa hänelle harjaannusta, vaikka hän ei alussa voisikaan tehdä muuta kuin käydä asioilla. Se on siis päätetty, eikö niin?"
"Minä otan hänen huostaani, luottakaa minuun."
Constance lähetti luotaan Alexandren sanoen, että tämä voi alkaa virkansa seuraavana aamuna. Silloin tarjoutui Morange kohteliaasti näyttämään hänelle konttooriansa ja vielä avoinna olevia työpajoja.
"Siten saa hän yleissilmäyksen huoneustoista ja voi huomenna aamulla tulla suoraan minun luokseni."
Constance näytti aivan ihastuneelta kassanhoitajan kohteliaisuudesta.
"Se oli kaunis ajatus, ystäväni, tuhansia kiitoksia siitä. Hyvästi nyt, nuori herrani, me pidämme huolta teidän tulevaisuudestanne, jos te olette ymmärtäväinen itse."
Mutta nyt tuli hän aivan kankeaksi kauhusta, sillä nyt tapahtui aivan omituista ja mieletöntä… Morange oli antanut Alexandren mennä edellä ja sitten kääntyi hän itse Constanceen sekä lausui matalalla, tutunomaisella äänellä, kasvot aivan lähellä Constancen kasvoja ja virnistellen kuin hullu:
"Ha ha! Blaise on tuolla alhaalla syvyydessä! Hän puhuu, hän on puhunut minulle! Ha ha! Kuperikeikka! Tahdotko nähdä kuperikeikan? Sinä saat nähdä vielä yhden kuperikeikan, vielä yhden kuperikeikan!"
Ja sitten katosi hän Alexandren kanssa. Constance oli kuulostellut häntä hämmästyneenä. Se oli niin odottamatonta, niin hullumaista, että hän ei ollut aluksi ymmärtänyt mitään. Mutta sitten … millainen salaman välähdys! Morange oli puhunut tuosta murhasta, siitä, josta hän ei ollut muulloin koskaan puhunut ja joka oli neljätoista vuotta ollut kuin haudattuna, ja nyt heitti hän sen Constancelle vasten kasvoja hullun tavalla nauraen. Mistä tuli tuo katkeruus miesparkaan, mistä tuo hämärä uhkaus, jonka Constance tunsi häilyvän päänsä päällä kuin jääkylmän ilmavedon tuolta syvyyden kuilusta? Hän tuli kalman kalpeaksi, hän sai hämärän aavistuksen jonkinlaisesta hirveästä kohtalon kostosta, saman kohtalon, jota hän vielä äsken luuli voivansa hallita. Niin se oli. Hän oli olevinaan neljätoista vuotta sitten samassa salongissa, hän seisoi siinä jäykistyneenä, kuunnellen kaikkia ääniä, jotka tulivat tehtaasta, odotellen putoamisen kumeata jysähdystä niin kuin hän neljätoista vuotta sitten, sinä iltana, oli odottanut kuullakseen sen toisen murskaantuvan.
Morange näytti kuitenkin Alexandrelle tietä, kulki lyhyin, kevein askelin ja puheli hyväntahtoisesti hänen kanssaan.
"Pyydän anteeksi, että menen edellä, mutta minun täytyy näyttää teille tietä. Tällaisessa talossa on niin paljon sokkeloita, portaita, käytäviä ja muita loppumattomiin. Nyt kääntyy käytävä vasemmalle, niinkuin näette."
Kun he olivat tulleet galleriaan, oli siellä pilkkosen pimeä, ja Morange huudahti aivan luonnolliselta tuntuvalla suuttuneella äänellä:
"Kas niin, koskaan ei täällä ole mitään järjestystä! He eivät ole sytyttäneet tulia, ja nappi on tuolla etäällä. Minä tiedän onneksi, mihin asetan jalkani, minä, joka olen kulkenut täällä neljäkymmentä vuotta. Olkaa varovainen, seuratkaa vaan minua!"
Hän sanoi nyt Alexandrelle joka askeleen, mitenkä se oli astuttava, hän neuvoi kohteliaalla tavalla äänen ollenkaan värähtelemättä.
