Se on silminnähtävästi paljoa älykkäämpi, kuin tavalliset hevoiset. Monasti täytyy ihmetellä, kuinka taitavasti se valitsee turvallisimmat jäljet rankkain sateiden kaivamain kolojen ja kuilujen välissä tai poikkeaa tien viereen kiertämään jotain hankalaa paikkaa, jonka se hyvissä ajoin on huomannut. Vaarallisilla paikoin ja pimeässä se astuu varovasti, eikä nojau jalkaansa vastaan ennenkuin se tuntee että se on vakavalla perustalla. Se on myös kestävämpi kuin hevoinen samanpainoista kuormaakin kantaessa, vaikka se tavallisesti ei ole lehmää paljon korkeampi. Kuitenkin näkee myöskin muuliaaseja, jotka eivät paljon eroa hevoisesta, ei suuruuden eikä näönkään puolesta.
Tavallisin muuliaasi-laji on sama, jota pidetään Hispaniassakin, nimittäin ori-hevoisen ja aasintamman sekasikiö (Equus asinus hinnus), joka on enemmän aasin kalttainen ja pitkäkorvainen, vaan aasia vähän isompi ja jouhihäntäinen, vaikka lyhemmillä ja harvemmilla jouhilla, kuin hevoisella. Väriltään on se tavallisesti harmaan ruskea, vaan saattaa myös samalla tavalla vaihdella väriltään, kuin hevoinenkin. Sen tavallisimmin käytetty nimi Brasiliassa on besta. Muuli-oritta nimitetään myös machoiksi ja muuli-tammaa mula'ksi.
Myöskin tapaa paljon ori-aasin ja tamma-hevoisen sikiöitä (Equus asinus mulus), jotka ovat melkein hevoisen kalttaisia, vaan pään muodon, korvien pituuden, juurelta lyhytjouhisen hännän ja pienempäin kavioin puolesta siitä eroavia. Hevoisia (cavallos) ja aaseja (burros) käytetään ajoon vähemmin, ja niitä pidetään pääasiallisesti muuliaasien synnytystä varten. Muuliaasit ovat nimittäin yleensä hedelmättömiä, vaikka jolloinkulloin tapahtuu että nekin saavat varsoja.
Pari päivää ennen aiottua lähtöäni olin jo valinnut itselleni pienen muulin, joka minusta näytti kelvolliselta ja oli helppo ohjata. Kauppa oli jo tehty, ja hinta oli suoritettava lähtiessäni, samalla kuin maksoin asunnostanikin.
Myöhemmin tapasin pari kertaa Boa Esperancan isännän muulikauppaa koskevassa vakavassa keskustelussa emäntänsä kanssa. Se oli pieni hiljainen ja pehmytkielinen valkoverinen nuori nainen, jonka en ollut huomannut muusta välittävän kuin pienistä lapsistaan, vaan joka lopulta osoitti hyvin ymmärtävänsä myöskin brasilialaista asioitsemis-tointa. Näiden keskustelujen jälkeen näytti isäntää vaivaavan joku huolehdittava ajatus ja hänen käytöksensä minua kohtaan tuli araksi ja umpimieliseksi. Minusta näytti niinkuin jotakin olisi tekeille, joka tuntui hänestä ikävältä.
Muulini oli jo satuloittu ja satulan taakse oli sidottu ne vähät kapineet, joita olin aikonut ottaa mukaani. Talonväelle olin jättänyt kaksi laatikkoa, joissa oli kokoelmia ja muita tavaroitani.
Pyysin ja sain rätinkini. Sitä tarkastaessani, huomasin että siihen oli kirjoitettu paitse muulin hinnaksi 100,000 reissiä, vielä 25,000 reissiä satulasta. Kun pyysin isännältä selitystä, niin hän vastasi, että satula ei kuulunut kauppaan ja ettei hän voinut muulia satuloineen myödä vähemmästä.
Hetki oli hyvin valittu tähän veijausyritykseen, jonka olin tehnyt mahdolliseksi varomattomalla luottamuksellani talonväkeeni. Euroopankin useimmissa maissa, saatikka sitten Brasiliassa, joutuu matkustaja niin usein tekemisiin veijarein kanssa, että luottamus muihin kuin varsinaisesti sivistyneihin ihmisiin on varomatonta. Sangen usein saapi katua, jollei joka tilassa noudata kaikkia varovaisuuden sääntöjä.
Olin vielä keskustelussa Boa esperancan isännän kanssa muulikaupasta, kun luoksemme tuli herrantapainen Brasilialainen mies ja tiedusteli mistä oli kysymys. Isäntä vastasi että minulla oli halu ostaa muuliaasi, joka oli edessämme. Mies, jolla näkyi olevan luonnollinen taipumus kaupantekoon, sanoi silloin: "Tuo muuli on satuloituna 300,000 reissin (noin 600 markan) arvoinen. Vähemmästä hinnasta ei sitä saata myödä". Isäntä näytti nolostuneelta ja vastasi luvanneensa sen jo 125,000 reissistä, jonkajälkeen mies katosi seurastamme.
