Joku viikko siitä, varhain aamulla, hankki Päiväkummun väki kirkkoon; rippilapset päästettiin Herran ehtoolliselle; tämä sattui sinä vuonna tavallisuutta varemmin, ja sellaisissa tilapäissä lukittiin huoneet, sillä kaikkein piti sinne päästä. Eivät he huolineet sinne ajaa, koska taivas oli selkeä, joskin ilma aamusta oli kylmänlainen ja tuulinen; se ennusti vaan hyvää säätä päiväksi. Tie mutkieli pitkin seutua, Kuuselan sivuitse, kääntyi siitä oikealle, ja hyvän neljänneksen päässä oli kirkko. Elot olivat useimmin paikoin leikatut ja kuhilailla, karja oli suurimmaksi osaksi tuntureilta tuotu ja pidettiin köydessä; vainiot olivat joko uudestaan viheriät tahi keltaisenharmaat. Ympäriinsä näkyi monivärinen metsä, koivu näytti kovin ryysyiseltä, haapa vaaleankellervältä, ja pihlajan kuristuneiden ja kuivettuneiden lehtien välistä punottivat hedelmät. Muutaman päivän sisään oli vahvasti satanut, jotta tien varrella olevat kasvit, mitkä muuten tomusta päristelivät, nyt olivat puhtaat ja virkeät. Mutta vuorten rinteet kävivät yhä synkemmiksi säälimättömän syys-sään käsissä; tunturi-purot sitä vastaan, mitkä ainoastaan toisinaan kesän ajalla olivat elävyyttä osoittaneet, kiitivät nyt paisuneina ja vilkkaasti hyrskien alas rinteitä. Kuuselan kosken kulku oli raskaampaa ja vakavampaa, varsinkin sitten, kun se ennätti Kuuselan tasangolle, jossa vaara jyrkästi kielsi pitemmälle seuraamasta ja vetäytyi toisaalle. Mutta saipa se vettä petoksestaan; sillä koski alituiseen kiusallisesti ruiskutteli vuorta vasten naamaa. Muutamat uteliaat lepäntyngät, mitkä rinnettä lähestyivät, olivat vähällä pudota pyörteesen ja tukehtua vedentulvaan; sillä sinä päivänä ei koski saita ollut.

