Nicolaksella ei ollut mitään sijaa Chantebledissä, sillä siellä oli kaikki Gervaisin ja Clairen hallussa. Tehtaassa hallitsi Denis, eikä mikään oikeuttanut nuorempaa veljeä saamaan siitä osaansa. Grégoire oli äsken asettunut myllyyn, ja hänen valtakuntansa oli vielä niin pieni, ett'ei hän voinut jakaa sitä. Ambroise tarjoutui ottamaan hänen luokseen muutamiksi kuukausiksi, jotta hän saisi yleissilmäyksen korkeammasta liike-elämästä. Ambroise oli tullut äärettömän rikkaaksi, kun setä Du Hordel oli kuollut ja jättänyt hänelle liikkeensä, jonka affääreitä sen uusi omistaja vuosi vuodelta laajensi, niin että ne ulottuivat kaikkiin maihin. Ja vaikka Nicolaksen oli vaikea hengittää Ambroisen suunnattomassa liikkeessä, johonka kaukaisten maitten rikkaudet kokoontuivat, tuli hän kuitenkin siellä selville kutsumuksestaan, sisäinen ääni kutsui häntä noihin äärettömiin, vielä hedelmättömiin maihin kyntämään, kansoittamaan ja kylvämään sinne tulevaisuuden satoja.
Kahteen kuukauteen ei Nicolas sanonut mitään siitä päätöksestä, joka oli hänessä kypsymäisillään. Hän oli vähäpuheinen niinkuin kaikki lujatahtoiset ihmiset, jotka ajattelevat ennenkuin toimivat. Hänen täytyi matkustaa, koska kotona ei ollut hänelle sijaa eikä päivänpaistetta, mutta yksinään matkustaminen, eikö se ollut matkustamista epätäydellisenä, hedelmättömänä tuohon sankarilliseen työhön, kansoittamaan ja viljelemään uutta maata? Hän tunsi Janvillessä erään yhdeksäntoista vuotiaan tytön, Lisbeth Moreaun, jonka kukkiva terveys ja toimeliaisuus oli viehättänyt häntä. Niinkuin Nicolas oli tyttökin tukehtumaisillaan siihen ahtaasen kolkkaan, jonne kohtalo oli hänen sulkenut, ja hän halusi päästä hengittämään ilmaa. Hän oli isätön ja äiditön, eräs täti, jolla oli pieni kauppa kylässä, oli ottanut hänen kasvatikseen, ja rakkaudesta kasvatusäitiinsä oli tyttö tähän asti elänyt pimeässä myymälässä. Mutta täti oli nyt kuollut ja jättänyt hänelle jälkeensä kymmenen tuhatta frankia perinnöksi. Hänen unelmansa oli myydä kaikki ja matkustaa sitten kauvaksi pois saadakseen vihdoinkin elää. Nicolas ja Lisbeth sanoivat toisilleen eräänä lokakuun iltana sellaista, jota he eivät tähän asti olleet sanoneet kellekään ihmiselle. Päättävästi puristivat he toistensa kättä, he solmivat koko elinajan kestävän liiton, päättivät alkaa ankaran elämän uudessa maailmassa, jossa he perustaisivat uuden perheen. Se oli kihlaus, joka oli täynnä innostavaa toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen.
Nyt vasta kun kaikki oli päätetty, puhui Nicolas, ilmoitti vanhemmilleen aikomastaan matkasta. Se tapahtui eräänä lauhkeana mutta talven ensi kylmästä värähtelevänä syysiltana. Mathieu ja Marianne tunsivat sydämessään suurta ahdistusta, kun he alkoivat ymmärtää häntä. Tällä kertaa ei linnunpoikanen lentänyt vanhempainsa pesästä rakentamaan omaa pesäänsä toiseen puuhun yhteisessä metsässä, hän lensi yli meren, ainaiseksi, eikä ollut toivoakaan, että hän joskus tulisi takaisin. Toiset lapsensa saisivat vanhemmat nähdä, mutta tämä jättäisi ikuiset jäähyväiset. Heidän suostumuksensa olisi siis katkera uhraus, se vero, jonka elämä heiltä vaati. Elämän voitto vaati tätä palasta heidän lihastaan, tämän liian lukuisan perheen ylijäämän, perheen, joka kuohui reunojensa ylitse, leveni, asutti maailman. Ja mitä he nyt vastaisivat, kuinka voisivat he kieltää? Se poika, joka ei ollut saanut mitään osaa, poistui, sehän oli täydellisesti loogillista ja viisasta. Isänmaan ulkopuolella on suuria, vielä asumattomia maita, ja ne siemenet, jotka kulkevat tuulen siivillä, eivät tiedä mistään rajoista. Perheen yläpuolella on koko ihmiskunta, yksi ainoa veljeskansa, kun aika on täytetty, kun koko maailma on yhtenä ainoana totuuden ja oikeuden