"Älkää päästäkö minun kättäni, kääntykää vasemmalle. Nyt menemme vaan suoraan eteenpäin. Mutta odottakaa … täällä on aitaus ja veräjä … nyt olemme sillä kohdalla, kuuletteko, minä aukasen veräjän … seuratkaa minua, minä näytän tietä."
Morange otti vielä askeleen pimeyteen, tyhjään ilmaan. Ääntäkään päästämättä alkoi hän pudota. Alexandre, joka seurasi hänen kinterillään, jotta ei eksyisi, tunsi kauhukseen lattian katoovan jalkainsa alta. Mutta hän ei voinut peräytyä, hän otti täyden askeleen, kiljahti ja putosi. Molemmat ruumiit olivat sitten siellä murskautuneina. Morange hengitti vielä muutamia sekunteja. Mutta Alexandre makasi siinä pääkallo halenneena ja aivoainetta ympärillään samalla paikalla, josta Blaise oli löydetty.
Nyt syntyi suuri hälinä kun löydettiin nuo molemmat ruumiit eikä voitu selittää onnettomuuden syytä. Morange vei salaisuutensa mukanaan hautaan, selityksen siihen julmaan oikeudenkäyttöön, jota hän oli harjoittanut, ehkä rangaistakseen siten Constancea, ehkä hyvittääkseen sen vanhan rikoksen, jolloin Denisiltä vietiin hänen kaksoisveljensä; nyt oli hän saanut korvauksen pienessä tyttäressään Hortensessa, jonka piti elää onnellisena Margotinsa, kauniin, tottelevaisen nukkensa kanssa. Morangella ei varmaan itsellä ollut mitään selvää käsitystä korkeammasta, kostavasta oikeudesta, jonka hirmumyrsky vei mukanaan ihmishenkiä. Hän ei ollut ymmärtänyt, vaan ainoastaan toiminut. Mutta tehtaassa oli ainoastaan yksi ajatus, kaikki sanoivat, että hän oli hullu, että hän yksin oli syynä onnettomuuteen, varsinkin kun ei muuten voitu selittää lamppujen sammuttamista, veräjän aukasemista eikä kuperikeikkaa tuonne syvyyteen.
Että hän oli ollut mielipuoli, se tuli aivan selväksi seuraavina päivinä, kun hänen portinvartijattarensa kertoili hänen omituisesta käytöksestään ja varsinkin kun poliisikomissarius tuli pitämään hänen asunnossaan tarkastusta. Hän oli hullu, hän oli rutihullu. Ensiksikin ei kukaan olisi voinut mielessäänkään kuvitella niin huonossa kunnossa olevaa asuntoa, keittiö näytti tallilta, salongissa olevat huonekalut olivat pölystä harmaat ja salissa olisi voinut luulla ryövärijoukon mellastelleen: huonekalut oli ladottu toistensa päälle ikkunain eteen, niin että siellä vallitsi nokimusta pimeys, ja minkätähden hän oli näin tehnyt, sitä ei kukaan voinut tietää. Ainoastaan Reinen huoneessa oli siistiä ja puhdasta kuin pyhätössä, huonekalut olivat niin kiiltävät kuin olisi hän niitä hankannut joka päivä. Mutta kaikkein selvimmin tuli hänen mielipuolisuutensa näkyviin makuuhuoneen suhteen, joka oli muutettu museoksi. Seinät olivat täynnä hänen vaimonsa ja tyttärensä valokuvia. Ikkunaa vastapäätä olevalla pöydällä oli se pieni tabernaakeli, jota hän kerran oli näyttänyt Mathieulle; Valérien ja Reinen valokuvat, molemmat kahdenkymmenen ijässä otetut, olivat keskipisteenä, ja niitten ympärillä mahdottoman paljon muita valokuvia Valériestä ja Reinestä lapsina, nuorina tyttöinä, naisina, kaikissa asemissa ja kaikenlaisissa puvuissa. Ja pöydällä oli kuin uhrialttarilla yli sata tuhatta frankia, korkea kasa kullassa, hopeassa ja vieläpä vaskessakin; siinä olivat kaikki rahat, jotka hän likaisessa saituudessaan oli säästänyt vuosien kuluessa. Nyt vihdoinkin tiedettiin, mihin hänen säästönsä olivat joutuneet; hän oli antanut ne molemmille vaimoilleen, jotka yhä olivat olleet hänen tahtonaan, hänen rakkautenaan ja hänen kunnianhimonaan. Omantunnon vaivassa siitä, että hän oli uneksuessaan tekevänsä heidät rikkaiksi tappanutkin heidät, lahjoitteli hän nyt heille näitä rahoja, jotka he niin mielellään olisivat tahtoneet saada ja joita he hehkuvalla halulla olisivat käyttäneet hyväkseen. Hän oli ansainnut ne ainoastaan heidän tähtensä, hän toi heille kaikki, ei ottanut soutaakaan omia huvejaan varten, hän koetti innolla lepyttää ja ilahuttaa heidän haamujaan. Koko kortteli puhui kauvan tuosta vanhasta, hullusta herrasta, joka oli ollut melkein nälkään kuolemaisillaan sellaisen pöydälle kootun aarteen, vaimonsa ja tyttärensä valokuvilla uhratun rahan ääressä.
