"Minun täytyy", vastasin minä, "mennä katsomaan, onko meillä kuuvalo tänä iltana". (Meillä oli alakuun viimeinen päivä).
Maisteri parka loi vihdoin, syvästi huoaten, katseensa pikku tallukoihin, jotka juuri par'aikaa torttua söivät, ja kehoitti heitä pian "tekemään tehtävänsä", koska hän aikoi näyttää heille, miten sakkinapeloita käytetään. Eversti, joka puhalsi teekuppiin ja hymyillen oli katsellut tämän pienen seuran vehkeitä, koroitti nyt äänensä ja sanoi pannen joka sanalle erin-omaisen koron; "Olen tänään kuullut puhuttavan, että naapurimme, luutnantti Arvid P., hakee neiti Eleonora D: n luona (ja ehkä myöskin löytää) lohdutusta, jota hän tarvitsee erään toisen nuoren neiden huikentelevaisuuden takia".
Voi miten Julia punastui! Provessori L. pudotti lattiaan kirjansa.
"Minä luulen", jatkoi eversti, "että tämä sopii kyllä hyvin. Eleonora D. on, luulen minä, ymmärtäväinen tyttö, joka tuntee itsensä ja löytää muissakin heidän hyvät puolensa. Arvid P. on kyllä hyvä hänelle, ja Eleonora on kylläksi hyvä Arvid'ille. Minä toivotan heille kaikellaista onnea!"
"Minä myöskin!" sanoi Julia puoli-ääneensä ja hiipi isänsä luo, ihastuneena siitä, että nuot sanat ikään kuin osoittivat, että eversti hänen kihlauksensa peruuttamista hyväksyi. Hän katsoi hetkisen isäänsä kohden katseella, jossa toivo, ilo, hellyys ja epäilys vaihteli; mutta kun everstin silmät, isällistä lempeyttä täynnä, hymyilivät häntä vastaan, laski hän käsivartensa isänsä kaulan ympäri, antaen hänelle niin monta suuteloa, ett'en minä niitä kyennyt lukemaankaan.
Provessori L. kiersi käsivartensa oman itsensä ympäri (luultavasti toisen syleiltävän puutteesta), silmäillen tuota kaunista tyttöä katseella … oi, kuinka paljon katse välistä saattaa puhua!
"Anna minulle lasillinen viiniä, Piete!" huusi eversti, "minä tahdon juoda iloisen ja iloa tuottavan maljan. Lasillinen oman maan viiniä, tietysti!"
(Ystävällinen lukiani! hän tarkoitti marjaviiniä, minun valmistamaani.
Suokaatte minulle tämä vähäinen oma-kehuni anteeksi!)
Minä kaasin everstille lasillisen.
"Sinun maljasi, Kaarlo poikani!" huusi hän loistavin silmin.
Samassa hetkessä kuului kaunis, sulosointuinen kanteleen-ääni läheisestä huoneesta. Olipa ikään kuin sähkövoima olisi koskenut jokaiseen huoneessa olevaan henkilöön, ja jonkinlainen valaistus syttyi kaikkein silmiin. Kornetti tahtoi hypätä seisoalle, mutta siitä häntä esti hänen isänsä, joka oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärillensä, ja Armo, tuskaantuneena siitä, että poikansa noin nähtävän kiivaasti liikkui, kaasi hajuvettä hänen päällensä runsaammin, kuin mitä olisi suotavaa ja kohtuullista ollut. Nyt kuului vielä yksityisiä kanteleen-ääniä, ja vieläpä kerran. Sitten tulvasi vähitellen, ikään kuin kukkien tuoksut kevät-aamuna, ihana, puhdas sävel-virta, vuoron kohoten ja laskeutuen, se tunkesi äärettömän suloisena ja viehättävänä aina sydämmen sisimpään soppeen, joten olisi saattanut luulla enkelin koskevan kantelon kieliin. Noihin ääniin yhtyi pian vielä viehättävämpi, – nuoren naisen ääni, puhdas, heleä ja suloinen, joka alussa oli vapiseva, mutta sitte vahvemmaksi vakaantui ja aina ihastuttavammalla ja tunteellisemmalla tavalla lauloi:
Ah muistatko sen hetkisen,
Jon' saimme toisemme
Ja lemmen liekki liehuen
Loi loisteen tiellemme?
Meist' oli maailma suloinen,
Ah, ylen valoisa,
Ja joka aatos taivaasen
Nyt kantoi kiitosta.
Vaan tuli hetki katkera,
Kuin meitä eroitti,
Ja suusta suuhun suruisa
Nyt lensi "hyvästi!"
"Oi ilo, autuus maailman,
Nyt jääkää hyvästi!"
Sä sanoit, mutta ystävän'
Nyt ole suruti!
Sun armaas on jo luonasi
Ja sulle hymyilee:
"Nyt iät' olen omasi!"
Hän sulle kuiskailee.