kaupunkina. Mutta huolimatta näistä runoilijain ja ennustajain unelmista oli Nicolaksella toisia, puhtaasti käytännöllisiä syitä, joita hän rohkeasti ja innokkaasti selvitteli. Hän ei tahtonut olla mikään loinen, hän lähti valloittamaan toista maata, joka hänelle antaisi elatuksen, koska isänmaa oli tullut liian pieneksi eikä siinä ollut yhtään sarkaa häntä varten. Muuten vei hän isänmaan mukanaan, isänmaansa tahtoi hän suurentaa tuolla kaukana, enentää loppumattomiin asti sen rikkauksia ja voimia. Vanha, salaperäinen, mutta nyt uudestaan löydetty Afrika houkutteli häntä luokseen. Ensin matkustaisi hän Senegaliin, sitten lähtisi hän luultavasti Sudaniin, itse sen viljelemättömän maan sydämeen, jonne hän uneksi perustavansa uuden Ranskan, suuren siirtolaisvaltakunnan, joka nuorentaisi vanhentuneen rodun ja antaisi sille osansa maata. Siellä tahtoi hän laajaperäisten viljelysten kautta luoda itselleen valtakunnan, perustaa yhdessä Lisbethin kanssa uuden Fromentein hallitsijasuvun, uuden Chantebledin, jonka auringon hehku tekisi kymmenen kertaa hedelmällisemmäksi ja jonka hänen jälkeläisensä kansoittaisivat. Ja hän puhui tästä niin iloisen rohkeasti, että Mathieun ja Mariannen lopulta täytyi hymyillä kyyneltensä lomassa, vaikka heidän sydämensä vuoti verta.
"Mene, poikani, me emme voi pidättää sinua. Mene sinne, minne elämä sinua kutsuu ja siellä tulet sinä elämään mahdollisimman suuressa ilossa, terveydessä ja voimassa. Sillä sinä siität siellä vielä enemmän terveyttä, iloa ja voimaa, joka on alkuaan meistä ja josta me ylpeilemme. Olet oikeassa, me emme itke, sinun lähtösi tulee juhlahetkeksi, sillä perhe ei erkane eri osiin, se vaan leviää yli kaiken maailman."
Mutta Lisbethin ja Nicolaksen häitten jälkeen, sinä päivänä, jolloin heidän piti jättää jäähyväiset Chantebledin asukkaille, tulikin suuri suru. Perhe oli kokoontunut syömään viimeistä ateriaansa yhdessä, ja kun nuoren seikkailuhaluisen parin piti erkaneman vanhasta synnyinmaastaan, niin silloin itkettiin, vaikka olikin päätetty olla urhoollisia. He lähtivät pois vähillä matkakapineilla, mutta he olivat toiveita täynnä, paitsi myötäjäisiä, kymmentätuhatta frankia oli heillä vielä kymmenen tuhatta tullakseen niillä alussa toimeen. Rohkeudella ja työllä tulisivat he loppuun suorittamaan valloituksensa!
Benjaminiin, nuorimpaan poikaan, vaikutti eronhetki erittäin suuresti. Hän ei ollut vielä kahdentoista vuotias, mutta kaunis hienorakenteinen poika, jota vanhempansa liiaksi hemmoittelivat, sillä he luulivat hänen olevan sairaalloisen. Hänen tahtoivat he välttämättömästi pitää itseään varten, hän oli niin rakastettava lempeine, kirkkaine silmineen ja kauniine kiharoine hiuksineen. Hän kasvoi unelmoiden ja jumaloittuna äitinsä polvilla.
"Odota, että saan vielä kerran sinua suudella, Nicolas! Koska sinä tulet takaisin?"
"En koskaan, pikku Benjaminini."
"Etkö koskaan, etkö koskaan … oh, sehän on liian pitkä aika! Tule, tule joskus takaisin, jotta saan sinua vielä kerran suudella!"
"En koskaan", lausui Nicolas toisen kerran ja hänkin kalpeni, "en koskaan!"
Ja hän nosti pojan syliinsä, ja heidän kyyneleensä virtasivat. Silloin oli kaikilla tuska, kirveenisku, ikuisen eron hirveä hetki.
"Jää hyvästi, pikku veli … hyvästi, hyvästi kaikki!"
Sillä aikaa kuin Mathieu lausui valloittajalle viimeiset onnentoivotuksensa matkalle, pakeni Benjamin äitinsä helmaan kyynelistä sokeana. Ja Marianne syleili kiihkoisesti häntä aivankuin olisi pelännyt, että hänkin matkustaisi. Sillä nythän oli enään ainoastaan Benjamin jälellä pesässä.
III
Constance oli nyt kaksitoista vuotta vallinnut itsevaltiaana loisteliaassa kodissaan ja odottanut siellä kohtaloaan. Ja sillä välin musertui hänen elämänsä ja toimensa yhä enemmän.