Thorbjörn, vanhempansa, molemmat siskonsa ja muukin talonväki kävivät ohi ja katselivat tuota. Hän oli jälleen terve ja miten entisinä aikoina voimakkaasti ottanut osaa isänsä työhön. Nämä kaksi nyt alituiseen olivat toistensa parissa, niin tälläkin kertaa. "Melkeinpä luulen, että nuo takanamme ovat Päiväkumpulaisia," virkkoi isä. Ei Thorbjörn taaksensa katsonut; mutta äiti sanoi: "Niinpä ovatkin … mutta en näe … ovatpa toki tuolla pitkän matkan päässä." Joko nyt Kuuselan väki astui joutuisammin tahi Päiväkumpulaiset jättäytyivät, matka heidän välillänsä piteni pitenemistään, viimein he tuskin toisensa eroittivat. Näytti siltä kuin kirkko tänään kävisi kovin ahtaaksi; kansaa liikkui mustanaan maantiellä, toiset jalan astuen, toiset ajaen tai ratsastaen; näin leikkuu-ajalla hevoset olivat virmat ja tottumattomat olemaan monta yhdessä, jotta heidän hirnumisensa ja levottomuutensa tekivät matkan joinkuin vaaralliseksi, ehkä kylläkin vilkkaaksi. Jota lähemmäksi kirkkoa tultiin, sitä levottomimmiksi hevoset kävivät; sillä se, joka viimeiseksi lähestyi, hirnakoi niille, jotka olivat kiinni pantuna, ja nämä taas kokivat päästä irti, nousivat takajaloilleen ja hirnuivat tulijoille. Koko seudun koirat, mitkä kaiken viikkoa olivat toisiansa haukkuneet ja härnänneet, kohtasivat toisensa täällä kirkolla ja rupesivat heti mitä kiivaampaan tappeluun joko parittain tahi useammat toisiansa vastaan. Kansa seisoi hiljaisena pitkin kirkon aitausta ja lähellä olevia huoneita, keskenänsä hiljaa puhuen ja toisiansa syrjästä silmäellen. Kirkon aitauksen viereinen tie oli kapea, ja sen toisella puolella olivat huoneet lähetysten toisiaan; vaimoväki mielellään asettui aitaa vastaan, miehet taas heitä vastapäätä pitkin huoneuksia. Vasta myöhemmällä he rohkenivat mennä toistensa luo, ja jos keskenänsä tutut etäämmällä toisensa huomasivat, eivät he olleet heitä tuntevinansa, ennenkun tuo hetki oli käsissä; – ainoastaan siinä tapauksessa, että he tulivat vastatusten tiellä, eivät voineet olla toisiansa tervehtimättä; mutta tuo tapahtui puoleksi toisaalle käännetyin kasvoin ja niukin sanoin, minkä tehtyä kumpikin kiiruhti suuntaansa. Kun Kuuselan väki joutui perille, kävi joukko miltei entistään äänettömämmäksi; ei Sæmund'illa ollut monta tervehdittävää, jotta hän kylläkin joutuisaan eteni rivijen ohi; mutta vaimoväki sitä vastaan tapasi heti tuttuja ja jäi niiden pariin. Siitä syystä miesten aikoessa kirkkoon, täytyi jälleen toiselle puolen tietä naisväkeä noutamaan; samassa kolmet rattaat saapuivat paikalle huimemmalla vauhdilla kuin mitkään edelliset, eivätkä ajajat kokeneet pidättää hevosiaan väkijoukkoonkaan kääntyessään. Sæmund ja Thorbjörn, jotka olivat vähällä joutua hevosten jalkoihin, katsahtivat molemmat yhtähaavaa ylös; ensimmäisissä kärryissä istui Knuuti Nordhoug ja eräs vanha mies, toisissa Knuutin sisar miehineen ja viimeisissä palvelusväki. Isä ja poika silmäilivät toisiaan; ei Sæmund silmää räpähyttänyt, Thorbjörn oli kovin kalpea; molemmat käänsivät silmänsä toisaalle ja katsoivat sitten suoraan eteensä; silloin he huomasivat Päiväkummun väen, joka oli seisahtunut vastapäätä heitä Ingeborg'ia ja Ingrid'iä tervehtimään. Nordhoug'ilaiset olivat heidät eroittaneet, pakina oli keskeytynyt, silmät vielä seurasivat ajavia, ja vasta hetken perästä voivat naiset kääntää huomionsa heistä. Koska he sitten vähitellen rupesivat tointumaan ihmeistään ja käänsivät silmänsä toisaalle, huomasivat he Sæmund'in ja Thorbjörn'in, jotka seisoivat eteensä tuijottaen. Guttorm Päiväkumpu vilkasi syrjään, mutta Karina heti seurasi Thorbjörn'in silmäin suuntaa; Synnöve, joka niinikään oli sitä pitänyt varalta, kääntyi Ingrid Kuuselan puoleen ja puristi hänen kättään ikäänkuin tervehdykseksi, ehkä hän jo kerran oli häntä tervehtänyt. Mutta nyt he kaikki tunsivat, että palvelusväkensä ja tuttavansa kaikki ilman eroituksetta käänsivät silmänsä heihin; silloin astui Sæmund suoraan toisten luokse ja tarttui, kasvot toisaalle käännettyinä, Guttorm'in käteen. "Kiitos viimeisestä!" – "Kiitos itsellesi!" – samaten vaimonsa: "Kiitos viimeisestä!" – "Kiitos itsellesi!" mutta ei hänkään toiseen katsonut. Thorbjörn astui jäljessä ja teki, miten isä. Tämä tervehti nyt Synnöveä, ja nosti silmänsä häneen. Tyttö niinikään katsoi tervehtijätä ja: "Kiitos viimeisestä!" jäi lausumatta. Thorbjörn lähestyi samassa; ei hän mitään virkkanut, enempää kuin tyttökään, he ottivat toisiansa kädestä, mutta löyhästi, ei kumpainenkaan toista silmännyt, ei kumpainenkaan paikaltaan liikahtanut. "Varmaankin tänään vielä saamme kauniin ilman," sanoi Karina Päiväkumpu, antaen silmänsä kiitää yhdestä toiseen. Sæmund otti vastataksensa: "Kylläpä vaan tämä tuuli hajottaa pilvet." – "Hyväpä se eloille, mitkä ovat poudan tarpeessa," sanoi Ingeborg Kuusela ja rupesi kädellänsä pudistelemaan Sæmund'in nuttua, varmaankin siinä pölyn hiukkoja huomaten. – "Herra on meille suonut hyvän vuoden tulon; mutta arveluttavalta näyttää, saadaanko kaikki korjuusen," pitkitti Karina Päiväkumpu ja katsahti noita kahta, mitkä vielä seisoivat äskeisessä asemassaan. "Tuo rippunee työvoimista," vastasi Sæmund, kääntyen puhujaan päin, jotta hän ei oikein voinut katsoa sinne, jonne tahtoi. "Usein olen arvellut, jos pari taloa yhdistäisi voimansa, niin varmaankin kävisi paremmin." – "Mutta voisihan sattua niin, että molemmat tahtoisivat käyttää poutia hyväksensä," sanoi Karina Päiväkumpu, ottaen askeleen syrjään. – "Varmaankin," vastasi Ingeborg ja asettui miehensä viereen, jott'ei Karina nytkään voinut nähdä, mitä toivoi, "mutta toisin paikoin viljat joutuvat aikaisemmin kuin toisilla. Päiväkumpu on usein neljätoista päivää meitä edellä." – "Silloin hyvästi voisimme toisiamme auttaa," sanoi Guttorm vitkaan ja astui lähemmäksi. "Muuten monet seikat voivat tehdä sen hankalaksi," pitkitti hän. – "Niinpä voivatkin," sanoi Karina, väistyi askeleen yhdelle ja jälleen parikin toiselle puolen, mutta sitten taas paikalleen. – "Usein kyllä monet seikat saattavat meille hankaluutta," lausui Sæmund hieman vetäen suutansa nauruun. – "Taitaapa niin olla," arveli Guttorm; mutta vaimonsa väitti: "Ihmisten voima ei pitkälle riitä; Jumalalla uskoakseni on suurin valta ja Hänestä kaikki rippuu." – "Mutta lieneeköhän se Hänen tahtoansa vastaan, että me toisiamme Kuuselassa ja Päiväkummulla elonkorjuussa autamme." – "Eihän tuota luulisi," arveli Guttorm ja katsoi vakaasti vaimoonsa. Tämä käänsi puheen toisaalle. "Tänään on paljo kansaa kirkolla," sanoi hän; "tuntuu hyvältä nähdä heidän Jumalan huonetta etsivän." Ei kenelläkään ollut halua vastaamaan; silloin yritti Guttorm: "Luullakseni jumalanpelko on edistymään päin; useampia nyt näkee kirkolla kuin minun nuoruudessani." – "Totta; – kansa lisääntyy," arveli Sæmund. – "Onpa niitäkin, ehkä suurinkin osa, jotka tänne tulevat ainoastaan tottumuksesta," virkkoi Karina Päiväkumpu. – "Nuoremmat ehkä," päätti Ingeborg. – "Nuoret mielellään tahtovat toisiaan tavata," sanoi Sæmund…

