"Luulenpa että hän yhä vieläkin uskoi minua esemkofuksi, sillä polvensa vapisivat ankarasti, kun hän tunnusteli käsivarsiani, tullakseen vakuutetuksi, että ne oikeata lihaa olivat; mutta lopetettuaan tutkistelemisensa hän sanoi: 'Laske assegai pois, sillä ilmiannon asemesta tahdomme sinua auttaa. Minä olen pahoin tehnyt sinua vastaan, ja kostoksi olet henkeni pelastanut. Sitä ei Nkungulu ikipäivinä unhoita; hän on tästä hetkestä isänä sinulle'.
"Minä ymmärsin, että hän haasteli täydestä sydämmestään, ja suuresti olin iloissani, että olin totellut tuntoni ääntä, enkä sallinut heidän joutua leijonien saaliiksi. 'Sano mulle', hän jatkoi hetken päästä, 'mikä sinut tähän maakuntaan tuo, missä surmasi on tietty, jos ilmi joutuisit. Älä mitäkään meiltä salaa, sillä me olemme ystäviäsi'.
"'Olen aivan nääntymäisilläni nälkään ja janoon', vastasin. 'Antakaa mulle ruokaa ja juomaa, niin kerron teille kaikki'.
"Luulenpa että tämä pyyntö voimallisemmin kuin mikään muu haihdutti tuon luulon, että muka olisin joku esemkofu. Hän johdatti minut oitis muutaman läheisen sprint'in luokse ja vaimo palasi sill'aikaa kraal'iin ruokavaroja noutamaan. Silloin söin ensimmäisen laita aterian, mitä moneen päivään olin maistanut, ja kerroin oitis senjälkeen kaikki tyyni hänelle, mitäkään salaamatta.
"'Sinä olet antaunut suureen vaaraan', hän huomautti, 'sangen suureen vaaraan ja olisitpa ennen tai myöhemmin joutunut ilmi, sillä Cetewayo'lla on pitkät korvat ja pitkät käsivarret. Valkoinen neito, Enamela, ei olekaan kuninkaallisessa kraalissa, ja kuningas oli Lumba'lle aika suutuksissaan, kun kuuli että tyttö oli vangiksi otettu; Enamela on tätä nykyä Unodvengo'ssa, naisten holhottavana. Cetewayo sitävastaan on täällä, meistä viiden penikulman päässä'.
"Veli, minä vapisin, kuullessani että kuningas oli niin lähellä; mutta Nkungulu puhui edelleen: 'Tyttö on välttämättömästi kuljetettava rajalle. Sen voin minä puolestani panna helposti toimeen, sillä kuningas on suuresti äkeissään, että valkoinen neito ollenkaan hänen alueellensa joutui; soisipa hän mieluimmin, että kaikki valkoiset papit lapsineen lankoineen ajettaisiin ulos koko maasta. Tahdon sanoa hänelle, mitä henget ovat käskeneet, että nimittäin tyttö on kohta laitettava Brittiläisten luokse, ja otan hänet sitten myötäni Sirayon kraaliin saakka, joka on vähän matkan päässä Natal'ista. Sinun täytyy myöskin sille suunnalle rientää, sillä vaarallista on tänne jäädä. Sisareni Gola tässä vie sanan Sirayolle ja käskee hänen valmistaa majan valkoiselle tytölle; sinun tulee matkustaa kohta hänen jäljistään, niin että hän joka yö voi tuoda sinulle ravintoa. Kun minä olen Sirayon kraaliin päässyt, niin koetan jollakin keinoin saada sinut hänen puheillensa, ja sitten saatat valkoiselle papille sanoa, että tyttönsä on hyvissä turvissa. Mutta ole varovainen. Kaikkein kolmen meidän henkemme riippuvat siitä, ett'et itseäsi näytä'".
Tuskinpa lienee tarpeellista tämän pitemmättä jatkaa sitä tarkkaa kertomusta jok'ainoan päivän tapauksista, minkä Ula tavalliseen Kafferilais-malliin antoi. Seikkailu leijonain parissa, joka sitten johti tuohon kohtaukseen Nkungulun kanssa, oli koko jutun käännöskohta ja saattoi asian oivalliseen päätökseen, johon ei muuten ikinä olisi päästy. Miehen, joka, niin hyvin kuin kasvinveljeni, tunsi seudut, ei ollut vaikea kenenkään keksimättä seurata Golan kulkemaa suuntaa, varsinkaan kun tämä aina osoitti hänelle levähdyspaikat ja toi hänelle joka yöksi ruokaa.