Näinä kahtenatoista vuotena oli Beauchêne ehtimiseen vierinyt eteenpäin kaltevaa pintaansa. Hän oli nyt viimeisellä kehitysasteellaan. Hän oli tullut niin pitkälle, ett'ei hän enään asunut kotonaankaan, vaan niitten porttojen luona, jotka häntä kadulla metsästivät. Viimeiseksi piti hän näistä parhaimpana erästä tätiä ja tämän sisarentytärtä, hän muutti asumaan heidän luokseen, heidän sylissään kulutti hän viimeiset elinvoimansa ollen vielä kuudenkymmenen viiden vuotiaana hyvin ahnas, vaan samalla kuin viheliäinen riepu, joka odotti häpeällistä kuolemaansa. Ja hänen rikkautensa oli tuskin riittänytkään tekemään häntä tuoksi inhoittavaksi raunioksi, mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä runsaammin hän jakeli rahoja, epäilyttävät seikkailut nielivät äärettömiä summia, ja estääkseen niitten julkisuuteen tulemista tarvittiin taas rahaa. Hän oli köyhä, hän sai ainoastaan pienen osan liikkeen voitosta, mutta liike itse oli kukoistavassa tilassa.
Ja tästä kärsi enimmin Constancen parantumaton pöyhkeys. Kun Beauchêne oli menettänyt poikansa, oli hän samalla myös menettänyt kaiken harrastuksensa kotiaan kohtaan. Mitä hyödytti ponnisteleminen kodin hyväksi, kun kerran ei ollut perillistä, joka olisi voinut ottaa sen vastaan hänen kädestään ja parantaa liikkeen? Hän oli sentähden antanut liikkeensä pala palalta Denisille, jonka hän siten vähitellen antoi tulla yksin herraksi. Denisellä oli alussa ollut ainoastaan kuudes osa, ja Beauchêne oli pidättänyt itselleen oikeuden lunastaa tämän osan määrätyn ajan kuluessa. Mutta kaukana siitä, että olisi lunastanut määrättynä aikana osansa takaisin, oli hänen täytynyt luovuttaa tuolle nuorelle miehelle uuden osan voidakseen päästä veloista, joita hän ei voinut julkisesti tunnustaa. Se oli tullut kuin tavaksi, joka toinen vuosi luovutti hän aina kuudennen osan, niin että nyt hänellä ei enään ollut edes kokonaista osaa, vaan ainoastaan osa viimeisestä osakkeesta, joka tuskin oli sadan tuhannen frankin arvoinen. Ja tämäkin oli hänellä vaan paperilla, sillä Denis oli ainoastaan sentähden tunnustanut hänelle tämän osakkeen, että hän sillä tekosyyllä voi maksaa entiselle isännälleen korkoa, ja tämän summan hän itse joka kuukausi jakoi kahtia antaen siitä puolen Beauchênelle, ja toisen puolen Constancelle.
Viime mainittu tunsi perinpohjin olosuhteet. Hän tiesi, että konetehdas kuuluisi noitten inhoittavien Fromentein pojalle niin pian kuin hän vaan saisi päähänsä ajaa pois sen entinen omistaja, jota ei koskaan enään näkynyt tehtaassa. Välikirjassa oli kuitenkin pykälä, joka myönsi Beauchênelle oikeuden ostaa takaisin kaikki osakkeet niin kauvan kuin välikirjaa ei oltu rikottu. Oliko se tämä mieletön toivo, usko ihmetyöhön ja taivaasta tulevaan pelastajaan, joka antoi hänelle niin paljon voimia kohtalonsa odottamiseen? Näitten kahdentoista vuoden turha odotus ja alituisesti murskaantuneet toiveet eivät edes näyttäneet vähentäneen hänen varmaa uskoansa siihen, että hän vielä kerran pääsee voitolle. Chantebledissä, nähdessään Mathieun ja Mariannen voiton, oli hän tosin vuodattanut kyyneleitä, mutta hän oli rohkaissut itsensä, hän eli nyt jonkun odottamattoman tapauksen toivossa, joka vihdoinkin todistaisi hänen hedelmättömyytensä oikeutetuksi. Hän ei olisi osannut tarkalleen sanoa, mitä hän toivoi, hän tahtoi itsepintaisesti elää, kunnes onnettomuus olisi kohdannut tuota liian lukuisaa Fromentein perhettä ja antanut sitte hänelle itselle korvauksen menetetystä pojastaan, rappiolle joutuneesta miehestään, ja kaikesta siitä kammoittavasta, mitä hän oli saanut aikaan ja mitä hän nyt katkerasti suri. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hänen ylpeytensä nousi vimmattuun uhmailuun, hän ei tahtonut myöntää olleensa väärässä. Ja niin odotteli hän kohtalon kostoa ylellisessä talossaan, joka oli käynyt hänelle liian suureksi nyt, kun hän oli yksinään. Hänen oli täytynyt rajoittaa elintapojaan, hän asui ainoastaan toisen kerroksen huoneissa vanhan palvelijattarensa kanssa, ainoan, joka hänellä oli jälellä koko palvelijakunnastaan. Hän oli aina mustiin puettu, aivankuin olisi alituisesti surrut Mauriceaan, mutta kulki aina pää pystyssä ja oli ylpeän vähäpuheinen, ei koskaan valitellut, vaikka katkeruus kalvoi hänen terveyttään; hänellä oli sydänvika, niin että hän väliin ei tahtonut voida hengittääkään, mutta hän salasi sairautensa. Kun vanha palvelijatar kerran meni noutamaan tohtori Boutania, oli hän vähällä tulla pois ajetuksi talosta; Constance ei vastannut lääkärin kysymyksiin, hän ei sallinut tämän hoitaa itseään, hän oli varma kestävänsä niin kauvan kuin hänen toiveensa täyttyvät. Mutta mikä tuska hänellä oli, kun hänelle tuli tukehduskohtauksensa ollessaan aivan yksin tyhjässä talossaan, ilman poikaa, ilman miestä, eikä voinut huutaa avukseen ketään, sillä hän tiesi, ett'ei kukaan tulisi auttamaan! Ja kun kohtaus oli ohitse, oli hänellä lannistumaton voima tointua siitä, hän ajatteli itsekseen, että ainoastaan hänen läsnäolonsa esti Denistä tulemasta isännäksi ja hallitsemasta yksinään, ett'ei tuo Froment missään tapauksessa saisi taloa eikä pääsisi voittajaksi niin kauvan kuin hän eli, niin kauvan kuin katto ei ollut pudonnut hänen päähänsä.