Mitä teki tällä välin kornetti? Hänen silmissään säteili ilon ja ihastuksen tulet. Hänen jalkansa liikkuivat, hän kurkoitti käsiään; mutta eversti piti häntä kiinni ja pyysi sekä sanoilla että katseilla häntä paikallaan pysymään, joten kornetin täytyi jäädä sohvaan istumaan. Hänen kiivautensa myöskin tyyntyi laulun kestäessä; hiljaiset autuaat tunteet näkyivät vallitsevan hänen sielussansa, ja kun hän silmänsä loi kattoa kohti, näytti siltä, kuin hän taivaan taloihin olisi katsellut.
Armo, joka oli lähtenyt ulos, palasi laulun tauottua taasen sisälle, taluttaen tuota viehättävää laulajatarta – tuota enkelin-ihanaa – Herminaa. Eversti nousi istualta ja meni heitä vastaan. Isällisellä rakkaudella syleili hän tätä suloista olentoa ja esitteli häntä juhlallisesti seuralle, sanoen: "tässä on minun neljäs rakastettu tyttäreni!"
Eihän kukaan pahastune sitä, ett'ei kornetti oitis hypännyt sohvasta ja langennut polvillensa rakastettunsa eteen. Sitä ei hän nyt todellakaan saattanut tehdä. Tuo ääretöin onnellisuuden-tunne oli liian suuri hänen riutuneille voimillensa – ja samassa hetkessä, jolloin hän näki tuon rakastetun olennon, jonka hän iäksi päiviksi luuli kadottaneensa, äitinsä rinnalla astuvan sisään, meni hän tainnoksiin.
Armo kaasi nyt varsin hänen päällensä kaiken hajuveden, mitä potissa oli.
Kun kornetti taas aukaisi silmänsä, kohtasi ne Herminan silmiä, jotka kyyneleisinä ja hellyyttä täynnä häntä katselivat. Eversti tarttui näitten nuorten käsiin ja yhdisti net. Koko perhe ympäröitsi heitä, sulkein piiriinsä nämät molemmat onnelliset. Sanoja ei lausuttu, mutta nuot katseet, nuot hymyilyt, täynnänsä rakkautta ja onnellisuutta – paljonpa paremmat ovat net kuin sanat!
Mitä lukiani luultavasti huutavat.
"Mutta mitenkä? Mutta mitä? Mutta miksikä? Mutta koska? Mutta kuinka kävi, kuinka tuo tapahtui?"
Kaikella kunnioituksella olen teille säännöllisesti ja järjestyksessä, kuten Kotitarkan tulee, antava
Selitystä.
Kun hyydyke on melkein valmiiksi keitettyä, pannaan siihen, jotta se kävisi kirkkaaksi ja läpihohtavaksi, munan-valkuaista. [Lukia ehkä hyvän-tahtoisesti muistiinsa johdattanee, että Kotitarkan onni eli menestys valmistettiin eli keitettiin viinihyydykkeen kautta, ja kiitollisuudesta, jota hän on velvollinen osoittamaan tuolle hirven-sarvista valmistetulle jälkiruoalle, tarjoaa hän sitä nyt viimeiseksi makupalaksi.] Samoin myöskin, jolloin romani, vähäinen kertomus tahi joku muu kirjallinen keitos lähenee loppuansa, pannaan siihen jonkunlainen selitys, jotta kaikki, mitä on sameaa, tulisi kirkkaaksi; ja tämmöisellä selityksellä on usein munan-valkuaisen omaisuudet, se nimittäin on sitkeä, koossa pitävä, selkeä ja selittävä sekä joksikin mautoin.
Jopa näen teidän irmastelevan tätä munanvalkuais-kertomustani ja olenhan itsekkin vähän levotoin ja ikävystynyt siihen, kuten kaikkeen sitkeään, sekä luulen sen viisaimmaksi, että omien kankeasti esitettyjen sanojeni sijasta saatan lukioitteni kuunneltavaksi sitä keskustelua, joka eräänä kauniina Marraskuun päivänä oli rouva D: n ja rouva Mellanderin välillä, mikä muuten oli rouva D: n sekä koko seudun uutis- ja ilmoitus-lehtenä. Vapahtaakseni lukioitani joutumasta harhatielle noitten rouvien arveluitten ja erhetyksien takia, tahdon (rouva D: n ja rouva Mellanderin tietämättä) näyttämölle tuoda kuiskuttajan (sufflör'in) eli totuuden hengestä tuulahduksen, joka, puhaltakoon se maailman-historian kentän ylitse taikka perheellisen elämän vähimmästä oven-rakosesta, aina on tärkeä ja kallis-arvoinen apulainen. Minun kuiskuttajani eroaa kuninkaallisen teaterin kuiskuttajasta siinä, ett'ei hän kuiskaa näytteliälle, vaan kuulioille, saattaen heitä siten oikealle radalle. Mutta palatkaamme asiaan.
Näytös tapahtuu Lehtosaaressa, rouva D: n työkammiossa.
(Rouva D. istuu juomassa iltapäivä-kahviansa. Rouva Mellander tulee sisälle).
Rouva D. No, kulta rouvaseni, noh vihdoinkin – tervetultuanne!.. Olen odottanut vähintäin puolen tuntia. Kahvi on melkein kylmää … minun täytyy varmaankin antaa lämmittää sitä…
Rouva M. Herranen aika! pikku Patrunessani … älkää suinkaan! kylmänä ja lämpymänä, aina se on kylläksi hyvää minulle.