Epäilemätön asia on, että Cetewayo oli sangen hämillään, kun Minna näin odottamatta hänen maahansa oli joutunut. Mutta, selvemmin puhuen, ei suinkaan mistään säälistä tyttöraukkaa kohtaan, jonka kohtalo mihinkä toiseen aikaan hyvänsä olisi ollut mitä kamalin, vaan syystä että kuningas parast'aikaa hieroi liittoa Boerien kanssa Brittiläisiä vastaan ja tiesi tämän ohessa hyvin, että Hollantilaiset hänestä tykkänään erkanisivat, jos tytölle vähintäkään pahaa tapahtuisi. Mihinkä toiseen aikaan hyvänsä olisi Lumban pieni palvelus, kun hän kauniin naisvangin toi kerallaan, otettu suosiolla vastaan; mutta nyt se joutui erittäin sopimattomaan aikaan, ja kohta sen jälkeen mainittu soturi hakattiin kuoliaaksi knob-kirreillä, tulevaiseksi varoitteeksi kaikille liian innokkaille päälliköille. Kuninkaassa asui suuri luottamus Nkungulun älyyn – sangen epäiltävää on, uskoiko hän tämän ylenluonnollista mahtia – ja kun nyt tuo viisas neuvon-antaja hänelle huomautti, että mukavinta olisi rankaisemalla osoittaa mielipahaansa Lumban palveliaisuudesta ja laittaa tyttö Natal'iin, niin kuningas oitis suostui; mutta hänen metsäläis-luonteensa ei voinut kantaa ajatusta, että vankinsa ihka vapaaksi pääsisi, ja niin hän ainoastaan puoleksi seurasi noita-pappinsa neuvoa, lähetti Minnan käskynhaltijansa Sirayon luokse ja määräsi tämän pitämään vankia kraalissaan kunniallisessa vankeudessa, kunnes hänen ja Englantilaisten väliset seikat selviäisivät. Jos rauha rikkuisi, niin olihan tyttö silloin vielä hänen käsissään; mutta jos uhkaava myrsky-ilma ajaksi väistyisi, niin voi hän silloin itsensä puhdistaa osoittamalla Lumban kuolemanrangaistusta ja sitä teko-asiaa, ett'ei hän vankiinsa ollut milloinkaan silmäänsä iskenyt.
Päästyään Sirayon kraalille, Gola sai pian tilaisuuden päästää Ulan puikahtamaan hänen asuntoonsa, missä tämä pysyi piilossa kunnes Minna Nkungulun seurassa saapui. Viimeksimainittu sitten soi Ulan hetken aikaa puhella vangin kanssa, joka silloin antoi hänelle sen kallis-arvoisen paperilippusen, minkä hän niin nopeasti oli meille tuonut. Tässä tilassa oli kasvinveljeni noita-papin neuvosta taas pukeunut Albinon eli valkoisen Tsulun valhemuotoon; niin oli täsmälleen Nomteban ennustus toteutunut.
Tämä oli ystäväni kertomuksen sisältö, joka koko laajuudessaan puhuttuna, ja kuvaamalla erikseen jokaista ateriaa, minkä hän tiellä oli syönyt, vaatisi kokonaisen nidoksen. Äärettömästi se mieltäni kevensi, sillä näin, ett'ei tällä hetkellä Minnalle mitään pahaa tapahtuisi – asia, jonka Arnold puolestaan jo jonkun aikaa sanoi tietäneensä. Kun olin kuullut pienimmätkin tiedot vangin tilasta, miltä hän näytti, mitä hän sanoi j.n.e., kysyin Ulalta, luuliko hän, että Nkungulu olisi saattanut ilmoittaa jotain Nomteba'lle. Hän kielsi ja epäili; mutta kun jälestäpäin sain kuulla, että Swatsilainen noita-akka ja Tsululais-taikuri olivat läheistä sukua, sain toisen ajatuksen asiassa.
"Olitko juuri saapunut paikalle, kun viime yönä tulit leiriimme?" kysyin.
"En. Olisin saattanut tulla jo auringon laskussa", vastasi Ula. "Nkungulu nimenomaan käski, ett'en ennen puoliyötä näyttäytyisi". Tämä tieto suuressa määrin järkäytti uskoani Nomteban ennustajakykyyn.
Kulku rajan ylitse
Kuusi viikkoa oli kulunut siitä, kuin kasvinveljeni saapui Mambaan, kuusi tuskallista, levotonta viikkoa, sillä ei tullut mitään sen enempää tietoja Minna Beidermann'ista; ja nyt Cetewayokin oli hyljännyt Ylä-asiamiehen lopullisen sovittelun, jolloin kohta päätettiin marssia Tsulujen maahan.