Yksinäisyydessäänkin piti Constance liikettä silmällä, joka päivä otti hän selvän, mitä oli tapahtunut. Hyväntahtoinen Morange, jonka hän oli tehnyt uskotukseen, antoi empimättä hänelle nämät tiedot joka ilta, kun hän konttoorityönsä jälkeen meni vähäksi aikaa pakisemaan hänen kanssaan. Hän oli Morangelta saanut tietää kaikki, vähittäin myydyistä osakkeista, että Denis oli hiljalleen tullut koko liikkeen haltijaksi, että Beauchêne ja hän itse elivät tästä lähin uuden omistajan armeliaisuudesta. Constance oli järjestänyt vakoilunsa siten, että vanha kassanhoitaja vasten tahtoaankin hankki hänelle tietoja Denisistä ja hänen yksityiselämästään, kaikesta, mitä he tekivät taikka sanoivat vaatimattomassa sivurakennuksessaan, jossa tämä nuori parikunta yhä asui osoittamatta mitään kiirettä muuttaa suureen, komeaan rakennukseen. He eivät näyttäneet edes huomaavan, miten ahdasta heillä oli pienessä sivurakennuksessa, jota vastoin Constance asui yksinään avarassa isäntäväen rakennuksessa, johon hän melkein hukkui. Ja hän tuli raivoihinsa katsellessaan Denisin ja hänen perheensä huomaavaisuutta, sitä tyyneyttä, jolla he odottivat hänen kuolemaansa; Constance ei ollut kyennyt ärsyttämään heitä, hänen täytyi olla heille kiitollinen suruttomasta elämästään ja suudella heidän lapsiaan, kun nämät toivat hänelle kukkia.
Niin kului kuukausia ja vuosia, ja Morange tapasi Constancen melkein joka ilta samassa pienessä, hiljaisessa salongissa, puettuna samaan, mustaan leninkiin ja jäykistyneenä itsepintaisesta odotuksesta. Tuota kohtalon kostoa ei koskaan kuulunut, mutta silti ei hän näyttänyt olevan epätoivossa voiton suhteen. Päinvastoin, ja vaikka erityiset tapaukset ehtimiseen todistivat hänen olleen väärässä, tuli hänen selkänsä yhä suoremmaksi, hän uhoitteli kohtaloa ja häntä kannatti varmuus siitä, että kohtalo lopuksi kuitenkin asettuu hänen puolelleen. Hän oli yhä järkähtämätön, hän yhä odotti ihmetyötä.
Aina iltasin kun Morange tuli, alkoi keskustelu samalla tavalla.
"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"
"Ei, ystäväni, ei mitään."
"No niin, pääasia on, että on terve. Silloin voi aina odottaa parempia päiviä."
"Oh, joka tapauksessa niitä voi odottaa."
Mutta eräänä iltana näitten kahdentoista vuoden loppupuolella, tunsi Morange ilman täällä sisällä muuttuneen, vavahtelevan hiljaisesta ilosta.
"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"
"On, ystäväni, nyt on tapahtunut jotakin uutta."
"Jotain iloistako, toivon minä, jotakin hyvää, jota te olette odottanut?"
"Niin kyllä, jotakin sellaista, jota minä olen odottanut! Jos vaan osaa odottaa, niin tapahtuu aina se, mitä tahtoo."