Rouva D. (kahvia kaataessaan). Noh, rouva Mellander, noh … mitä uutta?
Rouva M. Niin, armoseni! nyt olen saanut, Jumalan kiitos, kaikista selkoa … palan sokeria lisäksi pyytäisin…
Rouva D. Noh, kertokaa, kertokaa oitis! Olen kuullut sanottavan, että tuo pieni metsän-nirpakka tuolla – tuo Hermina – on omaksi lapseksi otettu H: n perheeseen … että hän ja Kaarlo kornetti ovat kihloissa sekä että jo kohta häitä vietetään.
Kuiskuttaja. Vasta kolmen vuoden päästä, niin on eversti H. sanonut. Kornetin täytyy ensin matkustaa katselemaan vähän ympärillensä maailmassa; ja Herminan (sanoo Armo) täytyy ensin oppia ruotsin maantalous-hoitoa – ja siihen hän kyllä tarvitsee kolme vuotta.
Rouva M. Mielestäni joku puhui tässä lähellämme, olemmeko yksistämme?
Rouva D. Ei ainoakaan henki meitä kuule.
Rouva M. Noh, sitte minä kerron, kulta Patrunessani; nämät ovat hauskat asiat … mutta näettehän sen … en minä tahdo, että sanotaan minun tätä kertoneen…
Rouva D. Ei yksikään henki sitä saa tietää.
Kuiskuttaja (viheltää).
Rouva M. No niin! Asian laita on näin. Ensin alussa oli tämä nykyinen paronitar K. … mennyt ulkomailla naimisiin eräälle vapaasukuiselle ruotsalaiselle herralle, jonka nimi oli Stjern … taikka jotakin sinne päin, ja tässä avioliitossa oli hänellä tytär … juuri tuo kaunis vesa, tämä Hermina, josta ei isä eikä äiti paljon huolta pitänyt – sillä, näettekö, he olisivat tahtoneet pojan, ja tytöllä lienee ollut raskaat päivät kotona. Noh … sitten tuli Paroni K. sinne ulkomaalle … Taliin … taikka – en muista varmaan, kuinka sitä maata nimitettiin, ja sai nähdä tuon kauniin rouvan – Herminan äidin … rakastui häneen varsin hirveästi ja rouva rakastui paroniin äärettömästi. Tuosta rouvan mies sai tiedon … tästä syntyy talossa hirveä kommerveikka ja noitten herrojen välillä tappelu.
Kuiskuttaja. Kaksin-taistelu!
Rouva M. Ja pää-asia oli se, että paronin täytyi lähteä maasta poijes. Hän palasi Ruotsiin takaisin ja eli täällä jonkun ajan jumalattomasti, löi korttia ja joi niin, että hänen varansa joutuivat varsin huonolle kannalle. Silloin sai hän eräänä päivänä tietää, että tuon kauniin rouvan mies tuolla ulkomaalla oli kuollut ja matkusti oitis sinne, ajatellen, että hän saisi itsellensä kauniin rouvan ja hänen kanssaan kauniit rahat myötäjäisiksi, joilla saattaisi maksaa velkansa. No niin, – hän kosii leskeä – ja tämä ottaa hänen, he vihitään kaikessa hiljaisuudessa ja rouva toivoo saavansa tuon sitten anteeksi vanhalta isältään, mutta tämä (eräs rikas ylhäinen patruuna) joutuu varsin vihan vimmaan ja tekee tyttärensä perinnöttömäksi. Niin, näillä vastanaineilla ei ollut pienintäkään erää, millä olisivat ulkomaalla eläneet. Noh, – silloin tulivat he kauniisti tänne – ja samaan aikaan eräs kauppahuone, jossa oli koko loppu paroni K: n tavarasta, joutui häviöön – ja nyt tuli velkojia joka haaralta hänen kimppuunsa – ja hänen täytyi suorastaan piiloitella itseään, ja senpä tähden hän asui tuolla metsätalossa, jossa ei hän kärsinyt nähdä koiraa eikä kissaa – ja jos sinne sattumalta ihmisiä tuli, oli hän kuten vihainen sonni, niin paha – ja oli suuttunut rouvallensa, jonka hän luuli houkutelleen ihmiset sinne. Niin – siellä lienee ollut onnetointa ja viheliäistä elämää.
Rouva D. Mutta kuinka nuori H. sinne tuli?
Rouva M. Jaa, sen Jumala tietää! … siitä minä en ole selkoa saanut … mutta sinne hän tuli – ja nuot molemmat nuoret rakastuivat toisiinsa. Melkein samassa hälinässä tuli sinne myöskin tuo kaunis, rikas sukukartanon omistaja G. ja rakastuu hänkin pikku Herminaan.
Rouva D. Tämä on varsin käsittämätöintä! Eihän se tyttö ole ensinkään kaunis … ei hänessä ole mitään "frääsööriä" ei "kokoriittia"…
Rouva M. Niin, mitäpä hän on teidän suloisten tyttärienne suhteen? – kuten retiisi punajuurikkojen rinnalla.
