Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä

VIIDESTOISTA LUKU

Sillä aikaa kun yllämainittu keskustelu Cecilian ja Lady Glenalvonin välillä tapahtui, istui Gordon Chillingly kahden kesken Miversin kanssa tämän pilkallisen vanhan nuoren miehen mukavassa huoneessa. Gordon oli ollut sukulaisensa luona aamiaisella, mutta oli jo aikaa sitten syöty; molemmilla miehillä oli ollut paljon puhumista toistensa kanssa aineista, jotka hyvin miellyttivät nuorempaa ja jotka vanhempaakin huvittivat.

Se on totta että Chillingly Gordon oli, siinä lyhyessä ajassa, joka oli kulunut siitä kun hän pääsi alihuoneesen, saavuttanut sellaista mainetta, joka ilmoittaa että henkilö aikaisin edistyy yleisen toiminnan alalla – se ei ollut mikään pintapuolinen, vaan hyvin vakava maine. Hänellä ei ollut yhtäkään sellaista ominaisuutta, jotka ovat varsinaisissa puhujissa tavalliset, ei kiihkoa, ei vilkasta mielikuvitusta, ei mitään varomatonta tulisen mielen ilmausta. Mutta hänellä oli kaikki hyvän puhujan ominaisuudet: selvä, heleä ääni; hyvin mietitty, miellyttävä esitystapa, joka ei ollut vähemmän arvollinen sentähden että oli melkein liian tyyni; aina valmis suoraa päätä vastaamaan kaikkeen. Mutta hänen etevin ansionsa parlamentin-johtajien mielestä oli hyvä, terävä järki ja taitavaisuus käytökseen katsoen, jotka tekivät hänestä vakaan puhujan. Näistä ominaisuuksista oli hän kiitollisuuden velassa Chillingly Miversille, jonka kanssa hän usein piti keskusteluja. Tämä herrasmies oli tuttu kaikkien puolueiden päällikköjen kanssa, joko erinomaisten seurallisten lahjainsa takia tahi 'The Londonerin', vaikutuksen johdosta yleiseen mielipiteesen, ja seisoi korvia myöten maallisessa viisaudessa. "Ei mikään vahingoita nuorta parlamentin-puhujaa niin kuin kiivaus mlelipiteihin nähden," oli hänen tapansa sanoa. "Välttäkää sitä. Toimittakaa aina niin että voidaan paljon sanoa molemmin puolin. Kun teidän puolueenne johtajat äkisti osoittavat kiivautta, niin voitte mennä niiden puolelle, tai vastustaa niitä, sen mukaan miten teille itselle paraiten sopii."

"Me olemme luullakseni nyt", sanoi Mivers, joka makasi sohvallaan lopettaen toista sikariansa (hän ei milloinkaan polttanut muuta kuin kaksi) "me olemme nyt määränneet sen muodon, jota teidän tulee käyttää puhuessanne tänä iltana. Se on tärkeä tilaisuus."

"Se on totta. On ensi kerta kuin väittely on niin järjestetty, että minä saan puhua kymmenen aikana tai myöhemmin. Se on jo itsessään suuri etu; ja sitä paitsi tulee minun vastata ministerille – kaikeksi onneksi on hän hyvin ikävä mies. Luuletteko että uskallan laskea leikkiä – ainakin lausua sukkeluuden?"

"Hänestäkö? Ei suinkaan. Vaikka hänen asemansa pakoittaa häntä esittelemään tätä ehdoitusta, niin hän ei ensinkään hyväksynyt sitä kun siitä kabinetissa keskusteltiin; ja vaikka hän on ikävä, niinkuin sanotte, niin se on juuri sellainen ikävyys, joka on hyvin tarpeellinen arvossa pidetyn kabinetin perustamiseen. Laskea leikkiä hänestä! Tietäkää se, että ylhäinen ikävyys ei milloinkaan rakasta leikkipuhetta – kun se sitä itseä koskee. Turhamainen mies! käyttäkää tätä tilaisuutta, jota hänen ehdoituksensa moittiminen tarjoo, hankkiaksenne teille hänen kiitostaan: kehukaa häntä. Mutta nyt on valtioasioista kyllin puhuttu. Ei ole koskaan hyvä ajatella liian paljon sitä, jonka jo on päättänyt sanoa. Jos miettii sitä paljon, voi tulla liian innokkaaksi ja tehdä tuhmuuden. Vai on Kenelm tullut takaisin?"

