KOLMASKOLMATTA LUKU
Minä huomaan Mr. Dick'in puheen todeksi ja valitsen ammattini
Kun aamulla heräsin, ajattelin hyvin paljon pikku Em'lyä ja hänen mielenliikutustansa edellisenä iltana, Marthan lähdettyä. Minusta tuntui, kuin olisin jonkunlaisella pyhällä tavalla saanut tietoa noista perheellisistä heikkouden ja hellyyden kohdista ja että niitten ilmoittaminen yksin Steerforth'illekin olisi väärä. Minä en hellinyt ketään ihmistä enemmän, kuin sitä sievää pikku olentoa, joka oli ollut leikkikumppanini ja jota minä silloin – siitä olen aina ollut vakuutettu ja siitä pysyn aina vakuutettuna kuolinhetkeeni saakka – hartaasti rakastin. Jos olisin muille – vaikka vaan Steerforth'ille – jutellut, mitä pikku Em'ly ei ollut kyennyt salaamaan, kun hänen sydämensä sattumuksesta oli auennut eteeni, olisi se minusta ollut huono teko, sopimaton itselleni, sopimaton sille puhtaan lapsuutemme valolle, jonka minä aina näin ympäröivän hänen päätänsä. Minä päätin sentähden kätkeä asian omaan poveeni; ja siinä se antoi uuden sulon pikku Em'lyn kuvalle.
Aamulla syödessämme sain kirjeen tädiltäni. Koska siinä puhuttiin semmoisista asioista, joissa luulin Steerforth'in voivan neuvoa minua yhtä hyvin, kuin kenenkään muun, ja joista, minä tiesin sen, minua huvittaisi keskustella hänen kanssaan, päätin ottaa ne puheeksi kotimatkallamme. Tällä haavaa oli meillä yltäkyllin tekemistä, ennenkuin olimme jättäneet kaikki ystävämme hyvästi. Mr. Barkis ei suinkaan ollut se, joka vähimmin pahoitteli lähtöämme, ja hän olisi, luullakseni, vielä kerran avannut arkkuansa ja pannut toisen guinean menemään, jos se olisi pysyttänyt meitä vielä kahdeksanviidettä tuntia Yarmouth'issa. Peggotty ja kaikki hänen sukulaisensa olivat suruissansa meidän menomme vuoksi. Koko Omer ja Joram'in perhe lähti liikkeelle sanomaan hyvästi meille; ja Steerforth'ia oli semmoinen joukko vapaa-ehtoisia merenkulkioita saattamassa, kun koffertimme vietiin vaunujen luo, että, vaikka meillä olisi ollut kokonaisen rykmentin matkakalusto muassamme, meiltä tuskin olisi puuttunut kantajia sen kuljettamiseksi. Sanalla sanoen, me lähdimme kaikkien asian-omaisten meitä kaivatessa ja ihmetellessä ja jätimme paljon ihmisiä suruun jälkeemme.
"Jäättekö pitkäksi aikaa tänne, Littimer?" kysyin minä, kun hän seisoi ja odotti, että vaunut lähtisivät.
"Ei, Sir", vastasi hän; "arvattavasti ei aivan pitkäksi, Sir".
"Hän tuskin saattaa sanoa sitä nyt", muistutti Steerforth huolimattomasti. "Hän tietää, mitä hänen tulee tehdä, ja hän tekee sen".
"Siitä olen varma", lausuin minä.
Littimer kosketti hattuansa niinkuin kiittääksensä minua hyvästä ajatuksestani, ja minusta tuntui kuin olisin ollut noin kahdeksan vuoden vanha. Hän kosketti hattuansa vielä kerran, toivottaen meille onnea matkalle; ja me jätimme hänet seisomaan kivitykselle yhtä arvokkaaksi mysteriksi, kuin mikään Egyptin pyramidi.
Hetkeen aikaan emme lausuneet mitään. Steerforth oli tavattoman harvapuheinen ja minulla oli kylläksi työtä, kun mietiskelin, milloin saisin nähdä nuot vanhat paikat jälleen ja mitkä uudet muutokset sillä välin tapahtuisivat minussa taikka niissä. Viimein Steerforth yhtäkkiä kävi iloiseksi ja puheliaaksi, niinkuin hän joka silmänräpäys osasi muuttua miksi hyvänsä hän tahtoi, ja nykäisi minua käsivarresta:
"Pane kielesi liikkeelle, David. Kuinka sen kirjeen laita oli, josta puhuit, aamiaista syödessämme?"
"Niin!" vastasin minä, vetäen sitä ulos plakkaristani. "Se on tädiltäni".
"Ja mitä hän sanoo, joka vaatii miettimistä!"
"No, hän muistuttaa minulle, Steerforth", lausuin minä, "että minä lähdin tälle retkelle katsoakseni ympärilleni ja ajatellakseni vähän".
"Jota tietysti olet tehnyt?"
"Sitä minun ei juuri sovi sanoa. Totta puhuen, pelkään, että olen unhottanut sen".