Rouva D. (punastuen). Rouva Mellander luultavasti tarkoittaa ruusukukkia.
Kuiskuttaja. Pioneja.
Rouva M. Niin, juuri niitä minä tarkoitin … aivan tietysti. Mutta missä minä nyt olinkaan? Jo muistan. Jaa … nuori H. matkusti pois ja oli poissa koko kesän, mutta sukukartanon omistaja kävi ehtimiseen paroni K: n luona – ja osoitti kohteliaisuutta. Eräänä kauniina päivänä kosi hän tyttöä, mutta mitä luulette? Hermina ei hänestä huoli – vaan antaa suorastaan kieltävän vastauksen. Mutta silloinpa lienee talossa meteli noussut.
Rouva D. Tuo tyttö minusta aina on ollut haaveksiva houkkio.
Rouva M. Syksyllä kaikki paronin velkojat hänen panivat pintehesen, uhaten viedä häntä vankeuteen, elleivät saisi rahaa. Katsokaatte, Patrunessaseni, asian laita on sellainen, että paroni lienee kesällä salaa oleskellut Tukholmassa, siellä lyönyt korttia ja voittanut sekä niillä varoilla elättänyt perhettänsä ja vähän maksanut velkojillensa. Mutta äkkiä onni muuttui, tuuli kävi vastaiseksi, ja paroni joutui kovaan pulaan. Silloin vannoi hän kovan valan ja sanoi G: lle: "maksa minulle kymmenentuhatta markkaa nyt oitis – niin saat Herminan vaimoksesi". Ja G. vastasi: "niin pian, kuin hän tulee vaimokseni, maksan minä paikalla rahan". Paroni tahtoi ensin peljättää Herminaa, saadaksensa häntä ottamaan Genserik'iä, mutta ei se auttanut. Silloin lankesi hän tytön eteen polvillensa, rukoillen häntä, ja paronitar teki samoin, tyttö itki ja sanoi vain: "antakaa minulle vielä kolme päivää miettimisen aikaa". Sitä ei vanhemmat tahtoneet, mutta heidän täytyi vihdoin myöntää; ja sillä aikaa kirjoitti Hermina kornetti H: lle, että hän kiiruimmiten rientäisi kotia.
Kuiskuttaja. Hyvin vähän hänen sanojensa mukaista.
Rouva M. … että hän maksaisi rahasumman ja sitten saisi hänen, nimittäin Herminan, vaimoksensa.
Kuiskuttaja. Sillä tapaa ei hän kirjoittanut.
Rouva D. Oikein "intrigantti" elävä.
Rouva M. Niin kyllä! Noh … kornetti tuli kotiinsa vallan onnetoinna, tahtoi rahaa isältänsä, joka ei sitä hänelle antanut.
Rouva D. Jaa, jaa, ukko on ehkä kovin ahne. Noh! tuon loppu-asian minä kyllä tunnen. Kina syntyi isän ja pojan välille. Everstinna tuli sinne myöskin; he sanoivat toisillensa "sottisseja"…
Kuiskuttaja. Väärin!
Rouva M. Niin, siitä syntyi perhe-kahakka. Kornetti ratsasti pois vihan-vimmassaan, tuli metsätaloon eikä löytänyt asujamia kotona – he olivat lähteneet poijes; tästä joutui kornetti vallan mielettömäksi, ratsasti sinne ja tänne sekä tapasi vihdoin erään tuttavan, jonka hän vaati kaksin-taisteluun.
Kuiskuttaja. Väärin.
Rouva D. Niin, ja sitten hän yöllä kannettiin kuolleena kotiin vanhempiensa luo. – Mutta mihinkä K: n perhe joutui?
Rouva M. Asian laita on näin: Heille tuli väkeä, jotka väkisin tahtoivat panna kiinni paroni K: n. Silloin paroni ja paronitar riensivät Herminan kimppuun, rukoillen häntä niin, että hän sydämmen-tuskassaan myöntyi kaikkeen, mitä he vain pyysivät. Sukukartanon-omistaja puhutteli velkojia ja lupasi maksaa heitä muutaman päivän päästä. Ja sitten hän vei Herminan Tukholmaan, siellä piti heitä kuulutettaman kolmesti yhtenä pyhänä ja oitis sitte vihittämän; tämän piti käymän suurimmassa hiljaisuudessa ja tulisessa kiiruussa, sillä kaikki, ja varsinkin G., pelkäsivät he nuorta H: ta.
Rouva D. Mutta mikä siinä oli esteenä, ett'ei häistä mitään tullut?
Rouva M. Se, että Hermina tuli kipeäksi ja melkeinpä puolihulluksi, aivan kuten tämä "Klamenttiina Kantsonissa" – eräässä romanissa, kait Patronessa sen tuntee – ja hän oli melkein loppua tekemäisillään elämästänsä.
Kuiskuttaja. Väärin.
Rouva D. Kuinka jumalattomasti!
