III
Iloissaan kaksoishäistä, joista oli tuleva kuin Chantebledin kunniakas vihkiäisjuhla, oli Rose saanut päähänsä koota sinne koko suvun kymmenen päivää ennen häitä. Aamulla tahtoi hän sulhasensa ja koko perheen seurassa mennä Janvillen rautatienasemalle noutamaan toista paria, Ambroisea ja Andréeta, jotka sitten riemusaatossa tuotaisiin kotiin, missä aamiainen odottaisi. Siitä tulisi pääharjoitus sanoi Rose suloisesti nauraen, silloin keskusteltaisiin ja laadittaisiin ohjelma suurta päivää varten. Ja hän oli niin ihastunut tuumaansa ja odotti siitä niin suurta iloa, että Mathieu ja Marianne suostuivat.
Rosen avioliitto oli kuin perheen onnen kruununa. Hän oli tyttäristä kauniin, hänellä oli tummat hiukset, kultainen hipiä, pyöreät ja kukoistavat kasvot, iloiset silmät ja suloinen suu. Hänen lempeytensä oli aina yhtä tasaista, hänen naurunsa aina yhtä heläjävä; hän oli tämän suuren, eloisan talon sielu, sen hyvä hengetär, sen voitonlaulu. Mutta hänen puolison valintansa oli ennen kaikkea todistanut, miten viisas ja hellä hän oli, hän, tuo aina iloluontoinen tyttö, joka lauloi aamusta iltaan. Kahdeksan vuotta sitten oli Mathieu ottanut palvelukseensa erään lähellä asuvan maanviljelijän pojan, Frédéric Berthaudin, joka oli kunnollinen nuori mies ja suuresti huvitettu Chantebledin uudisviljelyksistä, sai täältä oppia ja oli muuten toimelias ja ymmärtäväinen. Mutta hänellä ei ollut omaisuutta. Rose, joka oli kasvanut yhdessä hänen kanssaan, tiesi, että hän oli hänen isänsä paras apumies, ja kun hän sotapalveluksen suoritettuaan oli palannut takaisin Chanteblediin, oli Rose aivan yksinkertaisesti viekoitellut hänet kosimaan, sillä hän tunsi pojan rakkauden. Rose määräsi siis itse kohtalonsa, hän oli vakaasti päättänyt olla jättämättä vanhempiaan vaan jäädä tänne maaseudulle, jossa hänen onnensa juuret olivat. Ei Mathieu eikä Marianne hämmästyneet tätä päätöstä. Kyyneliin asti liikutettuina olivat he hyväksyneet tämän valinnan, joka suureksi osaksi oli viisas ja perustui rakkauteen heitä itseään kohtaan. Perhesiteet tulivat täten yhä vahvemmiksi, ilo kodissa kasvoi yhä suuremmaksi.
Kaikki oli siis päätetty. Oli sovittu siitä, että Ambroise lähtisi sunnuntaina kymmenen junalla Janvilleen yhdessä Andréen ja hänen äitinsä, rouva Séguinin kanssa. Kahdeksan aikaan aamulla oli Rosella pieni taistelu taisteltavana saadakseen koko perheen marssimaan rautatienasemalle kihlattuja vastaan ottamaan.
"Kas niin, lapseni, se on hullutusta", sanoi Marianne hiljaa. "Jonkunhan täytyy jäädä kotiin. Minä pidän Nicolaksen kotona, viiden vuoden vanhain lasten ei tarvitse juoksennella maanteillä. Ja Gervaisin ja Clairen pidän minä myöskin kotona. Toiset saat hyvin mielelläsi ottaa isäsi kanssa mukaan."
Mutta Rose piti puoliaan eikä tahtonut luopua aatteestaan, joka huvitti häntä niin paljon.
"Ei, ei, mamma, sinun täytyy tulla mukaan, kaikkein täytyy tulla. Etkö sinä ymmärrä, että Ambroise ja Andrée ovat kuin satujen ruhtinaallinen parikunta naapurivaltakunnasta? Veljeni Ambroise on kihloissa ulkomaalaisen prinsessan kanssa, ja hän tulee tänne näyttämään morsiantaan. Jotta meidän valtakunta tulisi arvokkaalla tavalla edustetuksi lähden minä ja Frédéric heitä vastaan koko hovin kanssa. Te olette hoviväkeä, ja teidän täytyy tulla mukaan. Ajattele, kuinka komea kulkue siitä tulee, kun me kaikki sitten lähdemme asemalta kotiin!"
Marianne ei voinut muuta kuin nauraa ja suostua.
