Synnöve sai Thorbjörn'in tapahtumasta tietoa seuraavana päivänä. Thorbjörn'in nuorempi veli tuli paimenmajalle sanaa tuomaan; mutta lähtiessään sattui Ingrid hänelle vastaan portailla, ja hän poikaa neuvomaan, miten sanansa laatia. Siten Synnövelle ainoastaan kerrottiin, että Thorbjörn oli kuormineen kaatunut ja siitä syystä kävi Nordhoug'ista apua, että hän oli Knuutin kanssa riitaantunut. Thorbjörn'ille oli siinä tullut vähän vahinkoa, hän oli vuoteen omana, mutta ei hengestä pelkoa. Tämä sanoma paljoa enemmän suututti kuin huoletti Synnöveä. Ja jota enemmän hän sitä mietiskeli, sitä alakuloisemmaksi hän kävi. Monista lupauksistaan huolimatta Thorbjörn siis jälleen oli käytöksessään antanut hänen vanhemmilleen moitteen syytä. Mutt'ei sittenkään kukaan saa meitä toisistamme, päätti Synnöve.

Paimenmajalla ei usein käyty, jotta aikoja kului, ennenkun Synnöve sai muita tietoja Thorbjörn'istä. Hänen mielensä kävi raskaaksi tästä epätietoisuudesta, eikä Ingridkään palannut paimenmajalle, jotta erinomaisia siellä varmaan oli tapahtunut. Ei hän enää iltasella huhuellut karjaa kotiin miten ennen, eikä hän levollisesti öisin nukkunut, hän kaipasi kovin Ingrid'iä. Tästä hän päivin oli uuvuksissa, se taas ei mieltä keventänyt. Hän toimiskeli ja siivoeli, pesi hulikkoja ja pyttyjä, valmisteli juustoa ja voita, mutta ei hän sitä ilomielin tehnyt. Tästä Thorbjörn'in nuorempi veli toisen paimenpojan kanssa tuli siihen päätökseen, että Synnöve'n ja Thorbjörn'in kesken sittenkin mahtoi jotain olla; ja tästä saivat he moneen keskusteluun aihetta.

Siitä kun Ingrid kotiin haettiin, oli kahdeksan päivää kulunut. Iltapuolella kävi Synnöven mieli entistään raskaammaksi. Niin monta päivää oli kulunut, eikä vieläkään uusia tietoja. Hän jätti työnsä ja istuutui seutua katselemaan, se kun tavallansa kävi puhe-kumppanista, sillä nyt hän ei viihtynyt itsekseen. Siinä istuessaan rupesi häntä uuvuttamaan, hän kallisti päänsä käsivarrelleen ja nukkui samassa; mutta aurinko paahtoi, eikä siinä levollista unta otettu. Hän oli Päiväkummulla vaate- ja makuu-luhdissaan; puutarhan kukkaset tuoksuilivat niin suloisesti, mutta niiden tuoksu tällä kertaa ei ollut entinen tuttu, vaan outo, ikäänkuin kanervista. "Mistähän tuo tulee?" arveli hän ja nojautui ulos avonaisesta akkunasta. Nytpä asia tuli selväksi: Thorbjörn oli puutarhassa ja istutteli kanervia. "Mutta mintähden, ystäväni, tuota teet?" kysyi hän. "Näethän, etteivät kukat ota hyötyäksensä," vastasi Thorbjörn askarrellen kukkatarhassa. Silloin tuli Synnöven kukkia sääli ja hän pyysi Thorbjörn'iä tuomaan ne hänelle takaisin. "Kyllä sen pian teen," vastasi Thorbjörn, keräsi kaikki kokoon ja lähestyi vasu kädessä; mutta ei Synnöve kuitenkaan luhdissa istunutkaan, sillä Thorbjörn läheni suoraa tietä. Samassa äitikin tuli näkyviin. "Mitä näkemäni pitää! Käykö tuo häijy Kuuselan poika sinun luonasi?" huudahti äiti ja asettui Thorbjörn'in tielle. Mutta tämä kumminkin tahtoi sisään, ja nyt syntyi ottelu heidän kesken. "Äiti, äiti, hän vaan tuo minulle kukkaseni," rukoili Synnöve itkien. "Jaa, ei se auta," väitti äiti yhä taistellen. Ja Synnöve oli kovin hämmästyksissään, hän oli kahden vaiheella, kenen hän soisi voittavan, mutta tappiolle ei kumpainenkaan saisi joutua. "Varokaa kukkiani!" huudahti hän; he yhä tuimemmin ottelivat, Synnöven kauniit kukat hajotettiin sinne tänne; äiti niitä tallasi, Thorbjörn samoin, ja Synnöve itki. Mutta samassa kun Thorbjörn laski kukat kädestään, muuttui hän inhoittavan näköiseksi, tukkansa kävi pörröön, kasvonsa levisivät tavattoman suuriksi, katseensa oli vihainen, ja hän iski pitkät kyntensä äitiin. "Varo itseäsi, äiti! Näethän, että toinen on sijaan tullut, varo itseäsi!" kiljahti Synnöve ja koki rientää äitinsä avuksi, mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin joku häntä huusi, ja taas uudestaan. Mutta samassa oli Thorbjörn kadonnut, samoin äiti; vielä kerran huudettiin. "Täällä olen!" sanoi Synnöve heräten unestaan. "Synnöve!" huudettiin. "Täällä olen," vastasi hän katsahtaen ylös. Äidin ääni tuo on, arveli Synnöve, nousi ja astui majalle, jossa äiti seisoi eväsvakka toisessa kädessään ja toisella suojaten silmiään päivänpaisteelta, jotta paremmin voisi tyttöä huomata.