Rouva M. Silloin hänen äitinsä huolestui ja lähetti sanaa eversti H: lle, joka ennen muinoin lienee ollut hänen hyvä tuttavansa…
Kuiskuttaja. Väärin, väärin, väärin.
* * * * *
Koska kuiskuttaja noista kolmesta henkilöstä näkyy olevan se, joka paraiten tuntee koko näytelmän juonen (varmaankin sen tähden, että hän käsikirjoitusta pitää kädessänsä), niin on oikeaa ja kohtuullista, että häntä vaadimme yksistään näyttämölle, selvittämään kaikkea, mitä hän noin kerskaten väittää muitten sanovan väärin.
Kuiskuttaja. Hyvä yleisöni, asian laita on näin: Herminan sielun-vaivat, joita hän jo kauan oli kärsinyt, vaikuttivat tosiaankin hänessä viimeisinä päivinä jonkunmoista hiljaista hourailemista, joka peljästytti kaikkia hänen ympärillään olevia. Genserik G., joka selvästi havaitsi, miten vasten-mielinen hän oli Herminalle, ja, myöskin sai tietää, kuinka huonossa tilassa K: n varat olivat, korjasi luunsa koko joukosta ja katosi tuota hätää niin, ett'ei tietty, mihinkä hän oli mennyt. Paroni K. piankin näki, ett'ei häntä mikään pulasta saattanut pelastaa, ja päätti lähteä karkuun – ja hänen vaimonsa seurasi mukana. Tänä toivottomuuden hetkenä uusi tähti syttyi näitten onnettomien puolisojen taivahalle. – He lähestyivät toisiansa, he itkivät yhdessä. Entisyyden ylitse levitettiin unohduksen huntu, he lupasivat tukea toisiansa vaivalloisella tiellään, heidän entinen rakkautensa heräsi eloon ja antoi heidän aavistaa, että, jos he sen tulta säilyttäisivät, olisi heillä suurimmassakin kurjuudessa jotain onnea. Paronittaren sydäntä, jonka jäätä kärsimykset olivat musertaneet, kivisti Herminan takia, hän kauhistui tyttärensä kohtaloa, ajatellessansa, että hänen täytyisi onnettomien vanhempiensa kanssa kuleksia ympäri maailmaa suuren köyhyyden ja kurjuuden uhrina. Eräänä iltana istui hän katsellen tuota ihanaa, kalpeata, surusta ja sielun-kärsimyksistä riutunutta tyttöä, joka nyt makasi hiljaisessa unessa; hänen sydämmensä miltei pakahtunut, ja tukehuttaen ylpeyttänsä tarttui hän kynään ja kirjoitti seuraavat rivit everstinna H: lle:
"Toivottomassa tilassa oleva äiti anoo äidin armeliaisuutta. Ennen, kuin vuorokausi on loppuun kulunut, täytyy minun Tukholmasta lähteä paetakseni Ruotsista. Tytärtäni en tahdo enkä saata ottaa mukaani. Minä en tahdo nähdä häntä kurjuuden uhrina, – ja kurjuus tästälähin osakseni tulee. Teidän kunnioitettava luonteenne, se hyvän-tahtoisuus, jonka itse olen nähnyt teidän kasvoistanne kuvautuvan, on synnyttänyt minussa rohkeutta kääntymään teidän puoleenne rukouksellani … (oi, jospa sen kuulisitte vapisevilta huuliltani, jos näkisitte muserretun, katuvaisen äidin-sydämmeni – niin varmaankin rukoukseni kuulisitte): – ottakaa – ottakaa lapseni teidän kotiinne, teidän perheeseenne! armosta ottakaa häntä! Ottakaa Herminani turviinne – ottakaa häntä tytärtenne kammari-neitsyeksi – siksihän kuitenkin kelvannee Marchese Agavellon tyttären tytär. Nyt hän on heikko ja kipeä – heikko sekä ruumiiltaan että mieleltään, nyt ei hän paljon mihinkään kelpaa; … mutta olkaatte malttavainen häntä kohtaan… Ah, minä tunnen – että käyn katkeraksi, ja – minun tarvitsisi olla nöyränä! Suokaatte minulle anteeksi! Ja jos minua tästä toivottomasta tilasta tahdotte pelastaa – niin rientäkäätte – rientäkäätte lohduttavana enkelinä tänne ja sulkekaatte suojelevaan helmaanne surkuteltavaa lastani! Silloin minä teitä siunaan ja rukoilen puolestanne; oi, jospa ei teidän koskaan tarvitsisi kärsiä niin katkeraa hetkeä kuin minä nyt! Eugenia A."
Tämän kirjeen sai everstinna muutamia päiviä sen jälkeen, kuin hänen pojallensa onnettomuus tapahtui. Hän näytti sen everstille. Nämät molemmat puolisot läksivät heti Tukholmaan – ja kun palasivat, oli Hermina mukana; hänelle he siitä hetkestä osoittivat isällistä ja äidillistä rakkautta, ja hän rupesi piankin tässä kodissa, jossa rauha ja rakkaus häntä ympäröitsi, kukoistamaan yhtä kauniina, kuin onnellisena.
