Todellakin kului matka jotensakin hitaasti kylmässä, kosteassa tammikuun ilmassa. Mutta kuka semmoisista turhista huoli? Ei Pirkko ainakaan. Ei Tilly Slowboykaan; sillä hänestä oli kärryissä ajaminen, millä ehdolla tahansa, suurin inhimillinen onni ja maallisten toiveitten kaunein huippu. Ei poikakaan, vakuutan minä, sillä kapalolapsen luonto ei salli lämpimämpää eikä sikeämpää unta, vaikka sen kyky siinä kohden onkin suuri, kuin mitä siunattu nuori Peerybingle nautti tällä matkalla.
Ette olisi nähneet kauaksi sumussa; mutta kuitenkin olisitte nähneet paljon, hyvin paljon! Ihmeteltävä on kuinka paljon voi nähdä sakeammassakin sumussa kuin tässä, kun vain vaivautuu katsomaan. Niin esimerkiksi oli vallan hauskaa katsella keijukaisten kehiä kulossa ja repaleisia huurretäpliä varjoisissa paikoissa, pensasaitain ja puitten alla; tarkastella niitä odottamattomia muotoja, jommoisina puut vilahtelivat, sukeltaen esiin sumusta ja taasen kadoten. Pensasaidat olivat alastomat, ja tuuli heilutti kellastuneita kukkaseppeleitä, mutta ei siinä ollut mitään alakuloista. Sitä katsoi mielellään, sillä se teki takkavalkean nykyisin lämpimämmäksi ja muutti tulevan kesän jo toivossa viheriämmäksi. Virta näytti kolealta, mutta se liikkui, ja liikkui nopeastikin; se oli jo toista. Kanava oli jotensakin hidas ja kuoleutunut; minkäpä sille taisi. Se jäätyi sitä pikemmin, kun oikeat talvipakkaset tulivat, ja jäällä kävi luisteleminen, ja vanhat raskaat veneet, jäätyneinä rannalle, saivat päiväkaudet tuprutella ruostuneita rautapiippujansa, ja siihen niillä oli kyllin aikaa.
Eräässä paikassa poltettiin suurta risuläjää; ja he katsoivat valkeaa, joka näytti kelmeältä keskellä päivää ja jonka punaiset liekit häilyivät sinne tänne sumussa. Mutta viimein neiti Slowboy rupesi rykimään, sanoen savun menevän sieraimiinsa – hän saattoi kuitenkin rykiä ilman pienintäkään syytä – ja herätti lapsen, joka ei tahtonut jälleen rauhoittua. Mutta Harmi, joka oli lähes virstan edellä muista, oli jo juossut kaupungin ensimäisten huoneitten ohi ja kääntynyt sille kadulle, jonka varrella Kaleb ja hänen tyttärensä asuivat, ja paljoa ennen kuin toiset ehtivät perille, seisoivat Harmi ja sokea tyttö ulkona valmiina tervehtiäksensä heitä. Harmi, olkoon tässä sanottu, käyttäytyi Berthan seurassa ollessaan erittäin hienotuntoisesti, niin että olisi luullut sen varmaan tietävän, että tyttö oli sokea. Se ei koskaan yrittänyt häneen katsomalla saada häntä huomaamaan, niinkuin se usein menetteli toisten suhteen, vaan huomautti Berthaa koskemalla. Mitä se ennen oli tullut tuntemaan sokeista ihmisistä tahi sokeista koirista, sitä en tiedä. Sillä ei ollut koskaan ollut sokeaa isäntää; eikä, minun tietääkseni, herra Harmia, hänen isäänsä, eikä rouva Harmia, eikä ketään muuta hänen kunnioitettavasta suvustansa isän eikä äidin puolelta ollut sokeus vaivannut. Kenties se keksi sen itsestään, mutta ihan varmaan se asian tiesi, ja senvuoksi se piti Berthaa kiinni hameesta, kunnes Peerybinglen matami ja poika ja neiti Slowboy ja kori olivat onnellisesti päässeet oven sisäpuolelle.
May Fielding oli jo tullut; ja hänen äitinsä – pieni juonikas olento, vanha, äkäisen näköinen rouva, jota sanottiin vartaloltansa kauniiksi, koska hän oli pysynyt muuttumatta ihankuin sängynjalka, ja joka, koska hän muinoin oli ollut varakas, taikka luuli voivansa tulla varakkaaksi, jos vain olisi tapahtunut jotakin, mikä ei koskaan tapahtunut eikä millään tavoin voinut olla tapahtumaisillansakaan – mutta se on samantekevää – käyttäytyi hyvin kohteliaasti ja armollisesti. Oli Gruff ja Tackletonkin siellä, ja hän tahtoi olla ystävällinen, tuntien olevansa oikealla paikallansa, aivan niinkuin kotonansa, kuin nuori elävä lohikala Egyptin pyramiidin huipussa.
"May! Armas, vanha ystäväni!" huudahti Pirkko rientäen häntä vastaan.
"Kuinka hauska on taas tavata sinua!"
