V
LEHTI KÄÄNTYY
Kun emäntäni oli kuollut ja minä taaskin yksinäni, täytyi minun etsiä uusi paikka. Tähän aikaan saattoi hermostoni olla vähän – hyvin vähän – vikaantunut. Tunnustan etten ollut kaunis, päinvastoin laiha, näivettynyt ja onttosilmäinen kuin mikäkin yövalvoja, rasittunut palvelustyttö tai paikaton ja velkaantunut ihminen. Velkaantunut en kuitenkaan ollut enkä aivan köyhäkään, sillä vaikka neiti Marchmont ei ehtinytkään tehdä mitään hyväkseni, kuten hän viimeisenä yönään sanoi aikovansa, sain kuitenkin hautajaisten jälkeen kaikella kunnialla palkkani hänen pikkuserkultaan, perijältä, kitsaannäköiseltä mieheltä, jolla oli kapea nenä ja ahtaat ohimot ja josta tulikin oikea saituri, kuten paljon myöhemmin kuulin, suoranainen vastakohta jalomieliselle sukulaiselleen ja häpeä hänen muistolleen, jota köyhät ja tarvitsevaiset vielä tänä päivänä siunaavat. Omistin siis viisitoista puntaa, terveyden joka tosin oli heikentynyt mutta ei murtunut, ja mielen jonka tila oli samanlainen, joten moneen muuhun verrattuna voitiin asemaani pitää kadehdittavana. Sangen pulmallinen se kuitenkin oli, ja tämän tunsin aika kirpeästi eräänä päivänä, kun minun tasan viikon päästä oli lähdettävä olinpaikastani – toista minulla ei ollut tiedossa.
Tässä pälkähässä oli ainoa keinoni mennä kysymään neuvoa eräältä perheemme vanhalta palvelijalta, joka aikoinaan oli ollut hoitajattareni, ja oli nyt emännöitsijänä suurella tilalla neiti Marchmontin talon lähellä. Vietin muutamia tunteja hänen seurassaan. Hän lohdutti minua, mutta ei osannut antaa neuvoja. Mielessä yhä pimeys jätin hänet hämärän tullessa. Edessäni oli kahden peninkulman kävely. Oli kirkas kylmä ilta. Yksinäisyydestä, köyhyydestä ja neuvottomuudestani huolimatta sykki sydämeni, jota elähytti ja vahvisti nuoruuden joustavuus – nuoruuden joka ei vielä ollut nähnyt kahtakymmentäkolmea kesää – keveästi eikä heikosti. Ei heikosti, siitä olen varma, muuten olisin vavissut yksinäisellä tielläni, joka kulki hiljaisten kenttien yli sivuuttamatta ainoatakaan kylää, taloa tai majaa, olisin kaivannut kuunvaloa, sillä vain tähtien johdolla löysin himmeän polkuni, ja vielä enemmän olisin kammonut tavatonta vierasta, joka sinä iltana paistoi pohjoisessa eloisana, salaperäisenä – revontulia. Mutta tuo juhlallinen muukalainen vaikutti minuun toisin kuin herättämällä pelkoa. Uutta voimaa se tuntui tuovan. Hengitin tarmoa virkeän, hiljaisen tuulenhengen mukana, joka puhalsi sen polulla. Rohkea ajatus lähetettiin mieleeni, ja mieleni vahvistui ottamaan sen vastaan.
"Jätä tämä sydänmaa", sanottiin minulle, "ja lähde muualle."
"Minne", kysyin.
Minun ei tarvinnut katsoa kauas. Luodessani katseeni tuosta alavan, rikkaan Keski-Englannin maalaispitäjästä näin sieluni silmillä sellaista mikä nyt oli ulottuvillani ja jota en vielä koskaan ollut ruumiillisilla silmilläni nähnyt – näin Lontoon.
Seuraavana päivänä palasin kartanoon, pyysin vielä kerran saada tavata emännöitsijää ja kerroin hänelle suunnitelmastani.
Rouva Barret oli vakava ja ymmärtäväinen nainen, vaikka tunsi maailmaa tuskin enemmän kuin minäkään, mutta niin vakava ja ymmärtäväinen kuin olikin, ei hän syyttänyt minua mielettömyydestä. Itse asiassa minulla oli oma vakaantunut käytökseni, joka jo ennenkin oli ollut minulle yhtä hyödyllinen kuin harmaasarkainen takki ja päähine, sillä sen suojeluksen alla minun oli mahdollista rankaisematta, vieläpä toisten suostumuksella suorittaa tekosia jotka varmaan olisivat jossakin suhteessa hankkineet minulle haaveilijan ja yltiöpään nimen, jos sellaisiin olisin ryhtynyt kiihtyneen ja epävakaisen näköisenä.