Tämä aika ei suinkaan meidän leirissämme laiskuudessa kulunut. Aamuhämärästä iltaan asti olimme jatkaneet Swatsilais-nostoväen harjoituksia sekä opetelleet sille sotakomennon ensimmäisiä alkeita (jos muuten tätä sanaa voi ollenkaan käyttää sotaharjoituksista, joista askelten ottaminen, neliöihin asettuminen ynnä muut sellaiset rekryyti-opastuksen alkeet aivan jäivät pois). Oli ollut aikomus varustaa musta-ihoiset liittoveljemme pyssyillä; mutta kun tätä pienessä määrässä oli koeteltu, jätettiin koko tuuma sikseen. Ei maksanut vaivaa antaa heidän käsiinsä kalliita ampuma-aseita, joita eivät ensinkään ymmärtäneet käyttää; ja niin otimme heiltä taas pois äsken antamamme pyssyt ja soturit tarttuivat, kuten ennenkin. assegoihin ja kilpiin, joita jo lapsuudesta saakka olivat oppineet käsittelemään. Sitten olimme vielä panneet kokoon kahdentuhantisen joukon Swatsien uljaimpia miehiä, ja näiden keralla valmistauimme juuri retkeilemään Pongola-virran poikki vihollisen maahan, kun saimme käskyn heittää tuuman sikseen ja marssia oikopäätä Helpmakaar'iin, missä lähemmät määräykset sitten meitä odottaisivat.
Ennen Mambasta lähtöäni oli Nomteba useamman kerran käynyt minua katsomassa. Hän näytti erityisellä suosiollisuudella minua silmäilevän, ja vakuutti joka kerta että Minna Beidermann oli hyvissä voimissa Cetewayon käskynhaltijan, Sirayon, huolenpidon alaisena. Tällainen ilmoitus oli aina tervetullut, sillä olin varma siitä että akka oli jonkinmoisessa vaihevaikutuksessa oman säätynsä jäsenien kanssa Tsulujen kesken, eikä olisi voinut minua pettämällä mitäkään voittaa. Viime kerralla, jolloin hän läsnä-olollansa minua kunnioitti, hän sai minut vähän hämmästyksiini, kun tarjosi takaisin antamani taskukellon ja pyysi sijaan kolme pulloa rommia.
"Pahat henget ovat sen noituneet", hän sanoi. "Senlaiset ihme-elävät eivät ole muiden kuin valkoisten miesten huviksi luotuja".
Minä suostuin tarjoukseen sekä annoin noita-akalle rommin lisäksi vielä päällysvaipan; ja sangen päällinpuolinen tutkimus sanoi mulle pian, miksikä tuo kunnian-arvoisa kello oli Nomteban tarkastuksen alaisena tehnyt työlakon. Se oli tottunut minun hoimessani hyvinkin karkeaan menetystapaan, mutta eihän mikään konehisto saata kestää, kun sitä joka päivä syötetään sulatetulla ihralla, kuten Nomteba oli katsonut hyväksi tehdä, ajaen jok'ikinen aamu pienen määrän rasvaa avaimenreijästä sisään, siinä varmassa vakuutuksessa, että kello muka oli nälissään. Uljaasti se kauvan aikaa taisteli tällaista luonnotonta muonaa vastaan, mutta viimeinpä se seisahtui, jolloin Nomteba, arvellen että itikka oli kuollut, antoi sen minulle takaisin yllämainittua korvausta vastaan.
En usko että liittolaisemme juuri olivat hyvillään, jättäessään oman maansa. Heidän sotatuumansa oli ollut rynnätä rajan ylitse ja sitten kohta palata takaisin omiin kraaleihinsa saalista jakamaan, jos retki onnistuisi, tai valittamaan, jos päinvastoin kävisi. Heillä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka voitosta saadaan hyötyä, tai kuinka tappio parannetaan niin, että taas liitytään yhteen ja isketään päälle toiseen kertaan. Onpa todella sangen sattuvasti verrattu Kafferilaisten sodankäyntiä Skottlannin vuori-klan'ien taisteluihin viime vuosisadan Jakobiiti-melskeissä.
Kulkumme oli pitkä ja kovin ikävä, ja sen kestäessä usea liittoveljistämme puikahti tyynesti pensaisin eikä enää sen ko'ommin naamaansa näyttänyt; mutta enin osa kuitenkin pysyi hyvin yhdessä, ja tammik. 6 p. (1879) saavuimme Helpmakaar'iin, jossa tapasimme melkoisen voiman jo ko'olla.
