Paul avasi sisemmän oven, ja näkyviin tuli seurusteluhuone tai salonki – hyvin pieni mutta mielestäni hyvin soma. Sen hienoissa seinissä oli punertavat paperit, lattia oli vahattu ja keskellä oli kirkas nelikulmainen matto; pieni pyöreä pöytä oli yhtä kiiltävä kuin peili takan yläpuolella; siellä oli pieni sohva ja pieni kaappi, jonka puoliavoimesta punaisella silkillä päällystetystä ovesta näkyi porsliineja hyllyillä; siellä oli ranskalainen kello ja lamppu; siellä oli kiinalaisia porsliinikoristeita. Ison ikkunasyvennyksen täytti vihreä teline, jolla oli kolme vihreätä kukkaruukkua, jokaisessa kaunis heleä kukka; eräässä nurkassa näkyi pieni marmorilevyinen pöytä, pöydällä ompelulipas ja lasi jossa oli orvokkeja vedessä. Ikkuna oli auki, raikas ulkoilman henkäys tuntui läpi huoneen, ja suloiset orvokit tuoksuivat.
"Sievä, sievä paikka!" sanoin minä. Paul hymyili nähdessään mielihyväni.
"Pitääkö meidän istua tähän odottamaan?" kysyin kuiskaten, hieman peläten syvää hiljaisuutta, joka vallitsi kaikkialla.
"Kurkistamme ensin pariin muuhunkin nurkkaan tässä pähkinänkuoressa", hän vastasi.
"Uskallatteko vapaasti liikkua läpi koko talon?" kysyin.
"Uskallan", hän vastasi levollisesti.
Hän ohjasi kulkua. Minulle näytettiin pieni keittiö, jossa oli pieni liesi ja uuni, muutamia kirkkaita kupariastioita, kaksi tuolia ja pöytä. Pieni astiakaappi sisälsi vähäisen mutta riittävän fajanssikaluston.
"Salongissa on kiinalainen kahvikalusto", sanoi Paul kun katselin kuutta vihreän- ja valkoisenkirjavaa lautasta, neljää vatia, kuppeja ja ruukkuja.
Minut johdettiin kapeita mutta siistejä portaita yläkertaan, minun sallittiin vilkaista kahteen kauniiseen makuuhuoneeseen; lopuksi minut vietiin takaisin alas, ja me pysähdyimme hieman kursaillen oven eteen, joka oli isompi kuin jo avaamamme.
Ottaen toisen avaimen taskustaan Emanuel sovitti sen tämän oven lukkoon. Hän avasi ja työnsi minut taas edellään.
"Kas tässä!" hän huudahti.
Huomasin olevani aika suuressa huoneessa, joka oli huolitellun siisti, vaikka alaston verrattuna niihin, jotka tähän saakka olin nähnyt. Puhtaiksi pestyt lattialaudat olivat ilman mattoja, huoneessa oli kaksi riviä vihreitä penkkejä ja pulpetteja, keskellä käytävä joka päättyi korokkeeseen, opettajantuoliin ja pöytään, ja niiden takana oli musta taulu. Seinässä riippui kaksi karttaa, ikkunoilla kukki pari elinvoimaista kasvia; lyhyesti sanoen tämä oli koulusali pienoiskoossa – täydellinen, siisti, hauska.
"Onko tämä siis koulu?" minä sanoin. "Kuka sitä pitää? En ole koskaan kuullut että tässä kaupunginosassa olisi mitään oppilaitosta."
"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa jaettavaksenne muutamia ohjelmia erään ystäväni hyväksi?" kysyi hän, otti lievetakkinsa taskusta pari kääröä mainittuja asiakirjoja ja pani ne käteeni. Minä katsoin, minä luin – selvin kirjaimin painettuna:
"_Externat de demoiselles. Numéro 7. Faubourg Clotilde. Directrice, Mademoiselle Lucy Snowe."
124
124
Tyttökoulu, ulko-oppilaitos, Faubourg Clotilde 7. Johtajatar, neiti Lucy Snowe.
Ja mitä minä sanoin herra Paul Emanuelille?