"Kyllä. Minä kuulin sen eilen illalla Travers'ilta Whites'illä. Sir Peter on käynyt Travers'in luona."

"Travers yhä vielä suosii teitä hänen tyttärensä kosijana?"

"Entistä enemmin, luullakseni. Menestys parlamentissa tekee syvän vaikutuksen mieheen, jolla itsellä on menestys muodin maailmassa ja panee arvoa klubien mielipiteesen. Mutta eilen illalla hän oli tavallista ystävällisempi. Minä luulen, olkoon se meidän kesken sanottu, että hän vähän pelkää että Kenelm vielä voi tulla kilpailijakseni. Minä huomasin sen siitä, että hän sanoi Sir Peter'in puheen olleen ikävää laatua."

"Miksi on Travers niin nurjamielinen Kenelm parkaa kohtaan? Hän näytti ennen olevan mieltynyt häneen."

"Niin, mutta ei vävynä, eikä myöskään ennen kuin minulla oli toivo siksi tulla. Ja kun Travers Exmundham'issa ollessaan sai tietää, sen jälkeen kun Kenelm oli siellä käynyt, että tämä oli rakastunut toiseen tyttöön ja tahtoi hänen naida, mutta että tämä näytti antaneen Kenelm'ille rukkaset, ja kun hän vielä lisäksi sai kuulla että Kenelm sittemmin oli matkustanut mantereelle erään veijarin kanssa, joka oli juopon ja riitaisen hevoskengittäjän poika, niin käsitätte kai että niin hieno ja tunnokas mies kuin Leopold Travers ei tahtoisi antaa tytärtänsä miehelle, josta on niin vähän toivoa saada hauska vävy. Minä en Kenelmiä pelkää. Mutta mainitsiko Sir Peter onko Kenelm tullut vallan terveeksi? Hän oli puoli toista vuotta sitten haudan partaalla, kun lääkärit kutsuivat Sir Peter'in ja Lady Chillingly'n tulemaan kaupunkiin."

"Hyvä Gordon, minä pelkään ett'ei teillä ole mitään toivoa saada periä Exmundhamia. Sir Peter sanoo että hänen kuljeksiva Herkuleensa on niin voimakas, kuin hän ei milloinkaan ole ollut, ja luonteeltaan tasaisempi, harvapuheisempi ja totisempi kuin ennen – sanalla sanoen, vähemmän kummallinen. Mutta kun sanotte ett'ette pelkää Kenelm'iä kilpailijana, niin tarkoitatte kai tätä vaan Cecilia Travers'iin katsoen?"

"Minä en pelkää häntä Ceciliaan nähden enkä muutenkaan; ja mitä Exmundham'in perimiseen tulee, niin hän saa antaa sen kelle hän tahtoo, eikä minulla ole mitään syytä luulla että hän sen minulle antaa. Luultavampaa on että John pastori tahi hänen poikansa sen saapi – tahi miks'ei te itse? Minä usein ajattelen että on parempi, sen päämaalin saavuttamiseen, jonka olen pannut päämääräkseni, olla ilman maa-omaisuutta: maa tekee näön himmeäksi."

"Niin, se on kyllä osaksi totta. Mutta mitä tulee pelkoonne maan omistamiseen katsoen, eikö se mielestänne puhu teidän kosimistanne vastaan?"

"Cecilia Travers'in isä tulee luultavasti elämään siksi kunnes minä tyydyn lepäämään ja olemaan kiitollinen ylihuoneessa; ja minä en mielelläni tahtoisi tulla maattomaksi peer'iksi."

"Siinä olette oikeassa; mutta minä saan ilmoittaa teille että nyt, kun Kenelm on tullut takaisin, on Sir Peter päättänyt että hänen poikansa pitää tulla teidän kilpailijaksenne."

"Ceciliaanko nähden?"

"Kenties sitäkin; mutta varmaan parlamenttien maineesen katsoen. Kreivikunnan vanhin jäsen aikoo erota, ja Sir Peter'iä on hyvin kehoitettu antamaan poikansa ruveta vaali-kandidaatiksi – sen mukaan kuin olen kuullut, on varmaa että hän onnistuu."

"Mitä! vaikka hän piti tuon kummallisen puheen täysi-ikäiseksi tullessaan?"