Kuiskuttaja menee pois, jättäen tilaa Piete Jokapäiväiselle, jolla näkyy olevan hyvä puhumisen halu.
Harvat ihmiset elämän näyttötanterella rakastavat puhumattoman osaa. Jokainen tahtoo halusta vuorostaan sanoa jotakin, vaikka ei mitään muuta, niin kuitenkin: "nimeni on Pietari" – tahi: "nimeni on Paavo, katso minua! tahi kuule minua!" ja koska minä, Piete Jokapäiväinen, en tahdo tehdä sitä vääryyttä itselleni, että näyttäisin ujommalta, kuin olen, astun nyt esiin sanoen: "kuulkaatte minua".
Paroni K. katosi äkkiä rouvineen Ruotsista. He suuntasivat matkaansa Italiaan. jossa paronitar vielä aikoi koettaa isäänsä lepyttää. He luulivat joutuvansa taistelemaan kaikellaisten vastuksien kanssa, joita köyhyys ja puutteet tuottavat, mutta toisin kävikin. Matkalla heidän ihmeeksensä, monessa paikkaa varsin tuntemattomatkin ihmiset osoittivat erin-omaista kohteliaisuutta. Useassa kaupungissa oli heillä raha-summia nostettavana, – hyvä enkeli näytti heitä seuraavan ja valvovan heidän parastansa. Paronittaren kirjeet hänen tyttärellensä sisälsivät näitä sanomia.
"Tuon kaiken on mieheni tehnyt", sanoi Armo minulle eräänä päivänä, silmät loistavina ylpeydestä, hellyydestä ja ilosta. "K. on ollut hänen vihamiehensä heidän nuoruudessaan – ja tehnyt hänelle monta kertaa vääryyttä, ja vaikka he siitä ajasta asti ovat olleet eri haaralla, niin tiedän, että mieheni ei ole sitä unhoittanut, sillä unhoittaa hän ei saata; – mutta sellainen on hänen kostonsa… Hän on jalo ihminen – Jumala häntä siunatkoon!"
Minä vastasin "Amen!"
Viimeiset vehkeet.
Leskirouva, pruustinna Pupina Pultti istui matkarattaillaan, suitset ja piiska tukevissa kourissansa. Hänen ympärillensä oli heiniin pistettynä joukko pyttyjä ja pussia, joissa oli ruokatavaroita, ja keskellä niitä hänen hyvä ystävänsä Piete Tiina Jokapäiväinen.
Elokuun ilta oli tyven ja kaunis, tie hyvä, hepo iloinen, ja kuitenkin näkyi rouva Pupinan matka edistyvän hitaasti, – sillä hänen edellään ajoi nuori talonpojan-poika, joka oikein näytti koettelevan rouvan malttavaisuutta, koska ajoi varsin käyden edessämme ja esti meitä pääsemästä ohitse; kun me ajoimme vasemmalle, teki hän samoin, jos hevosta ohjasimme oikealle, ajoi hän taas eteemme. Koko aikana lauloi hän kaikellaisia renttulauluja, joittenka sisältö oli mitä inhoittavinta laatua, ja katsoi taaksensa ilkkuvasti virnistellen. Minä katsoin ylös pruustinna Pultin puoleen, sillä olen (jumala nähköön) lyhyt-läntä nainen ja hän on pitkävartaloinen, oikoinen sekä tukeva kuten mastopuu, ja minä huomasin, kuinka hänen alihuulensa pistäytyi ulospäin sellaisella tavalla, joka osoitti hänen olevan suutuksissaan, näin hänen leukansa ja nenän-päänsä muuttuvan hehkeän-punaiseksi sekä vihan nuolia lentävän hänen pienistä harmaista silmistänsä. Useita kertoja olimme sekä hyvillä että kovilla sanoilla kehoittaneet poikaa väistymään tieltä – mutta turhaan. Pruustinna Pupina puri huuliaan, antoi minulle, sanaakaan sanomatta, suitset pideltäväkseni, hyppäsi rattahilta, astui muutaman aika askeleen ja seisoi tuota hätää meidän kiusaajamme rinnalla, tarttui voimallisella kädellä hänen kaulukseensa, veti kuormasta hänen alas maahan, ennenkuin hämille joutunut poika ennätti tehdä vastakynttä, ja lamahutti häntä tukevalla piiskan-varrellaan muutamia kertoja selkään, kysyen samalla, tahtoisiko poika pyytää anteeksi sekä tehdä parannusta, vai haluaisiko hän vieläkin koetella matkustavaisen käsivoimia. Luultavasti tämä jo kylläksi oli vakuutettu niitten vankkuudesta, sillä hän kävi äkkiä nöyräksi ja katuvaiseksi sekä lupasi kaikkea, mitä vain tahdottiin. Pruustinna Pultti antoi nyt pojan nousta seisoalle ja piti hänelle lyhykäisen voimallisen saarnan, jonka loppu oli niin kaunis, että se liikutti minua, liikutti itse pruustinnaa ja myöskin poikaa, joka hatun-lierillään pyyhki kyyneleet silmistänsä. "Minä tunnen sinun", sanoi vihdoin Pupina rouva, "sinä olet samasta pitäjästä kuin minäkin; isäsi on kauan ollut kipeänä, huomenna sunnuntaina sinun sopii tulla minun luokseni Lehtikylään, niin saat hänelle jotakin".