Hänen "vanha" ystävänsä oli yhtä sydämellinen ja iloinen kuin hänkin, ja vakuutan teille, että se oli hauska näky, kun he syleilivät toisiansa. Tackletonilla oli epäilemättä hyvä kauneusaisti. May oli todella kaunis.
Olettehan välistä huomanneet kuinka kauniit, teille tutut kasvot, niihin koskiessanne tahi vertaillessanne niitä toisiin kauniisiin kasvoihin, näyttävät sillä hetkellä tavallisilta ja kalvenneilta ja töin tuskin ansaitsevat kiittävää arvosteluanne. Kas niin ei kuitenkaan Pirkon eikä Maynkaan laita ollut! Sillä Mayn kasvot kaunistivat Pirkon ja Pirkon kasvot kaunistivat Mayn, niin luonnollisesti ja suloisesti, jotta Juho Peerybingle sisään astuessaan oli vähällä sanoa, että heidän olisi pitänyt syntyä sisaruksina: mikä olisikin ollut ainoa toivottava seikka.
Tackleton oli tuonut lampaanlapansa, ja kummaa kummempi, vielä tortunkin – mutta emmehän me ylellisyyttä pelkää, kun morsiamemme on kysymyksessä; emmekä me joka päivä naimisliittoja solmi – ja löytyipä näiden herkkujen lisäksi vasikanpaisti ja lammaspiirakka ja "muuta hyvää", kuten Peerybinglen matami sanoi, se on: pähkinöitä, appelsiineja ja leivoksia. Kun ruoka oli pöydällä ja Kalebin lisäys, suuri puinen vati täynnä höyryäviä potaatteja pantu viereen (juhlallisen päätöksen mukaan hän ei saanut tarjota muuta kuin potaatteja), talutti Tackleton vastaisen anoppinsa kunniasijalle. Kunnialla täyttääksensä tämän sijan ja korottaaksensa juhlallisuutta oli majesteetillinen vanha rouva koristanut päänsä myssyllä, jonka piti kevytmielisissäkin herättämän tuntoa hänen arvostansa. Hänellä oli hansikkaatkin. Komea sitä olla pitää – maksakoon mitä tahansa!
Kaleb istui tyttärensä vieressä; Pirkko ja hänen entinen koulukumppaninsa vieretyksin; kunnon ajuri istui vastapäätä toisella puolen pöytää. Neiti Slowboy oli tällä hetkellä huolellisesti erotettuna kaikista huonekaluista, paitsi tuolista, jolla istui, ettei hän mihinkään muuhun loukkaisi pojan päätä.
Samoinkuin Tilly suurin silmin katsoa tirkisteli leluja ja nukkeja, tirkistelivät nekin häntä ja muuta seuraa. Vanhat kunnioitettavat herrat oviensa edessä (he olivat täydessä työn touhussa) katsoivat erinomaisella halulla seuraa, välistä seisahtuen ikäänkuin kuunnellaksensa puhetta ja sitten rajusti heittäen kuperkeikkaa useampaan kertaan, pysähtymättä edes hengittääksensä – juuri kuin ilon huumeessa kaikesta mitä näkivät.
Totta tosiaan, jos näillä vanhoilla herroilla oli taipumusta vahingoniloon, niin heillä oli syytä olla mielissään katsellessaan Tackletonin tyytymättömyyttä. Tackleton viihtyi huonosti: mitä iloisemmaksi hänen morsiamensa tuli Pirkon seurassa, sitä äkäisemmäksi muuttui hän, vaikka hän juuri sitä varten oli tuonut heidät yhteen. Tackleton oli vallan kuin koira soimessa; kun he nauroivat eikä hän tainnut nauraa, pisti hänelle heti päähän, että he nauroivat hänelle.
"Ah, May"! sanoi Pirkko, "armas ystäväni, mitkä muutokset! Iloisen kouluaikamme muisteleminen nuorentaa minut taas."
"Ettehän te olekaan juuri vanha, eikö niin?" lausui Tackleton.
"Katsokaa minun viisasta, totista miestäni tuossa", virkkoi Pirkko; "hän lisää ikääni vähintäänkin kahdellakymmenellä vuodella. Eikö niin, Juho?"
"Neljälläkymmenellä", vastasi Juho.
"Kuinka paljolla te lisäätte Mayn ikää, sitä en varmaan tiedä", sanoi Pirkko nauraen. "Mutta sataa vuotta nuorempi hän tuskin voinee olla tulevana syntymäpäivänään."
"Ha-ha!" nauroi Tackleton soinnuttomalla äänellä, joka soi kuin peitetty kulkunen. Ja näytti kuin hän olisi voinut vääntää Pirkolta niskat nurin olematta siitä millänsäkään.
"Armaani!" lausui Pirkko. "Muistatko kuinka me koulussa lorusimme tulevista miehistämme. Tuskin tiedänkään kuinka nuori, kuinka kaunis ja iloinen ja vilkas minun mieheni piti oleman! ja Mayn sitten! – Oi, ystäväni! En tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, kun muistelen kuinka hulluja me olimme."