Vaikka minusta tuntui vastenmieliseltä sallia pettää itseäni, olin jo suostumaisillani tähän uuteen hintaan, kun tulin ajatelleeksi, että senkalttaiselle miehelle, kuin isäntäni näyttäytyi olevan, minun ei sopinut jättää tavaroitani säilöön, sillä mitä takeita oli minulla, ettei hän koettaisi saada niistä lunastusrahaa tai kenties kokonaan ne hävittäisi. Päätin siis ottaa itselleni mietintöaikaa ja menin Martinellin ravintolaan herra Germain'in luokse. Kerroin hänelle mitenkä minulle oli käynyt ja kysyin, luuliko hän voivani jättää tavaroitani Martinellin luokse. Hän vastasi, että "Brasilian asukkaat ovat kaikki varkaita ja pettureita". "Parempi on olla tekemisissä yhden kuin kahden varkaan kanssa". "Kun Boa esperancan isäntä jo on saanut veijata teitä muulikaupassa, niin kenties hän tyytyy siihen". "Martinelli sitävastoin ei ole vielä saanut veijata teitä laisinkaan, eikä ole luultavaa että hän jättäisi tilaisuutta käyttämättä, jos sellaista ilmaantuisi".
Myös arveli hän että koko aiottu retkeni oli vaarallinen ja ettei hän puolestaan uskaltaisi siihen ryhtyä. Minä selitin hänelle, että matkustus kyydillä on niin kallista, että minun ennemmin kannattaa joka kolmas viikko ostaa uusi muuli, kuin niitä vuokrata, ja että siis ei ollut niin vaarallista, jos muulini jonkun kerran varastettaisiinkin, eikä syrjemmällä rautatien päästä myöskään olisi vaikea saada toinen huokeaan hintaan. Mitä taas omaan turvallisuuteeni tulee, niin ei se voinut olla suuressa vaarassa matkustaessa niin rauhallisen ja leppeän väestön seassa kuin Minas Geraeksen, ja vaikka pahantekijöitä tietysti saattoi sattumalta kaikkialla kohdata, löytyi niitä kuitenkin syrjäisillä teillä vähemmin, kuin sellaisilla isommilla liikentäpaikoilla, joissa tähän saakka olin päiväkaudet yksinäni kuljeksinut tarvitsematta koskaan puolustuksekseni liikuttaa hartialtani pyssyä, jota aina kannoin muassani. Sen sijaan että olin pysähdyspaikoistani tehnyt vaelluksia eri suuntiin, saatoin yhtä helposti, vaan suuremmalla hyödyllä, tehdä ekskursioonini alati samaan suuntaan.
Ystäväni Germain ehdoitti silloin, että tekisin matkustuksen Caracan vuoristoon ja luostariin, jossa hän oli neljä kuukautta asuskellut. Hän kertoi minulle tämän seudun ihanasta luonnosta ja sen kasvullisuuden rikkaudesta, sekä selitti että vaikka matkustus sinne kyydillä vaatikin suuria kulunkeja, niin tulivat ne kuitenkin korvatuiksi senkautta että kuukausien ajan sai nauttia luostarin vieraanvaraisuutta ilman mitään maksua. Munkit siellä olivat hyväntahtoista väkeä ja jos luostarin superioorilta eli päälliköltä pyytäisin vieraanvaraisuutta, niin se mielellään myönnettäisiin minulle samoinkuin muillekin tiedemiehille, joita siellä oli käynyt. Ainoa este, joka minulla saattoi olla, päästäkseni sinne asumaan, oli siinä että en kuulunut katoliseen uskoon, vaan superioori oli valistunut mies, joka ymmärsi antaa arvoa tieteellisille harrastuksille. Kuitenkin tuli minun luonnollisesti välttää kaikkea joka saattoi loukata heidän katoolisia ennakkoluulojaan, ja jos tahdoin superioorille olla mieliksi, tuli minun käydä heidän kirkossaan joka sunnuntai. Luonnontutkijana minä luultavasti en ollut ahdasmielinen uskonnollisissa asioissa, eikä siis käynti heidän kirkossaan arvattavasti ollut minulle vastenmielinen muussa suhteessa kuin ajan uhrauksena, vaan saattoihan niin vähäistä uhrausta ottaa päällensä heidän vieraanvaraisuutensa tähden. Myös oli luultavaa, että munkit tekisivät yrityksiä minun kääntämiseen katoliseen uskoon, vaan mitenkä siinä asiassa selviäisin, se riippuisi luonnollisesti ainoastaan minusta itsestäni. Luostarissa olisi minulla edelleen monta etua tarjona. Siellä oli sangen hyvä kirjasto, joka sisälsi myöskin paljon luonnontieteellistä kirjallisuutta ja matkakertomuksia Brasiliasta. Siellä oli munkkeja, jotka tutkivat kasvi- ja eläin-tiedettä, ja joiden seura saattoi olla minulle hyödyksi. Myöskin saisin siellä ekskursiooni-kumppaniksi erään Franskalaisen dilettantin nimeltä Gounelle, joka siellä jo oli pari kuukautta asunut ja keräsi kaikkea mitä näki sekä varmaankin minun seurassani muuttuisi botanistiksi.