Me kuljimme nyt esteettömästi eteen päin, mutta seisatuimme kuitenkin vielä muutaman kerran. Yhdessä paikassa autoimme erästä akkaa, joka oli ajanut kuormansa kumoon, toisessa pruustinna astui rattahilta, suurella vaivalla auttaaksensa irti suurta sika-eläintä, joka oli takertunut kiinni aitaan ja jonka epäsointuinen valitus-huuto tunkesi sydämmen sisimpään sopukkaan.
Auringon lasketessa näimme sen viimeiset säteet tervehtivän Lehtikylää. Hienot savuhöyryt nousivat korkin-vääntiön tapaisina mökkien savupiipuista, leviten kirkkaaseen ilta-ilmaan, jossa sitten yhtyivät pieneksi läpihohtavaksi hattaraksi, mikä hohtovärisen teltan tapaisena liiteli kylän ylitse, joka sievine taloinensa ja viheriäisine puutarhoinensa, kirkkaan lirisevän joen ympäröimänä näytti meistä erittäin somalta, siinä kun ajoimme hiljakseen alas pitkän-vieruista mäkeä, mikä pian jakaantui kahteen haaraan, joista toinen vei lähellä olevaan kotiimme.
Lehmät, kellokaulat, tulivat pitkissä riveissä rauhallisesti ammuen laitumelta kotia lypsettäväksi. Paimen-torvet kuuluivat. Rahvaan tytöt hyräilivät kirkkaalla ja kimeällä äänellä, ja näihin ääniin yhtyi myöskin kirkon kellojen piu pau, laulaen lauantai-iltana hyvää yötä menneelle viikolle ja ilmoittaen lepopäivän tuloa. Rouva Pupina Pultin kasvot kävivät iloisiksi ja juhlallisiksi. Kaikki ihmiset tervehtivät häntä – ystävällisesti ja kunnioittavasti, ja ystävällisesti hän myös kaikille vastasi. Kun tulimme perille pienen koulumme luo, riensi lapsiparvi huoneista vastahamme, ääntevästi ja iloisesti huudahtaen, ja ihastuksesta huumeutuneena – he hellästi syleilivät pruustinnaa. Hyväilys-sanoja ja piparikakkuja jaettiin kaikille.
Monet työt anastivat nyt pruustinnan aikaa. Toinen piika oli kankaan saanut kudotuksi ja toinen oli juuri pannut uutta kangasta tukkiin; niitä täytyi pruustinnan käydä katsomassa.
Yksi palvelioista oli lyönyt kirveellä sääreensä haavan, sitä pruustinnan täytyi sitoa; naapuritalossa oli eräs pieni poika, joka ei antanut pahaakaan rauhaa (sanoi hänen äitinsä), ennenkuin hän saisi nähdä pruustinnaa. Yksi pariskunta oli tullut eripuraiseksi ja tapellut – niitten väliä pruustinnan täytyi mennä ratkaisemaan y.m. y.m.
Ensi työkseen Pupina rouva puhutteli koululapsiansa, piti rukousta heidän kanssaan ja itki erään vähäisen, sydämmestään katuvan kanssa, joka kovan erehdyksen oli tehnyt päivän kuluessa; hän varoitti toista, kiitti kolmatta, suuteli heitä kaikkia ja meni sitten velvollisuuksiansa täyttämään kodin ulkopuolella. Kun kello löi yksitoista, oli hän sitonut haavan, nuhdellut ja sovittanut nuot mainitut puolisot, lohduttanut pientä poikaa y.m. Sitten palasi hän jälleen kotia, katseli kankaitaan, määräsi huomis-päivän tehtävät, söi tuota hätää pari perunaa sekä vähän suolaa ja meni sitten kylän toiseen päähän, antaaksensa eräälle sairaalle iloisia sanomia hänen väärältä tieltä palanneesta lapsestansa.
Tällä välin istuin minä huoneessani. Vuoteillaan makasi ympärilläni neljä pientä punaposkista tyttöä, he nukkuvat hiljaa lumivalkoisissa lakanoissaan.