"Oletteko kuulleet, että pappimme aikoo etsiä täältä pois?" kysyi Karina, uudestaan suunnittaen keskustelun toisaalle. "Tuopa hyvin ikävää," sanoi Ingeborg; "hän on sekä ristinyt että ripille päästänyt kaikki lapseni." – "Ja sentähden tahtoisit, että hän heidät vihkisikin?" lausui Sæmund pureskellen kortta, jonka hän oli maasta ottanut. – "Eiköhän jumalanpalvelus kohta alkane?" arveli Karina, katsahtaen kirkon porttiin päin. – "Täällä ulkona tänään tuleekin kovin kuuma," pitkitti Sæmund entiseen tapaansa. – "Tulehan nyt, Synnöve, niin lähdetään sisään." – Synnöve säpsähti ja kääntyi päin äitiä; sillä hän oli kuin olikin Thorbjörn'in kanssa puhellut. – "Etköhän odota siksi kun soitetaan?" kysyi Ingrid Kuusela, luoden pikaisen silmäilyn Synnöveen; – "niin mennään kaikki yhdessä," lisäsi Ingeborg. Synnöve ei tiennyt mitä vastata. Sæmund katsahti taaksensa ja häneen. "Jos odotat, niin kohta soitetaan, – sinulle," sanoi hän. Synnöven kasvoille lensi hohtava puna, äiti loi puhujaan terävän katseen. Mutta tämä vaan hänelle hymyili. "Niin käy kuin Herra tahtoo; eikö niin äsken sanottu?" Ja hän astui edeltä kohden kirkonporttia, muut hänen jäljessään.