Emännöitsijä kuvaili hitaasti erinäisiä vaikeuksia ja puhdisti samalla pomeranssinkuoria hedelmähilloa varten, kun muuan lapsi juoksi ikkunan ohi ja tuli hyppien sisään huoneeseen. Se oli kaunis lapsi, ja kun se nauraen tanssi luokseni – sillä emme olleet vieraita toisillemme (eikä vieras ollut sen äitikään, talon nuori naimisissa oleva tytär) – otin sen polvelleni. Niin erilainen kuin yhteiskunnallinen asemamme nyt olikin, olimme olleet koulutovereita, tämän lapsen äiti ja minä, kun minä olin kymmenvuotias tyttö ja hän kuusitoistavuotias nuori neiti, ja muistin hänet hyvin – kaunis mutta huonopäinen tyttö alemmalla luokalla kuin minä.
Minä ihailin pojan kauniita tummia silmiä, kun äiti, nuori rouva Leigh, tuli sisään. Mikä kaunis ja ystävällinen nainen olikaan tullut tuosta somasta ja hyväluonteisesta mutta lahjattomasta tytöstä! Vaimonaolo ja äitiys olivat muuttaneet häntä, kuten myöhemmin olen nähnyt niiden muuttavan toisia, vähemmänkin lupaavia kuin hän. Minut hän oli unohtanut. Muuttunut olin minäkin, pelkään vain että en edukseni. En millään tavalla yrittänyt palauttaa itseäni hänen muistiinsa – miksi olisinkaan? Hän tuli hakemaan poikaansa kävelylle, ja hänen takanaan tuli hoitajatar, joka kantoi sylilasta. Mainitsen tapahtuman vain siksi, että kääntyessään hoitajattareen rouva Leigh puhui ranskaa (hyvin huonoa ranskaa, sivumennen sanoen, ääntäminen kerrassaan kelvotonta, mikä pakostakin taas muistutti minulle kouluaikojamme), ja siitä huomasin naisen ulkomaalaiseksi. Pikku poikakin rupatteli ranskaa aika liukkaasti. Kun koko seurue oli poistunut, huomautti rouva Barret, että nuori rouva oli tuonut tuon ulkomaalaisen hoitajattaren mukanaan pari vuotta sitten palatessaan kotiin mannermaalta, että tätä kohdeltiin melkein yhtä hyvin kuin kotiopettajatarta ja ettei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin viedä pienokainen kävelylle ja puhella ranskaa Charlesin kanssa, "ja hän sanoo", lisäsi rouva Barret, "että monella englannittarella on ulkomaisissa perheissä yhtä hyvä paikka kuin hänellä."
Minä otin talteen tämän satunnaisen tiedonmurusen kuten huolelliset perheenemännät poimivat arvottomilta näyttäviä tilkkuja ja rippeitä, jotka heidän kaukonäköinen mielensä aavistaa käyttökelpoisiksi jonakin päivänä. Ennen kuin jätin vanhan ystäväni, antoi hän minulle erään lontoolaisen hotellin osoitteen – kunnianarvoisen vanhanaikaisen hotellin, jota hän sanoi enojeni käyttäneen ennen vanhaan.
Lähtiessäni Lontooseen jouduin vähemmän alttiiksi vaaroille ja osoitin vähemmän yritteliäisyyttä kuin lukija saattaa ajatella. Itse asiassa oli matka vain viisikymmentä peninkulmaa. Varani riittäisivät sekä matkaan sinne että muutamien päivien oleskeluun perillä, ja myös paluumatkaan, jollei mielestäni olisi mitään syytä jäädä. Katsoin sitä pikemmin lyhyeksi lupapäiväksi, jonka kerran myöntäisin työstä väsyneelle mielelleni, kuin seikkailuksi jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta. On verratonta arvioida vain kohtuullisen tärkeäksi kaikki mihin ryhtyy: se pitää sekä sielun että ruumiin rauhallisena, kun taas mahtipontiset kuvittelut piankin syöksevät molemmat kuumeeseen.
Viisikymmentä peninkulmaa oli siihen aikaan päivän matka (puhun ajasta joka jo on mennyt: hiukseni, jotka viime vuosiin asti uhmasivat ajan hallaa, kätkeytyvät nyt vihdoinkin valkoisina valkoisen myssyn sisään, niinkuin lumi lumen alle). Kello yhdeksän tienoilla kosteana helmikuun iltana saavuin Lontooseen.
Tiedän että lukijani ei kiittäisi minua jos kävisin huolitellusti kuvaamaan runollisia ensi vaikutelmia. Ja se onkin hyvä, koska minulta puuttui sekä aikaa että halua hellitellä sellaisia, kun myöhään pimeänä, koleana, sateisena iltana saavuin Babyloniin ja erämaahan jonka avaruus ja outous jännitti äärimmilleen kaikkia selkeän ajatuksen ja lujan mielenmaltin voimia, joita luonto loistavampien lahjojen puutteessa on saattanut minulle antaa.