Kun Mathieu kello kuuden aikaan tuli tehtaasen, sattui hän keskelle onnettomuudesta pelästyneitä ihmisiä. Jo aamulla oli Morangen kirje saattanut hänet levottomaksi omituisen kertomuksensa tähden löydetystä Alexandresta, jonka Constance tahtoi tuoda taloon, ja vaikka kirje oli hyvin selvä ja ymmärrettävä, oli siinä kuitenkin aukkoja, jotka pelästyttivät häntä. Hän oli lukenut sen kolmasti ja ruvennut aina lukiessaan tuskallisesti arvailemaan, sillä koko juttu tuntui hänestä hämärältä uhkaukselta. Ja kun hän nyt saapui yhtymäpaikkaan, tulikin hän noitten kahden verisen ruumiin eteen, jotka Victor Moineaud oli äsken kantanut esiin ja asettanut vieretysten. Kauhusta jäykistyneenä kuunteli hän poikaansa Denistä, joka innokkaasti kertoili tapahtuneesta onnettomuudesta, mitenkä molemmat murskautuneet ruumiit oli löydetty toistensa päältä, tuo vanha kassanhoitaja ja tuo nuori mies, jota ei kukaan tuntenut. Mathieu ymmärsi heti, että se oli Alexandre, mutta hän vaikeni, hän ei tahtonut antaa luottamustaan kenellekään, ei edes pojalleen, sillä kaikki hänen hirveät otaksumisensa olivat vielä niin häilyvät. Yhä kasvavalla levottomuudella kuunteli hän kerrottavan niistä muutamista tosiasioista, jotka tunnettiin, gallerian lamppujen sammuttamisesta, aina suletusta aituuksen veräjästä, jonka ainoastaan voi aukaista se, joka tunsi lukon salaisuudet. Kun Victor Moineaud nyt huomautti, että vanhus oli varmaankin pudonnut ensin, koska nuorukaisen toinen jalka oli hänen mahansa päällä, tuli Mathieu ajatelleeksi, mitä oli tapahtunut neljätoista vuotta sitten, hän muisti, miten ukko Moineaud oli nostanut ylös Blaisen samasta paikasta, josta poika nyt toi Morangen ja Alexandren. Blaise! Uusi ajatus tuli hänen mieleensä, hirveä epäluulo häikäsi häntä siinä pimeydessä, jossa hänen epäluulonsa koettivat löytää itselleen tietä. Hän antoi Denisin hoitaa asioita täällä ja meni itse Constancen luokse.
Mutta kun Mathieun piti kääntyä käytävään, pysähtyi hän hissin luokse. Se oli tässä, kun Morange neljätoista vuotta sitten oli tavannut luukun avonaisena ja rientänyt alas ilmoittamaan siitä, jotavastoin Constance väitti menneensä aivan levollisena omiin huoneisiinsa juuri kuin Blaise tuli pimeästä galleriasta ja syöksyi syvyyteen. Kaikki olivat vihdoin pitäneet tätä selitystä oikeana, mutta Mathieu tunsi nyt, miten valheellinen se oli, hän muisti katseita, sanoja, kysymyksiä, joihin ei vastattu, ja hän saavutti äkkiä varmuuden, varmuuden, joka syntyi kaikesta siitä, mitä hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt, mutta mikä nyt sai hirveän merkityksen.