"Täällä makaat vaatetta allesi levittämättä!" virkkoi äiti. "Minua rupesi niin raukasemaan, että panin hetkeksi kyljelleni, enkä tiennyt koko asiasta, ennenkun jo nukuinkin." – "Semmoista tulee sinun varoa, lapsukaiseni… Vakkaan panin sinulle vähän lämpömäis-leipää, eilen täytyi leipoa, sillä isä lähtee matkalle." Mutta Synnöve huomasi heti, ett'ei äiti siitä syystä kodista lähtenyt, enkä minä hänestä turhaan uneksinut, arveli hän itsekseen. Karina, sehän oli äidin nimi, oli, miten tunnettu, pieni ja hoikka vartaloltansa, hiukset olivat vaaleanväriset, ja silmät siniset sekä erittäin vilkkaat. Hymysuin hän toisia puhutteli, toki ainoastaan vieraita. Hänen katseensa oli muuten kylläksi terävä, hän oli liukas ja urhakka liikunnoissaan, ja hänellä aina piisasi kiirettä. – Synnöve kiitti tuomisista ja avasi vakan kannen katsoaksensa, mitä se sisälsi. – "Jätähän tuo toistamiseksi," sanoi äiti; "tullessani huomasin, ett'et vielä ole hulikkojasi pessyt: se sinun tulee tehdä, ennenkun rupeet huiluulle." – "Tänään tuo vasta ensi kerran tapahtuikin." – "Tule nyt, niin sinua autan, koska kerran tänne satuin tulemaan," sanoi äiti helmojansa ylös käärien. "Sinun tulee tottua järjestykseen kotoakin poissa ollessasi." Hän lähti heti maitoaittaan, Synnöve vitkalleen perässä. Siellä he rupesivat pesemään; äiti tarkasteli sisustusta ja lausui siitä tyytyväisyytensä, neuvoi joka paikkaa ja auttoi toista järjestämisen ja siivoamisen työssä, ja niin kului tunti, ehkä parikin. Työn kestäessä oli äiti kertonut, mitä he sitä nykyä toimiskelivat kotona, miten hänellä oli paljon puuhaa, saadaksensa isän kaikki kapineet kuntoon, ennen hänen lähtöänsä. Sitten tiedusteli hän, muistiko Synnöve iltaisin levolle mennessään lukea Jumalan sanaa: "sitä et saa jättää," lausui hän, "muuten käy työ kehnosti seuraavana päivänä."