Kun nousin vaunusta, tuntui ympärillä odottavien ajurien ja muiden ihmisten outo puhetapa minusta kummalliselta kuin vieras kieli. En ollut koskaan ennen kuullut englannin kieltä jokellettavan sillä tavoin. Onnistuin kuitenkin ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyksi sen verran että sain itseni ja matka-arkkuni kaikella kunnialla siirretyksi vanhaan hotelliin, jonka osoite minulla oli. Kuinka vaikealta, kuinka ahdistavalta, kuinka pulmalliselta tuntuikaan matkani! Ensi kertaa Lontoossa, ensi kertaa hotellissa, väsyneenä matkasta, neuvotonna keskellä pimeyttä, lamaantuneena kylmästä, vailla sekä kokemuksia että neuvoja siitä mitä olisi tehtävä, ja kuitenkin – pakotettuna tekemään jotakin!
Uskoin asian terveen järjen haltuun. Terve järki oli kuitenkin yhtä viluissaan ja ymmällä kuin kaikki muukin minussa, ja vain lahjomaton välttämättömyys kannusti sen täyttämään tehtävänsä suonenvedontapaisesti. Näin pakotettuna se maksoi kantajan (ottaen huomioon tilanteen kriitillisyyden en kovin paljon moittinut sitä, vaikka sitä petkutettiinkin suuresti), se kysyi vahtimestarilta huonetta, kutsui ujosti kamarineitsyttä ja, mikä paljon enemmän, kesti kokonaan masentumatta tuon nuoren neidin suurenmoisen kopean käytöksen, kun hän vihdoin ilmaantui.
Muistan että tuo sama kamarineitsyt oli oikea kaupunkilaisen sievyyden ja keikailun mallikappale. Niin hyvin sopivat hänen vyönsä, myssynsä ja pukunsa – ihmettelin miten niitä ollenkaan oli voitu ommella. Hänen puheessaan oli sävy joka sievistelevässä liukkaudessaan tuntui auktoriteetin tavoin moittivan omaani, hänen keikarimainen asunsa pöyhisteli luontevan ylenkatseellisesti halvan maalaiskuosini rinnalla.
"Hyvä on, eihän sitä voi auttaa", ajattelin, "ja lisäksi on näyttämö uusi ja olosuhteet uudet. Minäpä tahdon voittaa."
Käyttäytymällä hyvin levollisesti tuota ylimielistä pikku neitiä kohtaan ja myöhemmin samalla tavoin suhtautumalla papillisennäköiseen mustaan takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin pukeutuneeseen vahtimestariin sain ennen pitkää molemmat kohtelemaan itseäni hyvin. Uskon että he ensin luulivat minua palvelustytöksi, mutta muuttivat hetkisen kuluttua mieltä ja häilyivät epävarmassa tilassa ylemmyyden ja kohteliaisuuden välimailla.
Kestin pystyssä kunnes olin nauttinut hieman virvokkeita, lämmitellyt tulen ääressä ja kaikella kunnialla sulkeutunut omaan huoneeseeni, mutta kun istahdin vuoteelleni ja lepuutin päätäni ja käsivarsiani pieluksella, valtasi kauhea tuska mieleni. Asemani nousi äkkiarvaamatta mieleeni kummituksen tavoin. Siinä se oli koko luonnottomuudessaan ja kolkkoudessaan, miltei tyhjänä toivosta. Mitä tein yksinäni täällä suuressa Lontoossa? Mitä aioin tehdä huomenna? Mitä toiveita minulla oli elämässä? Mitä ystäviä minulla oli maan päällä? Minne olin tullut? Minne minun piti mennä? Mitä minun oli tehtävä?
Kastoin tyynyn, käsivarteni ja hiukseni vuolailla kyynelillä. Mitä katkerimpien ajatusten pimeä väliaika seurasi tätä purkausta, mutta kuitenkaan en katunut ottamaani askelta enkä toivonut sitä tekemättömäksi. Voimakas mutta epämääräinen vakaumus, että parempi oli kulkea eteenpäin kuin taaksepäin ja että saatoin kulkea eteenpäin – että ajan tullen aukenisi tie, joskin ahdas ja vaikea – vallitsi muita tunteitani, sen vaikutus vaimensi ne siinä määrin, että vihdoin olin kyllin rauhallinen lukemaan rukoukseni ja menemään levolle. Olin juuri sammuttanut kynttiläni ja laskeutunut vuoteeseen, kun syvä, matala, valtava sointi kajahti läpi yön. Ensin en tuntenut sitä, mutta se uudistui kaksitoista kertaa, ja kahdennellatoista valtavan humisevalla ja väräjävällä lyönnillä sanoin: "Minä lepään St. Paulin varjossa".