"Oh! nyt ymmärretään että se oli vaan uusien aatteiden ja niiden äänenkannattajan 'The Londoner'in' pilkkaamista. Mutta jos Kenelm tulee alihuoneesen, niin hän ei tule olemaan teidän puolellanne, ja jos minä en arvaa liian suureksi hänen kykyänsä – mikä on hyvin luultavaa – niin hänestä saatte kilpailijan, jota ei saa halveksia. Paitsi sitä, että hänellä kenties on vika, joka meidän aikoina voisi tehdä hänen sopimattomaksi julkista elämää varten,"

"Mikä se vika on?"

"Se on Chillingly-veressä. Tällä aikakaudella ei Englannissa voi olla kylliksi Chillingly. Minä pelkään että jos valtiolliset abstraktionit hurmaavat Kenelmin – sanokaa niitä miksi tahdotte, 'isänmaan rakkaudeksi', tahi joksikin muuksi vanhan-aikuiseksi hullutukseksi – niin pelkään – pelkään suuresti että hän voi – innostua."

VIIMEINEN LUKU

Oli taistelu-ilta alihuoneessa – lykätty väittely, jonka George Belvoir alkoi, joka kahden viimeksi kuluneiden vuosien kuluessa hyvin hitaasti oli ryöminnyt eteenpäin alihuoneen suosioon tahi oikeammin suvaitsevaisuuteen ja toteuttanut Kenelm'in ennustuksen hänen menestyksestään. Koska hän oli etevän nimen ja avaran tilan perillinen ja oli varsin ahkera ja hyvin oppinut, niin oli luonnollista että hän ryömi eteenpäin. Tänä iltana hän puhui jotenkin järkevästi ja auttoi muistiansa vähän väliä katsomalla kirjoitukseensa; häntä kuunneltiin kohteliaasti ja tervehdettiin hiljaisella: "Kuulkaa, kuulkaa!", kun hän lopetti.

Sen jälkeen alihuone vähitellen harveni yhdeksän aikaan saakka, jolloin se hyvin äkkiä jälleen tuli täyteen väkeä. Yksi ministeri oli juhlallisesti noussut ja pannut pöydälle eteensä kauhean ison kasan painettuja papereja, niiden joukossa sinisen kirjan. Hän nojasi käsivarttansa punaiseen kirjalaukkuun ja alkoi kunnioitusta herättävällä lauseella:

"Sir, minä vastustan korkeasti-kunnioitettua herraa vastapuolueesta. Hän sanoo ett'ei tätä asiaa ole puolueasiana pidetty. Minä kiellän sen. Hänen Majesteetinsä hallitus on vaarassa."

Tässä kaikui hyväksymisen huutoja niin raikkaasti ja ne olivat niin outoja tälle ministerille, että hän vallan joutui hämille ja lausui moniaita "ah" ja "oi" ennenkuin hän taas taisi jatkaa puhettansa. Sen jälkeen hän jatkoi keskeytymättömällä, mutta nukuttavalla kielevyydellä, luki pitkiä otteita julkisista kirjoituksista, lopetti lausumalla kunnianarvoisia typeryyksiä, katsoi kelloa, näki että hän oli puhunut sen tunnin, jonka ministerin, joka ei ole olevinaan kaunopuhuja, toivotaan puhuvan, ja istui paikalleen.

Joukko innokkaita kasvoja nousi, joiden joukosta puhemies, sen johdosta kuin ennen oli päätetty puolue-pieksijäin kanssa, valitsi yhdet – nuoret, rohkeat, kylmät kasvot.

Eihän minun tarvitse sanoa että ne olivat Chillingly Gordon'in kasvot.