Kaikki kun oli kunnossa, lähtivät he äyräälle lehmiä odottamaan. Istuttuansa kysyi äiti Ingrid'iä, eikö hän kohta jälleen palajaisi paimenmajalle. Ei Synnöve siitä asiasta tietänyt enemmän kuin äitikään. "Voi ihmisiä, miten ovat huimapäisiä," sanoi äiti, ja Synnöve kyllä käsitti, ett'ei hän Ingrid'iä tarkoittanut; Synnöve olisi mielellään katkaissut, puheen siihen, mutta häneltä puuttui rohkeutta. "Sitä, joka ei luota ja turvaa Herraan, tapaa onnettomuus, koska hän vähin sitä varoo," pitkitti äiti. Ei Synnöve sanaa suustansa saanut. "Ainahan olen sen sanonut, ett'ei siitä pojasta kunnon miestä tule. Tuolla lailla tepastella, – hyi!" Molemmat istuivat kumarruksissa silmät maata kohden, mutta eivät toisiansa silmäilleet. "Oletko kuullut, miten hän nyt jaksaa?" tutkasi äiti, luoden pikaisen silmäyksen Synnöveen. – "En," vastasi tämä. – "Huono hän kuuluu olevan," sanoi äiti. Synnöven sydäntä kivisteli. "Lieneekö hän kovinkin huonona?" kysyi hän. – "Kyllähän sen käsität, tuo puukon haava kyljessä: – sitä paitsi nyrkiteltiinkin häntä aika lailla." Synnöve tunsi punehtuvansa; heti kääntyi hän toisaalle, jott'ei äiti sitä älyäisi. "Eihän toki siitä hengen vaaraa synny?" kysyi hän teeskennellen tyyntä mieltä; mutta äiti huomasi hänen povensa tuskallisesti kohoelevan, ja sentähden vastasi hän: "Eihän kumminkaan siitä pelkoa." Mutta nyt rupesi Synnöve pahinta aavistamaan. "Hän on vuoteen omana?" kysyi hän. – "No se on selvä, eihän siitä niin pian nouse. Vanhempia oikein tulee sääli, kunnon ihmisiä kun ovat; parastansa ovat he koettaneet häntä kasvattaessansa, jotta siinä suhteessa voivat rauhoitetuin tunnoin astua tuomiolle." Synnöven mieli kävi niin raskaaksi, ett'ei hän tiennyt mitä tehdä; äiti pitkitti: "Nyt selvään näkee, miten hyvä on, ett'ei kenkään ole häneen sitoutunut. Taivaallinen isä kaikki parhain sovittaa." Synnöveä rupesi päästä huimaamaan, hän oli vähällä syöstä vuoren rinnettä alas.

"Aina olen sanonut isälle: Jumala meitä varjelkoon, olen sanonut, meillä on vaan tuo ainoa tytär, ja hänestä kyllä huolen pidämme. Hän tosin on ikäänkuin liiaksi hellätuntoinen, niin kunnon tyttö kuin hän muuten onkin; mutta onhan siitä hyvä, että hän etsii neuvoa ja lohdutusta sieltä, mistä se etsittävä on, Jumalan sanasta, näet." Mutta kun Synnöve muisteli isäänsä, miten suopea hän aina oli, kävi itkun tukahduttaminen yhä vaikeammaksi, lopulta ei auttanut kovinkaan ponnistus, hän hyrähti itkuun. – "Itketkö?" tutkasi äiti ja katsoi häneen, mutta Synnöve peitti kasvonsa. – "Isää kun ajattelen niin…" ja nyt hän vasta äityikin itkemään. – "Mutta, oma rakas lapseni, mikä sinua vaivaa?" – "Sitä en selittää voi … lennähti mieleeni … voisihan hänelle käydä onnettomasti tuolla matkalla," nyyhkytti Synnöve. – "Mitä hulluttelet!" sanoi äiti, "miten voisi hänelle tulla tapaturma? – kaupungin-matkalla pitkin tasaista tietä?" – "Minä vaan muistelin … miten tuolle … toiselle kävi," sammalti Synnöve. – "Niin hänelle … mutt'ei isäsi tietääkseni hulluna räyhää. Hän kyllä palajaa kotiin vahingotta, – jos Herra muuten häntä varjelee."

Äiti tuli päätöksiin tuosta hillimättömästä itkusta. Eipä aikaakaan, niin hän taasen äänteli: "Monet seikat tässä maailmassa tuntunevat kyllä raskailta, mutta lohduttakoon meitä se ajatus, että ne olisivat voineet sattua vaikeimmiksikin." – "Vähän minä sellaisesta lohdutuksesta," vastasi Synnöve yhä katkerasti itkien. Ei äiti hennonnut suoraan vastata, mitä kielellä pyörieli; sentähden lausui hän vaan: "Herra monessa kohdassa meille selvään osoittaa tahtonsa; niin on Hän tässäkin tehnyt;" sen sanottuaan nousi hän paikaltaan, sillä lehmäin ammuminen ja kellojen helinä kuuluivat harjulta, pojat huhuilivat, ja sitten tultiin hitaasti kuvetta alas, sillä lehmät olivat kovin täyteläiset. Synnövekin nousi ja seurasi äitiään: mutta astunta kävi vitkaan.