Morange katseli häntä kummastuneena, melkein levotonna siitä, että näki hänen niin muuttuneen. Hänen silmänsä loistivat ja liikkeensä olivat eloisat. Mikähän vihdoin täyttynyt toivo oli elähyttänyt häntä noin näiden pitkäin aikain kuluttua, jolloin hän oli ollut kuin surusta kivettynyt? Constance hymyili, hän hengitti keveästi, ja se raskas paino, joka häntä niin kauvan oli rasittanut, oli nyt poistunut. Ja kun Morange kysyi häneltä syytä tuohon iloon, vastasi hän:
"Ystäväni, minä en tahdo sanoa sitä vielä. Minä teen ehkä väärin iloitessani, sillä kaikki on vielä niin hämärää ja epävarmaa. Mutta eräs henkilö ilmoitti minulle äskettäin asioita, ja minun täytyy saada niistä varmuus … sekä ajatella ennen kaikkea. Sitten uskon minä salaisuuteni teille, sen te kyllä tiedätte, sillä teillehän minä sanon kaikki, ja sitäpaitsi tulen minä tällä kertaa varmaan tarvitsemaan teidän apuanne. Odottakaa levossa ja rauhassa; jonakin iltana tulette te minun luokseni päivälliselle, ja silloin on meillä koko ilta aikaa puhella keskenämme kenenkään häiritsemättä. Ah, Jumalani, jos tämä olisi totta, jos tämä olisi ihmetyö!"
Kului lähes kolme viikkoa, eikä Morange saanut tietää mitään. Hän näki, että Constance oli hyvin miettiväinen ja levoton, mutta hän ei kysynyt mitään, ja Constance eli yhä yksinäistä koneellista elämäänsä. Morange oli äsken täyttänyt kuusikymmentä yhdeksän; siitä oli nyt kolmekymmentä vuotta kuin hänen vaimonsa oli kuollut ja enemmän kuin kaksikymmentä vuotta siitä kuin hänen tyttärensä Reine oli seurannut äitiään, ja Morange itse jatkoi pikkumaisuuteen asti tarkkaa konttoorielämäänsä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli luhistunut kokoon. Ei yksikään ihminen ollut kärsinyt niin paljon kuin hän, nähdessään sellaisia murhenäytelmiä, kokenut sellaisia omantunnon vaivoja, mutta hän tuli yhä vaan pienillä, tasaisilla askelillaan, hän kesti loppumattomiin asti pienissä, vaatimattomissa oloissaan, hän oli kuin unohdettu ja mennyt kalu, jonka tuska oli säilyttänyt itseään varten. Mutta kuitenkin oli hänessä täytynyt syntyä levottomuutta herättäviä, sisäisiä repeämiä. Hän sai päähänsä mitä omituisimpia aatoksia. Hän oli eroittanut palvelijattarensa, hän osti itse ruokansa, keitti sen ja toi pöydälle; ei yksikään ihminen ollut kymmeneen vuoteen käynyt hänen asunnossaan, epäiltiin, että se oli mitä siivottomimmassa ja huolimattomimmassa kunnossa, ja isäntä oli turhaan puhunut korjauksista saamatta kuitenkaan Morangea suostumaan tai pääsemättä itse sisään. Vaikka tuo vanha ja nyt aivan valkohiuksinen ja valkopartainen kassanhoitaja yhä oli itse puolestaan pikkumaisuuteen asti siisti, kulki hän kuitenkin kuluneessa takissa, jota hänen varmaankin piti laittaa joka ilta. Hänen saituutensa tuli niin mielettömäksi, ett'ei hän kuluttanut rahaa pienimmällä tavallakaan muuhun kuin yksinkertaiseen leipäänsä, jota hän osti joka neljäs päivä; hän söi kuivaa ruokaa, jotta sitä kuluisi vähemmin. Se herätti yleistä ihmettelyä, ja tuskin kului viikkoakaan, ett'ei ihmiset kysyneet hänen portinvartijaltaan, että mitä tuollainen noin säännöllinen herra, jolla oli kahdeksantuhatta frankia vuodessa, teki rahoillaan. Ja sitten alettiin laskea, kuinka paljon rahaa hänellä mahdollisesti oli kätkössä asunnossaan, ehkä tuhansia frankeja.
Mutta sitten syntyi vielä pahempi aukko hänen järkeensä: kaksi eri kertaa pelastettiin hän varmasta kuolemasta. Eräänä päivänä kun Denis oli kotimatkalla, näki hän kassanhoitajan Grenellen sillalla nojaavan niin pitkälle kaidepuun ylitse, että hän varmaan olisi pudonnut, ell'ei Denis olisi tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Nyt alkoi hän viattoman näköisenä nauraa ja syytti pyörtymyskohtausta. Erään toisen kerran tempasi Victor Moineaud hänen pois käynnissä olevan koneen luota juuri kuin hän hypnotiseeratun näköisenä oli antamaisillaan hammasrattaitten tarttua kiinni itseensä. Hän hymyili taaskin ja tunnusti, että oli tehnyt tyhmästi mennessään niin lähelle pyöriä. Häntä täytyi vartioida, sillä hän ei nähtävästi aina tiennyt, mitä teki. Monivuotisten palvelustensa tähden piti Denis häntä kuitenkin yhä ensimäisenä kassanhoitajana; ja omituisinta oli, ett'ei hän koskaan ollut hoitanut näitä toimiaan paremmin kuin nyt; hän oli itsepäisen tarkka, kun oli kysymyksessä saada selville joistakin sentimetreistä, jotka eivät tahtoneet sopia kirjanpitoon, ja ihmeteltävällä tarkkuudella suoritti hän suurimmatkin yhteenlaskut. Järkähtämättömän tyyneen näköisenä aivankuin mikään sisällinen myrsky ei olisi vahingoittanut häntä, jatkoi hän koneellista elämäänsä; hän oli ehkä rutihullu, vaikka kukaan ei siitä tietänyt.