Lupasin miettiä ystäväni Germain'in ehdotusta sill'aikaa kuin veisin tavarani takaisin Sitioon, jossa tiesin niiden olevan hyvässä tallessa, ja otin häneltä jäähyväiset.
Palasin asuntooni ja ilmoitin Boa esparancan isännälle, ettei muulikaupasta tullut mitään. Silloin meni hän oitis rouvansa luokse kertomaan, minkä päätöksen asia oli saanut, jolloin kuulin rouvan vastaavan: "Voitimme sen kuitenkin että hänen täytyy jäädä pitemmäksi aikaa tänne asumaan". Vähän myöhemmin ilmoitin, että seuraavana aamuna matkustaisin junalla.
Aamulla 29 päivänä maaliskuuta nousin hyvissä ajoin laittamaan kapineeni kokoon, ehtiäkseni kello 9 lähtevään junaan. Viereisissä huoneissa kuulin muiden matkustajain ja myöskin isäntäväen ääniä. Menin pyytämään rätinkiäni ja odotin sitä sitten jonkun aikaa huoneessani, vaan turhaan. Menin uudestaan sitä pyytämään, vaan isäntäväkeä ei ollut enään tavattavissa. Huomasin myöskin, että ravintolan seinäkello oli siirretty tuntia jälemmäksi, kuin rautatien kello, jonka mukaan olin omani asettanut.
Mikä tarkoitus oli, saattoi helposti arvata.
Puodissa tapasin kuitenkin kirjanpitäjän, jonka käskin toimittamaan rätinkini. Hän meni etsimään isäntää ja löysi hänet yhdessä huoneessa, jossa hän piileli, vaan isäntä ei tullut esille, vaikka kuulin hänen äänen, sillä huoneiden väliseinät olivat ainoastaan laudoista, niin että helposti saattoi kuulla viereisiin huoneisiin. Tultuaan takaisin, kirjanpitäjä ryhtyi muihin toimiin, vaan rätingistä ei tullut mitään.
Aika oli jo täpärällä ja ainoastaan yksi matkustaja-juna lähti vuorokaudessa Lafayettestä, jonkavuoksi olisin täytynyt jäädä vuorokaudeksi lisää, jos olisin myöhästynyt junasta. Menin senvuoksi kirjanpitäjän luokse ja sanoin: "Nyt minä lähden. Jos tahdotte rahaa, niin laittakaa oitis rätinki". Silloin hän otti erään paperikasan alta esiin valmiin rätingin, jota silmäillessäni huomasin että siinä oli muutamia markkoja liikaa ja ettei siihen myöskään oltu otettu pienempi maksu, jonka kohta tullessani olin suorittanut.
Maksaessani jätin siis liiat pois ilman sen enemmittä mutkitta ja läksin kuljettamaan kapineitani, joita oli niin paljon että yhteen köytettyinä tuskin jaksoin niitä yhtaikaa kantaa, vaan kantajaa ei ollut missään saatavissa, vaikka talossa oli useita palvelijoita.
Kun tulin asemalle, joka saattoi olla noin 300 askeleen päässä Boa esparancan ravintolasta, oli jo niin myöhäistä etten enään ehtinyt ostaa pilettiä, vaan menin suoraa päätä junaan, laahaten muassani tavarani. En ollut vielä vaunuin sisässä, ennenkuin jo juna läksi liikkeelle. Tavattuani konduktöörin pyysin hänen toimittamaan minulle piletti ja ottamaan maksu tavaroistani, sillä myöskin tavaroista, joita oikeastaan ainoastaan vähä määrä sallittiin kuljettaa vaunuihin, otettiin eri maksu.
Kuudes luku.
Matkustus Caracan vuoristoon
"Palajaa jo". – Muulin vuokraus. – Kulkuneuvot. – Tavarain-kuljettajat. – Kahvi ja paloviina. – Camaradani. – Tasa-arvoisuus. – Ouro Brancon kylä. – Brasilialainen ateria. – Chapadas-kasvullisuus. – Ouro Preton kaupunki. – Neekeri-naiset. – Antonio Pereiran kylä. – Diamantti-huuhtomukset. – Inficionadon kylä. – Metsävyöhykkeen raja. – Campoksen ilmalaadulliset omituisuudet. – Matto Dentron kylä. – Kaunis tyttö. – Lachairran puisto.
Sitiossa järjestin kokoelmiani sekä vaihdoin kuivaa paperia kasvipaketteihini ja asetin ne laatikkoihin. Säilyttääkseni niitä hyönteisistä, ripustelin niihin vahvasti hyönteismyrkkyä.