Constance seisoi yhä keskellä pientä salonkiaan levottomana, liikkumattomana ja kalpeana kuin vaha. Sama odotus kuin neljätoista vuotta sitten oli alkanut ja hän oli niin tuskan ja jännityksen valtaama, että jaksoi tuskin hengittää. Vielä ei hän ollut kuullut mitään tehtaasta, ei hälinää, ei ääntä, ei askeltakaan. Eikö tämä kauhea pelko ollutkaan muuta kuin mielikuvitusta? Mutta Morange oli pilkallisesti nauranut hänelle vasten kasvoja, ja hän oli ymmärtänyt. Nyt ei hän enään kuullut tehdastyön paukkinaa ja melua, koneet olivat pysähtyneet. Äkkiä lakkasi hänen sydämensä sykkimästä, sillä hän kuuli jonkun lähestyvän. Ja sisään tuli Mathieu.
Constance vetäytyi taaksepäin aivankuin olisi nähnyt kummituksen. Hän, Mathieu, suuri Jumala! Minkätähden juuri hän? Mitenkä hän voi olla täällä? Kaikista onnettomuuden sanansaattajista odotti hän vähimmin Mathieutä. Jos hänen kuollut poikansa olisi tullut, niin ei Constance olisi niin paljon pelästynyt kuin nyt isän nähdessään.
Hän ei voinut lausua sanaakaan, ja Mathieu sanoi ainoastaan:
"He ovat pudonneet alas, he ovat kuolleet molemmat, kuolleet kuin Blaise."
Constance ei vieläkään sanonut mitään, hän katseli Mathieutä, he seisoivat hetken ja katsoivat toisiaan silmiin. Ja Constancen katse sanoi Mathieulle kaikki, hän näki edessään koko murhan.
"Viheliäinen, kuinka syvälle te olette langennut! Ja kuinka paljon verta on teidän omallatunnollanne!"
Constance koetti viimeisen kerran suoristaa vartaloaan, hän tahtoi vielä riemuita voitostaan, huutaa, että hän itse oli tehnyt nämät murhat ja menetellyt siinä oikein. Mutta sitten kukisti Mathieu hänen rohkeutensa viimeisellä paljastuksellaan.
"Te ette siis tiedä, että tuo viheliäinen Alexandre oli yksi niistä, jotka murhasivat rouva Angelinin, teidän ystävänne, sen naisparan, joka ryöstettiin ja kuristettiin eräänä talvi-iltana. Minä olen säälistä salannut sen teiltä. Hän olisi kuritushuoneessa, jos minä olisin puhunut. Ja jos minä puhuisin tänään, niin tulisitte tekin sinne."
Se oli surmanisku. Constance ei lausunut sanaakaan, hän kaatui selälleen matolle kuin poikki hakattu puu. Nyt oli tappio täydellinen, se kohtalo, jota hän oli odottanut, kääntyi häntä itseä vastaan ja kaatoi hänen. Hänen ajatuksensa, että pitää olla ainoastaan yksi lapsi, oli vähitellen turmellut hänet, ja nyt oli hän petetty, ryöstetty äiti, jonka lohduttamattoman äidinsydämen villeys oli ajanut murhaan. Ja hän makasi nyt siinä suorana, laihana ja kuihtuneena, sen hellyyden myrkyttämänä, jota hän ei ollut saanut tyydyttää.