Karina Päiväkummulle tuli nyt kiire käteen karjaansa tervehtimään. Lehmät lähestyivät yksi toisensa perään, tunsivat emäntänsä ja ammuilivat mielihyvästä. Hän niitä puhutteli ja taputteli, sekä tuli jälleen iloiseksi nähdessään, miten kaikki olivat päässeet uuteen karvaan. "Niin vaan," lausui hän, "Herra ei sitä jätä, joka Häneen turvaa." Hän auttoi Synnöveä karjan kytkennässä; sillä tänään oli tyttö hidas toimissaan. Ei äiti siitä muistuttanut; hän rupesi vielä lypsyllekin, ehkä hän siten viipyi kauemmin kuin minkä aikoi. Koska maito oli siivilöitty, laittautui äiti kotomatkalle. Synnöve aikoi häntä saattamaan. "Älä siitä huoli," sanoi äiti, "olet ehkä väsyksissä ja haluat levolle." Sitten otti hän tyhjän vakkasen käteensä, ojensi toisen Synnövelle jäähyväisiksi ja sanoi vakaasti häneen katsoen: "Pian jälleen tulen tänne katsomaan, miten jaksat. Turvau vaan meihin, älköön mielesi muissa hehkuko."

Tuskin oli äiti näkyvistä, ennenkun Synnöve rupesi tuumailemaan, miten hän kiireimmiten saisi tietoja Kuuselasta. Hän kutsui Thorbjörn'in veljeä ja aikoi pyytää häntä siellä käymään; mutta koska poika lähestyi, arvelutti häntä uskoutua hänelle ja sanoi sentähden: "ei minulla olekaan mitään sanomista." Hän aikoi itse sinne. Varmuutta hän tahtoi, maksoi mitä maksoi; ja tuo Ingrid, kovin oli häijy, kun ei hänelle tietoa laittanut. Yö oli valoisa, eikä matkakaan niin pitkä, ett'ei sitä jalan saattanut kulkea, tällainen kohta kun oli käsissä. Sitä tuumaillen juohtui hänen mieleensä äidin puheet, ja itku alkoi uudelleen; nyt hän ei enää viivytellyt, vaan sitoi huivin päähänsä ja lähti, tehden pitkän kiertomatkan, jott'ei pojat hänen aikomustaan äkkäisi. Jota kauemmaksi hän joutui, sitä kiireemmäksi kävi kulku, ja viimein hän riensi alas polkua sellaisella vauhdilla, että pienet kivet irtautuivat ja pyörivät alas häntä säikähyttäen. Ehkä hän tiesi äänen syntyneen kivien pyörinnästä, oli hänestä kumminkin kuin joku olisi piileskellyt hänen läheisyydessään, hän pysähtyi kuuntelemaan. Ei siellä toki ketään ollut ja joutua hän teki eteenpäin; sattuipa hän siten hyppäämään suurenlaiselle kivelle, joka irtautui ja pyörähti alas. Siitä syntyi kova jyrinä, pensaat rasahtivat. Synnöve säikähti, mutta hämmästyksensä yhä kiihtyi, koska etäämmällä luuli näkevänsä elävän olennon, joka nousi mättäältä ja suoriutui kulkuun. Ensin luuli hän sen petoeläimeksi, hän pysähtyi henkeänsä vetämättä; olento myöskin pysähtyi. "Ohoi!" sanottiin. Äiti tuo oli! Synnöven ensi tehtävänä oli juosta piiloon. Hau istui siellä hyvän aikaa nähdäkseen, tunsiko hänet äiti ja kääntyisikö hän takaisin; ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Sitten odotti hän vielä hetken, jotta äiti ehtisi kotiin. Liikkeelle jälleen lähtiessään, kulki hän vitkaan eteenpäin ja joutui vihdoinkin perille.

Kartanoa lähestyessään rupesi hänen sydämensä taas levottomuudesta sykähtämään. Kaikki oli hiljaista, työaseita oli asetettu seinää vastaan, puita oli pinoon hakattu ja kirves oli lyöty hakotukkiin. Hän lähestyi ovea, seisahtui, katsahti ympärilleen ja kuunteli: mutt'ei hän missään liikettä huomannut. Siinä kahdella päällä ollen, tahtoisiko hän nousta ullakolle Ingrid'in luo, vai olisiko menemättä, juohtui mieleensä yö, jona Thorbjörn kävi Päiväkummulla ja istutti hänelle kukkaset. Pikaisesti riisui hän kengät jaloistaan ja hiipi portaita ylös.