Kirkonportilla oli tunkoa, ja kun tarkemmin katsoivat, se vielä oli suljettu. Samassa kun he aikoivat likemmäksi syytä tiedustelemaan, se avattiin, ja kansa tunki sisään; mutta toisia pyrki takaisinkin, jolloin tulijat toisistaan eroitettiin. Nojautuneina seinää vastaan seisoi kaksi miestä keskenänsä puhellen. Toinen heistä oli kookas ja harteva, hiuksensa olivat vaaleat ja suorukkeiset, nenänsä lyhyt ja tylppä, ja se oli Knuuti Nordhoug, joka, nähdessään Kuuselan väen tulevan, hämmentyi puheissaan, kävi vähän oudolle mielelle, mutta jäi kumminkin paikalleen. Sæmund'in oli siitä ohimentävä. Hän kiinnitti häneen silmänsä, mutta eipä Knuutikaan omiaan maahan luonut, ehkä hänen katseensa oli epävakainen. Nyt Synnöve lähestyi, ja niin äkkiarvaamatta Knuutin nähdessään, kävi hän kuolemankarvaiseksi. Silloin Knuutin silmät etsivät maata, ja hän suoriutui lähtemään. Mutta tuskin oli hän pari askelta ottanut, ennenkun hän huomasi, että neljät silmät häneen kääntyivät, Guttorm'in, hänen vaimonsa, Ingrid'in ja Thorbjörn'in. Päänsä pyörällä kun oli, meni hän suoraan heitä vastaan ja seisoi kohta Thorbjörn'in edessä silmä vasten silmää; näytti siltä kun hän heti olisi tahtonut peräytyä; mutta ihmisiä tunki yhä paikalle, jott'ei tuo ollutkaan helppoa. Tämä tapahtui paadella, kirkonportin ulkopuolella, asehuoneen kynnykselle oli Synnöve seisahtunut, Sæmund seisoi vähän sisempänä. Koska he seisoivat muita korkeammalla, voivat kaikki selvään nähdä heitä, miten hekin alempana olevia. Synnöve oli unohtanut kaikki ympärillään ja seisoi tuijottaen Thorhjörn'iin; samoin tekivät Sæmund ja Ingeborg, Päiväkummun pariskunta ja Ingrid. Sen tunsi Thorbjörn ja seisoi, miten naulattuna: Knuuti huomasi siinä jotain täytyvänsä tehdä, ja sentähden ojensi hän vähän toista kättänsä, mutta ei hän mitään virkkanut. Thorbjörn niinikään ojensi kättänsä, mutta ei kuitenkaan niin pitkälle, että ne olisivat toisensa tavanneet. "Kiitos vii…" alotti Knuuti, mutta muisti samassa, ett'ei se tervehdys ollut paikallaan, ja vetäytyi takaisin. Thorbjörn katsahti ylös, hänen silmänsä tapasivat Synnöven, joka yhä oli kalmankalpea. Ottaen pitkän askeleen eteenpäin ja tuntuvasti tarttuen Knuutin käteen, sanoi hän niin korkealla äänellä, että likellä olevat voivat sen selvään kuulla; "Kiitos viimeisestä, Knuuti; ehkä meillä kumpaisellakin siitä oli hyötyä."

Knuutista lähti nikotuksen tapaista ääntä, pari, kolme kertaa hän yritti puhumaan, mutta siitä ei mitään syntynyt. Ei Thorbjörn'illäkään ollut sen enempää sanottavaa, hän odotti, – ei toiseen katsonut, odotti ainoastaan. Ei kumminkaan sanaakaan lausuttu, mutta viimein Thorbjörn pudotti virsikirjansa. Heti kumartui Knuuti, otti sen ylös ja ojensi toiselle. "Kiitos!" sanoi Thorbjörn, joka itsekin oli kumartunut kirjaa ottaakseen; hän katsahti ylös, mutta kun Knuuti samassa loi silmänsä maahan, arveli Thorbjörn: paras lienee että lähden. Ja samassa hän lähtikin.

Muut myöskin lähtivät. Koska Thorbjörn oli istuutunut ja hetken kuluttua katsahti naisten puoleen, niin Ingeborg äidillisesti hänelle hymyili, ja Karina Päiväkumpu, joka oli hänen sinne katsomista odottanutkin, nyykäytti hänelle kolmasti päätään: Thorbjörn siitä kun säpsähti, nyykäytti hän vielä kolmasti äskeistään ystävällisemmin. Sæmund, isä, kuiskasi hänelle korvaan: "Sen tiesin." Kukin oli jo "Isä meitänsä" lukenut, yksi virsi oli veisattu ja rippilapset asettuivat kuoriin, kun hän jälleen kuiskasi: "Mutta Knuuti ei käsitä mielen jaloutta; olkoon Kuuselan ja Nordhoug'in väliä aina pitkältä."

