"Imettäjäkö?"
"Niin, ja oikein hyvä sittenkin…"
Kun Céleste näki, miten hänen emäntänsä ihastui päästessään niin äkkiä murheistaan, tuli hän hyvin suulaaksi.
"Eihän rouvan pidä väsyttää itseään kantamalla pienokaista, eihän rouva ole siihen tottunut. Jos rouva sallii, niin minä menen noutamaan imettäjän tänne."
Valentine antoi hänelle lapsen ja huokasi helpotuksesta. Taivas ei ollut siis hylännyt häntä! Mutta hän ei tahtonut ensin ottaa vastaan imettäjää, hän pelkäsi, että toinen tulee humalaisena huoneestaan ja kohtaa uuden, ja silloin voi hän ruveta pieksämään heitä kaikkia ja saada aikaan hirmuisen metelin. Sitten tahtoi hän välttämättömästi, että Santerre ja Mathieu lähtevät mukaan, varsinkin Mathieu, jolla pitäisi olla kokemusta. Ainoastaan Lucien ja Gastonin kielsi hän jyrkästi tulemasta mukaan.
"Jääkää te tänne leikkimään; me toiset menemme, mutta hiljaa ja varpaillanne, ett'ei Marie aavistaisi mitään."
Silityshuoneessa antoi Valentine tarkasti sulkea ovet. Siellä oli Couteauska ja vahvajäntereinen, siististi puettu viidenkolmatta vuotias tyttö, jolla oli terveen näköinen lapsi sylissä. Hän niiasi sievästi, joka todisti, että hän oli ennen palvellut hienoa herrasväkeä ja että hän osasi käyttäytyä. Mutta Valentine oli hyvin hämmentynyt ja katseli imettäjää sekä tämän lasta epäluulolla; hänhän oli niin kokematon, hänen molempia vanhimpia lapsiaan oli imetetty makuuhuoneen viereisessä huoneessa, eikä hän ollut koskaan sekaantunut mihinkään. Santerre seisoi sivulla, mutta Valentine vetosi hyvin usein Mathieuhön, joka kuitenkin vakuutti, ett'ei hän mitään ymmärtänyt. Couteuska katseli kieroon tätä herraa, jonka hän tapasi kaikkialla, ja alkoi sitten puhua.
"Rouva voi täydellisesti luottaa minuun. Minä olen kerran ennen ottanut vapauden tarjota rouvalle palvelustani, ja jos rouva silloin olisi noudattanut minun tahtoani, niin olisi säästynyt monelta ikävyydeltä. Mitä Marie Lebleuhön tulee, niin olisin minä voinut antaa rouvalle varmoja tietoja hänestä silloin kuin minä tulin noutamaan hänen lastaan. Mutta koska rouvan lääkäri oli valinnut hänen, niin enhän minä voinut silloin mitään puhua. Hyvää maitoa hänellä kyllin on, mutta hänellä on myös hyvä kieli, joka ei ole koskaan kuivana. Jos rouva nyt tahtoo luottaa minuun…"
Hän ylisti loppumattomasti kunniallista ammattiaan ja kehui kauppatavaransa ansioita.
"Minä vakuutan, että rouva voi ottaa Catichen vaikka silmät ummessa. Hän on paras, minkä voitte saada, koko Pariisista ei voi saada sen parempaa. Katsokaahan vaan, miten vahvatekoinen hän on, ja lapsi sitten, noin terve ja reipas! Hän on tosin naimisissa ja hänellä on pieni nelivuotias tyttö miehensä kanssa kotona, mutta eihän kunniallisena naisena oleminen ole mikään rikos. Muuten tunnen minä hänen ja voin mennä hänestä takuusen. Jos ei rouva ole tyytyväinen, niin minä maksan rahat takaisin."
Valentine näytti väsyneeltä ja suostui heti. Hän myöntyi vielä maksamaan sata frankia kuukaudessa, koska Catiche oli naimisissa. Muuten selitti Couteauska, ett'ei Valentinen nyt tarvinnut maksaa mitään imettäjätoimistoon; se oli neljänkymmenen viiden frankin säästö, ell'ei hän tahtonut antaa Couteauskalle mitään vaivoistaan. Ja sitten tuli kolmekymmentä frankia lapsen kotiin lähettämisestä. Valentine lupasi anteliaasti maksaa kaksinkertaisesti. Ja sitten oli kaikki sitä myöten valmista, ja Valentine tunsi sydämensä hyvin keveäksi; silloin tuli hän ajatelleeksi toista imettäjää, joka oli sulkeutunut huoneesensa. Mitenkä hän saataisiin sieltä pois ja Catiche sijaan?
"Mitä minä kuulen?" huudahti Couteauska. "Pelkäättekö te Marie Lebleutä? Hänen on parasta pysyä aisoissaan, jos hän toivoo minun hankkivan itselleen toisen paikan. Minä puhuttelen häntä minä!"