Unesta selvitessään ja huomatessaan Synnöven häntä herättelevän, säikähti Ingrid kovin. – "Miten hän jaksaa?" kuiskasi Synnöve. Nyt muisti Ingrid koko seikan ja yritti pukeumaan, jotta hän pääsisi heti vastaamasta. Mutta Synnöve istuutui sängyn laidalle, pyysi toista jäämään paikallensa ja uudisti kysymyksensä. "Paranemaan päin hän jo on," vastasi Ingrid, "kohta palajan luoksesi." – "Ingrid rakas, älä mitään minulta salaa; et voi asiata niin onnettomaksi kertoa, ett'en olisi sitä mielessäni vielä onnettomammaksi kuvaillut." Ingrid koki vielä ystävätään sääliä, mutta tämän levottomuus pani hänen niin ahtaalle, että hänen täytyi jättää kaunistelemiset. Kuiskaten kysyttiin, kuiskaten vastattiin, ja syvä äänettömyys ympäriinsä sai kysymykset ja vastaukset yhä vakaammiksi, ja muutti hetken yhdeksi noita juhlallisia, jolloin rohkenee kuulla vaikeimmankin totuuden. Sen he kumminkin mielestänsä saivat selville, ett'ei Thorbjörn'issä tällä kertaa ollut paljoakaan syytä, ja ett'ei mikään hänen puolestaan katkeroittanut heidän osanottoansa. Heidän kyyneleensä valuivat vapaasti, mutta äänettömästi, – ja Synnöven runsaammasti kuin Ingrid'in; hän istui suruunsa vaipuneena sängyn laidalla. Ingrid koki häntä lohduttaa, muistuttamalla niitä iloisia aikoja, joita he kolmisin olivat yhdessä viettäneet; mutta silloin kävi, miten tavallisesti käy onnen päiviä muistellessa, – muistelmat sulautuvat kyyneleisin.

"Onko hän minua kysynyt?" kuiskasi Synnöve. – "Hän tuskin on sanaakaan puhunut." – Ingrid muisti kirjettä, ja se alkoi hänen mieltänsä polttaa. – "Eikö hän jaksa puhua?" – "Tuota en varmaan tiedä – hän ehkä miettii sitä enemmän." – "Lukeeko hän?" – "Äiti on hänelle lukenut; nyt jaksaa hän joka päivä lukemista kuunnella." – "Mitä hän silloin sanoo?" – "Ei hän mitään virka, kuulithan. Hän vaan katselee." – "Hänen vuoteensa on peräkamarissa?" – "Niin on." – "Ja hän kääntää päätänsä akkunata kohden?" – "Niin tekee." Molemmat olivat hetken ääneti. Ingrid lausui: "Tässä tuonnoin antamasi kukkanen seisoo akkunalla."

"Niin, yhdentekevä," sanoi Synnöve äkkiä ja päättävästi; "ei kenkään sinä ilmoisna ikänä voi saada minua hänestä luopumaan, käyköön sitten miten tahansa." – Ingrid'in sydäntä ahdisteli… "Ei tohtori vielä varmaan tiedä, tulleeko hänestä jälleen miestä," kuiskasi hän.

Silloin kohotti Synnöve päätään ja pidätellen itkuansa tähysteli hän Ingrid'iä, sanaa lausumatta. Vähitellen vaipui hän ajatuksiinsa; viimein kyynel vieri vitkaan poskea alas, mutta ei hän muuten liikahtanut, oli ikäänkuin luja päätös olisi ollut tekeillä hänen aivuissansa. Nyt hän yht'äkkiä nousi paikaltaan, kumartui Ingrid'iin ja suuteli häntä innokkaasti: "Jos hänestä tulee raajarikko, niin minä häntä hoitelen. Huomenna puhun asiasta vanhemmilleni!"

Tuo Ingrid'iä syvään liikutti; mutta ennenkun hän sai sanaakaan sanoneeksi, puristettiin hänen kättänsä. "Jää hyvästi Ingrid! Nyt lähden takaisin." – Ja hän kääntyi pikaisesti ovea kohden.

"Olin unohtaa kirjeen," kuiskasi Ingrid.

"Kirjeen?" kysyi Synnöve. Ingrid oli jo noussut vuoteeltaan, etsi paperia ja se kädessään lähestyi hän Synnöveä. Vasemmalla kädellään hän tukki sitä ystävänsä poveen, laski oikean käsivartensa tämän kaulalle ja suuteli nyt vuorostaan häntä. Tämän ohessa kyyneleensä kuumina kastelivat Synnöven poskia. Sitten työnsi hän toisen hiljaa ulos ja sulki oven hänen jälkeensä, sillä hänen mieltänsä poltti loppua ajatellessaan.