Mutta viime vuosina oli uusi olento alkanut vaikuttaa Morangeen. Vaikka hän oli Constancen uskottu ja tämä oli tyrannisella tahdollaan tehnyt hänen orjakseen, oli hän kuitenkin alkanut vähitellen pitää Denisin pienestä tyttärestä, Hortensesta. Sitä mukaan kuin hän oli nähnyt tämän tytön kasvavan, oli hän alkanut kuvitella mielessään, että oli löytänyt Reinen, kauvan itketyn oman tyttärensä. Hortense oli äsken täyttänyt yhdeksän vuotta, ja joka kerta kuin Morange tapasi hänen tuli hän liikutetuksi, ja hänen mielihartautensa lisääntyi yhä, mutta se oli hyvin liikuttavaa, koska se kokonaan oli mielikuvitusta, sillä nämät lapset eivät vähimmälläkään tavalla olleet toistensa näköiset, toinen oli ollut hyvin tummaverinen, tämä oli melkein vaaleanverinen. Huolimatta suunnattomasta saituudestaan antoi hän kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa Hortenselle nukkeja ja makeisia. Ja tämä hellyys valtasi hänen siihen määrään, että Constance siitä loukkaantui. Constance antoikin hänen ymmärtää, että se, joka ei ole täydellisesti hänen kanssaan, on häntä vastaan. Morange oli alistuvinaan, mutta suuteli nyt Hortensea salaisuudessa, ja vastustus kiihoitti yhä enemmän hänen mielihartauttaan tyttöön. Ja melkein jokapäiväisessä seurustelussaan Constancen kanssa pelkäsi Morange nyt ainoastaan Constancen kättä, joka aina oli taivuttanut hänen niskansa. Heitä yhdisti salainen side, se vanha hirmuinen juttu, josta ei kukaan muu tiennyt, kanssarikoksellisuus, josta he eivät koskaan puhuneet, mutta joka yhdisti heidät. Morange oli heikko ja hyväntahtoinen raukka, joka oli antanut kesyttää itsensä kuin kotieläin. Tuon hirveän päivän jälkeen oli hän muuten saanut tietää paljon, hän tunsi kaikki talon salaisuudet. Hän oli ollut siinä niin monta vuotta, kävellyt kaikkialla lyhyillä äänettömillä askelillaan, kuullut ja nähnyt kaikki, keksinyt siellä kaikki. Ja tämä hullu, joka tiesi niin paljo ja joka kulki vapaana tämän synkän näyttämön harhakäytävissä, tunsi väliin ilmiliekkiin leimahtavaa uhmaa siitä syystä, että hänen täytyi menetellä salaisesti saadakseen suudella Hortensea, ja hänen sydämensä asettui vastarintaan ja hän oli vähällä suuttua, jos tähän hänen mielihartauteensa koskettiin.
Äkkiä eräänä iltana pyysi Constance hänen jäämään päivällisille. Morange aavisti, että nyt oli tullut hetki, jolloin hän saisi tietää salaisuuden, ja nyt näki hän Constancen vavahtelevan innosta ja heittävän päätään kuin voitonvarma amatsooni. Ruokapöydässä ei Constance kosketellut tätä vakavaa asiaa, vaikka vanha palvelijatar oli jättänyt heidät yksin asetettuaan yhdellä kertaa koko vaatimattoman aterian pöydälle. Hän puhui vaan tehtaasta, Denisistä ja Marthesta, jonka suhteen hän teki huomautuksiaan, hän teki senkin virheen, että sanoi Hortensen olevan huonosti kasvatetun, ruman ja sietämättömän. Kassanhoitaja kuulusteli tätä arkamaisesti, ei tohtinut sanoa vastaan, vaikka koko hänen sisäinen ihmisensä kuohahteli.
"Saammepa nähdä, miten käy, kun jokainen tulee oikealle paikalleen", sanoi hän lopulta.
Hän odotti, kunnes olivat palanneet takaisin pieneen salonkiin, hän ei sanonut mitään, ennenkuin he istuivat sulettujen ovien takana, takkatulen ääressä, talvi-illan syvässä hiljaisuudessa.