Ripitystä alotettiin, pappi astui esiin ja lapset alottivat Kingo'n rippi-virren. Koska ainoastaan he veisaavat, mutta kaikki yht'aikaa, puhtaasti ja lapsellisella luottamuksella, niin se tavallisesti liikuttaa kansaa, varsinkin sitä, joka vielä selvään muistaa oman rippipäivänsä. Koska tätä sitten seuraa syvä äänettömyys, ja pappi, aina sama sitten kahdenkymmenen vuoden, sama, joka ainakin jonkun kerran saarnoillaan on koskettanut jokaisen sydäntä, – koska hän nyt laskee kätensä ristiin ja alkaa toimituksen, on liikutus yleinen ja syvä. Mutta lapset hyrähtävät itkuun, kun pappi heille puhuu vanhemmista ja kehoittaa heitä rukoilemaan Jumalaa niiden puolesta. Thorbjörn, joka vast'ikään oli ollut kuoleman partaalla, ja sittemmin luullut jäävänsä raajarikoksi koko elinajaksensa, oli syvästi liikutettu, varsinkin silloin, kun lapset tekivät pyhät lupauksensa, ja kaikki niin varmaan luulivat voivansa ne pitää. Ei hän kertaakaan katsonut naisten puolelle; mutta jumalanpalveluksen päätettyä, lähestyi hän Ingrid'iä, sisarta, ja kuiskasi hänelle jotain: sen jälkeen hän kiireesti tunki ulos, ja muutamat luulivat tietävänsä, että hän oli lähtenyt metsäpolkua eikä maantietä kotiin; mutta eivät he siitä kumminkaan varsin varmat olleet. Sæmund häntä etsiskeli, – taukosi siitä kumminkin, huomatessaan Ingrid'inkin poissa olevan. Sitten hän tiedusteli Päiväkumpulaisia, nämä joka talossa kyselivät Synnöveä, jota ei kenkään niin vilahdukseltakaan ollut nähnyt. Silloin kumpaisetkin itsekseen ja lapsittansa lähtivät kotiinsa.

Mutta Synnöve ja Ingrid olivat hyvän matkan päässä siitä. "Melkeinpä kadun, että sinua seurasin," sanoi edellinen. – "Eihän sinun nyt enää tarvitse sitä välttää, kun isä asiasta tietää," vastasi toinen. – "Mutta hän ei kuitenkaan ole minun isäni," väitti Synnöve. "Kukapa tiesi?" sanoi Ingrid, – ja sitten eivät he siitä asiasta enää mitään puhuneet. "Tässähän meidän piti odottaa," lausui Ingrid tien tehdessä suuren mutkan, ja heidän nyt ollessaan synkässä metsässä. "Hänen täytyi kiertää pitkältä," sanoi Synnöve. – "Hän on jo paikalla," keskeytti Thorbjörn, ja astui esiin suuren kiven takaa.

Hänellä oli päässään valmiina kaikki, mitä hänen piti sanoa, eikä tuo ollutkaan vähää. Ja tänään tuo kävisikin sujuvasti, sillä isä siitä tiesi ja sitä toivoikin, siitä hän luuli olevansa varma sitten äskeisen tapahtuman kirkolla. Ja miten olikaan hän itse kaiken kesää ikävöinnyt, jotta hän siitäkin syystä nyt varmaan puhuisi rohkeammin kuin ennen muinoin. "Paras lienee lähteä metsätietä," sanoi hän, "sitä pääsemme pikemmin perille." Tytöt eivät siihen mitään vastanneet, vaan seurasivat. Thorbjörn aikoi puhutella Synnöveä, mutta jätti sen siksi, kunnes mäen päälle pääsisivät, sitten taas kunnes olisivat rämeikön toisella puolen; mutta kun olivat siitä yli, piti hän alkamisen soveliaampana etäämmällä metsässä. Ingrid, jonka mielestä toiset kovin hidastelivat, jättäytyi jättäytymistään, kunnes hän viimein oli miltei näkymättömissä; Synnöve ei ollut tuota huomaavinansa, mutta kumartui silloin tällöin poimimaan tien vieressä olevia marjoja.

Tuopa nyt kumma, etten sanaa suustani saa, arveli Thorbjörn ja sanoi kun sanoikin: "Saimmepa kumminkin tänään kauniin ilman." – "Saimme niinkin," vastasi Synnöve. Ja niin sitä taas kuljettiin kappaleen matkaa; tyttö poimi marjoja, ja Thorbjörn astui vieressä.