"No niin! Katso nyt ympärillesi ja opi, mitä olet laiminlyönyt", lausui Steerforth. "Katso oikealle, ja sinä näet laakean maan ja paljon soita; katso vasemmalle, ja sinä näet saman. Katso eteenpäin etkä sinä havaitse mitään eroitusta; katso taaksesi, eikä se siitä parane".
Minä nauroin ja vastasin, etten huomannut mitään soveliasta ammattia koko näkö-alassa; johon ehkä sen laakeus oli syy.
"Mitä tätimme asiasta sanoo?" kysyi Steerforth, luoden silmänsä kädessäni olevaan kirjeesen. "Ehdotteleeko hän jotakin?"
"Ehdottelee", vastasin minä. "Hän kysyy minulta tässä, luulenko, että minua haluttaisi ruveta proktoriksi? Mitä sinä siitä arvelet?"
"No, enpä tiedä", vastasi Steerforth kylmäkiskoisesti. "Sinun sopii yhtä hyvin ruveta siksi, kuin muuksikin, luulen minä".
Minä en voinut olla jälleen nauramatta, kun hän näin laski kaikki virat ja ammatit tasa-arvoisiksi; ja minä sanoin sitä hänelle.
"Mikä proktori on, Steerforth?" kysyin minä.
"No, hän on, niin sanoakseni, munkintapainen asianajaja", vastasi Steerforth. "Hän on muutamissa vanhanaikaisissa oikeusteissä Doctors' Commons'issa – tuossa unteliaassa, vanhassa sopessa likellä St. Paul'in kirkkomaata – mitä edusmiehet ovat tavallisissa oikeustoissa. Hän on semmoinen virkamies, jonka oleminen asiain luonnollisen menon mukaan olisi pitänyt loppua kaksisataa vuotta takaperin. Minä voin selittää sinulle parhaiten, mitä hän on, jos selitän sinulle, mitä Doctors' Commons on. Se on vähäinen, syrjäinen paikka, jossa laskevat niin sanottua kirkollista lakia ja tekevät kaikenlaisia temppuja vanhojen, kuluneitten, kummallisten parlamentin päätösten avulla, joista kolme neljättä osaa mailmaa ei tiedä mitään ja joita neljäs osa luulee kivettyneessä tilassa kaivetun maasta Edward'ein aikoina. Se on semmoinen paikka, jolla on muinaisista ajoista asti yksin oikeus suoritella testamentti- ja naimis-asioita sekä riitoja laivoista ja veneistä".
"Joutavia, Steerforth!" huudahdin minä. "Ethän sinä väitä, että meri- ja kirkko-asioilla on jonkunlaista yhteyttä?"
"Ei, poikaseni, sitä minä en väitä", vastasi hän; "mutta minä aioin sanoa, että samat miehet hoitavat ja ratkaisevat niitä tässä samassa Doctors' Commons'issa. Sinä menet sinne joku päivä ja tapaat heidät ympäri ääriä solkkaamasta Young'in sanakirjan meri-lauselmia sen johdosta, että 'Nancy' on purjehtinut 'Sarah Jane'n' upoksiin taikka että Mr. Peggotty ja Yarmouth'in venemiehet ovat myrskyssä lähteneet vesille viemään ankkuria ja köyttä 'Nelson'ille', hätään joutuneelle Itä-Indian käviälle; ja sinä menet sinne toinen päivä ja tapaat heidät tutkimasta todistuksia myötä ja vastaan jonkun papin asiassa, joka on käyttänyt itsensä huonosti; ja näet, että se, joka oli tuomarina meri-asiassa, on advokatina papin asiassa taikka päin-vastoin. He ovat niinkuin näytteliät: milloin on sama mies tuomarina, milloin ei; välisti hän on sitä, välisti tätä; sitten hän taas on jotakin ihan toista; muuttuu muuttumistaan alinomaa; mutta aina se on pikku sangen hauska ja tuottelias yksityisteateri, jossa näytellään erinomaisen valitulle kuulia-joukolle".
"Mutta eihän advokati ja proktori ole sama?" arvelin minä hiukan hämmentyneenä. "Ovatko he?"
"Ei", vastasi Steerforth, "advokatit ovat sivili-oikeuden tutkijoita – miehiä, jotka ovat päässeet tohtorin arvoon yliopistossa; tämä on ensimäinen syy, jonka vuoksi minä tiedän jotakin siitä. Proktorit käyttävät advokateja. Molemmat saavat sangen sievät palkat, ja kaikki yhdessä he ovat mahtava, soma seurue. Ylipäänsä tahtoisin kehoittaa sinua kiltisti antaumaan Doctors' Commons'iin, David. He kerskailevat itse hienosta käytöksestään, voin minä kertoa sinulle, jos siitä on sinulla jotakin iloa".