Céleste, joka oli asettanut Andréen viltilleen imettäjän lapsen viereen, jonka oli täytynyt panna sinne, kun äidin rintoja tarkastettiin, otti viedäkseen Sophie Couteaun Marien huoneesen. Siellä vallitsi nyt kuolonhiljaisuus, ja Couteauskan tarvitsi sanoa ainoastaan nimensä, kun hän heti pääsi sisään. Muutaman minuutin ajan kuului ainoastaan hänen karkea äänensä. Kun hän tuli ulos, lohdutti hän Valentineä, joka oli mennyt ovelle kuuntelemaan.
"Voitte luottaa siihen, että minä tein hänen vesiselväksi! Maksakaa hänelle nyt kuupalkkansa. Hän kokoilee parhaillaan tavaroitaan ja lähtee heti."
He palasivat silityshuoneesen, Valentine maksoi ja antoi Couteauskalle vielä viisi frankia tästä pienestä palveluksesta. Mutta nyt tuli vielä toinen vaikeus, Couteauska ei voinut tulla takaisin noutamaan illalla Catichen lasta, ja mitenkä hän voisi kulettaa lasta mukanaan koko päivän?
"No niin", sanoi hän, "minä otan kuitenkin lapsen, minä voin jättää sen toimistoon siksi aikaa kuin olen ulkona toimissani. He saavat siellä ruokkia lasta sarvesta, hänenhän täytyy tottua siihen."
"Luonnollisesti", sanoi äiti levollisesti.
Kun Couteauskan piti lähteä ja hän kääntyi ympäri ottaakseen pienokaisen, teki hän liikkeen, aivan kuin olisi epätiedossa, kumman hän noista toistensa vieressä makaavista lapsista ottaa.
"No hiisi", mutisi hän, "näitten suhteen ei sentään voi erehtyä."
Kaikki nauroivat, ja Couteauska otti pienokaisen väärillä sormillaan ja kantoi hänen pois. Taaskin yksi lapsi uhrattiin petolinnuille.
Mathieu oli ainoa, joka ei nauranut. Hän muisti äkkiä keskustelunsa Boutanin kanssa: koko imettämisjärjestelmän turmelevaisuuden, häpeällisen kaupanteon, noitten molempain äitien tunnottomuuden, jotka pelasivat lapsensa elämä panoksena: laiskan äidin, joka osti toisen maidon, ja toisen, joka myi omansa. Pöyristystä tuntien katseli hän tuota vielä noin tervettä lasta, joka vietiin pois, ja tuota kuihtunutta, joka jäi jälelle. Mikä kohtalo odotti sitä yhteiskuntaa, joka oli siihen määrään turmeltunut ja huonosti järjestetty, että se uhrasi noista toisen tai ehkä molemmat? Hän tunsi inhoa kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Mutta Valentine vei molemmat herrat takaisin salonkiin ja oli jo niin täydellisesti rauhoittunut, että hänen katupoikamainen suruttomuutensa oli palannut takaisin ja samoin hänen himonsa meluaviin huvituksiin. Kun Mathieu jätti hyvästit, kuuli hän Santerren riemumielin sanovan pitäessään hetkisen Valentinen kättä omassaan:
"Huomennako?"
"Niin, huomenna!" huudahti Valentine tavalla sellaisella kuin hän olisi ilman epäilyksiä antaunut Santerrelle.
Kahdeksan päivää tämän jälkeen oli Catiche jo vastaansanomaton hallitsijatar talossa. Andrée oli tullut värikkäämmäksi, hänen painonsa oli joka päivä lisääntynyt, ja tämän tuloksen nähtyään alistuivat kaikki, ja imettäjän valta tuli rajattomaksi. Siihen määrään pelättiin uuden imettäjän hankkimista, että jo edeltäpäin päätettiin olla huomaamatta nykyisen mahdollisia vikoja. Hän oli kolmas, neljäs imettäjä olisi ollut lapsen kuolema; hänet täytyi siis pitää mihin hintaan tahansa. Hänellä ei muuten näyttänytkään olevan mitään pahoja tapoja; hän oli sävyisä ja viisas talonpoikaisnainen, joka ymmärsi hallita isäntäväkeään ja nylkeä heiltä niin paljon kuin suinkin. Hän osoitti ihmeteltävää taitavuutta pannessaan Séguinin talon valtansa alle. Alussa oli kaikki mennä hullusti, sillä hän kohtasi kilpailijattaren, Célesten, joka työskenteli saman tarkoitusperän saavuttamiseksi ja samalla uutteruudella. Mutta he olivat molemmat niin viisaita, että rupesivat lopuksi hyviksi ystäviksi. Heillä oli eri alansa, ja he sopivat siitä, että kaivavat yhdensuuntaisia maanalaisia miinoja. Sitten auttoivat he toisiaan, jakoivat vallan keskenään ja nielivät kahdestaan saaliin.