"Hyvä olit, kun tätä tietä tulit," virkkoi hän; mutta Synnöve ei siihen mitään vastannut. – "Pitkältä on kesä tuntunut," alotti hän jälleen; mutta ei hän siihenkään vastausta saanut. – Käydessä ei näy puhe sujuvan, mietti Thorbjörn; "eiköhän lie paras odottaa Ingrid'iä," ehdotteli hän. – "Tehkäämme niin," vastasi Synnöve ja pysähtyi. Siinä paikassa ei ollut marjoja, joita ottamaan hän olisi voinut kumartua, sen oli Thorbjörn kyllä merkille pannut; mutta Synnöve oli saanut pitkän korren, johon hän nyt pujotteli marjoja.

"Tänään elävästi juohtui mieleeni ne ajat, jolloin me kävimme rippikoulua," alkoi Thorbjörn. – "En minäkään voinut olla niitä muistelematta," vastasi Synnöve. – "Sitten niiden aikain on paljo tapahtunut," – ja kun ei tyttö mitään sanonut, pitkitti hän: "mutta suurimmaksi osaksi toisin, kuin minkä toivoimme." Synnöve ahkeraan pujotteli marjojaan korrelle ja piti sen ohessa päätään alaspäin kumartuneena; toinen muutti vähän syrjään voidaksensa nähdä tyttöä kasvoihin; mutta heti kun hän tämän huomasi asettui hän niin, että Thorbjörn'in jälleen täytyi muuttaa paikkaa. Arveluttavalta näytti, saisiko hän tytön lausumaan ainoatakaan sanaa. "Synnöve, onhan toki sinullakin jotain sanottavaa?" Silloin katsahti tämä ylös ja hymyili. "Mistäpä sitten tietoa tahtoisit?" kysyi hän. Siitä sai Thorbjörn uutta rohkeutta ja oli vähällä tyttöä syleillä, mutta ei hän kumminkaan oikein rohjennut, kysyi vaan aivan sävyisästi: "Onhan Ingrid kanssasi puhunut?" – "On," vastasi toinen. – "Silloinhan myöskin jotain tiedät," uudisti Thorbjörn. "Ehkäpä kyllä," vastasi Synnöve… Kasvoja ei Thorbjörn voinut nähdä. "Onhan," sanoi hän ja aikoi tarttua tytön käteen; mutta tämä oli entistään uutterampi; "tuo on niin ikävää, kun sinä noin viet rohkeuden minulta." – Ei hän voinut nähdä, hymyilikö Synnöve tuon kuullessaan, ja sentähden hän ei tiennyt, miten jatkaa. "Lyhyesti siis," sanoi hän jyrkästi, korkealla ehkä epävakaisella äänellä: "mitä teit tuolla kirjeellä?" Tyttö ei vastannut, mutta kääntyi toisaalle. Thorbjörn astui jäljessä, laski toisen kätensä Synnöven olkapäälle ja nojautui hänen puoleensa. "Vastaahan!" kuiskasi hän… – "Minä sen poltin."

Thorbjörn rivakkaasti käänsi Synnöven puoleensa, mutta kun hän huomasi, että tämä oli vähällä ruveta itkemään, ei muuta neuvoa ollut, kuin jälleen hänet päästää; kovin on tuo ikävää, että hän on niin herkkä itkuun, arveli Thorbjörn. Siinä kun nyt seisoivat, kysyi tyttö hiljaa: "Mintähden sen kirjoitit?" – "Sen Ingrid on sinulle sanonut." – "On kyllä, mutta … kovin olit silloin säälimätön." – "Se oli isän tahdosta … kohta…" – "Hän oli siitä luulosta, että minusta tulisi raajarikko koko elinajakseni: 'tästä lähin minä sinusta huolen pidän'," sanoi hän.

Ingrid näkyi mäellä, ja he jälleen suoriutuivat kulkuun. – "Kallein olit minulle silloin, kun en enää ensinkään sinua voinut toivoa," sanoi Thorbjörn. – "Yksin ollessaan, itseänsä tarkemmin tutkii," vastasi Synnöve. – "Niin, silloin parahiten huomaa, kenellä meissä on suurin valta," virkkoi edellinen selkeällä äänellä ja astui vakaana toisen vieressä.