May näytti tietävän mitä oli tekeminen, sillä hänen kasvonsa punehtuivat ja kyyneleet kihosivat hänelle silmiin.
"Jonkun kerran me oikein määräilimme minkälainen piti minkin oleman – me valitsimme saatavilla olevia nuoria miehiä", kertoi Pirkko. "Kuinka vähän me tulevaisuudesta tiesimme! Tosin en minä koskaan Juhoa valinnut; en häntä ajatellutkaan. Ja jos olisin sanonut sinun menevän naimisiin herra Tackletonin kanssa, niin sinä olisit lyönyt minua. Etkös olisikin, May?"
Vaikkei May myöntänyt sitä todeksi, ei hän sitä kuitenkaan millään tavoin kieltänytkään.
Tackleton nauroi – melkeinpä hirnui, niin kovasti hän nauroi. Nauroi Juho Peerybinglekin tavallisella hyväluontoisella tavallaan; mutta se oli vain kuiskausta Tackletonin nauruun verraten.
"Te ette voineet sille mitään. Te ette näet voineet vastustaa meitä", lausui Tackleton. "Tässä me olemme! Tässä me olemme! Missä ovat teidän iloiset nuoret sulhonne!"
"Muutamat ovat kuolleet", sanoi Pirkko, "ja muutamat ovat unohtuneet. Jos muutamat tällä hetkellä seisoisivat tässä, eivät he uskoisi meitä samoiksi ihmisiksi – eivät uskoisi silmiänsä eivätkä korviansa, eivät uskoisi, että me todella voimme heidät unohtaa. Ei, eivät he uskoisi siitä sanaakaan!"
"Mitä, Pirkko!" huudahti ajuri. "Pieni vaimoni!"
Pirkko oli puhunut niin kiivaasti ja innokkaasti, että hän epäilemättä tarvitsikin muistutuksen rauhoittuakseen.
Hänen miehensä varoitus oli tosin ystävällinen, sillä se tapahtui (Juhon mielestä) vain vanhan Tackletonin vuoksi; mutta se vaikutti kuitenkin, sillä Pirkko vaikeni heti eikä hiiskunut enää sanaakaan. Hiljaakin ollessaan hän näytti yhtä hyvin liikutetulta, ja sen viekas Tackleton, jonka puoleksi umpinainen silmä aina vartioi Pirkkoa, huomasi ja piti muistissa – saammepa nähdä minkä vuoksi.
May ei lausunut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, vaan istui ihan vaiti, maahan luoduin katsein, ja näytti juuri kuin hän ei ollenkaan huolisi siitä, mitä puhuttiin tahi mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Nyt rupesi hyvä rouva, hänen äitinsä, puhumaan ja sanoi ensiksi: tytöt ovat tyttöjä, menneet ajat ovat menneet ja hänen luullaksensa ihminen niin kauan kuin on nuori ja kevytmielinen aina käyttäytyy niinkuin nuori ja kevytmielinen ihminen, ja lisäsi vielä pari yhtä oikeaa vastaansanomatonta lausetta. Sitten hän sanoi kiittävänsä taivaan Jumalaa, kun hänen tyttärensä May oli aina ollut hyvä ja kuuliainen lapsi, josta hän ei kuitenkaan tahtonut kiittää itseänsä, vaikka syystä oli uskominen sen olevan hänen ansionsa. Tackletonin hän sanoi siveyden kannalta olevan nuhteettoman miehen; ja mitä naimisliittoon tulee, niin hän oli kaikin puolin toivottava vävy, kuten jokainen tiesi. (Hän puhui kovin innokkaasti.) Se perhekunta, johon Tackleton ennen pitkää oli kuuluva, oli (hän toivoi Tackletonin sen tietävän) syystä ylpeä, ja jos muutamat seikat indigo-sinivärikaupassa olisivat käyneet toisin (sen verran hän vain sanoi, ei enempää), niin olisi perhe kenties hyvinkin rikas. Hän ei sanonut tahtovansa muistuttaa menneistä, kuinka tyttärensä jonkun aikaa oli pannut vastaan herra Tackletonin tarjousta, eikä puhua monesta muusta seikasta, jotka hän kuitenkin kovin laveasti kertoi. Viimeksi hän sanoi maailmassa nimenomaan kokeneensa ja nähneensä, että ne avioliitot, joissa on vähimmän sitä, jota hullut ja lapselliset ihmiset sanovat rakkaudeksi, ovat kaikista onnellisimmat; ja mahdollisimman suurta onnea – ei rajua, vaan lujaa, kestävää – hän toivoi tästä lähestyvästä naimisesta. Päätteeksi hän antoi sitten seuran tietää huomispäivän olevan sen, jota varten hän oli elänyt ja jonka mailleen mentyä hän ei toivonut muuta kuin päästä kuolemaan ja tulla haudatuksi kunnialliseen paikkaan.