Catiche oli valtaistuimellaan, toiset palvelijat häntä palvelivat ja isäntäväki makasi hänen jalkainsa juuressa. Catichelle säästettiin parhaat palat, hänellä oli omat viininsä, oma leipänsä, kaikki herkullisimmat ruuat, joita löydettiin. Hän oli laiska, röyhkeä ja rakasti hyviä ruokia sekä makasi ja venytteli kaiket päivät ja antoi toisten tanssia pillinsä mukaan. Hänen tahtoaan noudatettiin kaikessa, jotta hän ei suuttuisi, mikä olisi vaikuttanut pahasti hänen maitoonsa. Heti kun hän tunsi pienintäkin pahoinvointia, oli koko talo epätoivossa. Eräänä yönä kun hänellä oli vatsatauti, juostiin ja telefoonattiin kaikille lähiseudun lääkäreille. Hänen ainoa vikansa oli se, että hän oli hieman pitkäkynsinen; sattui niin, että hän otti saatavissa olevia liinavaatteita, mutta rouva ei tahtonut tietää siitä mitään. Ja sitten kaikki runsaat lahjat, joita hänelle annettiin, jotta hän aina olisi hyvällä mielellä. Paitsi sääntöjenmukaista lahjaa, kun lapsi sai ensimäisen hampaansa, otettiin kaikki mahdolliset tilaisuudet vaarin, ja hän sai milloin sormuksen, milloin rintasoljen, milloin korvarenkaat. Hän oli korein imettäjä koko Champs-Elyséessä, puettu komeaan turkiksilla vuorattuun päällystakkiin ja hänellä oli kalliita myssyjä, jotka olivat reunustetut pitkillä auringon valossa loistavilla nauhoilla. Ja hän kiristi myös lahjoja miehellensä ja pikkutytöllensä siellä maaseudulla. Joka viikko lähetti hän sinne paketin pikatavarana. Sinä päivänä, jolloin hän sai tietää, että hänen lapsensa, jonka Couteauska oli vienyt kotiin, oli kuollut vilustuksesta, annettiin hänelle viisikymmentä frankia, aivankuin maksuksi lapsesta. Sitten tuli hänen miehensä tervehtimään häntä, ja nyt tultiin niin levottomiksi siitä, että puolisojen välillä mahdollisesti tapahtuisi helliä kohtauksia, että mies lähetettiin heti pois taskut täynnä. Ja kun pikku Andrée tuli päivä päivältä kukoistavammaksi, oli Catiche nyt valtansa kukkuloilla, hän taivutti koko talon tyrannimaisen valtikkansa alle.
Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli allekirjoittamaan kauppakirjaa, jonka kautta hän sai tuon vanhan metsästyspaviljongin ja kaksikymmentä hehtaaria maata sekä oikeuden vastaisuudessa erityisillä ehdoilla lunastaa muutkin osat tästä maatilasta, oli Séguin valmiina lähtemään Havreen, jossa eräs ystävä, rikas englantilainen, odotti häntä huvijahtineen; heidän piti tekemän kuukauden kestävän purjehdusmatkan Espanjan rannikolle. Väitettiin, että herroilla oli naisia mukanaan.
"Niin", sanoi Séguin ajatellen suuria tappioitaan pelissä, "minä jätän Pariisin, jossa minulla nykyään ei ole menestystä. Onnea nyt vaan, hyvä herra Froment! Te tiedätte, miten huvitettu minä olen teidän aikeistanne."
Mathieu meni Champs-Elyséetä pitkin, hänellä oli kiire kotiin Mariannen luokse ja hän oli nyt hyvin kiihtynyt sen päättävän askeleen johdosta, jonka hän oli ottanut; silloin näki hän omituisen näyn eräässä etäisessä lehtokäytävässä. Siellä oli katetut vaunut, joitten ikkunassa hän tunsi Santerren profiilin. Eräs hunnutettu nainen nousi nopeasti vaunuihin. Mathieu kääntyi katsomaan; eiköhän se ollut Valentine? Oli, aivan varmaan … mutta sitten laskettiin verho ikkunan eteen, ja vaunut katosivat.
Suuressa puistokäytävässä näki hän myöskin tuttavia: ensin Gastonin ja Lucien, jotka näyttivät happamilta ja olivat väsyneet leikkiin; heitä piti huolimattomasti silmällä Céleste, joka parhaillaan kuhersi erään samasta korttelista olevan puotipalvelijan kanssa. Etäämpänä käveli Catiche pikku Andréen kanssa; hän kulki pyylevänä ja majesteetillisenä, koreaksi puettuna kuin kauppana olevan imetyksen ylpeä jumalatar, ja antoi pitkäin, purppuranpunaisten nauhainsa liehua auringon paisteessa.
V
Sinä päivänä, jolloin kuokka ja lapiot alkoivat työnsä, tuli Marianne Gervais sylissään ja istahti työpaikan ääreen tuntien onnellista liikutusta tästä uskon ja toivon työstä, jonka Mathieu niin rohkeasti oli alkanut. Se oli päivänpaisteinen, lämmin päivä keskellä kesäkuuta, taivas oli korkea ja kirkas ja näytti hyvin kehoittavalta ja rohkaisevalta. Koska lapsilla oli lupa koulusta, leikkivät he ruohostossa; sieltä kuului pikku Rosen kimakka ääni, kun hän juoksi kilpaa kolmen veljensä kanssa.