Muutamia elämämme hetkiä on aina vaikea palauttaa mieleen. Muutamat seikat, ratkaisevat kohtaukset, muutamat tunteet, ilot ja ihmetykset näyttävät muistellessa sekavilta ja hämmennyttäviltä, epäselviltä kuin vinhaan kiertävä pyörä.
En voi muistaa tätä selvitystä, seuraavien kymmenen minuutin sanoja ja ajatuksia enempää kuin aikaisimpien elinvuosieni kokemuksia, ja kuitenkin ensimmäinen selvä kohta on tietoisuus siitä että puhuin hyvin nopeasti, toistaen yhä uudelleen:
"Teittekö te tämän, herra Paul? Onko tämä teidän talonne? Tekö olette kalustanut sen? Tekö painatitte nämä paperit? Tarkoitatteko minua? Olenko minä johtajatar? Onko olemassa toinen Lucy Snowe? Kertokaa kaikki, sanokaa jotakin!"
Mutta hän ei tahtonut puhua. Hänen äänetön mielihyvänsä, naurava alaspäin kääntynyt katseensa, hänen asentonsa ovat vieläkin silmieni edessä.
"Kuinka tämä on? Minun täytyy tietää kaikki –
kaikki"
, huusin.
Paperikäärö putosi lattialle. Hän oli ojentanut kätensä ja minä olin tarttunut siihen, unohtanut kaiken muun.
"Ah, te sanoitte että olin unohtanut teidät kaikkina näinä väsymyksen päivinä", hän sanoi. "Vanha Emanuel parka! Siinä kiitos minkä hän saa siitä että on kolmen kuolettavan viikon ajan juossut maalarilta verhoilijalle, puusepältä pesumuijalle. Lucy ja Lucyn maja, siinä hänen päänsä ainoat ajatukset!"
Minä tuskin tiesin mitä tehdä. Hyväilin ensin hänen hihansuunsa pehmeätä samettia, sitten kättä jota se ympäröi. Hänen huolenpitonsa, hänen hyvyytensä, hänen äänetön, väkevä, todellinen hyvyytensä ne kokonaan valtasivat minut todistetulla olemassaolollaan. Vakuutus hänen uhrautuvasta huolenpidostaan välähti eteeni kuin valo taivaasta, hänen – minä uskallan sanoa sen – hänen rakastava hellä katseensa järkytti minua nyt kuvaamattomasi! Kesken kaiken pakotin itseäni katsomaan käytännölliseen puoleen.
"Mutta vaiva", huudahdin, "ja rahanmeno! Oliko teillä rahaa, Paul?"
"Yllinkyllin rahaa", sanoi hän sydämellisesti. "Laaja opetustoimintani on tuottanut minulle sievoisen summan, ja osalla siitä päätin kustantaa itselleni runsaimman kestityksen mitä koskaan
olen
saanut tai
tulen
saamaan. Minä pidän tällaisesta. Olen tätä hetkeä odottanut yöt päivät viime aikoina. En tahtonut tulla lähellenne, koska en tahtonut maistaa sitä ennakolta. Vaiteliaisuus ei ole minun hyveitäni eikä paheitani. Jos olisin antautunut teidän valtaanne ja te olisitte ruvennut tekemään kysymyksiä katsein ja sanoin – Missä olette ollut, herra Paul? Mitä olette tehnyt? Mikä salaisuus teillä on? – olisi ensimmäinen ja viimeinen salaisuusparkani pudonnut suoraan helmaanne. Nyt", hän jatkoi, "teidän tulee asua täällä ja pitää koulua, teidän tulee käyttää taitojanne kun minä olen poissa, teidän pitää ajatella minua joskus, teidän tulee pitää huolta terveydestänne ja onnestanne minun tähteni, ja kun minä tulen takaisin – "
Siihen hän jätti tyhjän paikan.
Minä lupasin tehdä kaiken mitä hän käski. Lupasin tehdä työtä ahkerasti ja halukkaasti. "Minä tahdon olla uskollinen isännöitsijänne", sanoin, "ja luotan siihen että tilit ovat selvät palatessanne. Monsieur, te olette
liian
hyvä."