Mathieu soitti, vanha palvelijatar tuli sisään, auttoi häntä nostamaan Constancea sänkyyn ja riisui sitten vaatteet hänen yltään. Constance makasi kuin kuollut, hän oli nähtävästi saanut tukehduskohtauksen, ja Mathieu lähti ulos noutamaan Boutania, jonka hän onneksi tapasikin heti, sillä tohtori oli äsken tullut kotiin päivälliselle. Boutan, joka pian oli seitsemänkymmenen kahden vuotias, oli laannut hoitamasta virkaansa, hän meni ainoastaan joskus hyvin vanhain potilaittensa luokse. Hän tutki sairaan ja teki epätoivoa osoittavan liikkeen, jolla oli niin suuri merkitys, että Mathieu tuli yhä levottomammaksi ja koetti löytää Beauchênen, jotta edes hän olisi läsnä vaimonsa kuollessa. Kun hän kysyi vanhalta palvelijattarelta, kohotti tämä vaan olkapäitään, hän ei tietänyt, missä herra oli, herra ei sanonut koskaan, missä hän oleskeli. Mutta lopulta pelästyi palvelijatarkin, hän teki nopean päätöksen, riensi noitten naisten, tädin ja sisarentyttären luokse, joitten osoitteen hän varsin hyvin tiesi, sillä hänen emäntänsä oli itse lähettänyt hänet sinne useat kerrat, kun hänen oli välttämätöntä puhua miehensä kanssa; mutta siellä sanottiin palvelijattarelle, että naiset olivat eilen matkustaneet Nizzaan kahdeksaksi päiväksi yhdessä herran kanssa, ja kun hän ei tahtonut palata takaisin ilman jotakin perheen jäsentä, sai hän päähänsä mennä herran sisaren, paroonitar de Lowiczin luokse, ja hänet toi hän mukanaan vaunuissaan melkein väkivallalla.
Boutan oli turhaan tehnyt kaikki voitavansa. Kun Constance aukasi silmänsä, katseli hän lääkäriä kankeasti, tunsi luultavasti hänen, mutta ummisti taaskin silmänsä. Hän kieltäytyi itsepintaisesti vastaamasta. Hän kuuli kyllä kaikki, hän ei voinut olla tiedotonna siitä että ihmisiä oli hänen ympärillään ja että häntä koetettiin auttaa, mutta hän ei tahtonut tietää heidän huolenpidostaan, hän tahtoi olla kuollut eikä halunnut osoittaa elonmerkkejä. Eivät auenneet enään hänen silmälautansa eikä huulensa, hän oli jo tämän maailman ulkopuolella, voitettu kamppaili kuolonkamppaustaan mykkänä.
Sinä iltana oli Sérafine hyvin omituinen. Hän haisi eeteriltä, sillä nyt oli hän alkanut juopotellakin. Kun hän sai kuulla onnettomuudesta, Morangen ja Alexandren kuolemasta, joka oli saanut aikaan sydäntaudin Constancella, virnisteli hän kuin mieletön ja sanoi pakollisesti nauraen:
"Oh, sepä oli hauskaa!"
Hän istahti kuitenkin nojatuoliin riisumatta hattuaan ja käsineitään. Siinä istui hän ja katseli sairasta avoimin silmin, noilla ruskeilla, kullankimaltavilla silmillään, ainoilla, jotka hänessä vielä olivat elokkaat kauneuden täydellisen rappeutumisen jälkeen. Hän oli kuudenkymmenen kahden, mutta näytti satavuotiaalta, hänen julkeat kasvonsa olivat kuin sadekuuron rikki repimät, hänen päivänpaisteiset hiuksensa olivat sammuneet tuhkasateesta. Ja vielä keskiyön aikana istui hän paikallaan kuolevan vieressä, jota hän ei edes näyttänyt näkevänkään, hän unohti itsensäkin kuin kuollut esine, hän ei tiennyt, miksi hän oli tuotukaan tänne.
Ei Mathieu eikä Boutan ollut tahtonut lähteä pois, he olivat päättäneet valvoa koko yön, jotta Constancen ei tarvitsisi jäädä yksin vanhan palvelijattarensa kanssa hänen miehensä ollessa Nizzassa tädin ja sisarentyttären kanssa. Keskiyön aikana kun he keskustelivat matalalla äänellä, kuulivat he kummakseen Sérafinen äkkiä aukasevan suunsa kolmen pitkän tunnin vaitiolon jälkeen.