Koska nämä mielipiteet olivat vastaansanomattomat – kaikkien semmoisten mielipiteiden yhteinen ja onnellinen ominaisuus, jotka ovat tarpeeksi sisällyksettömiä – kääntyi puhe toisaalle ja vasikkapaisti ja lammaspiirakka, kylmä lampaanlapa, potaatit ja torttu vetivät yleisen huomion puoleensa. Ettei olutpulloilla olisi syytä valittaa ylenkatsetta, esitti Juho Peerybingle huomispäivän, hääpäivän maljan ja käski heidän tyhjentää lasinsa sen kunniaksi, ennenkuin hän jatkoi matkaansa.
Hän näet vain viivähti siellä antaaksensa vanhan hevosen hetken syödä. Hänellä oli vielä neljän tahi viiden virstan matka edessä; ja kun hän illalla palasi, niin hän kävi Pirkkoa hakemassa ja levähti taas vähäsen kotimatkalla. Semmoinen oli ollut järjestys näinä iltaseurapäivinä aina alusta aikain.
Kaksi muutakin läsnäolevaa, paitsi morsian ja sulho, ei maljasta huolinut. Toinen oli Pirkko, joka oli liiaksi sekaisin tietääksensä kuinka tällä hetkellä oli meneteltävä, toinen oli Bertha, joka äkisti nousi ja lähti pöydästä.
"Hyvää iltaa!" sanoi Juho Peerybingle pukien päällystakin yllensä.
"Palaan tavalliseen aikaan. Hyvää iltaa!"
"Hyvää iltaa, Juho", vastasi Kaleb.
Näytti kuin hän olisi sanonut sen ulkoläksyn tavoin, ja hänen kätensä viittasi samalla tietämättömällä tavalla; sillä hän katseli Berthaa yhtämittaa ja huolellisesti.
"Hyvää iltaa, nuori mies!" lausui ajuri iloisesti kumartuen suudellaksensa lasta, jonka Tilly Slowboy – hän askarteli nyt veitsellä ja kahvelilla – oli asettanut nukkumaan (ja todella ollenkaan loukkaamatta) Berthan sängyn nurkkaan. "Hyvää iltaa! Aika on, luulen ma, tuleva, jolloin sinä, pikku ystäväni, lähdet ulos kylmään ja jätät vanhan isäsi takan ääreen huvittelemaan piipulla ja luuvalotaudilla, hä? Missä Pirkko on?"
"Tässä, Juho!" vastasi tämä kavahtaen unelmistansa.
"Tule, tule!" sanoi ajuri taputtaen kovasti käsiänsä. "Missä on piippuni?"
"Olen aivan unohtanut piipun, Juho."
Unohtanut piipun! Onko kummempaa kuultu! Hän! Unohtanut piipun!
"Minä heti – minä pistän heti. Se on pian tehty."
Mutta se ei ollut pian tehty. Piippu oli tavallisella paikallaan, ajurin suuressa taskussa, pienen kukkaron vieressä, jonka Pirkko itse oli tehnyt ja josta hän oli niin tottunut pistämään piippuun. Mutta hänen kätensä vapisi niin, että se takertui taskuun (oli se sentään kyllin pieni helposti päästäksensä sisään ja taasen ulos) ja kopeloi julmasti. Piipun täyttäminen ja sytyttäminen, joista askareista minä olen niin suuresti häntä kiittänyt (ehkä sen vielä muistatte), kävi tällä kertaa taidottomasti alusta loppuun saakka. Koko ajan tirkisteli Tackleton puoleksi umpinaisella silmällään ilkeästi häneen, ja aina kun hänen silmänsä kohtasi Pirkon silmän – tahi tavoitti, sillä totta puhuen se ei koskaan kohdannut toisen silmää, vaan oli ikäänkuin pyydys, jolla hän otti kiinni katseita – lisääntyi Pirkon häiriö aivan näkyvällä tavalla.
"Voi, mikä kelvoton Pirkko sinä olet tänään!" sanoi Juho. "Luulenpa melkein tekeväni sen paremmin itse!"
Lausuttuaan nämä ystävälliset sanat hän lähti ulos, ja pian kuultiin kadulta kärryjen räminää, kun hän, Harmi mukanaan, ajoi vanhalla hevosella matkoihinsa. Sillä aikaa seisoi uneksiva Kaleb katsoen sokeaa tytärtänsä yhtä levottomasti kuin ennenkin.
"Bertha!" lausui Kaleb hiljaa. "Mitä on tapahtunut? Muutamassa hetkessä olet sinä, kultaseni, niin muuttunut – aamusta alkaen. Sinä vaikenet ja olet surullinen koko päivän! Mikä sinua vaivaa? Sano minulle!"
"Oi isä, isä!" huudahti sokea tyttö ja hyrähti itkuun. "Minun kovaa, kovaa kohtaloani!"
Kaleb vei kätensä silmiensä ylitse ennenkuin vastasi.
"Mutta ajattelehan kuinka iloinen ja onnellinen sinä olet ollut,
Bertha! Kuinka hyvä, kuinka monelle rakas."
"Juuri se koskeekin sydämeeni, hyvä isä! Jokainen on hellä ja ystävällinen minulle!"
Kaleb oli liiaksi liikutettu voidakseen käsittää häntä oikein.