"Tahdotko sinä kaivaa ensimäisen lapiollisen?" kysyi Mathieu iloisena.
Mutta Marianne viittasi sylilapseensa.
"En, minulla on minun työni. Tee sinä itse se, sinä, joka olet isä."
Mathieu seisoi siinä kaksi miestä apunaan ja valmiina ryhtymään itse raskaasen ruumiilliseen työhön toteuttaakseen sen ajatuksen, jota hän oli niin kauvan hautonut. Hän oli asettanut asiansa niin, että hän voi elää kokonaisen vuoden oman työnsä hyväksi, viljellä maataan ja odottaa ensimäistä satoa. Jos maa kieltäytyy palkitsemasta hänen työtään, riippuu hänen elämänsä tästä tulevasta sadosta. Mutta hän luotti lujasti tulevaisuuteen ja oli varma voittavansa rakkautensa ja tahdonvoimansa avulla. Tämä luova voima oli herännyt hänessä viimeisen lapsen syntymän jälkeen, ja se oli kehittymistään kehittynyt. Kun häntä syytettiin itsepäisyydestä hullumaisten suurten suunnitelmain tähden Chantebledissä, vastasi hän hymyillen, että hänestä kyllä lopultakin tulee tahtomisen taidon professori. Työnteko, luominen, siinä hänen elämänsä. Ja eräänä päivänä oli hän selittänyt Mariannelle, minkätähden he kaksi tahtoivat ja hankkivat niin paljon lapsia. Se oli heidän tahtonsa ja toimintavoimansa ilmaus, joka on suunnattu suurimpaan päämäärään, elämän raja-aituuksien laajentamiseen ja elämän kruunaamiseen voitolla.
"Siis … nyt se on tehty!" huudahti hän innostuneesti. "Ja olkoon maa meidän hyvänä äitinämme!"
Hän oli kaivanut ensimäisen lapiollisen. Se tapahtui vanhan metsästyspaviljongin vasemmalla puolella, tuon suuren, suoperäisen ylängön kulmassa, jossa lähteensilmät kaikkialla kuohuivat ja jossa ainoastaan saraheinää kasvoi. Nyt oli ainoastaan muutamain hehtaarien kuivaaminen kysymyksessä, kanavoida nämät vesistöt ja johtaa vesi kuiville hiekkamaille, jotka ulottuivat aina rautatiehen asti. Tarkan tutkimuksensa kautta oli hän huomannut, että nämät työt ovat helposti tehdyt maaperän laadun tähden. Se oli hänen varsinainen keksintönsä, ja hänen varma vakuutuksensa oli se, että ylämaassa on rikas multakerros, joka tulee äärettömän hedelmälliseksi niin pian kuin aura on sitä saanut kosketella.
Mutta Gervais, jonka raittiissa ilmassa oli tullut nälkä, alkoi huutaa. Hän oli nyt kolmen ja puolen kuukauden, tukeva poika, joka piti tarkkaa huolta ruoka-ajastaan. Hän kasvoi kuin nuori puu metsässä, oli terve ja voimakas, hänen pienet kätensä eivät laskeneet irti sitä, mitä hän niihin kerran oli saanut, hänellä oli kirkkaat silmät, jotka kimaltelivat ilosta ja itkusta, mutta ennen kaikkea aina avoinna oleva linnunsuu, joka oikein karjui, jos äiti antoi hänen odottaa.
"Niin, kyllä minä tiedän, että sinä olet mukana … ole hyvä ja anna meidän pitää korvamme eheinä." Ja Marianne aukasi leninkinsä ja antoi hänelle rintaa. Nyt kuului ainoastaan kuin kissan kehräämistä, ravitseva lähde oli alkanut taas pulputa, maito lorisi, ja tuntui siltä kuin olisi kuullut sen leviävän lapsen valkeisiin, tukeviin jäseniin sillä aikaa kuin Mathieu yhä kaivoi ojaansa noitten kahden miehen avulla, urheain työmiesten, jotka taisivat ammattinsa.
Hän ojensi itsensä suoraksi, pyyhki otsaansa ja sanoi suoralla tavallaan:
"Tässä on vaan uusi ammatti opittavana. Muutaman kuukauden perästä olen minä jo talonpoika. Katsohan tätä suota, jossa tuo vehreä kasvullisuus kasvaa. Lähde joka sitä elättää ja tekee sen likaiseksi lätäköksi, on tuolla ruohikossa. Ja kun me olemme saaneet kaivetuksi ojan viertomaan reunaan, saat nähdä, miten suo kuivaa ja lähteensuoni johtaa virvoittavan vetensä tuonne kauvaksi."