"Ystäväni, niinkuin olen sanonut, tarvitsen minä pian teidän apuanne. Teidän pitää toimittaa tehtaasen eräs nuori mies, josta minä paljon pidän. Teidän pitää ottaa hänet konttooriinnekin, jos tahdotte tehdä minulle sen palveluksen."
Morange istui häntä vastapäätä toisella puolen kamiinia ja katseli kummastuneena häntä.
"Minä en ole määrääjä; kääntykää isännän puoleen, hän tekee varmaan kaikki, mitä te tahdotte."
"Mutta minä en tahdo tulla Denisille kiitollisuuden velkaan. Eikä se sovi minun ohjelmaanikaan. Teidän pitää suositteleman tätä nuorta miestä, teidän pitää ottaa hän apulaiseksenne, opettaa häntä … onhan teillä valta hankkia paikka konttoristille? Muuten se on minun järkähtämätön tahtonikin."
Constance puhui kuin itsevaltias hallitsijatar, ja Morange taivutti selkänsä; tämä mies ei ollut koskaan tottunut muuhun kuin tottelemaan, ensin vaimoaan, sitten tytärtään ja vihdoin tätä vanhaa valtaistuimeltaan syöstyä kuningatarta, joka sorti häntä siitä uhmasta huolimatta, joka jo jonkun aikaa oli salaisesti kuohunut hänessä. Ja hän uskalsi nyt tehdä muutamia kysymyksiä.
"Luonnollisesti voin minä hankkia hänelle paikan. Kuka se nuori mies on?"
Constance ei vastannut heti. Hän kumartui tulen puoleen, aivankuin olisi tahtonut kohentaa sitä, mutta todellisuudessa sentähden, että hän tahtoi ajatella. Mitä hyötyä siitä olisi, että heti sanoisi kaikki? Jonakin päivänä täytyisi hänen kuitenkin sanoa kaikki Morangelle, jos mieli saada häntä kokonaan puolelleen. Mutta sillä ei ollut kiirettä, ja hän luuli menettelevänsä diplomaattisesti, kun hän ainoastaan valmisteli asiaa.
"Hän on eräs nuori mies, jonka kohtalo on muutamien muistojen tähden minulle kallis. Te ehkä muistatte erään tytön, joka oli täällä työssä – oh, siitä on hyvin kauvan, vähintäin kolmekymmentä vuotta – Norine Moineaudin, ukko Moineaudin tyttären?"
Morange kohotti äkkiä päänsä ja katseli Constancea silmät selällään, äkkinäinen salama oli valaissut hänen muistiaan. Ennenkuin hän oli ehtinyt punnitsemaan sanojaan, antoi hän hämmästyksissään kielensä vapaasti lausua:
"Alexandre Honoré, Norinen poika, Rougemontin lapsi!"
Hämmästyneenä päästi Constance hiilihangon ja katseli läpitunkevasti Morangea.
"Vai niin, te tiedätte…! Mitä te sitten tiedätte? Teidän täytyy se sanoa minulle, älkää salatko minulta mitään, teidän täytyy sanoa kaikki, kuuletteko te!"
Mitäkö hän tiesi? Herra Jumala, hänhän tiesi kaikki. Hän puhui kauvan ja pitkäveteisesti kuin unissaan. Hän oli nähnyt kaikki, saanut tietää kaikki, Norinen raskauden, rahoista, jotka Beauchêne oli maksanut, jotta tyttö olisi saanut synnyttää lapsensa rouva Bourdieun luona, pojan viemisen löytölastenkotiin ja sitten Rougemontiin, josta hän oli myöhemmin lähtenyt karkuun varastettuaan kolme sataa frankia. Hän tiesi senkin, että tämä nuori rosvo oli sitten viettänyt mitä inhoittavinta elämää Pariisissa.
"Mutta kuka on kertonut teille kaiken tämän? Miten te tiedätte tämän kaiken?" huudahti Constance kiivaasti.
Morange teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut viitata heitä ympäröivään ilmaan, koko taloon. Hän ei edes oikein muistanutkaan, kuka hänelle oli nämät sanonut; mutta hän tiesi ne kuitenkin.
"Ymmärrättehän te, että kun on ollut kolmekymmentä vuotta samassa paikassa, niin saa tietää paljon. Minä tiedän kaikki."
Constance hätkähti ja vaikeni. Morange istui siinä ja tuijotti tuleen. Constance ajatteli, että parasta oli niinkuin oli. Koska Morange tiesi kaikki, oli hänen nyt vaan käyttäminen tuota miestä tottelevana välikappaleenaan.
"Alexandre Honoré, Rougemontin lapsi… Niin, sen pojan olen minä vihdoin löytänyt. Tiedättekö te myös, että minä kaksitoista vuotta sitten annoin tiedustella häntä, vaikka ei siitä ollut mitään hyötyä?"
Morange nyökäytti päätään, ja Constance jatkoi puhettaan, mainitsi, että hän aikoja sitten oli luopunut vanhasta ohjelmastaan, mutta silloin oli hän sattumalta keksinyt pojan.