Tuo tyven, kaunis elokuun-yö, joka oli niin lämmin, että saatoin pitää akkunani auki, äänettömyys ja tyvenyys ympärilläni sekä nukkuvien lasten hiljainen hengähdys synnytti suloa ja tyytyväisyyttä sydämmeeni, herättäen minussa noita hiljaisia, vienoja tunteita, jotka tuottavat rauhaa nykyisyydelle ja usein leyhkäävät mieleemme muistoja muinaisista ajoista. Kuu, tämä lapsuuteni ja nuoruuteni ystävä, nousi kalpeena ja ystävällisenä katsellen koivulehdikkojen ylitse minun huoneeseeni. Sen valo hyväillen siveli uneen vaipuneitten lasten silmiä ja loisti sitten hiljaa kasvoille, joissa elämän päivät olivat punan poijes hivuttaneet, rinnalle, jonka tunteita vuodet eivät tyveniksi voineet saattaa. Oo, kuinka ihmeellisesti elämäni kaikki rakkaat, surulliset ja iloiset muistot liitelivät esiin noitten ystävällisten säteitten valossa! Kirkkaina net nousivat yöstä eteeni ja tunkesivat sydämmeeni lämpiminä, elävinä! Kaikki ne henkilöt, joittenka yhteydessä elämässäni olin ollut ja jotka olivat tulleet minulle rakkahiksi ja kalliiksi, näyttivät ikään kuin kokoontuvan ympärilleni, tahtoen uudestaan sanoillansa ja katseillaan koettaa vaikutus-voimaansa. H: n perhe, josta nyt olin lähes vuoden ollut eroitettuna, tuli tällä hetkellä niin lähelleni, että minä mielestäni saatoin puhua sen rakastettavien jäsenten kanssa, kysyä heiltä, miten kaikki menestyi heidän kodissaan, – olivatko onnellisia, vieläkö he minua muistivat? – muistivatko? Sillä minä en ollut pitkiin aikoihin saanut heiltä vähintäkään muistomerkkiä enkä yhtäkään riviä, en sanaakaan. Lapsellisen ikävä tunne, tuo, että olin unohduksiin joutunut, ett'en oikein olisi kenenkään oma, että niille henkilöille, joita rakastan ja kunnioitan, olisin noin mitättömän arvoisena – valtasi hetkeksi sydämmeni. Minun täytyi itkeä ja nenäliina painettuna silmieni eteen, istuin vielä, kuin pruustinna Pultti, joka pihalta oli nähnyt minun istuvan akkunan ääressä, tuli sisälle. Hän kyseli vakavasti, kuten se, joka tahtoo asiasta selkoa, ja minä vastasin tunnustaen nöyrästi heikkouttani. Hän nuhteli minua toden takaa, neuvoi ja suuteli minua hellästi, kuten äiti, sekä käski minua oitis menemään maata ja hänen tähtensä varomaan terveyttäni, mikä jo kauan aikaa oli muka ollut heikkonemaan päin.
Hän jätti minun, – mutta minä en vielä totellut, vaan iskin valkeaa, sytytin kynttiläni ja istuin kirjoittamaan nuhteita – itselleni. Sillä välin kuulin kellon kumahuttavan kaksitoista – vieläpä puolen tunnin päästä kumahuksen. Silloin kuului yht'äkkiä jotakin melua, ja kohta sen jälkeen juoksi joku ylös portaita, jotka veivät minun huoneeseeni. Kammarini ovi aukeni hiljaa – ja leskirouva, pruustinna Pupina Pultti, yölakki päässä, tohvelit jalassa ja peitto seljässä, seisoi siinä ilosta loistavin silmin – ja kädessä paksu kirje, jonka hän minulle kurkoitti kuiskaten: "H: n perheeltä! – Minä en kaupunkiin lähetettyni tuloa aikonut kauemmin varrota, mutta, juuri kun olin maata panemaisillani, kuulin hänen tulevan. Minä aavistin! – Hyvää yötä! Hyvää yötä! Jumala sinulle iloa suokoon!" Ja poissa oli Pupina Pultti.
Minä sain iloa. Julian kirje sisälsi seuraavan:
Elokuun 13 päivänä 1830.
Eräs vähäinen papin rouva sinulle nyt kirjoittaa. Kaksi kuukautta on kulunut siitä, kuin vielä olin Julia H., mutta nyt olen Julia L. En ole rohjennut kirjoittamaan sitä sinulle ennen. Minä olen ollut varsin levotoinna ja pyörällä päin jonkun ajan. Syynä oli ensiksikin, että pidin miestäni äärettömässä kunniassa, – niin – minä en tosiaankaan tietänyt, miten menettelisin, – niin olin provessoriin ihastunut, mutta – tunsin itseni halvaksi hänen rinnallaan eikä tuo kallis itserakkaus oikein hyvin sallinut Julia H: ta tulemaan – kuinka sen nyt sanoisinkaan? – halvaksi minun silmissäni. Ja sitten – tuo siunattu maantalouden-hoito! – lehmät ja lampaat, munat ja voit ja maidot y.m. ja vielä koko ääretöin joukko kaikellaista pientä, – ja sitten äiti, joka oli levotoin ja tahtoi auttaa minua, mutta … noh, – vähitellen tuli kaikki kuitenkin varsin ihmeellisesti kuntoon. Tuo pieni, joutsella ja nuolella varustettu lempijumala auttoi minua. Minun hyvä L: ni, luulen minä, vielä huolellisemmin koetti minua miellyttää, kuin minä häntä, – niin, hän oli ja on oikein rakastunut minuun. Kun sen näin, ei enään ollut yhtäkään hätää, – minä tulin rohkeaksi. Lehmät, vasikat ja kanat hyötyivät, talouden suuren padan alle syttyi raitis tuli, – ja äiti kävi levolliseksi, Jumalan kiitos! Ja mieheni, – noh, se on tiettyä, hän oli tyytyväinen, – koska minä tyydyin häneen.