"Niin", sanoi Marianne, "hedelmöitköön se kaikki nämät kiviperäiset maat, sillä ei ole mitään niin synkkää kuin kuoliaana oleva maa. Mitenkä se ihastuneekaan, kun se saa juoda janonsa sammuksiin ja alkaa taas elämänsä?"
Hän keskeytti äkkiä puheensa ja torui nauraen Gervaisia:
"Kuulkaa nyt, nuori herrani, älkää imekö niin kovasti! Odottakaa, kunnes se tulee itsestään, sillä pitäisihän teidän tietää se hyvin, että kaikki on teidän omaisuuttanne."
Molempain miesten lapiot kilahtelivat, oja piteni nopeasti lihavassa mullassa, pian on vesi virtaava lähellä olevain hiekkamaitten kuivettuneisiin suoniin ja hedelmöitsevä ne. Maito virtasi yhä loristen kuin ikuisen elämän tyhjentymätön lähde. Se virtasi virtaamistaan, loi lihaa, ajatuksia, työtä ja voimaa. Se oli pian virtaava kilpaa vapautetun lähteen veden kanssa, kun tämä ojaansa pitkin juoksi auringonpolttaman maan ylitse, ja se olisi oleva sama virta, sama paisuva vuoksi, joka lahjoitti elämää koko maalle, se ravitsevan maidon suuri joki, joka juoksee maailman suonissa ja luo lakkaamatta, synnyttää uutta nuoruutta ja terveyttä joka keväänä.
Ja sitten tuli sato neljä kuukautta tämän jälkeen, kun Mathieu ja hänen renkinsä olivat lopettaneet syyskyntönsä. Marianne oli taaskin mukana, ja se oli niin lämmin ja ihana syyspäivä, että hän voi istua alas ja antaa rintaa pikku Gervaisille. Hän oli jo kahdeksan kuukauden, oikea herra. Hän kasvoi joka päivä silmin nähtävästi äitinsä lämpimällä rinnalla, josta hän joi elämää. Hän riippui vielä siitä kiinni niinkuin siemen kuoressaan, kunnes kasvi on sen kypsyttänyt. Ensimäisenä marraskuun kylmänä päivänä, talven alussa, jolloin talvi tuudittaa siemenet uneen vaoissansa, painoi Gervais pienet, vilustuneet kasvonsa lämmintä rintaa vasten ja imi hiljempaan, aivankuin elämänvirta olisi kadonnut ja paennut maan sisään.
"Vai niin", sanoi Marianne, "nuoren herran on vilu, on jo aika, että hän menee talvikortteeriinsa."
Siemenpussi vyöllään lähestyi Mathieu heitä kylväen viljan siemeniä suurilla tasaisilla liikkeillä. Hän oli kuullut, mitä Marianne oli sanonut, ja pysähtyi vastaamaan:
"Hänen pitää imeä ja nukkua, kunnes aurinko tulee takaisin. Silloin tulee hänestä mies ensi elonleikkuun ajaksi."
Hän viittasi laveaa kenttää, jota hän kylvi molempain renkiensä avulla.
"Tämä kaikki nousee idulle ja kypsyy, kun meidän Gervais opettelee puhumaan ja kävelemään. Katsohan nyt meidän valloittamaamme maata!"
Hän oli hyvästä syystäkin ylpeä siitä. Nyt oli neljä viisi hehtaaria ylämaasta vapautettu seisovasta vedestä, kynnetty ja ojitettu, ja tämä maa-alue muodosti tumman lihavamultaisen neliön, ja ojat, jotka sitä leikkelivät, johtivat vettä läheisille viertomaille. Ennenkuin näitä kuivia alueita ruvettiin viljelemään, täytyi kosteuden ensin tunkea niitten läpitse ja hedelmöittää ne. Siinä oli tulevain vuosien työt, koko maatilan läpitse täytyi elämän vähitellen tunkeutua. Mutta ensi aluksi oli vaan herätettävä henkiin muutamia hehtaaria, jotta voitaisiin maksaa ensimäiset kustannukset ja elää odotuksen aikana.
"Pian on ilta", sanoi Mathieu, "meidän täytyy kiirehtiä."
Mathieu jatkoi matkaansa, kylvi viljan siemeniä suurilla, tasaisilla kädenliikkeillä. Kun Marianne katseli häntä, sai pikku Rose myöskin päähänsä ruveta kylvämään. – Hän seurasi isäänsä, otti käteensä multaa ja kylvi sitä ilmaan. Tämän huomasivat hänen veljensä, ensin tulivat juosten paikalle Blaise ja Denis, Ambroise liittyi heihin, ja kaikki kylvivät, minkä jaksoivat. He nauroivat sydämensä pohjasta ja kiertelivät isänsä ympärillä. Hetkisen näytti siltä kuin Mathieu olisi samoilla liikkeillä, joilla hän uskoi odotetun viljan siemenet maalle, kylvänyt myös noita rakastettuja lapsia, tehnyt heidän lukumääränsä moninkertaiseksi ajattelematta sitä, että kokonainen kylväjäin heimo, joka syntyisi hänestä, oli kerran kansoittava maailman.