Tällaisin katkonaisin lausein tunteeni pyrkivät esille, mutta eivät päässeet; sanat – hauraat ja kankeat ja kylmät kuin jää – värisivät ja särkyivät ponnistuksessa. Hän katsoi minua vielä, hän kohotti kätensä lempeästi sivelläkseen tukkaani, se kosketti huuliani ohimennen, minä painoin sitä lujasti, minä maksoin sille veroni. Hän oli minun kuninkaani, kuninkaallinen oli ollut tuon käden hyvyys minua kohtaan; kunnioituksen osoittaminen oli sekä iloni että velvollisuuteni.
Iltapäivätunnit olivat ohi, ja illan hiljaisuus varjosti rauhallista esikaupunkia. Paul vetosi vieraanvaraisuuteeni; hän oli ollut liikkeellä ja touhussa aamusta asti ja kaipasi virkistystä. Hän sanoi että minun pitäisi tarjota hänelle suklaata kauniista kullan- ja valkoisenkirjavasta kiinalaiskalustostani. Hän meni ulos ja tilasi ravintolasta mitä tarvittiin, hän kantoi pienen pyöreän pöydän ja kaksi tuolia parvekkeelle ranskalaisen ikkunan eteen viiniköynnösten suojaan. Kuinka ujon iloisena suostuinkaan emännäntehtäviini, järjestin tarjottimen ja kestitsin hyväntekijä-vierastani.
Tämä parveke oli talon takaosassa, esikaupungin puutarhat olivat ympärillämme, pellot aukenivat niiden takana. Ilma oli hiljainen, leuto ja raikas. Poppelien, laakerien, sypressien ja ruusujen takaa katseli kuu niin ihanana ja tyynenä, että sen hymyily värisytti sydäntä, tähti loisti aivan sen vieressä puhtaan rakkauden verrattomin sätein. Suuressa puutarhassa lähellämme nousi vesisuihku altaasta ilmaan, ja kalpea kuvapatsas nojautui yli leikkivän veden.
Paul puhui minulle. Hänen äänensä oli niin hillitty että se sopusointuisena yhtyi tuohon hopeakuiskeeseen, solinaan, laulavaan huokaukseen, joka oli tuulenhengen, lähteen ja lehvien iltavirttä.
Onnellinen hetki – viivy vielä, laske sulkasi, anna siipiesi levätä, kallista taivahinen otsasi puoleeni! Valkoinen enkeli, anna valosi viipyä, jätä sen heijastus myöhemmin nouseviin pilviin, älä riistä sen riemua ajalta joka tarvitsee säteen takaapäin!
Ateriamme oli yksinkertainen: suklaata, sämpylöitä; vadillinen tuoreita kesähedelmiä, kirsikoita ja mansikoita vehreiden lehtien keskellä – siinä kaikki, mutta juuri siitä me molemmat pidimme enemmän kuin juhla-ateriasta, ja minulle tuotti kuvaamatonta iloa tarjota Paulille. Minä kysyin häneltä tiesivätkö hänen ystävänsä, isä Silas ja madame Beck, mitä hän oli tehnyt – olivatko he nähneet taloani?
"Ystäväni", hän sanoi, "kukaan ei tiedä mitä olen tehnyt, paitsi te ja minä itse: ilo on omistettu meille kahdelle, jakamattomana ja pyhänä. Totta puhuen tämä asia on ollut minulle hienonhieno nautinto, jota en tahtonut turmella ilmoittamalla muille. Sitä paitsi" (hän hymyili), "tahdoin todistaa neiti Lucylle että
osaan
säilyttää salaisuuden. Kuinka usein onkaan hän moittinut minua arvokkaan pidättyväisyyden ja tarpeellisen varovaisuuden puutteesta! Kuinka usein onkaan hän pahanilkisesti vihjaissut, että kaikki asiani ovat Polichinellen salaisuuksia!"
Tämä oli tosiaan totta: en ollut säästänyt häntä tässä suhteessa enkä kenties muissakaan, joissa häntä voi ahdistaa. Verraton, yleväsydäminen, kultainen, pahankurinen pikku mies. Sinä ansaitsit vilpittömyyttä ja sait sitä aina minulta.