Jo seuraavana päivänä eli 30 p. maaliskuuta matkustin junalla takaisin Lafayetteen, vieden muassani ainoastaan kaksi pussillista matka-kapineita ja paperia kasvien kuivaamista varten.
Lafayetten rautatien-asemalla näin Boa esperancan isännän ja hänen palvelijansa, ja kuulin edellisen sanovan: "Volta já! Voita já!" (Palajaa jo! Palajaa jo!). En kuitenkaan palannut heidän luoksensa, vaan otin asuntoa Martinellin ravintolassa.
Germain'in välityksellä ja melkoisen tinkimisen jälkeen sain Martinelliltä vuokratuksi kaksi muulia, sekä vielä hänen palvelijansa saattomieheksi Caracan luostariin saakka, joka oli noin kahdentoista Suomen peninkulman päässä Lafayettestä. Toinen muuleista oli itseäni varten ja toisella piti saattomieheni ratsastaa. Hänen satulaansa olivat myöskin tavarapussini sidottavat.
Muuleista ja saattomiehestä täytyi minun maksaa 50,000 reissiä (noin 100 markkaa) sekä vielä matkalla kustantaa muulien elatus ja maksaa saattomiehen ruuasta ja yökorttierista, jotka lisäkulungit nousivat tältä väliltä noin 35 markkaan. Perille päästyä oli lisäksi annettava tavanmukainen juomaraha, ei vallan pieni sekään.
Kyytimiehet, joita Brasiliassa nimitetään camaradoiksi eli tovereiksi, saavat nimittäin matkoilla melkein samat ja yhtä kalliit mukavuudet kuin isäntäkin – niin on maan tapa – ja ravintoloissa sekä yöpaikoissa otetaan heidän puolestaan myöskin sama maksu kuin isännältä. Kuitenkin ovat he tavallisesti ainoastaan palvelijoita, sillä harvemmin ne henkilöt, joilla on tapana vuokrata muuleja, itse ottavat vaivakseen saattaa kyyditettävää.
Mitään laillisesti järjestettyä kyydinpitoa ei sisemmällä maassa ole, vaan valtateiden varsilla ja kaikissa isommissa kylissä löytyy ravintolanpitäjiä tai muita yksityisiä henkilöitä, joilla kallista maksua vastaan on tapana kyydittää matkustajia.
Muutamilla paikoin Rio de Janeiron maakunnassa sekä muuallakin, varsinkin rantakaupunkien lähistössä, kuljettavat yksityiset yhtiöt matkustajia hevoisrautateillä tai omnibusvaunuilla. Paitse näillä teillä sekä rautateillä, joita löytyy varsinkin rantamaakunnissa (v. 1887 kaikkiaan 7,929 kilometriä valmiina ja 1631 tekeillä), pääsee maitse matkustamaan ainoastaan ratsastamalla.
Amazoni-virralla ja sen isoimmilla lisäjoilla löytyy säännöllinen höyryliike, vaan muista Brasilian lukuisista virroista ovat harvat ilman suurempia kanavoimistöitä laivankululle soveltuviakaan, paitse lyhyellä matkalla niiden suupuolella. Ei edes isolla Sao Francisco virrallakaan, jolle kauas Minas Geraes maakunnan sisään laitettiin höyrykulku, saatu sitä kannattamaan, varsinkin siitä syystä että muutamat virrassa olevat kosket vaativat tavarain purkamista ja kuljetusta maitse koskien ohitse, jonkavuoksi vihdoin täytyi vetää höyryt maalle. Eteläisemmillä maakunnilla on myöskin luonnollinen vesitie Argentinin tasavaltaan, jonne kulkee höyrylaivoja Parana eli Rio da Prata virtaa myöten.
Joka vuosi tuottaa kuitenkin kulkuneuvojen suhteen suuria parannuksia Brasilialle, sillä maan valistunut väki käsittää täydelleen, kuinka suuressa määrin Brasilian tulevaisuus riippuu sen kulkuneuvojen kehityksestä.
Aamulla maaliskuun 31 päivänä nousimme siis muuliemme selkään, ratsastamaan pitkin sitä leveää valtatietä (caminho da terra), joka Queluz'ista johtaa Ouro Pretoon, Minas Geraes maakunnan pääkaupunkiin. Vaikka tie on pari tai kolme syltä leveä, ei siellä kuitenkaan saata käyttää heikompia ajokaluja, kuin ne kömpelöt härkävankkurit, joita aina väliin tuli vastaamme, tavallisesti 8 tai 10 härkäparin vetäminä. Sade-ajan eli talven rankat sateet uurtaavat nimittäin tien pahanpäiväiseksi ja kaivavat siihen paikkapaikoin kuilujen kalttaisia ojia ja kuoppia, jotka pitkäksi aikaa jäävät korjaamatta eivätkä ole vaarattomia ratsastajallekaan.