"Tässä on marssisuunnitelma", jatkoi Rose. "Minä olen järjestänyt kaikki. Frédéric ja minä menemme polkupyörällä, se on nykyaikaista. Meidän seurassamme kulkee myöskin polkupyörillä minun hovineitini, minun pikku siskoni, Louise, Madeleine ja Marguerite; siitä tulee vilkasta liikettä minun ympärilläni. Me voimme myöskin ottaa mukaamme Grégoiren, kolmentoista vuotiaan hovipojan, joka saa myöskin ajaa polkupyörällä ja päättää meidän ylhäisyyttemme kulkueen. Kaikki muu hoviväki pakataan suuriin perhevaunuihin, joihin mahtuu kahdeksan. Sinä, hänen majesteettinsa kuningatar, saat ottaa nuorimman pikku prinssisi Nicolaksen polvillesi. Papalla ei ole valtakunnan päämiehenä muuta kannettavana kuin kuninkaallinen arvonsa; Gervais, nuori seitsentoista vuotias atleetti saa ajaa, ja hänen vieressään ajopukilla istuu Claire, kukoistava, viidentoista vuotias kuninkaallinen neiti. Mitä molempiin vanhimpiin tulee, noihin kuuluisiin kaksosiin, prinssi Blaiseen ja prinssi Denisiin, niin me käymme heitä noutamassa Janvillessä rouva Desvignesin luota, jossa he odottavat meitä."
Ja hän tanssi ja nauroi ja taputti käsiään.
"Siitä tulee suurenmoinen juhlakulkue, luulen minä!"
Hänellä oli sellainen kiire, että hän antoi joukon lähteä aivan liian aikaiseen, niin että Janvillessä oltiin jo kello puoli kymmenen. Mutta siellä piti tavattaman muut perheen jäsenet.
Se talo, jonne rouva Desvignes oli miehensä kuoleman jälkeen muuttanut ja asunut siellä jo kaksitoista vuotta, omistaen aikansa yksinomaan tyttäriensä kasvatukseen, oli tien varrella ja ensimäinen kylään tullessa. Kahdeksan päivää aikaisemmin oli hänen vanhin tyttärensä Charlotte, Blaisen vaimo, tullut sinne molempain lastensa Berthen ja Christophen kanssa, jotka tarvitsivat raitista ilmaa, ja illalla oli Blaise itse saapunut heidän luokseen. Hän oli jättänyt tehtaan oman onnensa nojaan maanantaihin asti ja oli hyvin iloissaan saadessaan viettää sunnuntain yhdessä perheensä kanssa. Siitä oli suuri ilo nuoremmalle sisarelle Marthelle, kun iso sisar oli tullut asumaan muutamiksi viikoiksi vanhaan pesäänsä ja tuonut mukanaan pienet lapsensa, joita varten oli tuotu kaksi kehtoa hänen vanhaan tyttöhuoneesensa. Leikittiin ja naurettiin kuin ennenkin, ja kiltti rouva Desvignes ei ajatellut muuta kuin täyttää suunnitelmansa ja naittaa Marthenkin. Yhteen aikaan oli todellakin näyttänyt siltä kuin Chanteblediin olisi saatu kaksien häiden asemasta kolmet. Denis, joka käytyään läpitse opistonsa oli antautunut uusiin teknillisiin tutkimuksiin, oli tavannut melkein joka sunnuntai Marthen, joka oli samanikäinen kuin Rosekin – nuo toisistaan erkanemattomat – , ja tämä nuori tyttö, joka oli vaaleanverinen ja soma kuin Charlottekin, mutta käytännöllisempi, oli erinomaisine luonnonlahjoineen tehnyt niin suuren vaikutuksen Denisiin, että hän oli päättänyt mennä naimisiin tytön kanssa, vaikka tällä ei ollut myötäjäisiäkään. Mutta he olivat molemmat niin tyynet ja viisaat, että eivät kiirehtineet; varsinkin Denis ei tahtonut sitoa nuoren naisen kohtaloa itseensä, ennenkuin hän voi tarjota tälle naiselle turvatun aseman. Ja sentähden olivat he omasta ehdostaan lykänneet yhdistymisensä tuonnemmaksi ja hymyillen vastustaneet Rosen kiihkeitä kehoituksia, sillä Rose oli tullut aivan haltioihinsa ajatellessaan kolminkertaisia häitä. Denis kävi kuitenkin yhä tervehtimässä rouva Desvignesin luona, joka otti hänen vastaan kuin oman pojan. Tänään oli Denis lähtenyt Chantebledistä kello seitsemän valloittaakseen Blaisen vuoteessaan, kuten hän sanoi; hän oli siis myöskin tavattavana Janvillessä.
Janvillen suuri kansanjuhla sattui juuri täksi sunnuntaiksi, toukokuun toiseksi päiväksi. Suuri tori rautatienaseman edustalla oli täynnä puuhevosia, karuselleja, markkinakojuja ja ampumaratoja. Yöllä oli sadekuuro lakaissut taivaan pilvistä puhtaaksi, se oli kirkkaan sininen ja siltä loisti sädehtivä aurinko, niin että päivä oli liian lämmin tähän vuodenaikaan verraten. Siellä oli myöskin jo kansaa, kaikki paikkakunnan tyhjäntoimittajat, joukottain lähiseudun lapsia ja talonpoikia, jotka olivat tulleet katsomaan markkinain komeutta. Ja tämän väkijoukon keskitse täytyi Fromentin perheen raivata tiensä, ensin polkupyöräilijäin, sitten vaunujen, ja lopuksi sen hännän, joka oli liittynyt kulkueeseen kylän ulkosyrjästä.