Jatkaen tiedustelujani kysyin kenelle talo kuului, kuka oli isäntäni, kuinka suuri oli vuokrani. Hän antoi minulle heti nämä tiedot kirjoitettuina, hän oli ennakolta arvannut ja valmistanut kaiken.
Talo ei ollut Paulin – sen arvasinkin: hänestä tuskin olisi ollut talonomistajaksi – minä enemmän kuin aavistin että häneltä valitettavassa määrässä puuttui säästämisen taito; hän voi saada, mutta ei pitää takanaan, hän olisi tarvinnut rahastonhoitajan. Huoneisto kuului eräälle Basse-Villen asukkaalle – varakkaalle miehelle, sanoi Paul ja hämmästytti minua lisäämällä! "Hän on teidän ystävänne, neiti Lucy, henkilö jolla on mitä kunnioittavimmat tunteet teitä kohtaan." Ja iloiseksi hämmästyksekseni huomasin, että isäntä ei ollut kukaan muu kuin herra Miret, tuittupäinen ja hyväsydäminen kirjakauppias, joka oli niin ystävällisesti hankkinut minulle istuimen tuona merkillisenä yönä puistossa. Näytti siltä että Miret oli rikas, nautti suurta arvonantoa ja omisti useita taloja siinä esikaupungissa; vuokra oli kohtuullinen, tuskin puolet siitä mitä samankokoinen talo olisi maksanut lähempänä Villetten keskustaa.
"Ja sitten", huomautti Paul, "jollei onni teitä suosisi, mitä minä puolestani en luule, voin tyytyväisenä ajatella että olette hyvissä käsissä. Herra Miret ei tule kiristämään vuokraa, ensimmäisen vuoden vuokra teillä jo on säästöissänne, ja sen jälkeen neiti Lucyn tulee luottaa Jumalaan ja itseensä. Mutta mitä aiotte tehdä saadaksenne oppilaita?"
"Minun täytyy jakaa ohjelmiani."
"Oikein. Aikaa voittaakseni annoin eilen herra Miret'lle yhden. Onko teillä mitään sitä vastaan, että aloitatte kolmella pienellä porvaristytöllä, neideillä Miret? He ovat käytettävinänne."
"Monsieur, te ette unohda mitään, te olette ihmeellinen. Mitään sitä vastaan? Se nyt vielä puuttuisikin? Enpä juuri odotakaan heti alussa ylimysneitejä pieneen päiväkouluuni, enkä välitä vaikka heitä ei tulisi koskaan. Olen ylpeä saadessani herra Miret'n tyttäret oppilaikseni."
"Paitsi heitä", hän jatkoi, "on tarjolla vielä eräs oppilas, joka tulee joka päivä ottamaan englannintunteja, ja koska hän on rikas, hän maksaa runsaasti. Tarkoitan kummitytärtäni ja holhokkiani Justine Marie Sauveuriä."
Mitä on eräässä nimessä – mitä kolmessa sanassa? Tähän saakka olin kuunnellut eloisan iloisena, olin vastannut virkusti ja nopeasti; eräs nimi jäykisti minut, kolme sanaa teki minut mykäksi. Vaikutusta ei voinut salata, ja tuskin sitä koetinkaan.
"Mitä nyt?" Paul sanoi.
"Ei mitään."
"Eikö mitään? Teidän ilmeenne muuttuu, värinne ja silmänne himmenevät. Eikö mitään? Teidän täytyy olla sairas, te kärsitte jotakin, sanokaa minulle mitä se on?"
Minulla ei ollut mitään sanottavaa.
Hän veti tuolinsa lähemmäksi. Hän ei pahastunut vaikka pysyin äänettömänä ja jäisenä. Hän koetti saada minua puhumaan, hän pyysi itsepintaisesti, hän odotti kärsivällisesti.
"Justine Marie on hyvä tyttö", hän sanoi, "kiltti ja ystävällinen, ei tosin lahjakas – mutta te tulette pitämään hänestä."
"En luule. Minä arvelen että hänen ei pitäisi tulla tänne." Sellaiset olivat sanani.
"Tahdotteko saada minut hämmästymään? Tunnetteko hänet? Mutta tässä
on
totisesti jotakin. Taaskin olette kalpea kuin kuvapatsas tuolla. Luottakaa Paul Carlokseen, kertokaa hänelle huolenne."