Minä en pitänyt lukua siitä kevytmielisestä tavasta, jolla Steerforth keskusteli tätä ainetta. Minä ainoastaan liitin asian siihen levolliseen vakavuuden ja vanhuuden ulkomuotoon, jota minä katsoin kuuluvaksi tuohon "unteliaasen, vanhaan soppeen likellä St. Paul'in kirkkomaata", ja tunsin itseni taipusaksi tätini ehdoitukseen, jonka hän jätti kokonaan minun ratkaistavakseni, samalla arvelematta kertoen minulle, että se oli johtunut hänen mieleensä, kun hän taannoin kävi oman proktorinsa luona Doctors' Commons'issa testamenttiansa minun hyväkseni teettämässä.
"Tämä on kaikissa tapauksissa kiitettävä menetys tätimme puolelta", lausui Steerforth, kun minä mainitsin sitä; "ja ansaitsee kaikinpuolista kehoitusta. Neuvoni, Tuhat-ihanainen, on, että kiltisti antaut Doctors' Commons'iin".
Minä päätin tehdä niin. Minä kerroin sitten Steerforth'ille, että tätini oli kaupungissa vartomassa minua (niinkuin näin hänen kirjeestään) ja että hän oli hankkinut asunnon itselleen viikon päiviksi jossakin yksityisessä hotellissa Lincoln's Inn Fields'issä, jossa oli kivi-portaat ja sovelias luukku katossa, sillä tätini oli aivan varma siitä, että jokikinen rakennus Londonissa joka yö oli poroksi palamallansa. Me suoritimme hupaisesti matkamme loppupuolen, välisti palaten Doctors' Commons'iin ja edeltäpäin ihastellen niitä kaukaisia aikoja, jolloin minä olisin proktori siellä, jota Steerforth kuvasi niin monella lystillisellä ja hullunkurisella tavalla, että se huvitti meitä molempia. Perille päästyämme lähti hän kotiin, luvaten käydä minun luonani toisena päivänä; ja minä ajoin Lincoln's Inn Fields'iin, jossa tapasin tätini ylhäällä ja illallista odottamasta.
Jos olisin matkustanut mailman ympäri sen jälkeen, kuin erosimme, olisimme tuskin suuremmalla ilolla kohdanneet toisemme jälleen. Tätini suorastaan itki minua syleillessään ja sanoi, ollen nauravinansa, että, jos äiti raukkani olisi ollut elossa, se yksinkertainen pikku olento epäilemättä olisi vuodattanut kyyneleitä.
"Te olette siis jättänyt Mr. Dick'in kotiin, täti?" lausuin minä.
"Minua pahoittaa. Kas Janet'ia, kuinka jaksatte?"
Kun Janet niiasi, toivoen, että minä voin hyvin, huomasin, että tätini kasvot kävivät kovin pitkäksi.
"Minuakin pahoittaa", lausui tätini, nenäänsä hivuttaen. "Minulla ei ole ollut mitään lepoa, Trot, siitä kuin tulin tänne".
Ennenkuin ehdin kysymään miksi, kertoi hän minulle.
"Minä olen vakuutettu siitä", sanoi tätini, synkällä yksitotisuudella kättänsä pöydälle laskien, "ettei Dick'in luonne ole semmoinen luonne, joka on omainen aaseja torjumaan. Minä tiedän tyyni, että häneltä puuttuu päättäväisyyttä. Minun olisi pitänyt sen sijaan jättää Janet kotiin, ja silloin olisin ehkä ollut levollinen. Jos koskaan mikään aasi on häirinnyt viheriää nurmikkoani", lausui tätini pontevasti, "häiritsi joku tänään iltapäivällä kello neljä. Kylmät väreet kävivät pitkin ruumistani kiireestä kantapäähän, ja minä tiedän, että siellä oli joku aasi!"
Minä koetin lohduttaa häntä tässä kohden, mutta hän hylkäsi kaikki lohdutukset.
"Siellä oli aasi", lausui tätini; "ja se oli sama typpyhäntäinen, jolla tuo Murhaaja sisar ratsasti, kun hän lähestyi asuntoani". Tämä oli siitä saakka ollut ainoa nimi, jolla tätini puhui Miss Murdstone'sta. "Jos Dover'issa löytyy joku aasi, jonka rohkeutta minun on vaikeampi sietää, kuin minkään muun, on se", sanoi tätini, lyöden kättänsä pöytään, "tämä eläin!"
Janet uskalsi viitata siihen, että tätini ehkä suotta kiusasi itseänsä, ja että hän luuli puheen-alaisen aasin silloin olevan hiekan- ja soran-ajossa sekä että sen siis ei ollut mahdollinen nurmikkoa häiritä. Mutta tätini ei ottanut sitä kuullaksensa.
Illallinen asetettiin mukavasti ja lämpimänä eteemme, vaikka tätini huoneet olivat kovin korkealla – oliko se sen vuoksi, että hän saisi enemmän kiviportaita rahoistansa, vai sen vuoksi, että hän olisi likempänä katto-luukkua, sitä minä en tiedä – ja siinä tarjottiin paahdettua kanaa, häränpaistia ja kasvaksia, joita kaikkia minä söin makeaan suuhun ja jotka kaikki olivat oivallisia. Mutta tädilläni oli oma ajatuksensa London'in ruoasta, ja hän söi vaan vähän.