"Me herätämme huomiota", sanoi Rose hypäten alas polkupyörältään.
Se olikin totta. Ensi vuosina oli koko Janville ollut kylmäkiskoinen Fromenteja, tuota herrasväkeä kohtaan, joka oli tullut Jumala tiesi mistä, ja oli niin hävytön, että tahtoi viljellä viljaa siellä, missä ennen oli ollut ainoastaan kiviä. Sitten oli Fromentein merkillinen ja ihmeellinen voitto loukannut heidän itserakkauttaan ja kiihoittanut heidän vihaansa yhä enemmän. Mutta kaikki kuluu, menestystä ei voi vihata, ne, jotka tulevat rikkaiksi, ne ovat aina lopulta oikeassa. Ja nyt hymyili Janville hyväntahtoisesti tälle lapsirikkaalle perheelle, joka oli lisääntynyt heidän keskuudessaan, ja unohti, että jokainen tässä perheessä syntynyt lapsi oli aikanaan ollut häväistysjuttujen aiheena kylässä. Mitenkä muuten olisi voinutkaan vastustaa tämän perheen raitista iloa, kun koko perhe, niinkuin tänä juhlapäivänäkin, tuli esiin kokonaisena laumana, joka otti haltuun kaikki tiet, kadut ja torit? Isä ja äiti, yksitoista lasta, joista kuusi poikaa ja viisi tyttöä, ja sen lisäksi vielä kaksi lastenlasta eli yhteensä viisitoista. Molemmat vanhimmat, kaksoset, olivat neljänkolmatta vuoden vanhoja ja vielä niin yhdennäköiset, että ihmiset vieläkin sekoittivat heidät toisiinsa, vaikka he eivät enään olleetkaan niin täydellisesti yhdennäköiset kuin kehdossa ollessaan, sillä eroittaakseen heitä toisistaan täytyi silloin avata heidän silmänsä; Blaisella oli nimittäin harmaat ja Denisillä mustat silmät. Nuorin lapsi, Nicolas, oli ainoastaan vuoden vanha, ja hän oli pieni, pikkuvanha vekkuli, jonka jyrkkä miesmäisyys näytti huvittavalta. Vanhimpain lasten ja nuorimman välillä olivat nuo kahdeksan muuta kuin askeleet portaissa, aina kahden vuoden eroituksella ijässä: Ambroise, vastustamaton sulhasmies, joka juuri oli alkanut valloittajaretkensä; elämänhaluinen Rose, joka myöskin oli tulemassa vaimoksi ja äidiksi; Gervais, jolla oli tarmokas otsa ja jättiläismäiset jäntereet ja josta oli tuleva järjellisen maanviljelyksen esitaistelija; hiljainen, työnhaluinen Claire, jolla ei ollut kauneutta, mutta oli luonteeltaan eheä ja innostunut taloustoimiin; Grégoire, vallaton koulupoika, joka aina tiesi, mitä hän tahtoi, ja enimmäkseen kuleskeli seikkailuja etsimässä; vihdoin nuorimmat tyttäret, hyvänluonteinen, vahvarakenteinen Louise, hieno, uneksiva Madeleine ja Marguerite, jolla oli kaikkein vähimmin kauneutta mutta hellin sydän. Ja kun nämät yksitoista tulivat yhteen riviin isän ja äidin taakse ja jonon lopettivat Berthe ja Christophe, toisen sukupolven ensimäiset vesat, niin oli siinä koko paljon väkeä. Ja niiltäkin, jotka happamen näköisinä katselivat ihmeellistä muutosta Chantebledissä, oli hauskaa nähdä Chantebledin asukkaat noin yhdessä ja täyttävän koko kylän. Sillä he toivat mukanaan sellaisen terveyden, ilon ja voiman tuulahduksen, että tuntui siltä kuin maa itse tulvivassa elämänvimmassaan olisi synnyttänyt heidät ikuiseksi tulevaisuuden toivoksi.
"Ne, joita on enemmän kuin meitä, astukoot esiin, että saamme laskea!" sanoi Rose iloisesti.
"Olepas nyt hiljaa!" sanoi Marianne, joka nyt oli tullut vaunuista ja pannut Nicolaksen maahan. "Sinähän saat ihmiset suuttumaan meihin!"
"Suuttumaanko? Nehän ihailevat meitä. Miten hassua se on, mamma, ett'et sinä ole ylpeämpi itsestäsi ja meistä!"
"Minä olen siihen määrin ylpeä, että pelkään nöyryyttäväni muita."
Kaikki nauroivat, Mathieukin oli ylpeä, vaikka hän pysyi hyväntahtoisen tyynenä ollessaan näin julkisesti "pyhän joukkonsa" keskuudessa, joksi hän leikillä kutsui poikiaan ja tyttäriään.
"Muuten on meillä nyt vaan ystäviä", sanoi hän. "Kaikki pitävät meistä."