Tien kunnossa pito on tosin maakuntahallinnon huolena, vaan riittäviä varoja ei ole tähän tarkoitukseen voitu saada, sillä niin harvasti asutussa ja troopillisten sateiden alaisessa maassa tuottaisi riittävä maantienvero liiallista rasitusta väestölle. Lujat härkävankkurit, joilla on kaksi yhteenliitetyistä lankuista valmistettua pyörää ja bamburuovosta palmikoitu häkki ja usein kuomikin, saattavat huonoimmallakin tiellä liikkua vahingoittumatta, kunhan vaan pysyvät pystyssä. Vaarallisia paikkoja taas kiertävät ne kulkien pitkiä matkoja tien vieressä ojien, hietatöyräiden ja puidenrunkojen yli.
Paitse karavaaneja täänkalttaisia vankkureita, jotka kovasti vinkuen liikkuvat hitaasti eteenpäin toiset tungokseen täynnä naisia ja lapsia, toiset lastattuina kauppatavaralla, tulee alinomaa vastaamme myös suuria laumoja (tropas) muuliaaseja, joilla kullakin on taakka seljässään.
Tavarain kuljettajat, niinkutsutut tropeiros, ovat melkein erityinen lukuisa kansanluokka, joka tavoiltaan ja luonteeltaan melkoisesti eroaa muista. Ne ovat enimmäkseen ruskea- tai tumma-ihoisia Mulatteja ja Mestitsejä, joiden ainoana elinkeinona on kauppatavarain kuljettaminen rantakaupungeista ja rautatienasemilta kauas sisämaahan ja päinvastoin. Muuliaasit, joiden selkään kahdenpuolen he erityiseen lastaussatulaan taitavasti kiinnittävät yhtäsuuret painot, ovat tavallisesti heidän omaisuutensa, joka tuottaa heille niin paljon että he sillä elävät ja voivat silloin tällöin ostaa uusiakin muuleja pahimmin lyöttyneiden ja vanhentuneiden sijaan. Heitä kehutaan ainakin ammatissaan täydelleen luotettaviksi ja rehellisiksi. Tavallista on kuitenkin että he myöskin omalla edesvastauksellaan kuljettavat tavaroita ja jättävät vastaavan summan panttiin omistajalle. Vaivaloisen elämän karkaisemana, on heidän luonteensa energillisempi, tylympi ja riitaisempi, kuin Brasilialaisten yleensä, joita omaisuuksia heidän kasvonsakin kuvastavat. Monasti satuin näkemään pysähdyspaikkain luona, jonne oli kerääntynyt useampia "tropoja", heidän tai heidän väkensä tappelevan keskenään tai uhkaavan toisiaan seipäillä ja miekankalttaisella teurastajaveitsellä, jota alhaisemmalla väestöllä on tapana kantaa vyössään. Melkein seinättömän katoksen eli rancho'n suojassa lepäävät he yönsä nuotion ääressä, sillaikaa kuin muulit ovat lähistössä laitumella. Kaikki ne rasitukset, joita taivasalla asuminen Brasiliassa tuottaa, ovat heidän jokapäiväisenä osanaan. Ja monasti on kuitenkin tulos tropeiron pitkästä matkasta sangen vähäinen, useasti pelkkää tappiotakin, sillä rankat sateet ja kehnot tiet voivat häneltä turmella tavaroita tai taudit ja rasitukset tappaa muuleja ja orjia.
Tropaan kuuluu tavallisesti toista eli kolmatta kymmentä muulia, joiden edellä kulkee johtaja, ja aina noin seitsemän muulin jäljessä ajaja (tocador) joko jalkaisin tai eri muulin seljässä. Kuumuuden vuoksi ovat tropeirot ja heidän orjansa tai palvelijansa riisuneet vaatteet päältään, niin että heillä on ainoastaan housut jäljellä, ja toiseen jalkaansa ovat he sitoneet kannuksen.
Silloin tällöin kohtaamme myös matkustajia, miehiä ja naisia, jotka ratsastavat niinkuin mekin muuliaasin seljässä ja päivän-varjostin kädessä suojana paahtavan auringon kuumuutta vastaan.
Ratsastaessaan tahtoo Brasilialainen näyttää niin komealta kuin hänen varansa myöntävät. Jos hän aikoo matkustaa omilla muuleillaan, valitsee hän niistä itselleen paraimman, vetää kiiltonahkaiset saappaat jalkoihinsa, pukeutuu paraihin vaatteihinsa, joita hän suojelee pölystä valkoisella pitkällä liinaisella päällystakilla, vaan jättää sen etupuolelta sen verran auki että paksut molempiin liivin taskuihin jatkenevat kultaiset kellonperät jäävät näkyviin. Hänen palvelijansa ratsastaa taempana, kantaen edessään pientä matkalaukkua, taikka on hänellä eri muuli matkakapineita varten. Ratsastimme useiden yksinäisten maatalojen eli fazendain ohitse, joista toiset olivat tien varrella ja toiset näkyivät ulompaa metsän takaa. Useissa paikoin oli tien vieressä myös kauppapuoteja (vendas), joissa myödään pääasiallisesti juoma- ja ruokatavaroita, vaan joista useissa myös voipi tilata paikkakunnan mainiota kahvia.