Synnöve astui portaita alas sukkasilla; mutta koska ajatukset valtasivat mielensä, sattui hän vähän jyryämään. Siitä säikähti, syöksi läpi eteisen, otti kengät käteensä ja kiiti huoneiden ohi, vainioiden poikki, pysähtyen vasta veräjällä, jossa hän veti kengät jalkaansa ja astui kiireesti eteenpäin; sillä veri kuohuili suonissa. Hyräellen hän kulki yhä joutuisammin, jotta hän viimein väsyi ja täytyi istuutua. Silloin juohtui kirje hänen mieleensä…

Koska paimenkoira seuraavana aamuna rupesi haukkumaan, pojat heräsivät ja lehmäin lypsämisen sekä laitumelle päästämisen aika oli käsissä, oli Synnöve vielä poissa.

Poikain siinä seisoessa tuumaellen, mistä häntä etsiä, koskei hän yön aikanakaan ollut majalla, – tuli Synnöve. Hän oli kovin kalpea, mutta aivan tyyneenä. Sanaakaan lausumatta valmisti hän ruoan pojille, laittoi eväspussin kuntoon ja auttoi poikia lypsyssä.

Sumu vielä peitti matalammat harjanteet, kaste kimalteli punaisen-ruskeissa kanervissa yli laajan kankaan, ilma oli kylmänläntää, ja kaiku vastasi koiran haukuntaa. Karja päästettiin, se ammueli tultuansa raittiisen ilmaan, ja lehmä toisensa perään ajettiin pehusta. Koira oli heitä vastassa eikä päästänyt karjaa sinne tänne leviämään, ennenkun kaikki olivat valmiit; kellojen ääni väräeli yli harjun, koira haukkui, jotta kalliot kajahtelivat, ja pojat kilvan huhuilivat. Tuosta hälinästä poistui Synnöve sinne, missä he Ingrid'in kanssa toisinaan istuskelivat. Ei hän itkenyt, istui vaan ääneti ja tuijotteli kuunnellen tuota sekavaa ääntä, joka hälvenemistään hälveni. Tämän ohessa alkoi hän hyräellä, kohta lauloi kuuluvammin ja viimein selvään ja ääneensä seuraavan laulun. Hän oli sen mukaillut toisesta, jonka taisi lapsuutensa ajoista.

    Kiitoksen Sulle nyt lausunen
    Lapsuuden ajast' kun päiviämme
    Leikissä vietimme, – luullut en
    Sen loppuvan ikänämme.

    Mä luulin leikin jatkuvan
    Ain' alta koivujen tuoksuvaisten,
    Kummulta kirkon, kotituvan,
    Miss' näet akkunain loisteen.

    Monetpa illat mä odottain
    Siell' istuin luullen Sun tulevaksi,
    Mutt' vuori tietä pimenti ain'
    Ja Sulle muuttui se vierahaksi.

    Suruisin mielin mä aattelin:
    Ehk' illan joutuin hän tulee sentään,
    Vaan kynttel' paloi ain' sammuksiin,
    Ja kohta yöhyt jo entää.

    Tuo silmä-parka ei kääntyä
    Voi katsomaan enää suunnall' muulle,
    Jos kuinkin kirvelee, vääntyä
    Se tahtoo tielle tutulle.

    He paikan sanovat olevan,
    Miss' lohdutusta mun pitäis' saaman.
    Se kirkoss' on, – äll'ös sinne vaan
    Mua pyydä! Hän siell' on varmaan.

SEITSEMÄS LUKU

Hyvän aikaa siitä istuivat Guttorm Päiväkumpu ja Karina yhdessä Päiväkummun suuressa, valoisassa tuvassa ja lukivat toisillensa moniaita uusia kirjoja. He olivat aamupuolella olleet kirkossa, sillä nyt oli sunnuntai: – sitten olivat he vähäksi aikaa lähteneet vainioille katselemaan, miltä kylvöt näyttivät sekä tuumailemaan, mikä tulevana vuonna kylvettäisiin, mikä jätettäisiin kesannoksi. Näin he kulkivat tiluksiansa sarasta sarkaan ja heidän mielestään talo oli paljon hyötynyt heidän aikanansa. "Jumala tiesi, miten sitä asutaan, koska me olemme poissa," oli Karina lausunut. Silloin oli Guttorm pyytänyt häntä kanssaan tupaan lukemaan noita uusia kirjoja: "sillä paras lienee poistaa tuollaiset ajatukset."