"Kaikkiko!" mutisi Rose. "Katsokaahan Lepailleureja tuolla tombolan luona!"
Lepailleurit olivat todellakin siellä, isä, äiti, Antonin ja Thérèse. Jotta ei heidän tarvitsisi nähdä Fromenteja olivat he olevinaan hyvin huvitettuja arpajaisista, joissa oli voittoina kauniita porsliiniesineitä. He muuten eivät enään tervehtineetkään Fromenteja, voimattomassa vimmassaan toisten suuren menestyksen tähden olivat he käyttäneet pientä riitaa hyväkseen ja luopuneet tuttavuudesta. Lepailleur piti Chantebledin viljelemistä persoonallisena loukkauksenaan, sillä hän ei ollut unohtanut monia pilkkasanojaan noista nummimaista, joista ei muka koskaan pitänyt saada muuta kuin kiviä. Ja kun hän oli tarkasti katsellut porsliiniesineitä, teki hänen mielensä ruveta hävyttömäksi, hän kääntyi sentähden ympäri ja katseli Fromentin perhettä, joka oli tullut liian aikaiseen ja käyskenteli väkijoukossa odotellen junan tuloa.
Myllärin mieli oli tullut vieläkin vihaisemmaksi siitä syystä, että hänen poikansa Antonin oli kaksi kuukautta sitten palannut Janvilleen. Tämä nuori mies, joka kerran oli lähtenyt valloittamaan Pariisia, oli neljä vuotta ollut kirjurin apulaisena asianajaja Rousseletin luona, mutta osottautunut olevan hidas ymmärrykseltään ja hyvin laiska. Hän ei ollut edistynyt muualla kuin paheitten tiellä; ensin sortui hän kahvilain viettelyihin ja sitten vieri hän kaltevaa pintaa yhä alemmaksi juoppouteen, peliin ja irstasten naisten syliin. Hänen valloituksensa rajoittuivat niihin alhaisiin huvituksiin, joista hän kotonaan oli uneksinut ja joita hän nyt oli ahnaasti nauttinut. Kaikki hänen rahansa olivat kuluneet niihin ja kaikki ne rahat, jotka hän oli viekotellut äidiltään, joka sokeasti uskoi häneen kuin itse meidän Herraamme. Vihdoin murtui hänen terveytensä, hän tuli laihaksi ja keltaiseksi sekä menetti hiuksensa kolmenkolmatta vanhana. Äiti pelästyi ja otti hänen kotiin, sanoi ihmisille, että poikansa teki liian paljon työtä, eikä hän voi sallia tuon nuoren miehen raatavan itseään kuoliaaksi. Myöhemmin saatiin tietää, että asianajaja Rousselet oli aivan yksinkertaisesti ajanut hänet pois. Mutta tämä viheliäinen palaaminen kotilieden ääreen sai Lepailleurin kuitenkin tyytymättömäksi, sillä hän alkoi ymmärtää, mitenkä asian oikea laita oli. Ja vaikka hän ei vielä julkisesti ilmaissutkaan suuttumustaan, niin oli se siitä syystä, että hän oli liiaksi ylpeä myöntämään pettymystään ja epäluottamustaan Antoninin suurenmoiseen tulevaisuuteen. Mutta seinien sisällä kosti hän tämän kaiken vaimolleen ja syyti tälle vasten silmiä joukottain haukkumasanoja varsinkin siitä asti kuin hän oli huomannut vaimon lähettelevän rahaa pojalle. Vaimo kuitenkin uhoitteli miestään, hän ihaili poikaansa niinkuin ennen pojan isää, uhrasi isän pojan tähden, sillä jälkimäisen suurempi oppi sai hänet nyt vielä hämmästyneemmäksi. Perheessä vallitsi siis epäsopu, se oli seurauksena juuri heidän halustaan tehdä pojastaan herrasmies, pariisilainen. Antonin puolestaan virnisteli kaikelle, kohotteli olkapäitään, käveli päivänpaisteessa inhoittavaa tautia sairastavana ja odotti aikaa, jolloin hän tulisi tarpeeksi vahvaksi voidakseen palata takaisin paheittensa helmaan.
Kun Fromentit kulkivat ohitse, niin oli hauska nähdä Lepailleurein keikuttavan päätään ja nielevän heidät katseillaan. Isä irvisti pilkallisesti ja äiti heitti pöyhkeästi päätään. Poika seisoi siinä kädet taskuissa ja näytti paljaspäisenä ja köyryselkäisenä hyvin surkuteltavalta sekä oman itsensä rauniolta. Kaikki kolme ajattelivat sanoa jotakin epämiellyttävää; samassa tarjoutui heille tilaisuus.