Mutta nyt näki Marianne äkkiä hämmästyksekseen edessään Angelinit, tuon rakastavan avioparin, joka oli hyvin hiljaan lähestynyt polkua pitkin. Ennenkuin he sulkeutuivat koko talveksi pieneen taloonsa Janvillessä, harhailivat he rakkauksineen kaikkialla autioilla teillä, joita viimeiset kellastuneet lehdet peittivät. Kun he siten harhailivat ympäriinsä, toisiinsa painautuneina, oli heillä niin paljon tekemistä toisistaan, että he eivät edes nähneet mitään luonnon muutoksia, ja kun he nyt katsoivat ylös ja heräsivät unelmistaan, kummastuivat he tätä uutta peltoa, näitä uusia teitä, joista he kuitenkin olivat kuulleet puhuttavan. Mathieu tuntui heistä omituiselta mieheltä, jonka, sen sijaan että rakasti maata ja tahtoi sitä hedelmöittää, olisi pitänyt tyytyä ihastuttavaan vaimoonsa. Muuten oli tämä kaikki niin vierasta heille…
He pakisivat, olivat olevinaan ihastuksissaan saavutetuista tuloksista, mutta tämän tekivät he syystä, että näyttäisivät rakastettavilta. He tahtoivat, että kaikki ihmiset olisivat tyytyväisiä ja onnellisia niinkuin he itsekin. Tähän asti oli heidän elämänsä ollut loppumatonta lemmenjuhlaa. Vaimo antautui kokonaan sen autuaallisen tunteen valtaan, jota hän tunsi ollessaan lemmitty, ja mies oli rakastettu, terve, rikas, maalaili ainoastaan silloin tällöin huvin vuoksi muutamiin viuhkoihin kukkia ja kauniitten naisten kuvia.
Rouva Angelin, joka seisoi tukien itseään miehensä käsivarteen ja nojasi hellästi päätään hänen olkapäähänsä, näkyi katselevan Mathieutä ja vaipuneen unelmiinsa. Mathieu kylvi yhä, ja rouva Angelin liikutettuna leikkivästä lapsilaumasta, noista iloisista olennoista, jotka pyörivät kylväjän ympärillä niin, että näytti siltä kuin hän olisi niitä kylvänyt, sanoi äkkiä pidätetyllä äänellä:
"Minulta on äskettäin kuollut täti, ja hän kuoli aivan varmaan siitä surusta, ett'ei hänellä ollut lapsia. Hän oli naimisissa suuren vahvan miehen kanssa ja itse hän oli kookas, vahvaruumiinen ja hyvin kaunis, ja minä muistan hänen epätoivonsa, johon hän joutui tavatessaan pieniä, vähäpätöisiä naisia, joilla oli monta lasta. Mies oli koonnut suuren omaisuuden, heillä oli kaikkea, rahaa, terveyttä ja paljon ystäviä. Mutta he eivät mistään näistä eduista välittäneet, he elivät alituisessa surussa, eivät toivoneet mitään muuta kuin sitä ainoata iloa, jota heillä ei ollut, poikia tai tyttöjä jotka loisivat elämää heidän tyhjään, synkkään kotiinsa. Ette voi ajatellakaan, mitä kaikkea he koettivat, lääkäreitä, kylpymatkoja, lääkkeitä, enemmän kuin viidentoista vuoden taistelu ilman lepoa ja rauhaa; vihdoin häpesivät turhia koetuksiaan, toimivat ainoastaan salaisesti, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä jokin rikos. Mutta onnettomuudessaankin olivat he niin hienotunteisia, että eivät syytelleet toisiaan, he elivät kuin kaksi kovanonnen koettelemaa ihmistä … minä olen kuullut kerrottavan eräästä toisesta avioliitosta, joka oli tullut oikeaksi helvetiksi, jossa ei mies eikä vaimo tahtonut tunnustaa sitä häpeää, että olivat hedelmättömät. Ah, rakas tätiparkani, olen vieläkin näkevinäni hänen, aina surullisena ja kyyneleitään pidättävänä, varsinkin uudenvuoden päivänä, kun me, hänen pienet sisaren tyttärensä, tulimme hänelle toivottamaan onnellista uutta vuotta. Nyt hänen elämänsä on sammunut, aivan kuin poistumattoman omantunnon vaivan kalvamana, ja minä luulen, että hänen vanha miesparkansa seuraa pian häntä, niin yksinäisenä ja erillään elelee hän nyt."
Syntyi hiljaisuus, ja lempeä surumielinen vavahdus kävi läpi harmaan marraskuun ilman.
"Mutta", huomautti Marianne, "minä luulin, että te itse ette tahdo lapsia."
"Kuka sen on sanonut? Minä en tahdo lasta nyt, sillä kaikella on aikansa. Meidän ijällämme saanee hieman nauttia rakkauden ilostakin. Mutta kun me olemme tulleet vakaantuneesen ikään, niin saattepa nähdä sitten. Me tahdomme, neljä lasta; kaksi poikaa ja kaksi tyttöä."