Hänen tuolinsa kosketti omaani, hänen lempeästi ojennettu kätensä käänsi minut häntä kohti. "Tunnetteko Marie Justinen?" hän kysyi taas.
Tuon nimen uusi kuuleminen hänen huuliltaan koski minuun selittämättömästi. Se ei masentanut – ei, se kiihdytti minua, se kiiti polttavana läpi suonieni – palautti mieleen äkillisen tuskan hetken, monta sydänkivun päivää ja yötä. Hän istui nyt niin lähellä, hän oli jo kauan niin lujasti ja likeisesti punonut elämäänsä minun elämääni, hän oli mennyt niin pitkälle, ja mieltemme ja sydäntemme yhtymys oli niin lähellä – pelkkä ajatuskin väliintulosta, sydänten erosta oli herättävä kuohuvaa kiihtymystä, pistävää kipua, halveksivaa päättäväisyyttä, vihaa, vastarintaa jonka tulta ei mikään ihmissilmä tai poski kyennyt salaamaan ja jonka huutoa mikään totuutta rakastava ihmiskieli ei voinut hillitä.
"Minä tahdon kertoa teille jotakin", sanoin, "minä tahdon kertoa teille kaiken."
"Puhukaa, Lucy, tulkaa lähelleni, puhukaa. Kuka pitää teitä arvossa, jollen minä? Kuka on ystävänne, jollei Emanuel? Puhukaa!"
Minä puhuin. Kaikki pääsi huuliltani. Minulta ei nyt puuttunut sanoja, kerroin nopeasti, puhe virtasi huuliltani. Palasin puistoyöhön, mainitsin unijuoman – miksi se annettiin – kerroin sen kiihottavasta vaikutuksesta – kuinka se oli riistänyt levon pääni alta, ravistanut minut vuoteeltani, ajanut ulos, houkutuksena vilkas mutta juhlallinen mielikuva – kesäyön yksinäisyys nurmikolla, puiden alla, lähellä syvää kylmää lammikkoa. Kerroin kuinka haaveeni toteutui, kerroin väkijoukosta, naamioista, musiikista, lampuista, loistosta, pyssyistä jotka paukkuivat kaukana, kelloista jotka soivat korkealla. Kerroin yksityiskohtaisesti kaikista jotka olin kohdannut ja tuntenut, joita olin kuunnellut ja katsellut, kerroin kuinka olin nähnyt hänet itsensä ja pitänyt häntä silmällä, kuinka kuuntelin, mitä kuulin, mitä arvasin – lyhyesti sanoen koko kertomus, jonka hän oli tahtonut uskottavaksi itselleen, tulvi huuliltani todenmukaisena, kirjaimellisena, tulisena ja katkerana.
Kertoessani hän ei suinkaan hillinnyt minua, vaan yllytti jatkamaan, hän kiihotti minua elein, hymyilyin, sanoin. Ennen kuin olin lopettanut, hän piti molempia käsiäni omissaan, hän tutki silmiäni läpitunkevin katsein; hänen kasvoissaan oli jotakin jonka tarkoituksena ei suinkaan ollut tyynnyttää eikä lannistaa minua, hän unohti oman oppinsa, hylkäsi oman hillitsemisjärjestelmänsä silloin kun eniten kehotin käyttämään sitä. Mielestäni ansaitsin ankaraa moitetta, mutta koska saamme sitä mitä ansaitsemme? Ansaitsin ankaruutta, hän näytti lempeältä. Omasta mielestänikin olin vallanhimoinen ja järjetön, sillä kielsin Justine Marielta oveni ja kattoni; Paul hymyili, ilmaisten riemua. Olin kuuma, mustasukkainen, kopea – tähän saakka en ollut tietänytkään että luonteessani piili sellaisia puolia; hän veti minut luokseen. Olin täynnä virheitä: hän otti ne kaikki ja minut hoiviinsa. Äärimmäisen niskoittelun hetkeksi hän oli säästänyt rauhan syvän taikasanan. Nämä sanat hyväilivät korvaani.
"Lucy, ottakaa rakkauteni! Jakakaa kerran elämä kanssani. Olkaa rakkaimpani, ensimmäiseni maan päällä."