"Minä luulen, että tämä onneton kana on kellarissa syntynyt ja kasvatettu", lausui tätini, "eikä koskaan ole hengittänyt raitista ilmaa paitsi hyyry-vaunujen asemalla. Minä toivon, että paisti on häränpaistia, mutta minä en usko sitä. Minun luullakseni ei täällä löydy mitään todenperäistä, paitsi likaa".
"Ettekö katso mahdolliseksi, täti, että kana on tuotu tänne maalta?" arvelin minä.
"En tosiaan", vastasi tätini. "London'in kauppiasta ei huvittaisi myydä mitään, joka olisi, mitä hän väittää sen olevan".
Minä en tohtinut vastustaa tätä ajatusta, vaan söin tätini suureksi mielihyväksi kunnon illallisen. Kun pöytä oli riisuttu, autti Janet häntä järjestämään hiuksiansa, panemaan päähän yö-lakkiansa, joka oli somempaa mallia, kuin tavallisesti, ("tulipalon varalle", sanoi tätini), ja sonnustamaan hametta takaa polvien kohdalta, jotenka hän tavallisesti hankki lämmittelemään valkean edessä; ennenkuin hän lähti levolle. Sitten minä muutamien määrättyjen sääntöjen mukaan, joista ei vähintäkään poikkeusta koskaan sallittu, laitin hänelle lasillisen kuumaa valkoista viiniä ja vettä sekä vipaleen paahdettua leipää, joka leikattiin pitkiksi, ohuiksi liuskaleiksi. Näitten lisälaitosten kanssa jätettiin me yksikseen päättämään iltaa. Tätini istui vastapäätä minua, juoden viiniänsä ja vettänsä; kastaen leipäliuskaleitansa siihen, yhden kerrallaan, ennenkuin hän söi niitä, ja suopeasti katsellen minua yölakkinsa reunusten takaa.
"No, Trot", aloitti hän, "mitä proktorin tuumasta arvelet? Vai etkö vielä ole ruvennut ajattelemaan sitä?"
"Minä olen ajatellut sitä paljon, rakas tätini, ja minä olen puhunut siitä paljon Steerforth'in kanssa. Minä pidän siitä suuresti. Minä pidän siitä erittäin".
"Vai niin!" lausui tätini. "Se on ilahuttavaa!"
"Asiassa on vaan yksi vastus, täti".
"Sano, mikä se on, Trot", lausui hän.
"No, minä tahdon kysyä, täti, eikö proktoriksi pääsöni kävisi kovasti kalliiksi, koska semmoinen virka, siitä päättäen, mitä minä ymmärrän, näyttää olevan vaan muutamien saatavissa?"
"Koko oppi-ajan makso", vastasi tätini, "tekee säntilleen tuhat puntaa".
"Rakas tätini", lausuin minä, siirtäen tuoliani likemmäksi, "siitä juuri olen mielessäni levoton. Se on suuri raha. Te olette kuluttaneet paljon kasvatukseeni ja olette aina kaikissa ollut niin antelias minulle, kuin oli mahdollista olla. Te olette ollut itse jalomielisyys. Varmaan löytyy muutamia elinkeinoja, joissa sopii aloittaa elämää ilman juuri mitään kustannuksia, vaan kuitenkin aloittaa sitä hyvällä menestyksen toivolla, kun vaan on rohkea ja koettaa. Oletteko varma siitä, ettei olisi parempi yrittää tämmöiselle uralle? Luuletteko, että saatatte luopua niin suuresta rahasta, ja että on oikein käyttää sitä niin? Minä vaan pyydän teitä, toinen äitini, ajattelemaan sitä. Oletteko varma siitä?"
Tätini söi ensiksi sen leipäpalan, johon hän silloin oli ryhtynyt, katsellen minua suorastaan kasvoihini koko ajan, ja sitten asettaen lasiansa kamininreunukselle sekä pannen käsiänsä ristiin sonnustetuille liepeillensä, vastasi näin:
"Trot, lapseni, jos minulla on mikään tarkoitus elämässäni, on se se, että laitan sinut hyväksi, ymmärtäväksi ja onnelliseksi mieheksi. Minä olen päättänyt tehdä sen – ja niin myöskin Dick. Minä soisin, että muutamat ihmiset, joita minä tunnen, kuulisivat Dick'in keskustelua tässä asiassa. Sen viisaus on kummallinen. Mutta ei kukaan tunne tämän miehen järjen-lahjoja, paitsi minä itse!"