Joka ei ole juonut kahvia sen kotimaassa, sillä sellaiseksi on Brasiliakin luettava, ei vielä tunne mikä herkullinen juoma kahvikin saattaa olla. Pitkällä merimatkalla, Rio de Janeirosta Eurooppaan tuotaessa, kadottaa se melkoisen määrän hyvänmakuisesta aroomistaan, yhtälailla kuin teelehdetkin Kiinasta meritse kuljetettaessa. Suomessa ei mielellään juo kahvia parantelematta sen makua hyvällä kermalla, vaan Brasiliassa ei tee mieli turmella kahvin hienoa aroomia senkalttaisella sekoituksella. Päivän rasittavassa paahteessa ratsastaessa, pysähtyy mielellään vendoihin tätä virvoittavaa juomaa nauttimaan, joka maksaa ainoastaan 8 penniä kuppi.
Olin pari kertaa huomauttanut saattomiehelleni että tahdoin pysähtyä niissä vendoissa, joissa myötiin kahviakin, vaan siitä huolimatta valitsi hän pysähdyspaikoiksi niitä, joissa myötiin paljastaan agu'ardente'a eli cannaviinaa, ja vasta ankaroilla sanoilla osoitettuani tyytymyyttäni, sain hänen ottamaan huomioon minunkin makuani.
Tämä sokuriruovon mehusta valmistettu Brasilialaisten lempijuoma, jota nimitetään agu'ardenteksi, maistuu siihen tottumattoman mielestä sangen äitelältä, vaan on myös vallan helppohintaista (1 vintem eli 4 penniä isolta ryypyltä) eikä helposti päihdyttävää. Tavallisempi vielä on cachaca (kaschassa) niminen viina, jota valmistetaan raakasokurista (mascarado) eroavasta siirapista (melako), ja joka sisältää noin 18 astetta alkoholia. Se on vielä äitelämpää kuin agu'ardente, joka tavallisesti on noin 20-22 asteista, ja restilo, joka on noin 24-28 asteista ja saadaan agu'ardentea uudestaan maskin kanssa tislaamalla. Vaikka Brasilialaiset juovat paljon näitä canna-viinojaan, joiden valmistaminen tuottaakin arvokkaan lisätulon fazendeiroille, samoinkuin sen myöminen on pääelinkeinona lukuisille vendeiroille, ei Brasiliassa kuitenkaan erittäin usein näe juopuneita. Kuumuudessa ja janossa ovat nämät viinat virkistäviä ja sammuttavat hyvin janon. Terveydelle ovat ne kuitenkin, varsinkin tuoreina, vahingollisempia, kuin tavallinen paloviina. Runsaammassa määrin nautittuina ovat kaikkikin päihdyttävät juomat kuumassa ilmanalassa varsinkin vastatulleelle kovin vaarallisia, sillä ne edistävät keltakuumeen ja muiden vaarallisten kuumetautien tarttumista.
Jokaisessa vendassa, jonka luona pysähdyimme, otti camarada'ni eli saattomieheni pitemmän eli lyhemmän naukun, aina kohteliaasti ensin kysyen, enkö minä huolinut ensiksi maistaa hänen lasistaan. Vaikka luonnollisesti en koskaan siihen suostunut, voitti hän sillä kuitenkin, mitä osaksi lienee tarkoittanutkin, että minä tavallisesti maksoin hänen ryyppynsä.
Camarada'ni oli sekä ulkonäkönsä että virheittensä puolesta täydellinen tyyppi valkoisesta syntyperäisestä Brasilialaisesta, pitkä, laiha mies, veltolla ryhdillä, kelta-ihoinen ja kapeakasvoinen, ulottavilla poskipäillä, matala-otsainen, hiukan koukistuneella nenällä, – yhtä laiska, veltto ja vaativainen, kuin petollinenkin.
Vaikka nämät camaradat yleisesti ovat ainoastaan tavallisia palkollisia, vaatii maan tapa että matkustaja kohtelee heitä melkein vertaisinaan, joka seikka suuresti enentää kulunkeja matkustaessa.