Mutta nyt oli kirjat katseltu, ja Karina päätti vanhoja paremmiksi: "Kirjaniekat niitä vaan mukailevat." – "Ehkäpä tuo niin on; Sæmund sanoi minulle tänään kirkolla, että vanhemmatkin uudestaan ilmautuvat lapsissaan." – "Niin sinulla ja Sæmund'illa tänään oli paljo sanomista toisillenne." – "Sæmund on ymmärtäväinen mies." – "Mutta minä pelkään, että hän vähän kyllä turvautuu Herraansa ja Vapahtajaansa." – Ei Guttorm siihen mitään vastannut… "Minne Synnöve joutui?" tutkasi äiti. – "Hän on ylhäällä luhdissaan," vastasi toinen. – "Itsehän äsken siellä istuit hänen kanssaan, – millä mielellä hän oli?" – "No olihan tuo…" – "Ei sinun olisi pitänyt jättää häntä sinne yksinänsä." – "Sinne tuli vieras." – Karina oli vähän ääneti. – "Kukahan se oli?" – "Ingrid Kuusela."

"Minä luulin hänen vielä olevan paimenmajalla." – "Hän oli tänään kotona, jotta äitinsä pääsisi kirkkoon." – "Niin, kerran hänenkin siellä sai nähdä." – "Hänellä on paljo tointa." – "Onpa sitä muillakin, mutta pääsee sitä kumminkin sinne, jonne mieli tekee." – Ei Guttorm siihen vastannut. Hetken perästä virkkoi Karina: "Kaikki Kuuselasta, Ingrid'iä paitse, olivat siellä tänään." – "Niin, he olivat varmaan nyt ensi kertaa Thorbjörn'iä sinne saattamassa." – "Hän näytti kovin huonolta." – "Ei voinut parempaa odottaakaan: minua kummastutti, että hän oli niinkin voimissaan." – "Sen hän hullutuksistaan sai." – Guttorm loi silmänsä hetkeksi laattiaa kohden. "Hän onkin vielä varsin nuori." – "Siinä ei ole hyvää juurta: ei milloinkaan voi häneen täysin luottaa."

Guttorm, joka istui kyynäspäät pöydällä ja käänteli kirjaa käsissään, aukasi sen, ja alkaen hiljaa itsekseen lukea, lausui hän ikäänkuin ohimennen: "Aivan varma kuuluu olevan, että hän jälleen pääsee täysiin voimiinsa." – Äiti tarttui myöskin erääsen kirjaan. "Tuopa on hyvä niin reippaalle pojalle," virkkoi hän. "Herra suokoon hänelle myöskin taitoa paremmin terveyttänsä käyttämään." Molemmat lueskelivat; Guttorm virkkoi lehteä kääntäen: "Ei hän kertaakaan koko aikana tyttöön katsonut." – "Ei katsonutkaan, sen minäkin panin merkille, että hän istui paikallaan penkissä, kunnes Synnöve oli lähtenyt." Hetken päästä lausui Guttorm: "Arveletko, että hän kokee poistaa Synnöven mielestään?" – "Se ainakin olisi parahinta."

Guttorm luki, vaimo käänteli lehtiä. "Ei tuo oikein ole minulle mieleen, että Ingrid täällä istuskelee," lausui hän. – "Synnöve'llä tuskin onkaan toista puhekumppania." – "Puhukoon meidän kanssa." – Nyt katsahti isä häneen. "Älkäämme liioiksi ankaria olko." Vaimonsa oli ääneti. Vähän päästä sanoi hän: "En milloinkaan ole sitä häneltä kieltänyt." Isä sulki kirjan, nousi paikaltaan ja katsahti ulos akkunasta. "Tuolla Ingrid tekee lähtöä," lausui hän. Äiti, sen kuultuaan, lähti pikaisesti ulos. Isä vielä kauan seisoi akkunan luona, kääntyi sitten toisaalle ja rupesi astuskelemaan edestakaisin pitkin laattiaa, äiti tuli jälleen sisään, isä seisahtui. "Niin oli, miten arvelin," sanoi hän; "Synnöve istuu siellä ja itkee, mutta askartelee kirstussaan, kun minä lähestyn," ja hän pitkitti vielä päätänsä pudistaen: "Ei se hyväksi ole, että Ingrid täällä käy;" – hän rupesi iltasen toimeen, kulki ulos ja sisään. Kerran kun hän oli ulkona, tuli Synnöve, silmät punaisena, mutta muuten tyyneenä: hän astui isän sivutse, katsoi häntä silmiin ja meni pöydän luo, johon hän istuutui ja tarttui erääsen kirjaan. Hetken kuluttua sulki hän sen, meni äitinsä luo ja kysyi, saisiko olla hänelle apuna. "Teepä niin, lapseni," vastasi äiti; "työ on kaikissa hyväksi."