Hän vaikeni hetkeksi, ottaaksensa kättäni omien käsiensä väliin, ja jatkoi:
"Turha on, Trot, johdattaa menneitä mieleen, jolleivät ne jollakin lailla vaikuta nykyisiin. Kenties minun olisi pitänyt olla parempi ystävä sinun isäraukallesi. Kenties minun olisi sopinut olla parempi ystävä tuolle rakkaalle lapselle, sinun äidillesi, senkin jälkeen, kuin sisaresi, Betsey Trotwood, petti minut. Kun tulit minun luokseni pikkuisena karanneena poikana, tomuisena ja uupuneena, ajattelin minä ehkä niin. Siitä ajasta asti tähän saakka olet aina, Trot, tuottanut minulle kunniaa ja täyttänyt mieleni ylpeydellä ja ilolla. Ei kenelläkään ole mitään oikeutta minun omaisuuteeni; ainakin – tässä hän kummastuksekseni epäili ja hämmenteli – ei, ei kenelläkään ole mitään oikeutta minun omaisuuteeni – ja sinä olet minun omaksi otettu poikani. Ole vaan hellä lapsi minua kohtaan vanhoilla päivilläni, kärsi oikkujani ja mielijohteitani, ja sinä osoitat vanhalle vaimolle, jonka elämän alku ei ollut niin onnellinen eikä lempeä, kuin se olisi voinut olla, enemmän hyvyyttä, kuin mitä tämä vanha vaimo koskaan on osoittanut sinulle".
Tämä oli ensimäinen kerta, kuin olin kuullut tätini kajoovan entiseen elämäänsä. Siinä levollisessa tavassa, jolla hän ryhtyi tähän aineesen ja taas jätti sen, oli jotakin jaloa, joka olisi koroittanut häntä kunnioituksessani ja rakkaudessani, jos mikään olisi voinut tehdä sitä.
"Kaikki on nyt suostuttu ja sovittu meidän välillämme, Trot", lausui tätini, "eikä meidän tarvitse puhua tästä enää. Anna minulle suudelma, ja me lähdemme Commons'iin huomenna aamiaisen jälkeen".
Me juttelimme vielä kauan valkean ääressä, ennenkuin menimme levolle. Minä makasin jossakin huoneessa samassa kerroksessa, kuin tätini, ja häirityin yöllä vähän siitä, että hän joka kerta, kuin kaukainen hyyry-vaunujen tai tori-kärryjen kolina säikähytti häntä, koputti oveani ja kysyi: "kuulinko minä ruiskuja?" Mutta aamupuoleen nukkui hän paremmin ja antoi minun myöskin tehdä niin.
Puolipäivän aikaan lähdimme Messrs Spenlow ja Jorkins'in byroosen Doctors' Commons'iin. Tätini, jolla oli myöskin se toinen yleinen ajatus Londonista, että jokainen mies, jonka hän näki, oli taskuvaras, käski minun pitää kukkaroansa, jossa oli kymmenen guineaa ja vähän hopea-rahaa.
Me pysähdyimme hetkeksi leikkikalujen puodin kohdalle Fleet-kadulla katsomaan, kuinka Pyhän Dunstan'in jättiläiset kumahuttelivat kelloja – me olimme sovittaneet lähtömme niin, että saisimme nähdä heidät siinä toimessa kello kaksitoista – ja jatkoimme sitten matkaamme Ludgate Hill'iä ja St. Paul'in kirkkomaata kohden. Me astuimme juuri kadun poikki edellisen paikan luo, kun huomasin, että tätini suuresti joudutti askeleitansa ja näytti pelästyneeltä. Minä näin samalla, että eräs kolkon-näköinen, huonosti puettu mies, joka vähäistä ennen oli seisahtunut ja tuijottanut meihin, kun menimme hänen ohitsensa, seurasi meitä niin likeltä, että hän melkein kosketti tätiäni.
"Trot! Rakas Trot'ini!" huudahti tätini kauhistuneella kuiskauksella ja puristi käsivarttani. "Minä en tiedä, mitä tehdä".
"Älkäät olko levoton", sanoin minä. "Teidän ei tarvitse pelätä mitään. Astukaat johonkin porttiin, kyllä minä pian toimitan pois tuon toverin".
"Ei, ei, lapsi!" vastasi hän. "Älä millään muotoa puhuttele häntä. Minä pyydän, minä käsken sinua!"
"Hyvä Jumala, täti!" lausuin minä. "Se on vaan joku röyhkeä kerjäläinen".
"Sinä et tiedä, kuka se on!" vastasi tätini. "Sinä et tiedä, kuka se on! Sinä et tiedä, mitä sanot!"
Me olimme seisahtuneet tyhjään porttivajaan sillä aikaa, kuin tämä tapahtui, ja mies oli myöskin seisahtunut.
"Älä katsele häntä!" sanoi tätini, kun minä suuttuneena käänsin päätäni, "vaan hanki minulle vaunut, rakas poikani, ja odota minua St. Paul'in kirkkomaalla".
"Odottaa teitä?" toistin minä.
"Niin", vastasi tätini, "minun täytyy mennä yksinäni. Minun täytyy mennä hänen kanssaan".
"Hänen kanssaan, täti? Tuon miehen kanssa?"