"Niin, se tapahtui äkkiä kuin salaman leimaus. Se oli sen päivän aamuna, jolloin te näitte minun niin liikutettuna. Minun kälyni Sérafine, joka ei käy minua tervehtimässä edes neljää kertaa vuodessa, tuli kello kymmenen aikaan suureksi ihmeeksi luokseni. Hän on tullut niin omituiseksi, kuten tiedätte, ja ensin en minä edes kuulustellut hänen juttujaan, kun hän kertoili eräästä nuoresta miehestä, jonka huono seura oli turmellut ja jonka täytyisi pelastaa. Mutta mitenkä minä hämmästyin, kun hän puheli suoraa kieltä ja mainitsi minulle, mitä hän sattumalta oli keksinyt… Niin, kohtalo valvoo aina ja auttaa lopulta!"
Se olikin todella kummallinen tapaus. Viime vuosina oli Sérafine vajonnut yhä syvemmälle ja oli raivoissaan liian aikaisen vanhuutensa tähden. Ollen aina himokas saavuttamaan menetettyjä nautintojaan oli hän taaskin alkanut harhailla pitkin Pariisia ja tullut tekemisiin pahimman roskaväen kanssa. Hänen seikkailuistaan puhuttiin mitä merkillisimpiä juttuja. Erään tuttavansa naisen kautta oli hän antanut valita itsensä jäseneksi erääsen yhdistykseen, jonka tarkoituksena oli auttaa ja parantaa rikoksellisia nuorukaisia, kun he palasivat vankilasta. Hän oli ottanut muutamia asuntoonsakin Marignankadun varrelle ja elänyt kuin mieletön heidän kanssaan ikkunain ollessa peitettyinä ja ovien sulettuina. Eräänä iltana oli muuan nuori ystävä tuonut hänen luokseen Alexandren, joka jo oli kolmenkymmenen kahden vuotias pitkä nuorukainen ja oli äskettäin ollut kymmenen vuotta vankeudessa. Hän oli kuukauden päivät vallinnut Sérafinen kodissa, mutta kerran oli hän avomielisyyden puuskassaan kertonut Sérafinelle elämänsä tarinan, puhunut Rougemontista, maininnut äidistään Norinesta, kuvaillut turhia yrityksiään löytää isäänsä, jonka piti olla äärettömän rikas herra. Sérafine oli äkkiä ymmärtänyt kaikki, hän huomasi tuon yhdennäköisyyden Beauchênen kanssa, joka nyt häntä kummastutti, ja tämä yhtymys oli huvittanut häntä kokonaisen päivän, tempaissut hänen irti tylsyydentilastaan aivankuin ihan uutena ja kaikkea muuta kuin jokapäiväisenä ihmisenä. Poika parka, Sérafine ei voinut pitää häntä, hän ei ollut sanonut pojalle mitään hämmästyttävästä keksinnöstään, sillä hän pelkäsi ikävyyksiä. Mutta kun hän tunsi Constancen tiedustelut muutamia vuosia sitten, oli hän nyt tullut kertomaan Constancelle asiasta.
"Hän itse ei siis tiedä vielä mitään", lausui Constance kertomuksensa lopulla. "Kälyni lähettää hänen minun luokseni, aivankuin minä olisin joku kälyni ystävätär, joka hankkii hänelle hyvän paikan. Hän ei halunne nykyään mitään muuta kuin saada tehdä työtä. Jos hän on rikkonut, niin onhan hänellä niin paljon syitä, jotka lieventävät hänen rikostaan! Muuten, niin pian kuin minä saan hänen käsiini, niin vastaan minä hänestä; sen jälkeen ei hän tule tekemään mitään muuta kuin sitä, mitä minä tahdon."
Vaikka Sérafine ei ollut maininnut omasta osastaan tässä jutussa, tunsi Constance hänen kuitenkin siksi hyvin, että tiesi, mistä liasta Alexandre nyt tuli. Constance oli Sérafinelta kuullut ainoastaan sen valheen, jonka Alexandre oli keksinyt siitä kuuden vuotisesta vankeusrangaistuksesta, jonka hänen muka oli täytynyt kärsiä erään naisen, rakastajattarensa tähden, joka todellisuudessa oli syyllinen, mutta jonka salaisuuksia Alexandre ei tahtonut paljastaa. Mutta nämät olivat ainoastaan tunnetut vuodet niistä kahdestatoista, joina hän oli ollut kateissa, ja hyvällä syyllä voi luulla, että hän oli tehnyt mitä pahimpia häpeällisiä tekoja, koko joukon tuntemattomia rikoksia niinä vuosina, jolloin kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Vankeusvuodet näyttivät muuten olleen hänelle hyödyllisenä lepoaikana, ne olivat tehneet hänen tyynemmäksi, hienommaksi, ja hän oli nyt päättänyt olla enää heittäytymättä hunningolle. Kun hän oli saanut siistimmän puvun ja Sérafine oli hänelle neuvonut hieman tapoja, oli hänestä tullut jotakuinkin sievännäköinen nuori mies.