Säätyeroitus perustuu nimittäin Brasiliassa vallan toisellaisille perustuksille kuin Euroopassa. Orjan ja vapaan välillä on ääretön kuilu, ja vapaassakin kansanluokassa on vielä jonkunlaista säätyeroitusta huomattavana tumma-ihoisten, joiden arvoluokkaan myöskin Indiaanit kuuluvat, ja vaalea-ihoisten välillä, johon jälkimäiseen säätyyn myöskin vaaleammat Mulatit lukevat itseään, vaikk'ei heille yksimielisesti siihen myönnetä oikeutta. Vaan sellaisesta jaosta vallassäätyläisiin ja talonpoikiin, jota kaikkialla Euroopassa, paitse kenties Schweitsissä, pidetään tarkasti voimassa, ei Brasiliassa huomaa juuri jälkeäkään. Brasilian keisarikunnassa on siinä suhteessa tasa-arvoisuuden aate vaaleassa rodussa enemmän toteutettu, kuin Euroopan vapaimmissakin maissa. Otamme esimerkin nais-väestä, joka kuitenkin kaikissa maissa on ennakkoluulojen turvana. Vaikeaa olisi Brasiliassa ajatella löytyväksi herrasväkeen kuuluvaa naista, joka yhtä vähän tai yhtä paljon koulutetun ja yhtä varakkaan naisen kanssa ei kehtaisi julkisessa paikassa näyttäytyä käsitysten, siitä syystä vaan että jälkimäinen kuuluisi talonpoikaissäätyyn. Vielä vähemmin voisi siellä tulla kysymykseen tehdä eroitusta huivipäisen ja hattupäisen naisen välillä, niinkuin esim. Suomessa.
Poikkeuksen tässä kansanluokkain tasa-arvoisuudessa tekee Brasilian aateli, joka kuitenkin on harvalukuinen ja oleksii pääasiallisesti Keisarin asuinkaupungeissa Petropoliksessa sekä Rio de Janeirossa. Vaikka aatelisarvo ei enään ole perinnöllinen, löytyy kuitenkin jonkunlainen jäännös vanhasta korkeammasta aatelista, joka huolellisesti on koettanut säilyttää puhtaana portugalilaista vertaan. Mahtavana sekä sen hallussa olevain ylhäisimpäin virkain että suuren rikkautensa kautta, on se tietänyt säilyttää itselleen sitä etusijaa, jonka perustuslaki on siltä koettanut riistää, ja kun pääasiallisesti sen jäsenten osaksi tulee myöskin se perinnötön aatelisuus, jonka Keisari voipi myöntää, on se vastoin lain tarkoitusta johonkin määrin säilynyt erityisenä säätynä yli muiden kansanluokkain.
Että myöskin eroitusta tehdään köyhän ja rikkaan välillä, on luonnollista, vaan ei sitäkään seikkaa oteta likimainkaan niin suuressa määrin huomioon kuin Euroopassa, eikä se myöskään ole perustuksena säätyjakoon. Kummastuksekseni huomasin rautatienasemilla ja ravintoloissa saman ruokapöydän ääressä asemanpäällikön ja alimman luokan konduktöörin, kauppamiehen ja hänen renkinsä, matkustajan ja hänen kyytimiehensä.
Ratsastettuamme 3 1/2 leguaa (noin 22 virstaa) jokseenkin mäkisen maiseman läpi, jossa molemmin puolin tietä enimmäkseen oli nuorta metsää, vaan paljon myöskin aukeita ahoja eli huhtaviljelyksellä raaskattua maata sekä maissipeltoja ynnä maatalojen ympärillä puutarhoja, joita kauniskukkaiset Bougainvilleat ja isot punasuojuksiset Euphorbiaceit koristivat, tulimme kaupungin tapaiseen kylään nimeltä Ouro Branco. Sen läheisyydessä on samanniminen sangen korkea vuori-harjanne, jonka nurmiset ja kallioiset rinteet jyrkkään kohoavat lakean maiseman yli.
Kylä on sangen laaja ja jokseenkin säännöllisesti rakennettu. Sen yksikerroksiset, kivijalattomat savitalot ovat rakennetut riveihin varsinkin pääkadun eli maantien varrelle, ja useimmat niistä ovat valkoiseksi maalattuja. Kylässä on myöskin tori, jonka ääressä on suurenlainen valkoinen kirkko, tavallista brasilialaista muotoa, nelikulmainen ja fasaadipää tornilla koristettu.
Ensimäisen yön vietimme puoli leguaa kylästä olevassa fazendassa, joka myöskin on ravintola sekä varustettu rancho-katoksella muulinajajia varten.
Talossa on iso kaksikerroksinen maalaamaton asuinrakennus, jonka toinen sivu jatkenee pitkäksi siiveksi. Sen yläkerroksen fasaadi on reunattu balkongilla, joka johtaa kaikkiin fasaadi-huoneisiin. Talon vieressä on korkealla aidalla ympäröity isonlainen puutarha, jossa kasvaa banaani- ja oransi-puita ynnä monenlaatuisia kyökkikasveja.
Sittenkun minulta oli kysytty, makaisinko samassa huoneessa saattomieheni kanssa, ja olin siihen vastannut kieltävästi, neuvottiin minut talon paraimpaan huoneesen, jossa oli 3 huonoa vuodetta kukin eri seinän ääressä, yksi pöytä ja pienoinen rahituoli, kaikki maalaamattomia ja kömpelösti tehtyjä, ja samoin oli itse huonekin kaikkea sievistystä vailla.
Talonväki oli lukuisa mulattiperhe, kiharatukkaisia lapsia, nuoria miehiä ja täysikasvuisia tyttäriä, joista jälkimäiset ainoastaan vilahdukselta tulivat näkyviin.