"Minä olen täydellä järjellä", vastasi hän, "ja minä sanon sinulle, että minun täytyy. Nouda minulle vaunut!"
Vaikka kyllä kummastelin, ymmärsin, ettei minun ollut oikeus jättää niin lujaa käskyä tottelematta. Minä kiirehdin pois muutamia askelia ja huusin puolikatteisia vaunuja, jotka ajoivat tyhjinä ohitse. Tuskin sain astuimen alas lasketuksi, kuin tätini jo riensi sisään, en tiedä, kuinka. Ja mies seurasi. Tätini viittasi minua lähtemään pois niin totisesti, että hämmentyneenäkin heti käännyin heidän puolestaan. Sitä tehdessäni kuulin tätini sanovan kuskille: "ajakaat mihin hyvänsä! Ajakaat suoraan eteenpäin!" Ja samalla vaunut vierivät minun ohitseni, kulkien mäkeä ylöspäin.
Mitä Mr. Dick oli jutellut minulle ja mitä minä olin ajatellut hänen haira-luulokseen, johtui nyt mieleeni. Minä en voinut epäillä, että tämä mies oli sama, jota hän niin salamyhkäisellä tavalla oli maininnut, vaikka minun oli aivan mahdoton käsittää, mikä valta hänellä oli tätini suhteen. Puolen tuntia kirkkomaalla vilvoiteltuani näin vaunujen tulevan takaisin. Kuski seisautti ne minun eteeni, ja tätini istui niissä yksinään.
Hän ei ollut vielä niin tointunut liikutuksestaan, että hän olisi voinut hyvin suorittaa sitä käyntiä, joka oli edessämme. Hän käski minun sen vuoksi nousta vaunuihin ja sanoa kuskille, että tämä ajaisi verkalleen edestakaisin vähän aikaa. Hän ei puhunut sen enempää kuin: "rakas lapseni, älä koskaan kysy minulta, mitä se oli, äläkä viittaa siihen", siksi kuin hän oli täydellisesti virkistynyt, jolloin hän ilmoitti minulle, että hän nyt oli aivan entisellänsä ja että meidän sopi astua ulos. Kun hän antoi minulle kukkaronsa, että minä maksaisin vaunut, huomasin, että kaikki guineat olivat menneet ja ainoastaan pienet hopea-rahat olivat jälellä.
Me lähestyimme Doctors' Commons'ia vähäisen, matalan holvi-sillan alitse. Ennenkuin olimme astuneet monta askelta pitkin katua sen toisella puolella, tuntui kaupungin hälinä, niinkuin taikavoiman kautta, heikkonevan ja haihtuvan kaukaisuuteen. Muutamat hiljaiset pihat ja kapeat solat saattivat meidät Spenlow ja Jorkins'in katto-akkunain kautta valaistuihin byroisin; ja tämän temppelin eteisessä, johon pilgrimit pääsivät ilman kolkuttamisen seremoniaa, istui kolme, neljä konttoristia kirjoittaen. Yksi heistä, pieni, kuivamainen mies, joka istui itsekseen ja jolla oli päässään kankea, ruskea peruki, joka näytti siltä, kuin se olisi ollut piparkakuista tehty, nousi vastaan-ottamaan tätiäni ja johdattamaan meitä Mr. Spenlow'in huoneesen.
"Mr. Spenlow on oikeustossa, Ma'am", lausui kuivamainen mies; "tänä päivänä istutaan kirkollis-oikeutta, mutta niin lähellä täällä, että sopii kohta lähettää noutamaan häntä".
Koska me näin jätettiin katselemaan, mitä ympärillämme oli, sillä aikaa kuin oltiin Mr. Spenlow'ia hakemassa, käytin tilaisuutta hyväkseni. Huonekalut olivat vanhan-aikaiset ja tomuiset; ja kirjoituspöydän viheriäinen verka oli kokonaan virttynyt ja yhtä kutistunut ja vaalea, kuin vanha vaivaishuoneen asukas. Pöydällä oli joukko paperikimppuja, joista muutamat selkäkirjoituksen mukaan olivat allegateja, toiset, ihmeekseni, libellejä; muutamat koskivat konsistorialioikeutta, toiset arkkipiispallis-oikeutta; moniaat prerogativi-oikeutta, toiset amiraliteti-oikeutta ja toiset lisäksi delegationi-oikeutta; joka antoi minulle aihetta tuumailemiseen, kuinka monta oikeustoa kaikkiansa löytyikään, ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin ymmärtäisi niitä kaikkia. Paitsi näitä löytyi useita suunnattoman suuria käsinkirjoitettuja kokoelmia valalla vahvistettuja todistuksia. Nämät olivat lujasti sidotut ja liitetyt yhteen aimollisiin tukkuihin, yksi tukku itsekutakin juttua varten, niinkuin jokainen juttu olisi ollut joku historia kymmenessä vihkossa. Kaikki tämä näytti jotenkin kalliilta, ajattelin minä, ja synnytti minussa hauskan käsityksen proktorin toimista. Minä katselin paraikaa karttuvalla mielihyvällä näitä ja useita samanlaisia esineitä, kun nopeita askelia kuului ulkopuolisesta huoneesta, ja Mr. Spenlow, puettuna mustaan, valkoisilla turkiksilla reunustettuun vaippaan, tuli kiiruhtaen sisään, nostaen hattuansa päästään, huoneesen astuessaan.