"Olla – olla sokea, rakas Bertha raukkani, on kyllä suuri onnettomuus; mutta – "
"Sitä en ole koskaan tuntenut!" huudahti sokea tyttö. "En ole koskaan sitä täydellisesti tuntenut. En koskaan! Jolloinkulloinhan olisin suonut näkeväni teidät tahi hänet, kerran vain, rakas isä, kerran lyhyen silmänräpäyksen ajan, että tietäisin mitä kannan täällä sydämessäni" – hän laski kätensä rinnallensa – "että tulisin vakuutetuksi, olenko oikeassa! Ja jolloinkulloin (mutta silloin olin vielä lapsi) itkin ja rukoilin öillä ajatellessani, etteivät teidän kuvanne, jotka sydämestäni nousivat taivaaseen, voineetkaan olla todenmukaisia. Mutta se tunne katosi pian. Se katosi, ja minä olin taas levollinen ja iloinen!"
"Kyllä se taaskin katoaa", lausui Kaleb.
"Mutta isä! Oi hyvä, armas isä! anna minulle anteeksi, jos olen paha!" sanoi sokea tyttö. "Eihän se suru minua paina!"
Hänen isänsä ei voinut pidättää kyyneleitänsä, vaan ne vierivät tulvanaan, niin liikuttava oli tytön totisuus. Mutta hän ei vielä ymmärtänyt.
"Käske hänet minun luokseni", sanoi Bertha. "En voi olla sitä sanomatta. Käske hänet minun luokseni, isä!"
Bertha huomasi isänsä epäröivän ja lisäsi: "May. Käske May!"
May, kun kuuli nimeänsä mainittavan, tuli hänen luoksensa ja otti häntä kädestä. Sokea tyttö kääntyi kiireesti häneen päin ja piti häntä molemmista käsistä.
"Katso, rakas, armas ystäväni!" lausui Bertha. "Lue kauniilla silmilläsi minun kasvojani ja sano, onko niihin totuus piirrettynä."
"On, armas Berthani!"
Sokea tyttö kohotti nyt kalpeat kasvonsa, joita pitkin kyyneleet viljalti vierivät, häneen päin ja lausui:
"Sielussani ei ole muuta toivoa eikä ajatusta, hyvä, armas Mayni, kuin että sinä tulisit onnelliseksi! Sielussani ei ole kestävämpää kiitollista muistoa kuin se syvä muisto, jonka sinun osoittamasi hyvyys on siihen painanut, kun sinä et ole unohtanut sokeaa Berthaasi, vaikka maailma on tarjonnut sinulle yllinkyllin kauneutta ja muuta nähtävää ihailtavaksi, vaan ystävällisesti muistanut häntä – aina meidän molempain lapsuudesta saakka tahi niin kauan kuin minä olen ollut lapsi niinkuin ainoastaan sokea voi olla! Seuratkoon siunaus sinua! Olkoon sinun onnellinen elämänpolkusi valoisa! Ei senvuoksi vähemmin, armas Mayni" – hän veti Mayn likemmäksi itseänsä – "ei senvuoksi vähemmin, että, kun tänään kuulin sinun tulevan hänen vaimoksensa, sydämeni oli pakahtumaisillaan! Isä, May, Pirkko! antakaa minulle anteeksi, että niin on; hän on niin paljon, paljon tehnyt minulle hyvää lievittääksensä minun vaikeata, synkkää elämääni; ja uskokaa minua, kun otan taivaan todistajakseni, vaikka nyt itken – etten voi toivoa hänelle parempaa vaimoa, joka hänen hyvyytensä paremmin ansaitsisi kuin May."
Puhuessansa hän oli päästänyt May Fieldingin käden irti ja seisoi rukoilevassa asennossa hänen edessänsä. Hänen päänsä painui alemmaksi ja alemmaksi hänen tehdessänsä tätä odottamatonta tunnustusta, ja hän vaipui viimein ystävänsä jalkoihin ja kätki sokeat kasvonsa hänen hameensa helmoihin.
"Hyvä Jumala!" huudahti isä, jolle totuus yhtäkkiä selvisi, "minä olen pettänyt häntä aina kehdosta saakka, särkeäkseni viimein hänen sydämensä!"
Oli kaikille onneksi, että Pirkko, päivänpaisteinen, ystävällinen, toimelias, pieni Pirkko – sillä semmoinen hän oli, mitä vikoja hänessä sitten lieneekin ollut ja kuinka suuresti te ennen pitkää häntä ruvennettekin vihaamaan – ja se oli kaikille onneksi, että hän oli saapuvilla; sillä vaikea on sanoa kuinka asia olisi päättynyt ilman häntä. Mutta Pirkko sanoi toinnuttuansa, ennenkuin May tahi Kaleb hiiskuivat sanaakaan:
"Tule, tule, armas Berthani! tule pois minun kanssani! Anna hänelle käsivartesi, May. Kas niin! kuinka rauhoittunut hän jo on, katsokaa. Kuinka hyvä, että hän seuraa meitä", puhui iloinen, pieni vaimo suudellen Berthaa otsalle. "Tule pois, rakas Berthani! Tule, ja sinun hyvä isäsi seuraa sinua; eikö niin, Kaleb? kyllä varmaan!"