Hänen asemansa tänä iltana vaati taitavuutta ja tarkkaa tuntoa. Hän tavallisesti puolusti hallitusta; hänen puheensa oli tähän saakka ollut sen hyväksi. Tässä tilaisuudessa hän oli toista mieltä. Tämän tiesivät vastustuspuolueen johtajat, ja sentähden olivat pieksijät toimittaneet niin että hänen ensi kerta tulisi puhua kello kymmenen jälkeen ja ensi kerta vastaamaan ministeriä. Sellaisessa tilaisuudessa nuori puoluemies luopi itselleen tulevaisuuden tai hävittää sen. Chillingly Gordon puhui kolmannelta riviltä hallituksen takaa; Mivers oli varoittanut häntä osoittamasta teeskenneltyä itsenäisyyttä, tai rupeamasta "kiihkoiseksi" ylen-vapaamielisiin mielipiteihin nähden, istumalla pää-käytävän alapuolelle. Kun hän näin keskellä hallituksen puolustajia lausui mielipidettä, joka soti ministeripenkin mielipidettä vastaan, oli hän varma siitä että hän herättäisi suurempaa huomiota kuin jos hän puhuisi kapinallisten Bashi Bozouk'ien riveistä, joita pää-käytävä eroittaa paremmin järjestetyistä joukoista. Hänen ensimmäiset lyhyet lauselmansa kiinnittivät alihuoneen huomiota, sovittivat ministerin puoluetta ja pitivät vastustuspuoluetta epätietoisuudessa. Koko puhe oli hyvin kokoonpantu, etenkin siinä että, samalla kuin se vastusti hallitusta sen kokonaisuudessa, se lausui ne mielipiteet, joita etevä osa kabinetiä hyväksyi, joka, vaikka se tätä nykyä oli vähemmistönä, kuitenkin oli hyvin ihastunut uusiin aatteihin ja luultavasti tulisi aikakauden edistymisen kautta oikeuttamaan sitä luottamusta, jota rehellinen Gordon pani sen toiveihin voittaa kumppaneitansa.

Vasta kun Gordon oli lopettanut puheensa, osoitti hänen kuulijoidensa hyväksymishuudot kalterialle ja sanomalehtien referenteille minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt. Vastustuspuolueen päällikkö kuiskasi naapurillensa: "Minä toivoisin että me saisimme sen miehen." Se ministeri, jonka puheesen Gordon oli vastannut – joka oli enemmän hyvillään persoonallisesta kiitoksesta hänelle itselle, kuin tyytymätön siitä että oli vastustettu ehdoitusta, jota hänen asemansa pakoitti häntä puoltamaan – sanoi esimiehellensä: "Tuota miestä emme saa kadottaa."

Kaksi herrasmiestä, jotka olivat istuneet puhemiehen kalterialla väittelyn alusta asti, lähtivät nyt pois sieltä. Kun he tulivat etuhuoneesen, joutuivat he suureen ahdinkoon parlamentin-jäsenten joukkoon, jotka myöskin olivat Gordon'in puheen jälkeen lähteneet paikoiltaan ja nyt kokoontuivat virvoituspöytäin ääreen. Näiden joukossa oli George Belvoir, joka, nähdessänsä nuoremman puhemiehen-kalterialla olleista miehistä, puhutteli häntä ystävällisesti tervehtien:

"Ah! Chillingly, kuinka voitte? Minä en tiennyt että te olitte kaupungissa. Oletteko ollut täällä koko illan? Niin; se oli hyvin hyvä väittely. Mitä piditte Gordon'in puheesta?"

"Minä pidin paljon enemmän teidän puheestanne."

"Minun!" huudahti George, hyvin mielissään ja hyvin hämillänsä ollen, "Oh! minun puheenihan oli ainoastaan vähäpätöinen asia, yksinkertainen selitys sen votum'in syistä, jota aion esittää. Ja Gordon'in oli vallan toista. Ettekö pitänyt hänen mielipiteistään?"

"Minä en tiedä mitkä hänen mielipiteensä ovat. Mutta minä en pidä hänen periaatteistaan."

"Minä en oikein teitä ymmärrä. Mitkä periaatteet?"

"Uudet, joiden kautta näytetään toteen kuinka pikaan iso valtio voi tulla pieneksi."

Tässä eräs parlamentinjäsen tuli puhumaan Mr Belvoir'in kanssa tärkeästä asiasta, jota ehdoiteltaisiin lohenpyynnin valiokunnalle, johon he molemmat kuuluivat; ja Kenelm kulki kumppaninsa, Sir Peter'in, kanssa täpö täynnä olevan etuhuoneen läpi ja katosi. Kun he tulivat sille avaralle paikalle, missä korkea kellon-torni oli, pysähtyi Sir Peter, osoitti vanhaa Abbeyta ja sanoi:

"Tämä puhuu paljon kansan pysyväisyydestä, sillä se on yhtäpitävä ihmisen kuolemattomuuden vaiston kanssa, kun kunnioitettu hauta katsotaan olevan palkinto jalon elämän vaivoista ja vaaroista. Kuinka suuri osa Englannin historiaa eikö Nelson yhdistänyt noihin yksinkertaisiin sanoihin: 'Voitto tai Westminster Abbey'."