Hän oli pikkuinen, vaalea-tukkainen gentlemani. Hänellä oli aivan virheettömät saappaat ja mitä kankein valkoinen kaulahuivi ynnä paidankaulus. Hänen takkinsa oli kokonaan napissa, että hän näytti kovasti hoikalta ja piukoitetulta; ja hän oli epäilemättä nähnyt paljon vaivaa poskipartansa vuoksi, joka oli huolellisesti käherretty. Hänen kultaiset kellonvitjansa olivat niin paksut, että hän, vetääksensä ylös kelloa, minun mielestäni olisi tarvinnut suonikasta, kultaista käsivartta, jommoisia kullantakojat ripustavat puotiensa ulkopuolelle. Hän oli hankittu niin jäykäksi, että hän tuskin sai kumarretuksi, jonka tähden hänen, kun hän oli istunut tuolillensa ja katseli muutamia papereita pulpetillaan, täytyi taivuttaa koko ruumistansa alimmaisesta selkäsolmustaan asti, juuri kuin Punch.28
Tätini oli vastikään esitellyt minut, ja Mr. Spenlow oli vastaan-ottanut minut kohteliaasti. Tämä sanoi nyt:
"Te aiotte siis, Mr. Copperfield, ruveta meidän ammattiimme? Minä mainitsin sattumalta Miss Trotwood'ille, kun minun oli kunnia pari päivää takaperin tavata hänet" – uudestansa ruumistaan taivuttaen – Punch taas – "että täällä löytyi avonainen paikka. Miss Trotwood teki hyvin ja ilmoitti, että hänellä oli veljenpoika, joka oli hänen hoimissaan ja josta hän aikoi kunnollisesti pitää huolta. Tämä veljenpoika on minun nyt luullakseni ilo" – Punch taas.
Minä kumarsin myöntyen ja sanoin, että tätini oli puhunut minulle siellä olevasta avonaisesta paikasta ja että minä, luullakseni, pitäisin siitä paljon; että minä olin taipuvainen pitämään siitä sekä kohta suostunut ehdoitukseen; etten kuitenkaan saattanut kerrallaan sitouta pitämään siitä, ennenkuin tiesin siitä hiukan enemmän; että, vaikk'ei se ollut juuri muuta, kuin muodon asia, minä tahdoin saada tilaisuutta koettaa, mitä pidin siitä, ennenkuin peruuttamatta lupasin ruveta siihen.
"Tietysti! tietysti!" lausui Mr. Spenlow. "Me esittelemme aina tässä paikassa yhtä kuukautta – alkajaiskuukautta. Itse puolestani ilolla esittelisin kahta kuukautta – kolmea – jopa epämääräistä aikaa – mutta minulla on asiakumppani, Mr. Jorkins".
"Ja oppiraha, Sir", vastasin minä, "on tuhat puntaa?"
"Ja oppiraha, karttamerkki siihen luettuna, on tuhat puntaa", lausui Mr. Spenlow. "Niinkuin olen maininnut Miss Trotwood'ille, ei itsekäs edunpyyntö vaikuta minuun; harvaan ihmiseen vaikuttaa se, luullakseni, niin vähän; mutta Mr. Jorkins'illa on omat ajatuksensa näissä asioissa, ja minun täytyy pitää Mr. Jorkins'in ajatuksia arvossa. Lyhyeltä, Mr. Jorkins katsoo tuhat puntaa liian vähäksi".
"Minä arvaan, Sir", sanoin minä, yhä tahtoen säästää tätiäni, "ettei täällä ole tapa, vaikka joku oppiin ruvennut konttoristi olisi erittäin hyödyllinen ja pääsisi täydellisen taitavaksi ammatissaan – " minä en voinut olla punehtumatta; tämä oli aivan kuin olisin ylistänyt itseäni – "minä arvaan, ettei täällä ole tapa antaa hänelle hänen oppi-aikansa viimeisinä vuosina mitään – "
Suurella ponnistuksella nosti Mr. Spenlow sen verran päätänsä ylös kaulahuivistaan, että hän saatti pudistaa sitä, ja vastasi, edellyttäin, että minä tarkoitin palkkaa:
"Ei. Minä en tahdo sanoa, missä määrässä itse suostuisin tähän, Mr.
Copperfield, jos olisin vapaa, mutta Mr. Jorkins on taipumaton".