Niin, niin! hän oli kelpo pieni Pirkko semmoisissa asioissa, ja kova piti oleman luonto, joka ei sulanut hänen vaikutuksestaan. Kun hän oli vienyt pois Kaleb paran ja Berthan, jotta he saisivat lohduttaa ja rauhoittaa toisiansa, niinkuin hän tiesi ainoastaan heidän itse osaavan, niin hän tuli heti juosten takaisin – ihanana kuin kevään kukkanen, sanotaan, mutta minä sanon ihanampana – vartioimaan tuota pientä pöyhkeilevää mahtimiestä, joka oli puettuna myssyyn ja hansikkaihin – ja estämään jumalanluomaa vanhaa rouvaa tekemästä uusia havaintoja.
"Anna minulle poikasi, Tilly", sanoi hän nostaen tuolin lähemmäksi takkaa, "ja sillä aikaa kun minä pitelen sitä sylissäni, suvaitsee rouva Fielding kenties neuvoa minulle vähän oikeata lastenhoitoa ja antaa minulle tuhansia tietoja, jotka ovat minulle tuiki tuntemattomia. Tahtoisitteko olla niin hyvä, rouva Fielding?"
Saksalainen jättiläinen, joka kansantarinan mukaan tuhmuudessaan viilsi itseensä kuolettavan haavan yrittäessään muuatta silmänkääntäjäntemppua, johon hänen päävihollisensa oli yllyttänyt häntä suurusta syödessä – ei mennyt puoleksikaan niin kernaasti hänelle viritettyyn paulaan kuin vanha rouva tähän sievään ansaan. Tackletonin poistuminen ja vielä lisäksi se seikka, että kaksi tahi kolme ihmistä oli syrjässä puhutellut toisiansa, jättäen hänet pariksi minuutiksi yksiksensä, se oli kyllin suuri loukkaus hänen arvolleen ja saattoi hänet neljänkolmatta tunnin ajan valittamaan indigo-sinivärikaupan ihmeellisiä vaiheita. Mutta nuoren äidin osoittama sopiva kunnioitus rouvan kokemusta kohtaan oli niin houkutteleva, että hän hetken kursailtuansa alkoi hyvin mielellänsä neuvoa Pirkkoa ja istuen suorana kuin seiväs veitikkamaisen Pirkon edessä piti tunnin kestävän luennon pettämättömistä kotilääkkeistä ja resepteistä, jotka, jos niitä olisi todella käytetty, varmaan olisivat tuottaneet tuhon nuorelle Peerybinglelle, vaikka hän olisikin ollut pikku Simson.
Ajan kuluksi neuloi Pirkko vähäsen – hänellä oli kaikki neulomatarpeet hameensa taskussa; miten se oli mahdollista, sitä en ollenkaan ymmärrä – sitten hän hyssytteli lasta ja neuloi taas; sitten hän hetken kuiskutteli Mayn kanssa, sillä aikaa kun vanha rouva uinaili. Siten hän, tapansa mukaan pientä puuhaa pitäen, sai illan kulumaan aivan nopeasti. Kun pimeä tuli, niin hän kohensi valkeata, sillä juhlallisesti oli säädetty, että hän pitäisi huolen kaikista Berthan talousaskareista näinä seurailtoina, nosti teepöydän esille, laski alas ikkunaverhon ja sytytti kynttilän. Sitten hän soitti hetken harppua, jonka Kaleb oli hankkinut Berthalle, ja hän soitti kauniisti, sillä luonto oli suonut hänelle hienon korvan yhtä hyvin soittoa kuin kalliita kiviä varten, jos viimemainittuja vain olisi ollut korviin ripustaa. Niin tuli teenjuonnin aika ja Tackleton palasi takaisin juomaan kuppinsa ja viettämään iltaansa.
Kaleb ja Bertha olivat tulleet jo ennen, ja Kaleb istui iltatyössään. Mutta hän raukka ei saanutkaan mitään aikaan, kun yhä vain suri ja soimasi itseään tyttärensä tähden. Liikuttavaa oli nähdä kuinka hän istui jouten työtuolillansa katsoen surullisesti Berthaa, ja hänen silmänsä kysyivät aina: "Olenko minä pettänyt häntä kehdosta saakka särkeäkseni viimein hänen sydämensä!"
Kun oli jo myöhäinen ja tee oli juotu, ja Pirkko pessyt teekupit; sanalla sanoen – se on, näet, nyt sanottava eikä auta toistaiseksi jättäminen – kun aika lähestyi, jolloin ajuria odotettiin, muuttui Pirkon käytös jälleen, joka kerta kun rattaiden jyrinää kuului ulkoa. Hän kalpeni ja punastui vuorotellen ja oli kovin rauhaton. Ei niinkuin hyvät vaimot kuullessansa miehensä lähestyvän. Ei, ei, ei; se oli ihan toisenlaista rauhattomuutta.