"Erittäin hyvin lausuttu, rakas isäni", vastasi Kenelm lyhyesti.

"Minä hyväksyn sinun lausuntosi Gordon'in puheesta," sanoi Sir Peter, "Se oli varsin onnistunut puhe, mutta minä en tahtoisi toistamiseen sitä kuulla. Sellaisten mielipiteiden kautta ei Nelson tullut mainioksi. Jos sellaiset mielipiteet joskus tulisi kansallisiksi, niin ei enää huudettaisi 'Voitto tai Westminster Abbey!', vaan 'Tappio ja kolme prosenttia!'"

Sir Peter, jota hänen oma tavaton vilkkautensa ja myötätuntoinen hymyily pojan hiljaisilla huulilla huvitti, alkoi nyt suoraan puhua niistä asioista, jotka painoivat hänen sydäntänsä. Gordon'in edistyminen parlamentissa, Gordon'in kosiminen, jota, sen mukaan kuin Sir Peter oli kuullut, Cecilia Travers'in isä hyväksyi, vaikka tyttö itse vielä pani vastaan, nämä hämmentyivät kummallisella tavalla Sir Peter'in ajatuksiin ja sanoihin, kun hän koetti kiihoittaa poikansa kilpailuhalua. Hän puhui niistä velvollisuuksista, joita maa määrää kansalaistensa tehtäväksi, etupäässä nuoren ja voimakkaan sukupolven, jolle tulevien sukupolvien kohtalo on uskottu; ja näihin totisiin velvollisuuksiin hän yhdisti kaikki ne sulostuttavat ja hellät yhteydet, joita englantilainen julkinen mies toivoo englantilaisesta kodista: vaimon, joka hymyilyllään lieventää huolet, ja sielun, joka jakaa sen toiveet elämässä, jonka on taisteleminen ja työtä tekeminen voidaksensa mainetta saavuttaa: näin hän kaikkeen, mitä hän puhui, yhdisti kunnianhimon ja Cecilian, ikäänkuin ne olisivat eroamattomat.

Hänen poikansa ei keskeyttänyt häntä ainoallakaan sanalla: Sir Peter ei ollut innossaan huomannut että Kenelm oli vetäytynyt syrjälle valtakadulta ja nyt pysähtynyt keskellä Westminstersiltaa, jossa hän nojasi vankkaa kaidepuuta vasten ja katseli hajamielisenä virran aaltoja, joita tähdet valaisi. Oikealla puolella oli pitkä ja komea kansan lainsäätävä palatsi, joka oli niin uusi, mutta muotoon katsoen niin perin vanha, ja sen takana näkyi kurjuuden ja rikoksen matalat ja rappeutuneet katot. Syystä nämä olivat niin lähellä kansan lainsäätävää palatsia; – sillä jokaisen kansan lainsäätäjän tulee koettaa saada selväksi tuo tärkeä kysymys, miten kansan loistoa ja siveyttä voitaisiin enentää ja miten sen kurjuutta ja rikoksia vähentää.

"Kuinka omituista se on", sanoi Kenelm, joka yhä nojasi kaidepuuta vasten, "että kaikilla matkoillani on aina juoksevan veden näkeminen ja lirinä minua viehättänyt, Mitä ajatuksia, mitä unelmia, mitä muistoja pienimmänkin puron aallot voisivat kertoa, jos eivät itse olisi niin suuria filosoofeja – tosin pinnalla hyvin raivoisia kun joku este niiden juoksua ehkäisee, mutta välinpitämättömiä kaikkeen nähden mikä tuottaa surua ja kuolemaa olennoille, jotka uneksivat ja tuntevat niiden rannoilla".

"Herra siunatkoon", sanoi Sir Peter itsekseen, "poika on vaipunut entiseen leikillisyyteensä ja alakuloisuuteensa. Hän ei ole kuullut sanaakaan siitä mitä olen puhunut. Travers on oikeassa. Hän ei tule milloinkaan toimittamaan mitään maailmassa. Miksi minä panin hänelle nimeksi Kenelm? Yhtä hyvin hänen olisin voinut panna Peteriksi". Mutta Sir Peter ei tahtonut myöntää että hänen kaunopuheisuutensa oli turhaan mennyt ja että hänen hartahin toivonsa oli määrätty raukenemaan, ja sanoi sentähden ääneen: "Sinä et ole kuullut mitä sanoin; Kenelm, sinä loukkaat minua".