Minua oikein pelotti, kun ajattelin tätä kauheata Jorkins'ia. Mutta minä huomasin jälestäpäin, että hän oli lempeä, hidasluontoinen mies, jonka tehtävänä heidän yhteisessä toimessaan oli se, että hän pysyi toisen takana ja alinomaa antoi kuvata itseänsä mitä kovimmaksi ja tylyimmäksi ihmiseksi. Jos joku kirjuri tahtoi saada palkkaansa koroitetuksi, ei Mr. Jorkins voinut ottaa korviinsa semmoista ehdoitusta. Jos joku asian-omainen ei aikanansa suorittanut rätinkiänsä, oli Mr. Jorkins päättänyt, että se heti oli maksettava; ja vaikka kuinka tuskalliset nämät seikat olisivat olleet (ja aina olivat) Mr. Spenlow'in tunteille, piti Mr. Jorkins kiinni oikeudestaan. Hyvän enkelin, Spenlow'in, sydän ja käsi olisivat aina olleet avoinna, jollei paha enkeli, Jorkins, olisi estänyt. Vanhemmiten luulen havainneeni muutamia muita yhtiöitä, jotka ajavat asioitansa Spenlow ja Jorkins'in perus-ajatusten mukaan!
Päätettiin, että minä aloittaisin koetuskuukauttani kohta, kuin minun itse teki mieli, sekä ettei tätini tarvinnut jäädä kaupunkiin eikä palata tämän ajan kuluttua, koska välikirja, jonka päähenkilö minä olin, sopi helposti lähettää hänelle kotiin allekirjoitettavaksi. Kun olimme päässeet niin pitkälle, tarjoutui Mr. Spenlow heti viemään minua oikeustoon ja näyttämään minulle, mimmoinen paikka se oli. Koska minua hyvin halutti tietää, lähdimme tätä varten huoneesta ja jätimme sinne tätini, joka omia sanojansa myöden ei huolinut uskoa itseänsä semmoiselle paikalle ja joka, luulen minä, piti kaikkia oikeustoja jonkunlaisina kruutimyllyinä, jotka olivat valmiit milloin hyvänsä ilmaan räjähtämään.
Mr. Spenlow johdatti minua kivitetyn pihan poikki – pihaa ympäröitsi vakavat tiilirakennukset, joita minä ovissa olevien tohtorien nimistä päätin niitten oppineitten advokatein virka-asunnoiksi, joista Steerforth oli jutellut minulle – ja vasemmalle kädelle isoon, kolkkoon huoneesen, joka mielestäni oli jotenkin kappelin kaltainen. Tämän huoneen ylinen pää oli aidakkeella eroitettu muusta huoneesta; ja siellä kummallakin puolella korkeata, hevoskengän-muotoista lavaa istui mukavilla, vanhan-aikaisilla ruokasalin-tuoleilla joukko punaisiin vaippoihin ja harmaisin perukeihin puetuita gentlemaneja, jotka minä huomasin yllämainituiksi tohtoreiksi. Keskeltä hevoskengän mutkaa ja vähäisen, saarnastuolin pöydän kaltaisen pulpetin takaa vilkutti vanha gentlemani silmiänsä, semmoinen, jota, jos olisin nähnyt hänet jossakin lintuhuoneessa, varmaan olisin luullut tarhapöllöksi, mutta jonka minä kuulin olevan esimiehyyttä pitävän tuomarin. Hevoskengän sisäpuolella, mutta matalampana, kuin nämät, se on melkein lattian tasalla, istui pitkän, viheriäisen pöydän vieressä muutamia Mr. Spenlow'in vertaisia gentlemaneja, jotka, niinkuin hänkin, olivat puetut mustiin, valkoisilla turkiksilla reunustettuihin vaippoihin. Heidän kaulahuivinsa näyttivät minusta ylimalkain kankeilta ja heidän muotonsa ylpeältä; mutta tässä viimeisessä kohdassa huomasin kohta päättäneeni väärin heistä, sillä, kun kahden, kolmen heistä täytyi nousta ja vastata johonkin esimiehen kysymykseen, en ollut koskaan nähnyt mitään enemmän lampaankaltaista. Yleisö, jota edusti eräs poika isolla, villaisella kaulahuivilla, ja ränstyneen-gentili gentlemani, joka vaivihkaa söi leivänmuruja takintaskuistaan, lämmitteli itseänsä rauta-uunin edessä keskellä tuomio-salia. Paikan raukaisevaa hiljaisuutta keskeytti vaan valkean ritinä ja yhden tohtorin ääni, kun hän verkalleen astuskeli kokonaisen todistusten kirjaston läpi ja matkallansa tuon tuostakin pysähtyi, poiketaksensa johonkuhun vähäiseen tienviereiseen argumentti-ravintolaan. Ylipäänsä minä en ole päivinäni ollut missään tämmöisessä tuttavallisessa, vanhantapaisessa, aikansa unhottavassa untelopäisessä, pikkuisessa perhe-ryhmässä; ja minä tunsin, että minkälainen jäsenyys tahansa tässä vaikuttaisi kuin asettava uni-juoma, paitsi jos olisi osallisena jossakin oikeuden-asiassa.