Rattaiden jyrinää, kavioiden kopsetta, koiran haukuntaa alkoi kuulua ja kuului yhä likempää. Harmin käpälä raapi ovea.
"Kenen astunta se on?" huudahti Bertha hypähtäen ylös.
"Kenen astunta?" vastasi ajuri astuessaan sisään, ruskeat kasvot punoittaen kuin puolukat kylmästä yöilmasta. "Minun!"
"Mutta nepä toiset askeleet", sanoi Bertha, "miehen askeleet takananne? – "
"Häntä ei saa petetyksi", virkkoi ajuri nauraen. "Astukaa sisään, herra, olette tervetullut, ei siis pelkoa!"
Kun ajuri oli sanonut sen korkealla äänellä, astui vanha, kuuro herra sisään.
"Ei hän ole aivan vieras; te olette, Kaleb, hänet ennenkin tavannut", lausui ajuri. "Suokaa hänelle majaa siksi kun lähdemme."
"Se on tietty, Juho, se on kunnia minulle."
"Hän on paras kumppani maailmassa, kun on salaisuuksia", lausui Juho. "Minulla on jotensakin hyvät keuhkot, mutta tällä kertaa ne olivat todella tarpeeseen. – Istukaa, hyvä herra. Pelkkiä ystäviä kaikki tyyni ja kaikki iloitsevat nähdessään teidät!"
Annettuansa tämän vakuutuksen äänellä, joka hyvin todisti mitä hän keuhkoistansa oli sanonut, hän lausui tavallisella äänellä: "Hän ei pyydä mitään muuta kuin tuolin takan ääressä ja luvan istua siinä äänetönnä ja katsella ystävällisesti ympärillensä. Hänen vaatimuksensa ovat helposti täytetyt."
Bertha oli kuunnellut tarkasti. Hän käski Kalebin luoksensa, ja kun tämä oli nostanut tuolin, hän pyysi hiljaisella äänellä isäänsä kertomaan vieraasta. Kun se oli tehty (todenmukaisesti ja suurella huolella), huokasi Bertha ja näytti kadottavan kaiken uteliaisuuden vieraan suhteen.
Ajuri oli erittäin hyvällä tuulella ja enemmän kuin koskaan ihastunut pieneen vaimoonsa.
"Olipa se Pirkko kömpelö jälkeen puolenpäivän!" lausui ajuri syleillen häntä vahvoin käsivarsin, seisoessaan vähän syrjässä muista, "ja kuitenkin minä rakastan häntä. Katso tuonne, Pirkko!" Hän osoitti vanhaa herraa. Pirkko katsoi häntä ja vapisi, luulen ma. "Hän on – ha-ha-ha! – kovin ihastunut sinuun!" sanoi ajuri. "Koko matkalla hän ei muusta puhunut. Hän on kelpo vanha poika. Minä pidän hänestä senvuoksi!"
"Minä toivon hänelle paremman ihastuttajan, Juho", vastasi Pirkko katsoen levottomasti ympäri huonetta ja Tackletonia erittäin.
"Paremman ihastuttajan!" huudahti Juho iloissaan. "Parempaa ei ole. Kas niin! pois päällystakki ja villahuivi! hupainen puolitunti valkean ääressä! Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva! Pelaammeko marjaasia yhdessä, te ja minä? Hyvä, hyvä! Kortit ja pöytä, Pirkko! Ja lasi olutta, jos sitä vielä on jäljellä, vaimoni!"
Hänen kortinlyöntiehdotuksensa oli tarkoitettu vanhalle rouvalle, joka suostui siihen armollisen mielellään, ja pian he olivat täydessä toimessa. Ensimältä katseli ajuri hymyillen ympärillensä, kutsui silloin tällöin Pirkkoa katsomaan korttejansa ja neuvomaan.
Mutta kun hänen vastapelaajansa oli sangen tarkka sekä satunnaisesti halukas panemaan peliin enemmän huolta kuin hänelle olisi ollut luvallista, oli samanlainen huolellisuus hänenkin puoleltansa tarpeeseen, niin ettei hänen huomionsa muualle riittänyt. Vähitellen hän kiintyi peliinsä niin, ettei miettinyt mitään muuta, kunnes käsi laskeutui hänen olkapäällensä ja muistutti Tackletonin olevan läsnä.
"Olen pahoillani, että häiritsen teitä – mutta sananen vain, nyt heti!"
"Minun tulee jakaa kortit", vastasi ajuri. "Peli on pian lopussa."
"Niin on", sanoi Tackleton. "Tulkaa nyt!"
Tackletonin kalpeissa kasvoissa oli jotakin, joka pakotti ajurin nousemaan heti ja kysymään kiireesti, mitä oli tekeillä.
"Hst! Juho Peerybingle!" lausui Tackleton. "Minun on paha mieleni. Olen pelännyt sitä. Olen epäillyt alusta alkaen."
"Mikä nyt?" kysyi ajuri pelästyen.
"Hst! Saatte nähdä, jos seuraatte minua."