Minulle oli tämä kulku eteläänkäsin hyvin mieleen, koska se puhalsi yhä enemmän vireille palavimpia toiveitani; sillä jos tältä kulmalta marssittaisiin Tsulujen maahan, niin olisi Sirayon kraali ensimmäisiä varustuksia, joiden kimppuun tulisi käytäväksi, ja siellähän oli Minna vankina. Nyt sain olla yhtenä niitä voimia, jotka hänen pelastuksekseen olivat liikkeellä, ja kun en ollut suostunut mihinkään vakinaiseen soturi-virkaan, olin tilaisuudessa uhraamaan kaiken kykyni häntä vapauttaakseni. Vaikka mielelläni halusin voimaini takaa olla hallitukselle avullisena, en kuitenkaan sen kauvemmaksi ollut suostunut ajamaan asioita Swatsilais-kuninkaan kanssa ja pitämään ylijohtoa Mamban laager'issa, kuin että taitavia päällikkö-kykyjä ehtisi saapua miehiäni harjoittelemaan sekä muuttamaan ne metsäläisistä säännölliseksi sotaväeksi. Nykyinen asemani oli, tarkalleen määräten, siviilimiehen paikka, jossa toivoin olevani hyödyksi, joko tulkkina tai jonakin muuna, sen mukaan kuin tuttavuuteni maan-asukasten kanssa tekisi minulle huokeaksi toimittaa. En ollut sidottu mihinkään säännölliseen rykmenttiin tai joukkokuntaan, olin vaan irtaimesti asettunut nostokkaiden riveihin, otin selvän heidän arveluistaan, pidin huolta ett'ei heidän ennakkoluulojansa tarpeettomasti haavoitettu, ilmoitin heidän tarpeensa komentavalle upsierille, lyhyesti: toimitin yhdessä kaikenkarvaisia asioita. Sangen ymmälle joutuisin, jos mua käskettäisiin tarkalleen määrittelemään ja nimittämään virkani, mutta Taistelukykyinen Maan-asukasten Asiamies vastaisi kentiesi tyystimmin asiaa. Tehtäväni oli yksi noita omituisia, joita siirtolaissota maan-asukasten kanssa aina tuopi mukanaan; omat maamieheni katsoivat aina minuun, kun halusivat saada käskynsä musta-ihoisten tiedoksi, ja nämät taas puolestaan pitivät minua puhetorvenaan, vieläpä lisäksi, jollain salamyhäisellä tavalla, suojelijanaan. Kasvinveljeni oli mulle yht'aikaa palvelijana, ajutanttina ja seurakumppalina. Olin koettanut saada häntä voittamaan inhonsa ratsastamista vastaan, mutta aivan turhaan; hän kulki kuin kulkikin aina vaan jalkaisin, ja oli näin vaikeudetta seuraava minua mitä pisimmille, vaivalloisimmille tiedustusretkille.
Kun asemani oli tällainen – sillä jo kauvan sitten olin heittänyt päällikkötoimeni Mambassa – niin on helposti arvattava, kuinka suurella ilolla tervehdin sellaista sotaliikettä, mikä veisi minut nyrkin iskemän päähän siitä metsäläisestä, joka Minna Beidermann'ia piti vankinaan; ja kun näin soturien liikettä ja metelistä levottomuutta Helpmakaar'issa, en voinut muuta kuin luottamuksella toivoa, että lapsiraukan pelastus nyt pian oli koituva.
Mustain urhojemme ilo, hämmästys ja ihastus, kun säännöllistä sotaväkeä saivat nähdä, oli näkö, joka vaivansa maksoi. Heidän suunsa aukenivat ihmetyksestä, kunnes takaraiva näytti olevan todellisessa vaarassa pudota pois, ja sanat "Vou, vou" kaikuivat heidän huuliltaan jos jossakin ääniväreessä, kummastuksen huudosta alkain aina hurjaan ihastukseen saakka. Varsinkin oli tykistö tyhjentymätön ilon lähde, ja saipa toisinaan nähdä, kuinka joku roteva metsäläinen salavihkaa lähestyi kanuunaa sekä ojensi tumman käsivartensa tunnustaaksensa sitä, mutta tempasi nopeasti sormensa takaisin samassa kuin ne kylmään rautaan koskivat, ja kasvoissaan kuvastui silloin samallainen pelvon ja ilon sekainen vivahdus, kuin tavallisesti huomataan pelokkaan lapsen muodossa, joka ensikertaa painaa mummonsa nuuskarasian kannen auki lentämään.
Miehet saivat hetikohta ylleen kuluneita paitoja, kelvottomia punaisia lakkeja ynnä muuta koreutta, joihin puettuina he komeilivat äärettömällä pöyhkeydellä, vähääkään huomaamatta, kuinka paljon tuollaiset lisäkorut pilasivat heidän synnynnäistä ulkomuotoaan. Nämät ihmiset, niinkuin kaikkikin kesyttömät kansakunnat, ihastuvat lapsellisesti jokaisesta koristuksesta, jonka luulevat heidän ulkomuotoansa ylentävän.
Tammikuun 9: nnen päivän aamuna tarjosi Helpmakaar'in pieni varustusväestö vilkkaan näön. Teltit, jotka koko tienoon olivat kirjanneet, pantiin kokoon ja työnnettiin kuormavankkureihin, jotka pitkäin härkäryhmäin vetäminä hiljalleen vierivät Rodes Drift'iä kohden, noin kahdentoista penikulman päässä olevaan paikkaan; sillä tältä kohdalta oli kulkeminen Puhveli-virran poikki Tsulujen maahan. Tie oli, kaikesta vaivannäöstä huolimatta, jota sen korjaamiseksi oli tuhlattu, sangen kehnossa kunnossa, ja kovat rankkasateet olivat äskettäin huuhtoneet pois irtaimen saven sekä jättäneet korkeita multapenkereitä ynnä syviä raitioita, joihin usea noita raskaita vankkureja istui kiinni tahi vajosi, niin ajaksi hidastuttaen takana seuraavain vaunujen kulkua. Mutta miehissä vallitsi perinpohjin hilpeä mielentila, mikä teki kaikki pienet kiusat huokeiksi kantaa; päivänlaskussa saavuttiin Puhveli-virran äyräille ja Tsulujen maa levisi silmäimme eteen. Juuri jalkaimme juuressa aaltoili tuo leveä, pyörteinen virta, jonka laineet täytyi voittaa, ennenkuin muiden vihollisten kimppuun päästäisiin, eikä ollut suinkaan mikään vähäinen vaikeus kulkea yli tällaisen väkevän kymin, juuri urhokkaan vihollisen milt'ei silmäin alla.