"Missä Thérèse on?" huudahti Lepailleur äkkiä. "Hän oli äsken tässä, mihin hän nyt on joutunut. Minä en salli hänen menevän pois luotani, kun kaikki nuo ihmiset tulevat…"
Thérèse oli todellakin kadonnut. Hän oli äsken täyttänyt yhdeksän vuotta ja oli kaunis kuin keruubi, hänen vallattomat hiuksensa olivat vaaleat ja silmänsä mustat ja säteilevät. Mutta hän oli hirveän rajuluontoinen ja itsepäinen, voi olla tuntikaudet kateissa ja harhaili silloin metsissä etsimässä lintuja, kukkia ja hedelmiä. Ja siihen, että äiti nyt pelästyi ja läksi etsimään tytärtään, kun Fromentit kulkivat ohitse, oli syynä se, että hän oli edellisellä viikolla keksinyt erään hävyttömän seikan. Thérèse halusi polkupyörää varsinkin nyt kun hänen vanhempansa olivat sen jyrkästi kieltäneet ja sanoneet, että sellaiset koneet sopivat herrasväelle vaan ei kunnollisille tytöille. Eräänä iltapäivänä kun Thérèse tavallisuuden mukaan oli ulkona, tuli hänen äitinsä kotiin torilta ja näki eräässä syrjäisessä kujassa tyttärensä pikku Grégoire Fromentin kanssa, joka oli samanlainen huimapää kuin Thérèsekin ja kohtasi Thérèsen usein sellaisissa paikoissa, jotka ainoastaan lapset tunsivat. He nähtiin aina yhdessä metsissä ja joen rantamilla. Ja sinä päivänä oli Grégoire pannut Thérèsen istumaan polkupyörälleen, piteli häntä tukevasti vyötäristä, juoksi vieressä ja opetti tyttöä ajamaan polkupyörällä. Tuo pieni lurjus antoi oikean oppitunnin pienelle lutkalleen, joka oli siihen hyvin ihastunut. Mutta sellainen lasten leikki voi päättyä sangen huonosti. Ja Thérèse olikin saanut muutamia kipenöitseviä korvapuusteja, kun hän illalla tuli kotiin.
"Mihin se kirotun penikka on mennyt?" kirkui rouva Lepailleur. "Häntä ei voi hetkeksikään päästää silmistään, sillä heti hän karkaa!"
Antonin, joka oli mennyt katsomaan kojun taakse, tuli laahustaen takaisin, kädet yhä taskuissa ja virnisteli:
"Katso tuonne, mamma. Siellä on jotenkin…"
Ja kojun takana näki äiti Thérèsen ja Grégoiren taaskin yhdessä. Grégoire piteli toisella kädellään polkupyörää, jonka rakennetta hän luultavasti selitti tytölle; tyttö seisoi ihastuksesta henkeään pidätellen ja katseli himoitsevin silmin konetta. Thérèse ei voinut vastustaa kiusausta, ja Grégoire nosti pienillä käsillään ja nauraen hänen polkupyörälle; silloin kuului äidin uhkaava ääni:
"Kirottu lutka, mitä sinulla siellä taas on tekeillä? Tuletko sieltä heti, tai minä annan sinulle, että sen vielä muistat!"
Mathieu, joka myöskin oli huomannut lasten vehkeet, huusi ankaralla äänellä Grégoirelle:
"Pane koneesi muitten viereen ja muista, että minä olen kieltänyt sinua! Älä tee sitä toista kertaa!"
Se oli sodanjulistus. Lepailleur karjui hävyttömiä uhkauksia ja karkeita sanoja, jotka voittivat posetiivinkin äänen. Ja molemmat perheet erkanivat toisistaan ja sekaantuivat pyhäpukuisen kansan joukkoon.
"Herra Jumala, eikö se juna koskaan tule?" sanoi Rose joka iloisessa kärsimättömyydessään kääntyi joka hetki ympäri ja katsoi torin syrjään pienen asemarakennuksen tornikelloa. "Vielä kymmenen minuuttia; mitä meidän pitää tekemän?"
Hän oli pysähtynyt erään miehen eteen, joka kadun kulmassa myi rapuja; siinä oli kokonainen korillinen eläviä rapuja hänen jalkainsa juuressa. Ne olivat varmaankin kotoisin Yeusen lähteistä, puolen peninkulman päästä; ne eivät olleet suuria, mutta hyvänmakuisia, Rose tunsi tuon lajin erittäin hyvin, sillä hän oli itse pyytänyt samanlaisia purosta. Ja hänen päähänsä tuli uusi ajatus.
"Mamma, ostetaan koko korillinen… Ymmärräthän, tervetuliaisjuhlaksi, siinä olisi meidän lahjamme sille kuninkaalliselle parille, jota me odotamme. Kukaan ei saa sanoa, ett'ei meidän majesteettimme tekisi parastaan, kun odotetaan naapurimajesteetteja. Minä keitän ne itse, kun saavumme kotiin, ja saattepa nähdä, että ne maistuvat herkullisilta!"