Ei Synnöve enää marjoja poiminut. "Tahdotkos nämä?" kysyi hän ja ojensi Thorbjörn'ille korren. "Kiitos!" sanoi hän ja piteli kättä, joka korren tarjoi. "Onhan siis paras, että asia jää entiselleen," tiedusteli Thorbjörn, ja äänensä kävi hieman epävakaiseksi. "On kai," kuiskasi tyttö tuskin kuultavasti ja kääntyi toisaalle; he astuivat eteenpäin, mutta niin kauan kun Synnöve oli ääneti, ei Thorbjörn rohjennut häneen koskea, ei edes puhuakaan; mutta tuntui siltä, kuin hänen ruumiinsa olisi tasapainonsa kadottanut, ja hän oli vähällä kellahtaa kumoon. Hänen silmänsä säihkyivät, ja koska he samalla tulivat mäelle, josta Päiväkumpu näkyi, oli hänestä ikäänkuin hän kaiken ikänsä olisi siellä asunut ja nyt ikävöi kotiinsa sinne. "Nyt paikalla lähden sinne hänen kanssaan," päätti hän, ja Päiväkummun läheisyys rohkaisi hänen mieltänsä, jotta päätöksensä kävi joka askeleelta lujemmaksi. "Isä minua auttaa;" jatkoi hän mielessään; "tätä en pitempään kestä: sinne minun täytyy, – minun täytyy!" Ja hän astui yhä joutuisammin, katsoen ainoastaan suoraan eteenpäin; aurinko valaisi kartanoa ja seutua, – "niin tänään, en odota tuntiakaan pitempään," ja hän tunsi itsessään sellaisen voiman, ettei tiennyt, minne kääntyä.

"Varsinhan minun jätät," kuului lempeä ääni hänen takanansa; Synnöve tuo oli, jolle oli mahdoton häntä seurata. Hän tuli hämillensä ja kääntyi päin Synnöveä, tuli takaisin, ojensi kätensä tyttöä vastaan ja ajatteli: Minä nostan hänet olalleni; mutta kun hän pääsi lähemmäksi, ei hän rohjennut tyttöön koskeakaan. "Minä astun kovin joutuisaan," sanoi hän. "Niin teet," vastasi Synnöve.

Nyt he olivat lähellä kylän raittia; Ingrid, joka koko ajan oli ollut näkymättömissä, lähestyi samassa. "Nyt ette enää saa käydä yhdessä," sanoi hän. Thorbjörn säpsähti, tuo oli niin ihan odottamatonta: Synnöven mieli kävi myöskin vähän oudoksi. – "Minulla olisi niin paljo sinulle sanomista," kuiskasi Thorbjörn. Synnöve veti suunsa hymyyn. "Niin, niin," lisäsi edellinen, "toisten sitte." – hän tarttui tytön käteen.

Tämä loi häneen hellän ja kirkkaan silmäilyn: hänen sydämensä siitä lämpeni, ja jälleen päätti hän: Nyt heti häntä seuraan! Silloin veti Synnöve kätensä takaisin, kääntyi rauhallisesti Ingrid'iin ja lausui jäähyväiset. Sitten astui hän vitkaan tietä pitkin. Thorbjörn jäi paikalleen.

Sisarukset lähtivät kotiin metsätietä. "Saitteko nyt keskenänne puhella?" kysyi Ingrid. "Eipä juuri, tie oli liiaksi lyhyt," vastasi Thorbjörn, mutta joudutti askeleitansa ikäänkuin hän ei olisi tahtonut siitä enempää kuulla. – "Noh?" tiedusteli Sæmund ja katsahti ylös ruokapöydästä sisarusten sisään astuessa. Ei Thorbjörn mitään vastannut, mutta meni toisella puolella olevan rahin luo, siihen vaatteensa laskeaksensa; Ingrid astui hymyellen jäljessä. Sæmund pitkitti ateriaansa, katsahti toisinaan Thorbjörn'iin, jolla oli paljo askartelemista, hymyili ja söi jälleen. "Tule ruoalle," sanoi hän, "ruoka jähtyy." – "Kiitos, en huoli ruoasta," vastasi Thorbjörn ja istuutui. – "Vai niin?" – ja Sæmund söi. Vähän päästä virkkoi hän jälleen. – "Tänään teillä oli kiire kirkosta." – "Oli eräs, jota meidän piti saada puhutella," sanoi Thorbjörn ja kumartui alas. "Noh, – saitko hänen kanssaan haastella?" – "Tuskin sen tiedän," vastasi Thorbjörn. – "Noh, hiisi vieköön!" sanoi Sæmund ja söi. Hetken päästä oli hän lopettanut ja nousi paikaltaan, meni akkunan lue, seisoi siinä tuokion ja katsoi ulos, sitten hän kääntyi toisten puoleen. "Kuulehan Thorbjörn, – lähdetäänpä laihoja katselemaan." Thorbjörn nousi. "Panehan nuttu päällesi." Thorbjörn, joka istui paitahioillaan, pani yllensä vanhan nutun, mikä sattui rippumaan seinällä aivan hänen läheisyydessään. "Etkö huomaa, että minä olen pukeutunut uuteen," sanoi Sæmund. Thorbjörn teki nyt myöskin niin, ja he lähtivät, Sæmund edellä, Thorbjörn jäljessä.