Ajuri seurasi häntä sanaakaan hiiskumatta. He menivät pihan poikki. Ulkona välkkyivät tähdet, ja he tulivat pienestä sivuovesta Tackletonin omaan työhuoneeseen, jonka ikkuna antoi aittaan, joka oli lukittu yöksi. Työhuoneessa oli pimeä, mutta pitkässä, soikeassa aitassa paloi lamppu ja valaisi ikkunaa.
"Malttakaahan hetkinen!" lausui Tackleton. "Luuletteko sietävänne katsoa tuosta ikkunasta?"
"Miksen?" kysyi ajuri.
"Vielä silmänräpäys", virkkoi Tackleton. "Älkää tehkö väkivaltaa. Se ei auttaisi, vaan tuottaisi kenties onnettomuutta. Te olette voimakas mies ja tekisitte ehkä murhan vihanne vimmassa."
Ajuri katsahti häneen ja vetäytyi askeleen takaperin, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt. Mutta samassa hän olikin ikkunan vieressä, ja hän näki —
Voi varjoa takan ääressä! Voi totta puhuvaa sirkkaa! Voi uskotonta vaimoa!
Ajuri näki vaimonsa vanhan miehen seurassa; mutta mies ei enää ollutkaan vanha, vaan nuori ja pulska; kädessä hänellä oli petollinen valkoinen tukka, joka oli hankkinut hänelle pääsyn ajurin yksinäiseen onnettomaan kotiin. Ajuri näki Pirkon kuuntelevan vieraan puhetta ja kääntävän päätänsä, kuiskuttaaksensa hänelle korvaan. Vieraan käsivarsi kiertyi Pirkon vyötärölle, kun he hitaasti kävelivät ovea kohden, josta olivat astuneet sisään. Ajuri näki heidän seisahtuvan, näki Pirkon kääntyvän ja – kasvot, rakkaat kasvot miestänsä kohden – omin käsin silittelevän valkoisia kiharoita vieraan otsalla, nauraen miehensä luottavaa ja herkkäuskoista luontoa.
Ensin puristi ajuri vahvaa nyrkkiänsä, ikäänkuin olisi tahtonut murskata jalopeuran kuoliaaksi. Mutta hän hillitsi taas kätensä ja peitti sillä Tackletonin silmät (sillä hän rakasti Pirkkoa vieläkin), ja sitten kun molemmat olivat menneet, hän vaipui maahan – voimatonna kuin lapsi.
Hän oli jo tamineissaan ja kääriytyneenä leukaan asti ja hoiti hevostaan ja myttyjä, kun Pirkko palasi Kalebin huoneeseen, valmiina lähtemään.
"Nyt, Juhoseni! Hyvää yötä, May! Hyvää yötä, Bertha!"
Saattoiko Pirkko suudella heitä? Saattoiko hän olla ystävällinen ja iloinen ottaessaan jäähyväisiä? Saattoiko hän punastumatta kääntää kasvonsa heihin päin? Saattoi! Tackleton katseli häntä tarkasti; hän teki niin, teki kaikki.
Tilly hyssytteli lasta, kävellen edestakaisin Tackletonin edessä, unisesti matkien kymmeniä kertoja:
"Olivatko sydämet pakahtumaisillaan, kun kuulivat heidän tulevan toisten vaimoiksi; ja ovatko isät pettäneet kehdosta saakka särkeäksensä viimein sydämet?"
"Tilly, anna lapsi nyt minulle. Hyvää yötä, herra Tackleton. Missä kummassa Juho on?"
"Hän aikoo kävellä hevosen vieressä", lausui Tackleton, joka saattoi
Pirkon kärryihin.
"Rakas Juhoseni. Kävellä? Yöllä?"
Juho nyökäytti myöntymyksen merkiksi. Vieras ja pieni lapsenhoitajatar istuivat paikoillensa, ja vanha hevonen lähti liikkeelle. Harmi, mistään tietämätön Harmi, juoksenteli edellä ja takana ja kärryjen ympärillä ja haukkui iloisesti ja riemuiten kuin ennenkin.
Tackletoninkin mentyä saattamaan Mayta ja hänen äitiänsä kotiin istui Kaleb raukka takan ääressä tyttärensä vieressä, huolestuneena ja murheellisena katsoen häntä ja surullisesti kertoen: "Olenko pettänyt häntä kehdosta saakka särkeäkseni viimein hänen sydämensä!"
Lelut, jotka pojan tähden oli otettu esiin ja pantu käymään, olivat jo aikoja sitten seisahtuneet. Hämärässä hiljaisuudessa olisi voinut luulla, että järkähtämättömän levolliset nuket, vauhkot avosilmäiset ja korskuvat hevoset, vanhat herrat, jotka olivat vaipuneet puoleksi polvillensa oviensa eteen, töllistelevät pähkinänsärkijät ja itse eläimetkin, jotka olivat parittain matkalla arkkiin ikäänkuin koulutytöt – olisi voinut luulla, että ne yhtäkkiä olivat jäykistyneet liikkumattomiksi pelkästä hämmästyksestä, koska muka Pirkon oli huomattu olevan petollinen ja Tackletonin rakastettava missä oloissa tahansa.