Hänen iloinen naurunsa kuoli uuteen hiljaisuuteen, jonka aikana oli kuin olisi kuullut nukkuvan maan hengityksen.
"Mutta jos te olette viivytelleet liian kauvan", sanoi Marianne, "jos se on jo myöhäistä?"
Rouva Angelin katsoi häntä hämmästyneenä. Sitten puhkesi hän taas nauramaan.
"Mitä te sanotte? Ettäkö me emme voisi saada lapsia? Jos te tietäisitte, miten hassulta tuo ajatus kuuluu!"
Hän punastui ja kääntyi mieheensä.
"Kas niin, rakkaani, nyt saat sinä puolustaa itseäsi … emmekö saa lapsia?"
"Se on aivan niinkuin te sanoitte", huudahti Angelin, "että tuolla pellolla, jota teidän miehenne kylvää, ei tule kasvamaan ainoatakaan tähkää."
Nyt tuli Mathieu takaisin molempain renkiensä seuraamana, ja hän heitteli yhä siemeniä, uskoi ne maalle voimakkaalla liikkeellä, aivankuin olisi tahtonut syleillä koko näköalaa. Viikkoja saisi siemen nukkua, eikä tuo hiljainen, maanalainen työ kehity sadoksi, ennenkuin kesäauringon paisteessa. Se oli välttämätöntä lepoa maanalaisessa aarrekammiossa, jossa tyhjentymätön voimanlähde antaa ravintoa elimistöjen äärettömälle joukolle. Ja Gervaiskin oli puoleksi nukkunut Mariannen rinnoille, hän imi vielä, mutta niin hitaasti ja äänettömästi, että maidon lorina kuului tuskin enemmän kuin siemenjyvän putoaminen maahan, jossa sitä sitten oli ravitseva se ijankaikkisesti elävä virta, joka juoksee maailman suonissa.
Kaksi kuukautta kului, ja nyt oltiin tammikuussa. Silloin tulivat Séguin ja Beauchêne eräänä kylmänä päivänä aivan odottamatta Fromentein luokse; he olivat olleet metsästämässä sorsia ylängön vielä kuivaamattomilla soilla. Se oli sunnuntai, koko perhe oli kokoontunut suureen keittiöön, jossa mahtava takkatuli leimusi. Ikkunasta näkyi lavea maisema, valkeana kuurasta, jäykistyneenä, nukkuvana kristallinkirkkaassa puvussaan kuin kuollut, odottaen kevään herätystä. Ja Gervaiskin nukkui valkeassa kehdossaan.
Perhe oli mitä iloisimman mielialan vallassa syönyt aamiaisensa ja nyt, ennenkuin pimeä tuli, oli nuo neljä lasta kokoontunut hauskasti leikkimään ikkunan edessä olevan pöydän ääreen. Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, rakensivat Ambroisen avulla kokonaisen kylän pahvinpaloista ja kummista, taloja, kirkon, raatihuoneen ja koulun. Ja Rose, joka oli kielletty käyttämästä saksia, sai ainoastaan työskennellä kummilla, mutta sillä tahrasikin hän itsensä aina hiuksiin asti. Mutta syvässä hiljaisuudessa, jota ainoastaan keskeytti leikkiväin lasten nauru, istuivat isä ja äiti tulen edessä ja nauttivat sunnuntain lepoa viikon raskaan työn jälkeen. He elivät täällä mitä suurimmassa yksinkertaisuudessa kuin talonpoikaisväki ilman ylellisyyttä ilman muita huveja kuin yhdessä olon ilo. Ei minkäänlainen rikkaus ja valta olisi voinut korvata tätä suloista lepoa sunnuntain iltapäivällä perheen keskuudessa, ja viimeksi syntynyt nukkui niin raskaasti, että tuskin kuului hänen hengitystäänkään.
Beauchêne ja Séguin hyökkäsivät sisään perin väsyneinä onnistumattomasta metsästyksestä ja kädet kontassa. Kun heitä oli tervehditty kummastuksen huudahduksilla, kirosivat he tyhmää päähänpistoaan, joka oli saanut heidät lähtemään Pariisista tällaisella ilmalla.
"Ajatelkaahan", sanoi Beauchêne Mathieulle, "me emme ole nähneet ainoatakaan sorsaa. Ilma on luultavasti liian kylmä niillekin. Ettekä te voi aavistaakaan, miten pureva on tuuli tuolla ylämaassa, kaikkien noitten soitten, kuuraisten näreitten keskuudessa. Me olemme heittäneet hiiteen metsästyksen. Antakaa meille nyt lasi lämmintä viiniä, ja me palaamme sitten heti Pariisiin."