Hänen kanssaan laskettiin leikkiä, eivätkä vanhemmat voineet kieltää tätä huvia tuolta suurelta lapselta, joka onnellisuudessaan piti kaikkea leikkinä ja jonka mielestä elämä oli yhtä ainoata juhlaa. Hän tahtoi nyt itse laskea ravut, ja siitä tuli suuri puuha, sillä kun ne nipistivät häntä, huusi hän ja päästi ne irti, ja kaatoi vihdoin koko korin ja ravut alkoivat lähteä pakoon. Pojat ja tytöt ajamaan niitä takaa, tuli ankara takaa-ajo, ja perheen vanhemmatkin jäsenet yhtyivät leikkiin. Ja hauskaa ja virkistävää oli kuulla heidän nauravan, nähdä heidän kaikesta sydämestään innostuvan tähän metsästykseen, sekä suurten että pienten, koko tuon iloisen joukon, Janvillen kerääntyvän heidän ympärilleen ja ottavan suurimmalla hyväntahtoisuudella osaa heidän huviinsa.
Mutta äkkiä kuului höyryveturin puuskutus etäältä.
"Oi, Jumalani, tuolla he tulevat!" huusi Rose hämmästyneenä. "Pian, pian! Meiltä jää muuten vastaanotto!"
Nyt tuli kiire, mies sai maksunsa, ja tuskin ennätettiin saada kansi korin päälle ja se viedyksi vaunuihin. Ja sitten lähti koko perhe juoksemaan, täytti koko pienen asemarakennuksen ja asettui hyvään järjestykseen junasillalle.
"Ei, ei, ei niin", sanoi Rose muutellen heidän seisontapaikkojaan. "Te ette seuraa arvojärjestystä. Kuningatar puolisonsa kuninkaan viereen, sitten prinssit pituutensa mukaan. Frédéric asettuu minun viereeni. Me olemme kihlatut. Ja minä luonnollisesti pidän tervehdyspuheen."
Juna pysähtyi. Kun Ambroise ja Andrée tulivat vaunusta, hämmästyivät he ensin nähdessään kaikki rivissä ja juhlallisen näköisinä odottavan heitä. Mutta kun Rose oli pitänyt heille pienen, komeilevan puheen ja sanonut morsianta pitkämatkaiseksi prinsessaksi, jota hän oli itse tullut tervehtimään isänsä valtakunnan rajalle, niin purskahtivat nuoret nauruun, yhdistyivät leikkiin vastaamalla samalla tavalla. Rautatien virkamiehet seisoivat siinä suu ammollaan ja kuuntelivat. Tämä oli sanomattoman hauskaa, ja kaikki olivat ihastuksissaan oikein lapsellisena olemiseen.
Mutta nyt huudahti Marianne kummastuneena.
"Mitä? Eikö rouva Séguin ole mukana? Ja hän kun lupasi niin varmaan…"
Ambroisella ja Andréella ei todellakaan ollut muita kuin Céleste seurassaan. Céleste selitti asian:
"Rouva käski minun tuoda terveisiä ja sanoa, että hän on aivan epätoivoissaan. Vielä eilen toivoi hän saavansa olla mukana. Mutta eilen illalla tuli hänen vieraakseen herra Navaréde joka pitää tänään esitelmän laitoksessa, ja rouvan oli luonnollisesti mahdotonta jäädä pois sitä kuulemasta. Hän käski sentähden minun saattamaan nuoret tänne, ja nyt olen minä tehnyt tehtäväni, he ovat turvallisessa satamassa."
Oikeastaan ei kukaan kaivannut Valentinea, sillä hän oli aina maaseudulla ollessaan pahalla päällä. Mathieu lausui kuitenkin muutamia kohteliaita sanoja:
"Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että meillä on hyvin ikävä ilman häntä… Eespäin nyt!"
Mutta Céleste puuttui puheesen:
"Anteeksi, herrani, minä en voi jäädä tänne. En, sillä rouva käski minun kaikin mokomin tulla takaisin, minun täytyy auttaa häntä pukeumisessa. Ja muuten on hänen ikävä yksinään. Eikö kello kymmenen ja kymmenen minuuttia lähde juna Pariisiin? Sillä minä matkustan. Minä tulen takaisin kello kahdeksan illalla noutamaan neitiä. Hyvästi siihen asti!"
He jättivät kamarineidin pieneen, tyhjään odotussaliin ja menivät torille, jossa vaunut ja polkupyörät odottelivat.
"Kas niin, nyt me olemme täysilukuiset", sanoi Rose. "Nyt alkaa varsinainen juhla. Antakaa minun nyt järjestää juhlakulkue kotiin, isäimme linnaan."
"Minä pelkään, että sinun juhlakulkueesi tulee läpimäräksi", sanoi Marianne. "Tuolla sataa!"
Äsken niin kirkkaalle taivaalle oli noussut musta pilvi lännestäpäin, ja myrskytuuli kiidätteli sitä. Se oli kuin jatkoa yölliseen myrskyyn.
"Satakoon! Siitä me emme välitä!" vastasi tuo nuori tyttö ylpeästi. "Tänne ei sade tohdi tulla, ennenkuin me olemme kotona."
Hän sijoitti leikillisen arvokkaana kaikki siihen arvojärjestykseen, jonka hän kahdeksan päivää sitten oli keksinyt. Kulkue lähti liikkeelle, kulki läpi Janvillen, jossa kaikki akat katselivat sitä porteistaan hymyillen, tuli sitten valkealle maantielle, raivasi tiensä läpi hedelmällisten kenttäin ja sai liikkeelle leivosparvia, joitten iloinen laulu täytti ilman. Se oli todellakin suurenmoista.