Me kävelimme takaisin Rue Fossettelle kuunvalossa – sellaisessa kuunvalossa, joka lankesi Eedeniin, kimalteli läpi Suuren Puutarhan siimesten ja kenties kultasi säteilevää polkua jumalallisten askelten, nimettömän läsnäolon kunniaksi. Kerran elämässään jotkut miehet ja naiset palaavat takaisin suuren Isämme ja Äitimme ensimmäisten päivien raikkauteen – maistavat sen aamun kastetta, kylpevät sen auringossa.
Kävellessämme sain kuulla kuinka Paul aina oli pitänyt Justine Mariesta kuin tyttärestään – kuinka tämä oli muutamia kuukausia sitten holhoojansa suostumuksella mennyt kihloihin erään Heinrich Mühlerin, rikkaan nuoren saksalaisen kauppiaan kanssa, ja oli vuoden kuluttua menevä naimisiin. Muutamat Emanuelin sukulaisista ja ystävistä olisivat nähtävästi todellakin suoneet että hän olisi mennyt naimisiin tytön kanssa, jotta muka tämän omaisuus saataisiin perheeseen, mutta hänelle itselleen tämä suunnitelma oli vastenmielinen ja ajatus kokonaan mahdoton.
Tulimme madame Beckin ovelle. Jean Baptisten kello löi yhdeksän. Tällä hetkellä oli tämä mies puolentoista vuotta sitten pysähtynyt eteeni tässä talossa, katsonut kasvoihini ja silmiini ja ratkaissut kohtaloni. Tänä iltana hän taaskin pysähtyi, katsoi ja julisti päätöksen. Kuinka erilainen oli katse – kuinka aivan toisenlainen lausunto!
Hän arveli minun syntyneen hänen tähtensä alla: hän näytti levittäneen ylitseni sen säteet kuin lipun. Kerran – tuntemattomana ja vailla rakkautta – olin pitänyt häntä äreänä ja kummallisena; lyhyt vartalo, jäntevä ruumiinrakenne, kulmikkuus, tummuus, käytös eivät miellyttäneet minua. Nyt, hänen vaikutuksensa läpitunkemana, eläen hänen rakkaudestaan, tuntien hänen älynsä arvon ja hänen sydämensä hyvyyden – pidin häntä koko ihmiskuntaa parempana.
Me erosimme: hän antoi minulle lupauksensa ja jätti sitten hyvästit.
Me erosimme – seuraavana päivänä hän matkusti.
XLII
LOPPU
Ihminen ei voi ennustaa. Rakkaus ei ole oraakkeli. Pelko väliin kuvittelee turhia. Nuo poissaolon vuodet! Kuinka minä kärsin niistä ennakolta! Niiden murhe tuntui minusta varmalta kuin kuolema. Tunsin niiden luonteen enkä hetkeäkään epäillyt kuinka niiden kulku olisi tuskallinen. Jagannath vaunuineen uhkasi korkeana ja hirmuisena. Nähdessäni sen lähenevän, nähdessäni leveiden pyörien painuvan kärsivään maahan – minä, lannistunut uhri, tunsin jo ennakolta tuon tuhoavan rusennuksen.
Ihmeellistä sanoa – ihmeellistä, mutta totta, ja samanlaatuisia kokemuksia sattuu usein elämässä – tuo ennakko-rusennus näyttikin sisältävän kaiken – niin, melkein kaiken tuskan. Suuri Jagannath suurine vaunuineen tuli ylpeänä, kovaäänisenä, pahaa ennustavana. Se kulki ohi kuin varjo joka pyyhkäisee keskipäivän taivasta. Mitään muuta ei näkynyt eikä tuntunut kuin hetkellinen jäätävä pimennys. Minä katsoin ylös. Vaunut pirullisine ajajineen olivat ohi, ja uhri eli vielä.
Emanuel oli poissa kolme vuotta. Lukija, ne olivat elämäni kolme onnellisinta vuotta. Pilkkaatko paradoksiani? Kuule.