Seuraavana aamuna kenraali seurueineen tuli paikalle, ja maan-asukkaista ko'ottu nostoväki kutsuttiin hänen tarkastettavakseen. Kullekin joukkokunnalle päällikkö lausui tulkin kautta muutamia sanoja, ankarasti käskien säästämään avuttomia ja haavoitettuja, sekä muistuttaen heille, että sen valtijaan, jonka lippua nyt palvelivat, oli tapana lieventää sodan julmuutta lempeydellä ja ihmisyydellä. Mieheni oivalsivat asian sangen hyvin, vaikka muutamat heidän arvelunsa kuuluivat jotenkin kummallisilta. Hajalle päästyään he kokoontuivat ympärilleni ja kysyivät, oliko oikein totta ett'ei ollut aikomus kyliä polttaa ja teurastaa asukkaita.
"On kuin onkin ihan totta", vastasin. "Englantilaiset ottavat vankeja ja pitävät petturin työnä surmata ihmisiä, jotka ovat antauneet".
"Vou, vou! Ihmeellistä! kummallista!" kuului joka taholta, ikäänkuin olisi aate ollut aivan uusi.
"Mutta syöväthän vangit paljon lihaa, joka sotureille paljo voimia lisäisi", arveli muuan verenjanoinen soturivanhus; ja vaikka lupasivat totella, oli tänlaatuinen sodankäynti silminnähtävästi enimmille täydellinen arvoitus.
Olin juuri levolle menemäisilläni, kun luokseni saapui sana, että minua tarvittiin tutkimaan erästä aseistettua Tsululais-soturia, jonka muutamat nostokkaistamme olivat kiinni kaapanneet vähän matkaa siitä paikasta, mistä virran yli oli kulkeminen. Hän oli jalonnäköinen metsäläinen, joka pelvottomasti kysymyksiimme vastatessaan meitä suoraan silmiin katseli, vaikka epäilemättä piti tiettynä asiana, että tutkinnon loputtua assegain pisto päästäisi hänet elämästä. Häneltä saimme kuulla että Sirayo oli poissa kuninkaan kraalissa, mutta että hänen poikansa olivat päättäneet kulkuamme ehkäistä. "Ja sen he tekevätkin", lisäsi tuo reipas soturi ylpeästi. "He ovat vannoneet olla maitoa maistamatta, kunnes ovat valkoiset miehet saaneet niellyiksi. He viruttavat keihäänsä teidän veressänne. Tappakaa nyt jos mielenne tekee". Ja hän kohotti paljaan rintansa ulospäin, surma-iskua saadakseen.
Sanoin hänelle, ett'ei häntä vastaan mitäkään pahaa ollut aikeissa; olihan vaan tarkoituksemme pitää hän luonamme, kunnes sota olisi päättynyt, eikä hänen tullut ensinkään turvallisuudestaan olla peloissansa. Poskensa kävivät tummiksi tätä kuullessaan ja rohkeasti hän sanoi: "onko Bube20 vaimo taikka lapsi, koska noin halveksien häntä kohtelette?" Kun selitin, ett'ei milloinkaan ollut tapamme vankeja surmata, näytti hän joutuvan hämille ja tyytyi nyt filosofin kylmäkiskoisuudella vankeuteensa.
Tiedot, joita hältä saimme, eivät suuri-arvoisia olleet; ja kun yritin häneltä urkkia jotain Sirayon linnoituksen puolustuslaitoksista, niin ilmoitti hän paljo sellaista, jonka helposti huomasin olevan valhetta. Mutta en kumminkaan heittänyt kaikkea toivoa saada hänen suustaan kuulla, oliko Minna vielä siellä, ja tätä tarkoitusta varten laitoin Ulan vankia hänen säilytyspaikkaansa tervehtimään. Tuuma oli oivallinen, sillä kasvinveljeni osasi saada puheliaaksi nuoren soturin, joka silloin ilmaisi että tyttö oli usean muun naisen kanssa piiloitettu muutamaan läheiseen vuorenluolaan, ollakseen vaarasta vapaa, jos taisteluun tulisi käytäväksi.