Rose ja Frédéric ajoivat etunenässä, alkoivat majesteetillisina hääkulkueen. Heidän jälessään tuli kolme morsiusneitiä, Louise, Madeleine ja Marguerite polkupyörillä, jotka olivat heidän suuruudelleen sopivia; he olivat ihastuttavia urheilulakeissaan, heidän hiuksensa liehuivat hajallaan ja he olivat kuin joutsenparvi, joka lentää lähellä maata ja tuo hyviä uutisia. Mutta hovipoika Grégoire, joka aina oli kuin tuli tappuroissa, ei käyttäytynyt oikein hyvin, hän unohti väliin asemansa siihen määrään että tahtoi ajaa ruhtinaallisen parikunnan ohitse, joka kulki etunenässä, ja tästä sai hän ankaria nuhteita, kunnes vihdoin oppi tuntemaan velvollisuutensa ja tyytyi vaatimattomaan paikkaansa rivissä. Mutta kun nuo kolme morsiusneitiä nyt alkoivat laulaa Cendrillonin laulua hänen ollessaan matkalla prinssin linnaan, suvaitsi ruhtinaallinen pari pitää tätä tilaisuuteen hyvin sopivana, vaikka se olikin etikettiä vastaan. Rose, Frédéric ja vieläpä Grégoirekin yhtyivät vihdoin lauluun.
Jonkun matkan päässä tulivat vanhat, täyteen ahdatut perhevaunut. Juhlamenojen ohjelman mukaan oli Gervais niitä ajamassa, ja hänen vieressään vasemmalla puolella istui Claire. Molemmat väkevät hevoset juoksivat tavallista, hyväntahtoista juoksuaan välittämättä ruoskasta, jonka Gervais antoi iloisesti paukahdella heidän korviensa lähettyvillä ottaakseen siten hänkin osaa musiikiin. Vaunujen kuudella istumasijalla oli seitsemän henkilöä, joitten joukossa kolme lasta, mutta he tarvitsivat ainoastaan pienen tilan, sillä ne olivat niin pieniä. Ennen kaikkea kunnioitettiin kihlattuja, Ambroisea ja Andréeta, tällä juhlallisella vastaanotolla; he istuivat vastapäätä toisiaan. Sitten – myöskin toisiaan vastapäätä – maan korkeat hallitsijat, Mathieu ja Marianne, jolla jälkimmäisellä oli sylissään pikku Nicolas, nuorin prinssi, joka kirkui ihastuksesta kuin pieni aasi. Jälellä olevilla sijoilla istuivat korkean herrasväen lastenlapset, neiti Berthe ja herra Christophe, jotka vielä olivat liian nuoret kulkeakseen jalan näin pitkää matkaa. Ja suurella komeudella vierivät vaunut eteenpäin, vaikka sateen pelosta oli jo vedetty verhoksi korkeat, valkeat liinauutimet, niin että vaunut etäänpää näyttivät myllärin kuormalta.
Vaunujen jälkeen tuli pieni joukko jalan: Blaise ja Denis, rouva Desvignes ja hänen molemmat tyttärensä, Charlotte ja Marthe. He olivat itsepäisesti kieltäytyneet ottamasta vaunuja, sillä heidän mielestään oli hauskempaa kulkea jalan nuo kaksi kilometriä, Janvillen ja Chantebledin välin. Jos tulisi sade, niin voisivathan he jonnekin päästä suojaan. Rose oli muuten sanonut, että tämä oli erittäin hyvä, sillä tarvitsivathan he jalkaisin kulkevan seurueenkin, jotta juhlakulkue näyttäisi oikein komealta; nämät viisi olivat suurena kansanjoukkona, joka saattoi hallitsijoitaan eläköötä huutaen. Taikka voivat he myös olla välttämättömänä sotilassaattueena, joka torjuisi kaikkein vihamielisten naapuriruhtinaitten hyökkäykset. Onnettomuudeksi ei rouva Desvignes voinut kävellä nopeasti, jotenka jälkijoukko jäi niin paljon jälelle, että se pian näytti pieneltä, mitättömältä ryhmältä etäisyydessä.
Mutta tästä ei Rose välittänyt; pettymykset tekivät hänen iloisuutensa vaan kaksinkertaisiksi. Tien ensimäisessä mutkassa kääntyi hän katsomaan taakseen, ja kun hän näki jälkijoukkonsa enemmän kuin kolmensadan metrin etäisyydessä, huudahti hän ihmetellen:
"Mutta katsohan, Frédéric, mikä ääretön joukko meitä on! Paljon tilaa tarvitsemme me! Ja se suurenee yhä, eikä koko kenttäkään sitten enään meille riitä!"