VI
LONTOO
Seuraava päivä oli maaliskuun ensimmäinen, ja kun herättyäni nousin ja avasin ikkunaverhoni, näin nousevan auringon ponnistelevan esiin sumun keskeltä. Pääni yläpuolella, talonharjojen yläpuolella, miltei pilvien tasalla näin juhlallisen, pyöreän, tummansinisenä siintävän möhkäleen – KIRKONTORNIN. Kun katselin sitä, liikehti sisin itseni, sieluni ravisti aina-kahlitut siipensä puoliksi irti, ja minulle tuli sellainen äkillinen tunne, että minä, joka en koskaan ollut todella elänyt, sain vihdoinkin maistaa elämää. Sinä aamuna kasvoi sieluni nopeasti kuin Joonaan pensas.
"Tein oikein kun tulin", sanoin ruvetessani pukeutumaan nopeasti ja huolellisesti. "Minä pidän tämän suuren Lontoon sielusta, jonka tunnen ympärilläni. Kuka muu kuin pelkuri suostuisi viettämään koko elämäänsä mökkipahasessa ja ainiaksi jättämään hengenvoimansa mitättömyyden ruosteen raiskattavaksi."
Pukeuduttuani menin alas, en matkasta väsyneenä enkä uupuneena, vaan siistinä ja virkeänä. Kun vahtimestari toi aamiaiseni, osasin puhutella häntä tyynesti mutta hilpeästi; keskustelimme kymmenen minuuttia, ja niiden aikana opimme tuntemaan toisemme hyödyllisellä tavalla.
Hän oli harmaatukkainen vanhanpuoleinen mies, ja näytti olleen nykyisessä paikassaan kaksikymmentä vuotta. Saatuani tästä varmuuden, päätin että hänen täytyi tuntea enoni Charles ja Wilmot, jotka viisitoista vuotta sitten olivat vakinaisia vieraita täällä. Mainitsin heidän nimensä, hän muisti heidät mainiosti ja näytti kunnioittavan heitä. Kun hän oli saanut selville sukuni, oli asemani siitä lähtien hänen silmissään selvä ja oikealla pohjalla. Hän sanoi että olin Charles-enoni näköinen, ja otaksun hänen puhuneen totta, sillä rouva Barretilla oli tapana sanoa samaa. Aulis ja ystävällinen kohteliaisuus tuli nyt hänen aikaisemman epämukavan epäröintinsä tilalle, ja siitä lähtien en enää jäänyt vaille kunnollista vastausta järjelliseen kysymykseen.
Katu jolle pienen oleskeluhuoneeni ikkuna antoi, oli ahdas, täysin hiljainen eikä ensinkään likainen. Sen harvalukuiset ohikulkijat olivat juuri sellaisia kuin näkee maaseutukaupungeissa. Siinä ei ollut mitään pelottavaa, ja pidin varmana että uskaltaisin lähteä yksin ulos.
Syötyäni aamiaista lähdinkin. Ilo ja ylpeys täytti mieleni: kävellä Lontoossa yksinään tuntui jo sinänsä seikkailulta. Nyt olin Paternoster Row'lla – klassillista maaperää tämä. Astuin kirjakauppaan jonka omisti muuan Jones, ja ostin pienen kirjan. Se oli tuhlaavaisuutta, johon varani eivät olisi oikein riittäneet, mutta arvelin että jonakin päivänä voisin antaa tai lähettää kirjan rouva Barretille. Herra Jones, laihankuiva kauppamies, seisoi pöytänsä takana; hän oli mielestäni yksi suurimpia, minä yksi onnellisimpia elävistä olennoista.
Suunnaton oli se vaikutelmien moninaisuus, minkä sinä aamuna koin. Huomatessani olevani St. Paulin edustalla menin sisään, kiipesin torniin, näin sieltä Lontoon jokineen, siltoineen, kirkkoineen, näin vanhan Westminsterin ja vihreät Temple-puutarhat, joihin aurinko paistoi ja joiden yläpuolella kaartui iloinen sininen varhaiskevään taivas. Sumupilvi itseni ja niiden välillä ei ollut liian tiheä.
Laskeuduttuani aloin kulkea sattuman johdolla, hiljaisessa vapauden ja nautinnon hurmiossa, ja jouduin – en tiedä kuinka – keskelle City-elämän sydäntä. Näin ja tunsin Lontoon vihdoinkin, kävelin Strandilla, menin Cornhilliin, sekaannuin katujen ihmisvilinään ja uskalsin antautua niiden ylittämisen vaaraan. Tämän kaiken tekeminen, vieläpä ypöyksinään, tuotti minulle suurta huvia, kenties järjetöntä, mutta todellista. Noiden päivien jälkeen olen nähnyt West Endin, puistot, hienot puistikot, mutta pidän paljon enemmän Citystä. City näyttää olevan niin paljon enemmän tosissaan: sen liikenne, humina ja jyske ovat niin vakavia asioita, niin vakavaa nähtävää ja kuultavaa. City elää elämäänsä, West End vain nauttii huvituksistaan. West Endissä kyllä voi olla hauskaa, mutta Cityssä joutuu syvän kiihtymyksen valtaan.