Minä aloitin kouluni, tein työtä – tein työtä kovasti. Olin mielestäni hänen omaisuutensa haltija ja päätin Jumalan avulla tehdä hyvän tilinpäätöksen. Oppilaita tuli, ensin porvarillisia, ennen pitkää myös ylimyssäätyä. Toisen vuoden keskivaiheilla viskasi odottamaton onni käsiini ylimääräiset sata puntaa – sain eräänä päivänä Englannista kirjeen joka sisälsi mainitun summan. Se tuli herra Marchmontilta, rakkaan emäntävainajani serkulta ja perilliseltä. Hän oli juuri toipunut vaarallisesta sairaudesta; nämä rahat hän uhrasi rauhoittaakseen omaatuntoaan, joka syytti häntä – en tiedä miksi – erinäisten paperien ja muistiinpanojen tähden, jotka oli löydetty hänen sukulaisensa kuoleman jälkeen ja joissa mainittiin ja muistettiin Lucy Snowea. Rouva Barrett oli antanut hänelle osoitteeni. Missä määrin hän oli tehnyt syntiä omaatuntoaan vastaan, sitä en koskaan tiedustellut. En kysynyt mitään, mutta otin rahat ja käytin niitä hyödyllisesti.
Tällä sadalla punnalla uskalsin ottaa haltuuni talon joka oli omani vieressä. En tahtonut jättää sitä minkä Paul oli valinnut, mihin hän oli jättänyt ja mistä toivoi löytävänsä minut. Päiväkoulustani tuli sisäoppilaitos; sekin menestyi.
Menestykseni salaisuus ei niinkään paljon ollut minussa itsessäni, lahjoissani tai voimissani, kuin uudessa asiaintilassa, ihmeellisessä elämänmuutoksessa, keventyneessä sydämessä. Joustin, joka pani tarmoni liikkeelle, oli kaukana merten takana, eräässä Länsi-Intian saaressa. Eron hetkellä minulle oli jätetty perintö; niin paljon ajattelemista joka hetkeksi, sellainen tulevaisuuden toivo, sellainen syy kestävään ja työteliääseen, yritteliääseen, kärsivälliseen ja rohkeaan elämään, etten
voinut
hellittää. Harvat seikat järkyttivät minua nyt, harvat olivat kyllin tärkeät voidakseen pahoittaa mieltäni, tehdä minut araksi tai masentaa: enimmät tuntuivat mieluisilta – pikkuseikoillakin oli viehätyksensä.
Älä luule että tämä iloinen liekki piti itse itseään yllä tai eli kokonaan toiveiden ja lähtiessä annettujen lupausten varassa. Jalomielinen huolenpitäjä toimitti runsaasti polttoainetta. Minut säästettiin kaikelta kylmyydeltä, kaikelta niukkuudelta, minun ei tarvinnut kärsiä puutetta, minua ei kiusattu epävarmuudella. Joka laivan mukana tuli kirje; hän kirjoitti samalla tavoin kuin antoi ja rakasti, täysin käsin, täysin sydämin. Hän kirjoitti koska hänestä oli hauska kirjoittaa, hän ei lyhennellyt koska hän ei viitsinyt lyhentää. Hän asettui istumaan, otti kynän ja paperia, koska hän rakasti Lucyä ja koska hänellä oli paljon sanottavaa Lucylle, koska hän oli uskollinen ja ajattelevainen, hellä ja vilpitön. Hänessä ei ollut mitään teeskentelyä eikä petosta eikä mitään onttoa epätodellisuutta. Anteeksipyyntöjen liukas öljy ei koskaan valunut hänen huuliltaan, eikä hänen kynästään koskaan vuotanut sen raukkamaisia verukkeita eikä viheliäisiä typeryyksiä: hän ei antanut kiveä eikä anteeksipyyntöä, ei skorpionia eikä pettymystä, hänen kirjeensä olivat todellista ruokaa, joka ravitsi, elävää vettä, joka virvoitti.
Ja olinko minä kiitollinen? Jumala tietää! Uskon ettei kukaan elävä olento, jota niin muistetaan, josta niin pidetään huolta, jota kohdellaan niin tasaisesti, ritarillisesti ja jalosti, voisi olla muuta kuin kiitollinen kuolemaan saakka.
Pitäen kiinni omasta uskonnostaan (hän ei o