Nämät olivat mulle hyviä uutisia, koska pelkäsin että tappiostaan hurjistuneet metsäläiset tappaisivat avuttomat vankinsa. Nytpä hän oli jokaiselta harhailevalta luodilta suojassa; ja todella huono onni olisi, ell'ei meidän, Ulan tarkan paikkaintuntemisen avulla, onnistuisi saada selkoa hänen piilopaikastaan. Täksi yöksi laskeuin kovalle vuoteelleni köykäisemmällä sydämmellä, kuin mitä moneen viikkoon olin tuntenut.
Kello kolmen ja neljän vaiheella seuraavana aamuna leiri oli jalkeilla – sodan ensi näytöksen esirippu oli nousemaisillaan. Kurkistin ulos telttani oviaukosta ja havaitsin että virran kohta oli taajaan usvaan peittynyt, joka verhosi vastapäätä olevan rannikon tykkönään näkyvistäni. Tämäpä, itsekseni arvelin, on viholliselle suotuisa asianhaara, ja kun rannalle päästyäni näin venhelautan jo hiljakseen uivan Tsulujen rannikkoa kohden, odotin vaan joka hetki saavani kuulla Sirayon soturien kiljunaa, tai nähdä parven assegaita lentävän joukkoihin, jotka venhelautalla olivat ko'olla. Mutta tämän käyrä sokka läheni kenenkään estämättä rantaa ja näin, kuinka ensimmäinen mies hyppäsi aivan eheänä rannalle. Ei siis ollutkaan vihollisen tarkoitus vastustaa pääsöä joen poikki.
Lauttaamiskeinot olivat jotenkin köyhät, ainoastaan äskenmainittu venhelautta, sitten toinen hirsilautta, jonka mukana olevat insinöörit olivat rakentaneet, sekä vihdoin vanha venherämä, mikä korkeintainsa tusinan miehiä kannatti. Näitä lauttavärkkiä ei airoilla eikä seipäillä kuljetettu, vaan hinattiin rannasta toiseen köysien avulla, niin että toimeen sangen vähän aikaa kului. Ratsumiehet ynnä suurin osa nostokkaista kulkivat kaalaamalla joen poikki, jossa virran rajuuden takia oli aika vastus pitää jalkojansa vakavina. Useat hevoset virran pyörre lakaisi mukanaan, mutta ei kumminkaan yhtään henkeä mennyt hukkaan, ja kello 7 aikaan koko armeija, päästyään aivan vahingotta leveän ja rajun virran poikki, oli kunnollisesti Tsulujen maalla.
Vieläkin sama usva lepäsi raskaasti yli seudun, eikä nousevan auringon onnistunut läpäistä sen paksua, harmaata vaippaa. Olimme nyt teillä varustettuin maiden ulkopuolella ja sakeassa sumussa oli hyvinkin vaikea eroittaa tuota mitätöntä polkua; mutta kärsivällisellä etsinnällä sen vihdoin tapasimme ja kulku alkoi niin että joukko ratsuväkeä kummallakin puolen päätti armeijamme.
"Tämä sumu on hyvin kiusallinen", huomautin Ulalle, joka tavallisuuden mukaan astui ratsuni rinnalla.
"Ja vielä monta tuntia se kestää", hän vastasi. "Miksikä emme sitä hyväksemme käytä, tunkeaksemme sisämaahan, kiertääksemme Ingnutu-kukkulan ympäri ja niin takaapäin tullaksemme vuorenluolille? Minä tunnen paikat perinpohjin ja takaan että perille pääsemme vihollisen äkkäämättä, jonka koko huomio on kiinni armeijan liikuntoja tarkastamassa. Niin saatamme Enamelan vapauttaa, ennenkuin itse rynnäkkö alkaakaan".
Aatos oli ihmeellisen sukkela ja täydellisessä sopusoinnussa omain harrastusteni kanssa. "Kuinka monta miestä tarvitsemme?" kysyin hätäisesti. "Ehkä sata riittää?"
"Kymmenen on paljoa parempi", vastasi Ula. Pienempi joukko pääsee pikemmin huomaamatta perille. Viidessä minuutissa saatan valita joitakuita kelpo soturia; mutta meidän täytyy oitis lähteä".
"Hanki sitten miehet", sanoin, "ja odota mua täällä".
Minä riensin asianomaisen komennonpitäjän luokse ja esitin pyyntöni päästä muutamien seuralaisten keralla vakoiluretkelle.
"En saata sinulle lupaa antaa, Wille", Allingham vastasi, "mutta älköön se sinua estäkö. Minä ratsastan vähäisen edelle, ja jos palatessani teitä ei enää ole, niin enpä suinkaan ai'o poissa-olostanne melua nostaa. Hyvästi; ja Jumala sinua, vanha veikko, siunatkoon. Tiedän kyllä hyvin, ketä etsit". Ja hän iski kannukset ratsunsa kupeisin sekä karautti tiehensä.