Tilattuani ehtoollista, lähdin siksi ajaksi kuin ruokaa valmistettiin katsomaan luontoa ympärilläni. Kapeassa notkossa juokseva joki eroitti talon Ouro Brancon vuoresta, jonkavuoksi en sinne saattanut päästä. Rupesin sentähden kävelemään erästä metsänpolkua, vaan kasvullisuus oli talon lähistössä yksitoikkoista, jonkavuoksi pian palasin takaisin.
Illalliseksi saimme Brasilian tavallisia ruokalajeja: lihalientä kaaliksien kanssa sekä rasvaista ruskeaa paputuuninkia, riissipuuroa ja maniok-jauhoa, joita kolmea lajia syödään leivän asemesta, paistia sekä tuoreesta että kuivatusta lihasta, ja jälkiruuaksi marmelaadeja, tehdyt myrttien heimoon kuuluvan goiaban (Psidium pomiferum) hedelmistä, sekä päälle kahvia. Kaikki muut ruokalajit paitse soppa ja jälkiruuat sekoitetaan yhteen samalle lautaselle ja sekoituksen päälle ripustellaan maniok-jauhoa. Siten ne maistuvatkin paraiten. Sellainen on Brasilialaisten ruokajärjestys yleisesti.
Syödessä pyysin olutta, ja tuotiinkin minulle puteli oikeaa Wienin kaupungissa Europassa valmistettua olutta, jonka etiketti kyljessä todisti sen väärentämättömyyttä. Isäntä vilkaisi minuun nopeasti ja valmistautui avaamaan putelia, vaan minä keskeytin häntä, kysyen:
"Mitäs tämä puteli maksaa?"
"Puolitoista tuhatta reissiä (noin 3 m.)."
"Eikös ole muuta olutta?"
"Ei.
"Viekää pois sitten. En ole ennen nähnyt olutta, joka maksaa puolitoista milreissiä.
Ylenkatseellisella silmäyksellä minuun vei hän sen pois, nähtävästi tottumattomana sellaiseen tarkkuuteen.
Pienistä asioista kuvastuu ihmisten luonne usein selvimmin. Kun tapaa ainoastaan Wienin olutta ravintolassa Brasilian sydänmaalla ja paikalla, josta oluttehdas on ainoastaan kolmen peninkulman päässä (Ouro Pretossa), niin kääntyy ajatus siihen huolettomaan ja kerskailevaan tuhlaavaisuuteen, jota matkailijat yleisesti pitävät Brasilialaisten luonteesen kuuluvana omituisuutena.
Kotimaisia oluttehtaita löytyy muutoin useissakin paikoin Brasiliassa, vaan niissä valmistettu olut ei ole verrattavaa eurooppalaisiin olviin, sillä ohra ja humalat ovat tuotavat Euroopasta, jonkavuoksi ne joko pahettuvat matkalla tai – niinkuin minulle on kerrottu – käytetään kotimaisia viljalajeja sekoituksena, joka huonontaa makua. Sangen yleisesti tuodaan sentähden Brasiliaan eurooppalaista olutta, vaikk'ei se ole soveliasta ulosvienti-tavaraa pitkille matkoille, varsinkaan kuumiin maihin, sillä kylmässäkään ei se säily monta viikkoa. Sitä myödään siellä sitten kalliimmasta hinnasta kuin viiniä.
Seuraavana aamuna oli aikomuksemme lähteä aikaiseen liikkeelle, päästäksemme hyvissä ajoin Ouro Preton kaupunkiin, vaan saattomieheni päästi aamusella toisen muulin karkaamaan ja sai sitä ajaa takaa kotiapäin hyvän matkaa, toisen muulin seljässä ratsastaen. Vasta kello 7 aamulla (1 p. huhtikuuta) pääsimme liikkeelle.
Tie kulkee ensin pitkin Ouro Branco vuoren juurta, vaan nousee sitte vuorelle, vähemmin jyrkkää metsäistä rinnettä myöten, silloin tällöin suikerrellen myöskin saviliuskakivi, itacolumiitti- ja kalkki-kallioiden välitse. Ylempänä vuorella tulimme aukeaan metsättömään tasankoon, jossa on ainoastaan mataloita mäkiä. Kasvullisuus on siellä kokonaan vaihtunut. Capadas-kasvisto eli Brasilian alpiini-kasvullisuus, joka oikeastaan kuuluu ylempään campos regiooniin, on siellä astunut metsäin ja nurmisen campoksen sijaan. Muutaman jalan korkuiset puiset liljakasvit Vellozia sukua tekevät siellä maiseman kummallisen näköiseksi, kohottaen, laihan heinän ja ruohokon yli, mustia palaneen näkösiä melkein haarattomia runkojaan, joiden latvassa isot tumman-siniset kukat loistavat tiuhan kapealehtisen lehtiruusukkeen keskellä. Velloziain Brasilialainen nimi on canella d'ema eli kamelikurjen jalka.