Uupuneena vihdoinkin ja nälkäisenä (siitä oli vuosia kun viimeksi olin tuntenut niin terveellistä nälkää) palasin kahden tienoilla pimeään, vanhaan, hiljaiseen hotelliini. Söin päivälliseksi kahta ruokalajia: yksinkertaista liharuokaa ja kasviksia; molemmat maistuivat erinomaisilta, paljon paljon paremmilta kuin ne pienet herkulliset annokset, joita neiti Marchmontin kokki lähetti kiltille emäntävainajalleni ja minulle, ja joiden maistelemiseen ei meillä yhteensä ollut puoliakaan tavallisen ihmisen ruokahalusta! Suloisesti väsyneenä panin pitkäkseni kolmelle tuolille (huone ei ylpeillyt sohvalla) tunnin ajaksi. Minä nukuin, sitten heräsin ja ajattelin kahden tunnin ajan.
Mielentilani ja kaikki muut olosuhteet olivat juuri nyt sellaiset, jotka eniten suosivat uuden, päättäväisen ja uskaliaan – kenties epätoivoisen – toimintasuunnan valitsemista. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Sanomaton vastenmielisyys entistä toivotonta olotilaa kohtaan kielsi paluun. Jos epäonnistuin siinä mihin nyt aioin ryhtyä, kuka joutuisi kärsimään, paitsi minä itse? Jos kuolisin kaukana – aioin sanoa kotoa, mutta minullahan ei ollut kotia – Englannista, kuka itkisi?
Entä sitten vaikka kärsisin, olinhan tottunut kärsimään, eikä itse kuolema, niin minusta tuntui, herättänyt minussa sellaista kauhua kuin lempeän kasvatuksen saaneissa ihmisissä. Olin ennenkin katsonut kuolemanajatusta levollisin silmin. Siten valmistuneena kaikkiin mahdollisuuksiin tein erään suunnitelman.
Samana iltana sain ystävältäni vahtimestarilta tietoja laivojen kulusta erääseen mannermaan satamaan, Boue-Marine'iin. Mielestäni en saanut hukata hetkeäkään: vielä samana iltana minun oli varattava paikka laivaan. Olisin kyllä voinut vasta aamulla mennä alukseen, mutta en tahtonut joutua myöhästymisen vaaraan.
"Parasta, että lähdette laivaan heti", neuvoi vahtimestari. Minä olin yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kun olin suorittanut laskuni ja maksanut kiitollisuudenvelkani ystävälleni summalla jonka nyt tiedän ruhtinaalliseksi ja joka hänen silmissään mahtoi näyttää mielettömältä – pistäessään rahan taskuunsa hän hymyilikin heikkoa hymyä, josta heijastui hänen käsityksensä antajan nokkeluudesta – hän lähti hakemaan ajuria. Hän uskoi minut nyt ajurin huomaan ja nähtävästi antoi hänelle määräyksen viedä minut laiturille saakka eikä jättää minua lautturien käsiin, minkä mainittu virkamies lupasikin, mutta ei pitänyt lupaustaan: päinvastoin hän uhrasi minut kuin lahjan, tarjosi minut kuin tihkuvan paistin, panemalla minut nousemaan vaunuista keskelle lauttureita.
Tämä oli epämukava käänne. Oli pimeä ilta. Ajuri ajoi suoraa päätä tiehensä niin pian kuin oli saanut maksunsa, ja lautturit alkoivat tapella minusta ja arkustani. Kuulen heidän kirouksensa vielä tänä hetkenä: ne järkyttivät mieltäni enemmän kuin pimeys, yksinäisyys tai kohtauksen outous. Eräs kävi käsiksi arkkuuni. Minä katselin vain ja odotin hiljaisena, mutta kun toinen kävi käsiksi itseeni, ilmaisin mielipiteeni, tempauduin hänestä irti, astuin viipymättä erääseen veneeseen ja vaadin tuimasti, että arkku asetettaisiin viereeni – "juuri tähän" – mikä tapahtuikin heti, sillä nyt sain liittolaisen valitsemani veneen omistajasta, ja minut soudettiin pois.
Joki oli tumma kuin mustevirta, ympärillä olevien rakennusryhmien valot välkkyivät siinä, laivat keinuivat sen pinnalla. Minut soudettiin useiden laivojen luo, luin lyhdyn valossa niiden nimet, jotka oli maalattu suurin valkoisin kirjaimin tummalle pohjalle: Ocean, Phoenix, Consort, Dolphin sivuutettiin vuoron perään, mutta Vivid oli minun laivani, ja se näytti olevan kauempana.
Vene liukui pitkin tummaa jokea, ja minä ajattelin Styksiä ja Kharonia, joka soutaa jotakin yksinäistä sielua varjojen valtakuntaan. Keskellä tätä outoa näyttämöä, kirpeän tuulen puhaltaessa kasvoihini ja keskiyön pilvien pudottaessa sadepisaroita päälleni, seuranani kaksi raakaa soutajaa, joiden vimmatut kiroukset vieläkin kiduttivat korviani, kysyin itseltäni, olinko onneton tai kauhuissani. En ollut kumpaakaan. Usein elämässäni olen ollut paljon onnettomampi verrattain turvallisissa olosuhteissa. "Kuinka tämä on mahdollista?" ajattelin. "Minusta tuntuu että olen virkeä ja hyväntuulinen, sen sijaan että olisin alakuloinen ja peloissani." En voinut käsittää miksi.