He astuivat maantielle päin. "Eikö lähdetä ohrapellolle?" kysyi Thorbjörn. "Ei, mennään nisua katsomaan," vastasi Sæmund. Heidän tielle päästessä, tulivat eräät kärryt hiljakseen heitä vastaan. "Nuo ovat Nordhoug'ilaisia," sanoi Sæmund. – "Nordhoug'in nuori pariskunta näkyy olevan," lisäsi Thorbjörn.

He pysähtyivät, kun tulivat miesten kohdalle. "Hän on pulska nainen, tuo Maria Nordhoug," kuiskasi Sæmund, eikä voinut kääntää silmiänsä hänestä: hän istui hieman taaksepäin nojautuneena, huivi löyhään päähän sidottuna, toinen kaulaan. Hän loi tyrmeän katseen molempiin miehiin; ei liikutuksen vivahdustakaan ilmau'tunut noissa voimakkaissa, puhtaissa kasvoinsa piirteissä. Hänen miehensä oli kovin laiha ja kalpea sekä entistään suopeampi, näytti siltä kuin hän olisi povessaan kantanut surua, jota hän ei voinut muille ilmoittaa. – "Laihojako ollaan katselemassa?" tutkasi hän. – "Niin ollaan," vastasi Sæmund. – "Hyvästi ovat ne tänä vuonna ottaneet hyötyäksensä." – "Ovatpa kyllä, huonommat voisivat olla." – "Myöhään tulette," sanoi Thorbjörn. – "Monta tuttavaa oli jäähyväisteltävänä," vastasi mies. – "Lähdetkö matkalle?" kysäsi Sæmund. – "Niinpä on ollut tuuma." – "Lähdettekö kauaksikin?" – "Kylläpä vaan." – "Kuinka kauas?" – "Amerikaan." – "Amerikaan!" lausuivat molemmat miehet yhtä haavaa; – "äsken nainut mies!" – lisäsi Sæmund. Mies hymyili: "Luulen, ma jään tänne jalkani tähden, sanoi repo, kun oli kiinni ketun raudoissa." – Maria katsoi häneen ja sitten toisiin, hieno puna lensi hänen poskillensa, mutta muuta liikutusta eivät kasvonsa osoittaneet. – "Vaimosi varmaan lähtee mukaan?" tutkasi Sæmund. – "Eikä lähdekään." – "Sanotaan Amerikassa helposti pääsevän varakkaaksi," virkkoi Thorbjörn, – nyt tuli keskustelua pitää virkeellä. – "Ehkä," myönsi mies. – "Mutta Nordhoug on hyvä talo," arveli Sæmund. – "Meitä on siinä kovin monta," vastasi mies; vaimonsa jälleen katsoi häneen. "Olemme toinen toisemme tiellä," lisäsi hän.

"Onnea matkallesi!" toivotti Sæmund, puristaen toisen kättä. "Herra sinulle suokoon mitä etsit!"

Thorbjörn vakaasti silmäili koulutoveriaan; "tahdon puhella kanssasi sitten," lausui hän. "Hyvältä tuntuu saada keskustella jonkun kanssa," vastasi mies piiskan varrella raapien rattaiden pohjaa.

"Terve tuloa meille," sanoi Maria, – ja Thorbjörn samoin kuin isänsäkin säpsähti ja katsoi häneen; he aina unohtivat, että hänellä oli niin lempeä ääni.

He ajoivat edelleen; matka joutui vitkaan, pölyä pyörieli heidän ympärillään, ilta-aurinko heitä valaisi; sen valossa kiilsi vaimon silkkihuivi, – tuli mäki, ja he katosivat.

Kauan kulkivat isä ja poika äänettöminä. "Minua aavistaa, että pitkältä aikaa on siihen, kun hän takaisin tulee," sanoi Thorbjörn vihdoin. "Tuo olleekin parasta," arveli Sæmund, "kun ei omassa maassa ole sijaa," – ja jälleen astuivat he sanaa lausumatta edelleen. "Nythän kuljemme nisupellon ohi," muistutti Thorbjörn. – "Voimme sitä katsella paluumatkalla," ja he kulkivat edelleen. Thorbjörn ei saanut kysyneeksi minne heidän matkansa, sillä he olivat Kuuselan alueen ulkopuolella.