Ja kun morsiusneidit ja hovipoika alkoivat tehdä pilaa hänestä, sanoi hän:
"Ei, kuulkaahan nyt, teillä täytyy olla kunnioitusta tätä joukkoa kohtaan – ! Laskekaa, niin saatte nähdä! Meitä on kuusi etujoukossa, eikö niin? Vaunuissa on yhdeksän, se on yhteensä viisitoista. Lisätkää tähän jälkijoukko, jossa on viisi, niin siitä tulee yhteensä kaksikymmentä. Oletteko kuullut puhuttavankaan sellaisesta perheestä? Kaniinit, jotka näkevät meidän kulkevan ohitsensa, ovat mykkänä hämmästyksestä ja nöyryytyksestään."
Ja sitten nauroi hän taas, ja kaikki alkoivat yhdessä laulaa Cendrillonin laulua matkasta prinssin linnaan.
Yeusen sillalla alkoivat ensimäiset suuret sadepisarat tipahdella. Mustansinervä pilvi kulki taivaalla huimaa vauhtia. Pisaroita alkoi tulla yhä tiheämmin ja yhä ne suurenivat, ja vihdoin syöksyi sade taivaasta virtana, aivankuin ääretön sulku olisi siellä ylhäällä avattu. Eteensä ei voinut nähdä kahdenkymmenenkään metrin päähän. Parissa minuutissa oli maantie muuttunut järveksi.
Juhlasaattue joutui hirveään epäjärjestykseen. Vasta jälestäpäin saatiin kuulla kerrottavan jälkijoukon kohtalosta; sade oli kohdannut sen erään talonpoikaistalon lähellä, ja levollisesti ja rauhallisesti oli se mennyt sinne sisälle. Ne, jotka istuivat vaunuissa, vetivät verhot suojakseen ja pysäyttivät vaunut erään puun alle, jotta hevoset eivät pelästyisi sadekuuroa. He huusivat polkupyöräilijöille, jotka yhä jatkoivat matkaansa, että nämät pysähtyisivät eivätkä menisi sellaiseen sateesen, mutta veden kohina voitti heidän äänensä. Pikkutytöt ja hovipoika etsivät kuitenkin koneilleen ja itselleen suojaa korkean pensaikon takana, mutta kihlatut jatkoivat vimmatulla vauhdilla matkaansa.
Frédéric, joka näistä kahdesta oli ymmärtäväisempi, sanoi:
"Tämä ei ole järjellistä. Pysähdytään niinkuin muutkin."
Mutta kiihoittunut Rose, joka ei näyttänyt välittävänkään sateesta, vastasi:
"Nythän me jo olemme läpimärät. Jos me pysähdymme, niin voimme vilustua. Eteenpäin vaan! Kolmessa minuutissa olemme kotona, ja silloin saamme me nauraa niille muille hidastelijoille, kun he saapuvat neljännestuntia myöhemmin…"
He olivat kulkeneet Yeusen sillan ylitse, he lensivät rinnatusten eteenpäin, vaikka tie oli jyrkkää viimeisen kilometrin matkalla poppelein välissä.
"Minä vakuutan sinulle, että me teemme tyhmästi", sanoi Frédéric. "Minä saan vielä nuhteita ja syystä kyllä."
"Niin, mutta minulla on hauskaa!" huudahti Rose. "Tämä kylpy polkupyörällä on hupaista! Sinä voit pysähtyä, ellet rakasta minua niin paljon, että seuraisit mukanani!"
Ja hän seurasi Rosea, ajoi aivan tyttönsä vieressä, koetti vähän suojata häntä vinosti lankeavaa sadetta vastaan. Ja vimmattua vauhtia kulkivat he, heidän kyynärpäänsä melkein koskivat toisiinsa, ja näytti siltä kuin taivaasta syöksyvä vinha sade olisi ajanut heitä eteenpäin. Oli kuin ukkosen siivet olisivat kannatelleet heitä. Juuri kuin he hyppäsivät kotinsa pihalle polkupyöriltään, taukosi sade äkkiä, ja taivas muuttui taas siniseksi.
Rose nauroi sydämellisesti, hän oli kasvoiltaan hyvin punastunut ja hengästynyt sekä siihen määrään märkä, että vesi valui virtana hänen vaatteistaan, hiuksistaan ja käsistään; hän näytti lähteenhaltijalta, joka on kaatanut päälleen vesiastiansa.
"Kas niin, nyt on juhla täydellinen! Mutta me saavuimme joka tapauksessa ensimmäisinä perille!"
Ja Rose juoksi huoneesensa kampaamaan hiuksiaan ja muuttamaan pukuaan. Mutta hän ei tahtonut muuttaa liinavaatteitaan, sillä hänellä oli niin kiire keittiöön saamaan vettä tulelle rapujen keittämistä varten. Hän tahtoi saada tämän tehdyksi, ennenkuin koko perhe saapuisi kotiin. Hän kulki edestakaisin, pani puita tuleen, täytti koko keittiön iloisella toimeliaisuudellaan ja oli iloinen siitä, että sai näyttää taitavuuttaan emäntänä. Hänen sulhasensakin oli tullut sinne ja seurasi hänen toimiaan ihailevin katsein.