"Vivid" välähti vihdoin valkoisena ja säteilevänä näkyviin mustasta yöstä. "Kas siinä", sanoi lautturi ja pyysi muitta mutkitta kuutta shillinkiä.
"Te pyydätte liian paljon", sanoin. Hän souti veneen irti laivasta ja vannoi päästävänsä minut vasta kun olin maksanut. Muuan nuori mies, laivakokki, kuten myöhemmin sain tietää, katseli laidan yli ja virnaili mielihyvästä odottaessaan riidan puhkeamista. Hänen kiusakseen maksoin heti. Kolme kertaa sinä iltapäivänä olin antanut kruunuja kun minun olisi pitänyt antaa shillinkejä, mutta lohdutin itseäni tuumimalla että ne ovat oppirahoja.
"He pettivät teitä", sanoi kokki riemuissaan, kun nousin kannelle.
"Tiesin sen", vastasin flegmaattisesti ja menin alas.
Lihava, kaunis ja koreileva nainen oli naisten hytissä. Pyysin häntä näyttämään minulle vuoteeni, hän katsoi minuun tiukasti, mutisi jotakin sellaista, että matkustajien tulo laivaan tällaiseen aikaan oli tavatonta, ja näytti haluavan olla vähemmän kuin ihmisiksi. Minkälaiset kasvot – niin kauniit – niin julkeat ja itsekkäät!
"Koska nyt kerran olen laivassa, aion varmasti myös jäädä tänne", oli vastaukseni. "Pyydän teitä näyttämään minulle vuoteeni."
Hän totteli, mutta ynseänä. Otin hatun päästäni, järjestin tavarani ja paneuduin pitkäkseni. Olin nyt päässyt muutamien vaikeuksien läpi, jonkinlainen voitto oli saavutettu: koditon, ankkuriton, turvaton mieleni oli taaskin saanut lyhyen lupa- ja lepoajan. Niin kauan kuin Vivid oli matkalla, ei minulta vaadittaisi enää mitään toimenpiteitä, mutta sitten… Oh, en voinut katsoa eteenpäin. Uupuneena ja kiusaantuneena vaivuin levottomaan uneen.
Tarjoilijatar puhui kaiken yötä, ei minulle vaan nuorelle laivakokille, joka oli hänen poikansa ja ilmetty kuvansa. Tämä pistäytyi hyttiin yhtä päätä, he väittelivät, riitelivät, ja tämä uudistui ainakin kaksikymmentä kertaa yön kuluessa. Nainen ilmoitti kirjoittavansa kirjettä kotiin – isälleen, hän sanoi – luki kohtia siitä ääneen eikä välittänyt minusta enempää kuin puupölkystä – ehkä hän uskoi minun nukkuvan. Useat näistä kohdista näyttivät sisältävän perhesalaisuuksia, ja niissä viitattiin usein erääseen "Charlotteen", nuorempaan sisareen, joka kirjeen sanoista päättäen oli solmimaisillaan romanttisen ja varomattoman naimiskaupan. Äänekäs oli tämän vanhemman rouvan vastalause tuota epämiellyttävää liittoa vastaan.
Kuuliainen poika piti äitinsä kirjeenvaihtoa pilkkanaan. Äiti puolusti sitä ja raivosi hänelle. He olivat kummallinen pari. Äiti saattoi olla neljänkymmenen korvissa ja oli reipas ja kukoistava kuin kaksikymmenvuotias tyttö. Tuima, kovaääninen, turhamainen ja sivistymätön hän oli, ja näytti kuin sekä hänen sielunsa että ruumiinsa olisivat kovaa ja kestävää ainetta. Arvelin että hän lapsuudestaan saakka oli elänyt julkisissa paikoissa, ja nuoruudessaan hän todennäköisesti oli ollut kapakkatyttö.
Aamupuolella hänen keskustelunsa siirtyi uuteen aiheeseen, "Watsoneihin". Nämä olivat muuan odotettu matkustava perheseurue, nähtävästi hänen tuttujaan ja hänen suuressa suosiossaan sen sievoisen tulolähteen tähden, mikä hänelle koitui heidän juomarahoistaan. Hän sanoi hyötyvänsä "melkein pienen omaisuuden joka kerta kun tuo perhe matkusti".