Tämä pieni valmistus oli vaan muutamia minuuteja kestänyt, joiden myöskin huomasin kasvinveljelleni riittäneen ko'olle saadakseen joitakuita kaltaisiansa sotureita, – Tsuluja, jotka synnyinmaastansa olivat karkoitetut ja paenneet Brittiläiselle maalle, suojaan omalta tirannilliselta ruhtinaaltaan. Jos olisin tarvinnut tuhannen vapaehtoista retkeäni varten, niin olisin ne vaikeudetta saanut, sillä juuri tällainen yksityisseikkailu vastasi musta-ihoisten liittoveljiemme taipumuksia. Itsekukin oli näin enemmän riippumaton ja mahdollisuus saada ryöstösaalista paljoa suurempi, jota viimeksimainittu seikka, se olkoon sanottu, on yksi Kafferilais-rodun valtavimpia haluja.
Jättäen muun retkikunnan edelleen marssimaan, pujahdimme kenenkään huomaamatta pensastoon ja olimme pian näkymättömissä sumuvaipan takana, vaikka tosin tuon tuostakin kajahti ruoskan läimäys tahi kaukainen hevosen hirnunta, joka meitä muistutti kiiruhtamaan, ennenkuin usvariippu ehtisi kohota ylös. Puolen tunnin joutuisa kulku suorakulmaiseen suuntaan kohden Puhveli-virran juoksua saatti meidät tiheikön hiljaisuuteen, jossa ei mikään sota-ääni erämaan rauhaa häirinnyt; ja erään kapean joen äyräille päästyämme kasvinveljeni, joka oppaana oli, pysähtyi ja me pidimme jonkinmoisen valmistavan neuvottelun, saadaksemme selviksi tuumiamme. Useimmat seuralaisistani tunsivat hyvin Ingnutu-kukkulan seudut, ja heidän neuvostaan nyt päätettiin kiertää vuoren taakse, nousta sen harjulla olevalle tasangolle ja sitten kulkea sen äkkijyrkän syvänteen vieritse, minkä juureen oli muodostunut sarja luolia eli onkaloita, joista jossakussa suurella syyllä arvasimme Minna Beidermann'in vankina olevan. Tällä kulmalla ei varmaankaan vartioita olisi varominen, sillä kallion kärki, joka tuimana kohoili onkaloiden sekä tuon varustetun kraalin ylitse, oli melkein kohtisuoraan suuntaan jyrkkä, niin että vikevä ainoastaan jotain vuohipolkua saattoi ylös kiivetä; mutta tämän polun oli Gola neuvonut kasvinveljelleni, ja päätimme nyt tätä myöten astua alas joko aamun pimeässä tahi silloin kuin Tsululaiset olisivat liian tulisissa tauloissa Englantilaisten päärynnäkön kautta, että eivät meidän liikuntojamme huomaisi. Minulla oli täysi luottamus kasvinveljeni taitoon, ja näin että hänkin puolestaan hehkui halusta itse saada vangin vapautetuksi; enkä siis laskenut minkäänlaisia vastaväitöksiä niille tuumille, joihin hän seutuihin tutustuneiden maamiestensä suostumuksella katsoi parhaaksi ryhtyä. Pidin viisaimpana heittää asian kokonaan heidän hoimeensa, ja loppu osoittikin että tässä kohden tein oikein. Tässä sopii mainita, että kuljin jalkaisin sekä olin ratsuni jättänyt pääjoukkoon. Hevosen seljässä olisin ollut esine, minkä tarkkasilmäiset vihollisemme auttamattomasti olisivat keksineet, ja sitäpaitsi, eihän yksikään vuohta kömpelömpi eläin olisi voinut liikkua sellaisessa maakunnassa, johon juuri olimme tulemaisillamme.
Kun tulevaiset aikeemme olivat selvillä, aloitimme taas astuntamme, liikkuen suurimmalla varovaisuudella eteenpäin, sillä sumu alkoi vähittäin hälvetä auringon voimallisten säteiden läpäisemänä ja levitteli seutu seudulta silmäimme eteen sen ihanan, vaikka nähtävästi asumattoman maakunnan, joka meitä kaikkialla ympäröitsi. Ula opasti meitä erämaan halki, huolellisesti vältellen noita pieniä viljelykaistaleita, jotka tuontuostakin, pienien välimatkojen päässä kirjasivat aaltoilevaa tienoota. Ainakin sadan kyynärän päässä edellämme hän käärmeen liukkaudella luikersi okaisen pensaston läpitse, aina hiljaa huudahtaen, jos tie oli vaaraton, jonka jälkeen uudelleen kuljettiin samaan tapaan eteenpäin. Minulle oli toimi mitä vaivaloisinta, vaikka seurakumppalini, joita ei mikään vaatteen ylenpalttisuus haitannut, helpolla itsensä suorivat. Töykeä, okainen pensaikko repi pukuni rääpäleiksi, raateli ihoani sekä useammin kuin yhdesti piti minut kirventelevään syleilykseensä suljettuna, kunnes joku sotureista apuun ennätti.