Séguin, joka oli vieläkin happamamman näköinen, virkistyi tulen ääressä, ja sillä aikaan kuin Marianne kiirehti lämmittämään viiniä, puheli hän noista kynnetyistä pelloista, jotka hän oli äsken nähnyt. Mutta lumen alta, joka niitä peitti, ei hän mitään nähnyt, eikä mitään aavistanut, hän oli levoton kauppansa tähden, josta näkyi olevan noin huono tulos, ja hän pelkäsi jo, ett'ei saa maksuakaan. Ja hän otti itselleen vapauden olla hieman pilkallinenkin.
"Kuulkaa nyt, ystäväni, minä pelkään, että te olette tuhlannut turhaan aikaanne ja työtänne tuolla ylhäällä. Minä näin kaikki sivumennen, eikä siellä näyttänyt juuri lupaavalta. Mitenkä te voitte toivoakaan saavanne satoa maasta, jossa sadat vuodet on kasvanut ainoastaan saraheinää?"
"Pitää olla kärsivällinen", vastasi Mathieu tyynesti. "Tulkaa takaisin kesäkuussa katsomaan."
Beauchêne keskeytti heidät.
"Minä luulen, että joku juna lähtee kello neljä. Meidän täytyy kiirehtiä, sillä olisihan ikävää, jos me myöhästyisimme, eikö niin Séguin?"
Hän iski merkitsevästi silmää Séguinille; noilla oli luultavasti mielessä joku alhainen teko, noilla aviomiehillä, jotka tahtoivat käyttää hyväkseen sitä vapautta, minkä metsästyspäivä heille soi. Kun he olivat juoneet ja lämminneet, sanoi Beauchêne:
"Rakas ystäväni, se on hämmästyttävää, miten te voitte elää tässä yksinäisyydessä keskellä talvea. Täällähän on niin ikävää, että kuolee. Minulla ei ole mitään työn tekoa vastaan, mutta, tuhannen vietävä, pitäähän sitä huvitellakin."
"Me huvittelemme äärettömästi", sanoi Mathieu osoittaen talonpoikaiskeittiötään, joka sulki sisäänsä heidän suloisen perhe-elämänsä.
Nuo molemmat herrat seurasivat silmillään hänen viittaustaan, katselivat näitä seiniä, joilla talouskapineita riippui, vaatimattomia huonekaluja ja pöytää, jonka ääressä lapset jatkoivat leikkiään tervehdittyään ensin hajamielisesti vieraita. Ne huvitukset, jotka täällä kohtasivat heidän silmäänsä, olivat luultavasti heistä aivan käsittämättömiä, sillä he pudistivat päätään ja nielasivat pilkallisen hymynsä. Se oli heidän mielestään hyvin omituista elämää, ja täällä asui ihmisiä, joilla oli kummallinen makuaisti.
"Tulkaa katsomaan minun pientä Gervaistani", sanoi Marianne hellästi. "Hän nukkuu, älkää häntä sentään herättäkö."
Kohteliaisuudesta kumartuivat nuo molemmat herrat kehdon puoleen ja ihmettelivät, että kymmenen kuukauden vanha lapsi voi olla noin suuri. Hän oli myös hyvin kiltti. Mutta jos hän olisi herännyt, olisi hän saattanut kaikki päästään pyörälle. He menivät takaisin tulen luokse ja ajattelivat ainoastaan lähtöään, nyt kun heille oli tullut vähän lämpimämpi.
"Vai niin", sanoi Mathieu, "ettekö tahdo jäädä syömään päivällistä kanssani?"
"Ei, kiitos, se ei ollenkaan tule kysymykseen!" vastasivat molemmat samalla kertaa.
Lieventääkseen tuossa vastauksessa ilmenevää epäkohteliaisuutta, lupasi Beauchêne käyttää hyväkseen kutsua toisella kertaa, kun tulee lämpimämpi ilma.
"Meillä on tärkeitä asioita toimitettavana Pariisissa. Mutta minä lupaan, että kun tulee kaunis ja lämmin ilma, tulemme me tänne ja viivymme koko päivän rouvaimme ja lastemme kanssa. Silloin saatte näyttää meille, mitä olette täällä saanut aikaan, ja me saamme silloin nähdä, oletteko te ollut oikeassa. Jääkää hyvästi, rakas ystäväni!"
Kun molemmat herrat olivat poistuneet ja hiljaisuus oli taas tullut, istuivat Mathieu ja Marianne entisellä paikallaan leimuavan tulen lämmössä, lapset rakensivat kylänsä valmiiksi, ja Gervais nukkui yhä sitkeästi. Olivatko he nähneet unta? Mikä äkillinen tuulenpuuska Pariisin liasta ja kärsimyksistä olikaan tunkeutunut heidän syrjäiseen, rauhalliseen sopukkaansa? Ulkona oli maisema lumen ja jään jäykistyttämä. Ainoastaan takkatuli lauloi toivosta ja heräämisestä. Istuttuaan hetken aikaa unelmiinsa vaipuneena alkoi Mathieu äkkiä puhua, aivankuin hän vihdoinkin olisi löytänyt lopullisen selityksen, vastauksen kaikkiin niihin vakaviin kysymyksiin, jotka olivat kauvan olleet hänen mielessään.