Päivän sarastaessa kaikki olivat jalkeilla, ja auringonnousun aikaan tulivat matkustajat laivaan. Myrskyisin tervetulontoivotuksin otti tarjoilijatar vastaan "Watsonit" ja piti aika hälinää heidän kunniakseen. Heitä oli kaikkiaan neljä, kaksi miespuolista ja kaksi naispuolista. Paitsi heitä oli vain yksi matkustaja – nuori neiti, jota muuan herrannäköinen vaikkakin nollamainen mies saattoi. Nuo kaksi ryhmää olivat jyrkästi erilaiset. Watsonit olivat epäilemättä rikkaita ihmisiä, sillä koko heidän esiintymisessään ilmeni tietoisen rikkauden suoma itseluottamus. Naiset – molemmat olivat nuoria ja toinen virheettömän kaunis, mikäli vain ruumiillinen kauneus tulee kysymykseen – olivat pukeutuneet rikkaasti, loisteliaasti ja niin vähän olosuhteiden mukaan, että se oli kerrassaan mieletöntä. Heidän koreakukkaiset hattunsa, samettitakkinsa ja silkkipukunsa olisivat paremmin sopineet puistoihin ja kävelypaikkoihin kuin märälle laivankannelle. Miehet olivat lyhyitä, rumia, lihavia ja jokapäiväisiä; vanhempi, ruma, ihrainen ja paksu oli, kuten pian huomasin, tuon kauniin tytön mies – tai luultavasti sulhanen, sillä tyttö oli hyvin nuori. Syvä oli ihmetykseni kun keksin tämän, ja vieläkin syvempi kun huomasin että tyttö, sen sijaan että olisi ollut epätoivoisen onneton moisesta hitosta, oli iloinen aina kevytmielisyyteen saakka. "Hänen naurunsa", ajattelin, "täytyy olla pelkkää epätoivon hurjuutta." Kun hiljaisena ja yksinäisenä nojauduin laivan kaidepuuhun, tämän ajatuksen vielä risteillessä mielessäni, pyrähti hän minun, uppo-oudon ihmisen eteen kantaen telttatuolia ja hymyillen hymyä jonka kepeämielisyys ällistytti ja oudostutti minua, vaikkakin se paljasti nähtäväkseni moitteettoman rivin moitteettomia hampaita, ja tarjosi mukavuudekseni tuon huonekalun. Minä tietysti kieltäydyin, pinnistäen käytökseni niin kohteliaaksi kuin suinkin mahdollista, ja hän tanssi tiehensä huolettomana ja hilpeänä. Hän mahtoi olla hyväluonteinen, mutta mikä oli saanut hänet ottamaan miehekseen tuon otuksen, joka yhtä paljon muistutti öljytynnyriä kuin ihmistä?
Toinen naismatkustaja, se jolla oli herrasmies saattajanaan, oli vasta tyttönen, soma ja vaalea. Yksinkertainen musliinipuku, nauhaton olkihattu ja iso viehkeästi sidottu huivi muodostivat miltei kveekarimaisen koruttoman asun, joka kuitenkin puki häntä. Ennen kuin herrasmies lähti, huomasin hänen luovan tutkivan katseen kaikkiin matkustajiin, ikään kuin saadakseen selville minkälaiseen seuraan hänen holhokkinsa oli jäävä. Hänen katseensa kääntyi mitä tyytymättömimpänä pois noista koreakukkaisista naisista; sitten hän katseli minua ja sanoi jotakin tyttärelleen tai veljentytölleen tai mikä lie ollut. Tyttökin katsoi minuun ja nyrpisti hienosti lyhyttä kaunista ylähuultaan. Kenties minä itse, kenties kömpelö surupukuni aiheutti tämän halveksivan eleen; luultavimmin molemmat. Kello kilahti, isä (kuulin myöhemmin että mies oli hänen isänsä) suuteli häntä ja palasi maihin. Laiva lähti.
Ulkomaalaiset sanovat että vain englantilaiset tytöt voidaan tuolla tavoin uskoa matkustamaan yksin, ja ihmettelevät syvästi englantilaisten vanhempien ja holhoojien luottavaisuutta. Mitä tulee nuoriin "misseihin" itseensä, pitävät muutamat heidän pelottomuuttaan miesmäisenä ja "sopimattomana", toiset taas katsovat heitä kasvatusopillisen ja teologisen järjestelmän tahdottomiksi uhreiksi, järjestelmän joka lyö laimin säädyllisen "kaitsennan". Oliko kysymyksessä oleva nuori neiti sitä lajia, että hänet kaikessa rauhassa voitiin jättää kaitsematta, sitä en tiedä tai oikeammin en tietänyt silloin, mutta pian kävi selville, että ylpeä yksinäisyys ei ollut hänen makuunsa. Hän mitteli kantta kertaan pariin edestakaisin, vilkaisi happamen ylenkatseellisesti pöyhkeileviin silkki- ja samettipukuihin, sitten kannenpuhdistajiin, jotka sillä hetkellä kiinnittivät huomiota, sitten hän hätävaraksi lähestyi minua ja puhui.
"Oletteko mieltynyt merimatkoihin?" kuului hänen kysymyksensä.