Niin matkasimme monta tuntia, saavuimme vihdoin noille hajalla oleville kallionkatkelmille, joista Ingnutu-harju alkoi ja nä'imme tuon punertavan vuorenharjan ylpeänä kohottavan päätänsä ylitsemme. Äkkiäpä Ula nosti kättään varoitukseksi ja me vaivuimme hievahtamattomiksi pensastoon, jonka jälkeen oitis huomasimme kaksi naista kulkemassa meitä kohden, maito-astiat päidensä päällä. Omituisen sattuman vaikuttamina he pysähtyivät muutaman kyynärän päähän siitä paikasta missä piiloilimme, ja laskettuaan kannettavansa muutamalle kallionlohkareelle alkoivat vilkkaasti keskustella Brittiläisten päällekarkauksesta, jos nimittäin sanan merkitystä häväisemättä voi keskusteluksi nimittää sitä keskeymätöntä sanatulvaa, joka yht'aikaa kummankin naisen suusta kuohui.
Olimme ylenmäärin uupuneet, nälissämme ja janoissamme. Kiusata meitä kahta täyttä maito-astiaa näyttelemällä oli enemmän kuin mitä ihmisluonto jaksoi kestää. Niin juuri ajattelin, kun aivan lähelläni kuului syvä ja ankara karjaus niin luonnollisena ja uhkaavana, että ehdottomasti kyyristyin pensaan juureen, jonka takana olin piilossa, ja kauhistuneena tuijotin olkani ylitse, luullen kiukkuisen pantterin karanneen jonkun onnettoman seuralaiseni päälle. Mutta metsäkissan silmäin sijasta huomasinkin soturin, jonka koko muoto säteili hillittyä tyytyväisyyttä, kun hän uudelleen päästi tuon kamalan äänen voimallisen rintansa pohjasta sekä samalla kohotti kilpensä reunalla pienen kaistaleen pantterinnahkaista vyötänsä, jonka hän hiljaa oli kupeiltaan päästänyt. Molemmat naiset seisoivat hetken kauhistuksesta kivettyneinä; mutta nahan nähdessään he surkeasti huudellen juoksivat tiehensä; me kuulimme heidän äänensä heikkenevän ja kuolevan kaukaisuuteen, kun he huimaa pakoaan lähintä kraalia kohden jatkoivat. En suinkaan tiedä, lienevätkö maitosankojansa hakemaan palanneet; mutta jos niin tekivät, niin mahtoivatpa kovin ihmetellä pantterin erinomaista ahnautta maidolle, sillä pohjia myöten tyhjensimme heidän astiansa, ennenkuin etemmä läksimme.
Nyt aloimme nousta Ingnutu-kukkulan rinnettä myöten, jonka pinta oli täyteen kylvetty suuria kiviharkkoja ynnä sakeita pensassaaria, ja kun kesken kulkuamme pimeys meidät saavutti, kävi tiemme sen kautta vielä toista vertaa vaivalloisemmaksi. Täälläpä karjan ammunta sattui korviimme, ja tämä ääni miltei ajanut koko hankettamme haaksirikkoon. Ryömien pimeässä eteenpäin yksi sotureista huomasi pienen karjalauman, jota ainoastaan puolen tusinan paikka miehiä paimensi; ja nytpä oli koko seuran yksimielinen toivo saada karja käsiinsä.
"Ettehän millään saa heitä pois ajetuiksi", koetin todistaa, "sillä jok'ainoa Tsululainen koko maassa on valveilla; pian teidät ylivoima saavuttaa ja hakkaa palasiin. Heittäkää mieletön tuumanne ja käykää eteenkäsin. Vapaasti suostun teille yhtä monta nautaa antamaan, kun tehtävänne on tehty, ja niin vältätte suuren vaaran, mihin hullu aikeenne teidät on saattava".
Mutta tuolla ammovalla laumalla oli vastustamaton lumous seuralaisiini, ja sanani kaikuivat kuuroihin korviin, vaikka Ula kyllä voimiensa takaa minua säesteli.
"Voimmehan äkkiarvaamatta paimenten kimppuun karata ja tappaa joka miehen", väitti pää-yllyttäjä; "voimme ajaa karjan johonkin turvalliseen paikkaan ja taas yhtyä teihin vuoren kukkulalla, ennenkuin määrätty hetki lyö".
Olin aivan epätoivoissani, koska selvästi nä'in, että koko yritys näin oli hukkaantuva; mutta kunnon Kafferilaisemme on luonnostaan karjanvaras; se on hänen sydämmyksiinsä kiinni kasvettunut, eikä uhkauksista enempi kuin todistuksista ja järkevistä puheistakaan mitään hyötyä ollut. "Henget ovat karjan tiellemme tuoneet ja meidän täytyy se omaksemme saada", kuului vastustamaton vastaus, joka minua joka miehen suusta kohtasi.