"Loukkaan teitä! Teitä! älkää niin sanoko, isäni, rakas isäni. Kuunnellut teitä! Jok'ainoa sana, minkä olette lausunut, on tunkenut syvälle sydämeeni. Suokaa anteeksi joutavaa puhettani itseni kanssa, se on vaan minun tapani, vaan minun tapani, rakas isä!"

"Poika, poika", huudahti Sir Peter, "jos sinä voisit päästä noista kummallisuuksistasi, niin minä olisin hyvin kiitollinen. Mutta jos et voi, niin en kumminkaan ole pahoillani mistään mitä sinä teet. Salli minun vaan sanoa yhden asian: juoksevat vedet ovat suuresti sinua viehättäneet. Pieneen puroon liittyy muistoja, ajatuksia, unelmia entisyydestäsi. Mutta pysähdy nyt tämän mahtavan virran luona; – edessäsi on erään valtakunnan senaati, joka valtakunta on Aleksanderin valtakuntaa avarampi; takanasi on kauppatori, jonka kaupan suhteen Tyron kauppa oli vähäpätöinen. Katsele alempana noita kurjia hökkeliä – kuinka paljo siellä onkaan korjattavaa tai parannettavaa; ja ulkopuolella meidän näköpiiriämme, mutta ei kuitenkaan kaukana, on kansan Valhalla: 'Voitto tai Westminster Abbey!' Tuo pieni puro on nähnyt entisyytesi. Eikö mahtava virta tule mitään vaikuttamaan tulevaisuuteesi? Puro kertoo entisyyttäsi, eikö siis virta tule kertomaan tulevaisuuttasi? Oi, poika, poika, minä näen että uneksit vielä – ei kannata puhua sinun kanssasi. Mennään kotia."

"Minä en uneksinut, minä sanoin itselleni että on jo aika korvata vanha Kenelm uusine aatteineen uudella Kenelmillä, jolla on vanhat aatteet. Ah! kenties täytyy meidän – maksakoon se mitä tahansa – kokea elämän romanttiikiä, ennenkuin selvään huomaamme mitä on suurta sen todellisuudessa. Minä en enää voi valittaa sitä että olen vieras sukuni riennoille ja pyrinnöille. Minä olen oppinut näkemään kuinka paljon yhteistä minulla on sen kanssa. Minä olen tuntenut rakkautta; minä olen tuntenut surua."

Kenelm vaikeni silmänräpäykseksi, ainoastaan silmänräpäykseksi, sitten hän kohoitti päätänsä, joka hänen vaiti-ollessaan oli vaipunut alaspäin, ja seisoi siinä suorana ja uljaana; hänen isänsä hämmästyi nähdessänsä muutoksen hänen kasvoissansa; huulet – silmät – koko hänen ulkomuotonsa osoitti päättävää innostusta, joka oli liian vakava voidaksensa olla vaan hetken herättämää.

"Niin, niin", sanoi hän, 'Voitto tai Westminster Abbey!' Maailma on taistelukenttä, jolla karkulaiset saavat pahimpia haavoja, kun he koettavat paeta ja tukehduttaa niitä huokauksia, jotka ilmoittaisivat heidän epäkunnialliset piilopaikkansa. Se tuska, minkä taistelun tuoksinassa saadut haavat tuottavat, tuskin tuntuukaan, sillä ilo siitä, että palvellaan kunniallista asiaa, on niin suuri, ja tätä tuskaa palkitsee sitä paitsi se kunnioitus, jota jalosti saatuja arpia kohtaan osoitetaan. Minä olen valinnut. En tahdo olla karkulainen, vaan riveissä taisteleva soturi."

"Ei tule viipymään kauan aikaa ennenkuin kohoat rivien yli, poikaseni, jos pysyt vanhassa aatteessa, jota osoittaa englantilainen tunnushuuto: 'Voitto tai Westminster Abbey'!"

Näin sanoen Sir Peter kävi poikansa käsivarteen ja nojasi siihen ylpeästi; ja niin astuu Uuden Sukupolven Mies yleisille valtateille lepopaikasta sillä nykyisyyden sillalla, joka vie muistorikkaan virran yli, kohtaloita kohti, jotka ovat ulkopuolella sen näkypiirin rajaa, johon minun sukupolveni silmäin täytyy miettiväistä katsettaan rajoittaa.