Selitin että mieltymykseni merimatkaan täytyi vielä kestää kokemuksen koe: en näet ollut koskaan ollut merellä.
"Oi kuinka hurmaavaa!" hän huudahti. "Aivan kadehdin ensikertalaisuuttanne: ensi vaikutelmat, tiedättehän, ovat niin hauskoja. Minä olen tehnyt niin monta merimatkaa että vallan unohdan ensimmäisen. Olen kerrassaan väsähtänyt meren ja tuon kaiken suhteen."
En voinut olla hymyilemättä.
"Minkä tähden nauratte minulle?" hän kysyi mutkattoman kirpeästi, mikä miellytti minua enemmän kuin hänen muut puheensa.
"Siksi että olette kovin nuori ollaksenne väsähtänyt johonkin."
"Olen seitsemäntoistavuotias" (hieman närkästyneenä).
"Näytätte tuskin kuusitoistavuotiaalta. Onko teistä hauska matkustaa yksin?"
"Pyh, siitä en välitä hitustakaan. Olen matkustanut Kanaalin yli kymmenen kertaa, mutta pidän kyllä huolta siitä, etten jää yksin: teen aina tuttavuuksia."
"Tällä matkalla tuskin saatte montakaan tuttavaa, luulen." Vilkaisin Watson-ryhmään, joka nyt nauroi ja piti aika elämää kannella.
"En ainakaan noista inhottavista ihmisistä", hän sanoi. "Tuollaisten pitäisi matkustaa välikannella. Oletteko matkalla kouluun?"
"En."
"Minne sitten?"
"Siitä ei minulla ole vähintäkään aavistusta – ainakaan mitä tulee maailmaan Boue-Marinen sataman takana."
Hän hölmistyi ja jatkoi sitten huolettomasti:
"Minä olen matkalla kouluun. Oi kuinka monet ulkomaan koulut olen elämässäni käynytkään! Ja kuitenkin olen täysin tietämätön. En tiedä mitään – en niin mitään – paitsi että soitan ja tanssin sievästi, ja ranskaa ja saksaa tietysti osaan puhua, mutta enpä juuri lukea enkä kirjoittaa. Tiedättekö, kerran minut pantiin kääntämään englanniksi sivu helppoa saksalaista kirjaa, enkä minä osannut. Isä oli aivan masentunut: hän sanoi että näyttää siltä kuin herra de Bassompierre, kummisetäni, joka maksaa koulunkäyntini, olisi heittänyt rahansa hukkaan. Ja mitä muihin kouluaineisiin tulee – historiaan, maantieteeseen ja laskentoon – olen täydellinen vauva ja kirjoitan englantia niin huonosti – sanovat minun tekevän kauheita tavaus- ja kielioppivirheitä. Kaiken lisäksi olen kokonaan unohtanut uskonnon: minua sanotaan protestantiksi, tiedättehän, mutta minäpä en totisesti tiedä olenko vai enkö ole, sillä en ole tarkoin selvillä siitä mikä erottaa protestanttisuuden katolisuudesta. Oli miten oli, veisaan viisi koko asiasta. Olin luterilainen kerran Bonnissa – rakas Bonn! – hurmaava Bonn! – jossa oli niin paljon kauniita ylioppilaita. Jokaisella meidän koulun sievällä tytöllä oli ihailija; pojat tiesivät kävelytuntimme ja tulivat melkein aina meitä vastaan. 'Schönes Mädchen', kuulimme heidän sanovan. Olin äärettömän onnellinen Bonnissa."
"Ja minne matkustatte nyt?"
"Oh, no se on se – chose", hän sanoi.
Chose-sanalla neiti Ginevra Fanshawe (se oli tämän nuoren henkilön nimi) vain korvasi oikean nimen, jonka oli sattunut unohtamaan. Sellainen oli hänen tapansa. "Chose" esiintyi keskustelun joka käänteessä – se oli niin mukava pistää puuttuvan sanan tilalle mihin kieleen tahansa, mitä kulloinkin sattui puhumaan. Ranskalaiset tytöt tekevät usein samoin, ja heiltä oli Ginevra omaksunut tapansa. Sain kuitenkin selville että "chose" tässä tapauksessa tarkoitti Villetteä, suuren Labassecourin kuningaskunnan suurta pääkaupunkia.
"Pidättekö Villettestä?" kysyin.
"Koko lailla. Kaupungin asukkaat ovat kyllä hirveän typeriä ja arkipäiväisiä, mutta siellä on muutamia hauskoja englantilaisia perheitä."
"Oletteko koulussa?"
"Olen."
"Onko se hyvä koulu?"
"Oi, ei. Se on kauhea, mutta minä olen ulkona joka sunnuntai ja annan palttua maîtresseille ja professeureille ja élèveeille, ja läksyt saavat mennä au diable (sitä ei uskaltaisi sanoa englanniksi, mutta ranskaksi se kuuluu vallan sopivalta), ja sillä tavoin tulen mainiosti toimeen… Te nauratte minulle taas?"