Hän sai toimekseeu pöydän kattamisen: se oli akkunan luona. Isä, joka oli edestakaisin käyskennellyt, lähestyi nyt akkunaa ja katsahti ulos. "Luulenpa, että ohravainio, jonka sade löi lakoon, kumminkin jälleen nousee," virkkoi hän. Synnöve asettui isänsä viereen ja katsoi sinnepäin. Isä kääntyi häneen, äiti oli tuvassa, sentähden hän ainoastaan toisella kädellään silitti Synnöven päätä; sitten hän jälleen pitkitti astuntaansa.

He atrioivat, mutta miltei äänettöminä; äiti luki rukouksen sekä ruoalle mennessä että siitä päästessä, ja koska olivat pöydästä nousseet, tahtoi hän heitä lukemaan. Sen he tekivätkin. "Jumalan sana tuottaa rauhaa; se on kodin suurin siunaus." Äiti samassa katsahti Synnöveen, joka loi silmänsä maahan. "Nyt kerron tarinan," pitkitti hän; "siinä on totta ihan joka sana, ja hyödyksi se on sille, joka sitä ottaa miettiäksensä."

Ja sitten hän alkoi: "Nuoruudessani oli Houg'illa tyttö, joka oli vanhan, oppineen nimismiehen tyttären tytär. Tämä otti hänen aikaiseen luokseen, jotta hänellä vanhuutensa päivinä olisi iloa, ja luonnollisesti hänelle neuvottiin Jumalan sanaa ja säädyllistä käytöstapaa. Tyttö oli teräväpäinen ja hyvä oppimaan, jotta hän ennen pitkään oli meitä muita etevämpi; hän oli varsin taitava kirjoittamisessa ja luvunlaskussa, hän osasi koulukirjansa ja viisikolmatta lukua raamatusta viidentoista vuotiaana; sen muistan miten eiliset tapahtumat. Hän oli hartaampi lukemiseen kuin tanssiin; siten hän ani harvoin olikin siellä, missä iloa pidettiin, mutta sitä useammin oli hän iso-isänsä ullakkosuojassa, jossa tämä säilytti monet kirjansa. Aina kun me olimme hänen parissaan, hän meille avasi ikäänkuin uudet maailmat, ja me sanoimme toinen toisillemme: 'Oi kun olisimme niin ymmärtäväiset kuin Karina Hougen.' Hän oli määrätty ukon perilliseksi, ja moni kunnon mies tarjoutui ruveta hänen kanssaan osasille; rukkaset saivat kaikki. Samaan aikaan palasi papin poika kotiin papinkoulustaan: ei hän siellä edistynyt, sillä hän rakasti enemmän hurjaa ja siivotonta elämää kuin sitä, mikä hyvä on; nyt oli hän juomari. 'Karta häntä!' varoitti vanha nimismies; 'minä olen paljon ollut ylhäisten parissa ja tiedän kokemuksesta, että he paljoa vähemmän ansaitsevat luottamustamme kuin talonpojat.' Karinalle olivat hänen sanansa muiden neuvoja arvokkaammat, ja kun hän sittemmin sattui yhteen papin pojan kanssa, koki hän tätä väistää, sillä hän seurasi tyttöä. Sitten hän alituiseen sattui Karinaa vastaan. 'Jätä minut rauhaan,' sanoi tyttö, – 'ei tuo kumminkaan sinua auta.' Mutta toinen seurasi jäljessä, ja siten viimein täytyi tytön häntä kuunnella. Hän käyttiihe siivosti kyllä, mutta kun hän vakuutti ei voivansa Karinatta elää, kiiruhti tämä tiehensä. Hän kierteli kartanoa, mutta tyttö ei tullut näkyviin; hän seisoi öisin Karinan akkunan alla, mutta turhaan hän siinä odotteli; hän uhkasi hukuttaa itsensä, mutta Karina tiesi, minkä hän tiesi. Silloin rupesi hän jälleen juomaan. – 'Varo itseäsi; tuo kaikki on suoraan pahan hengen juonia,' sanoi vanha nimismies. Mutta eräänä päivänä mies oli tytön suojassa, eikä kenkään tiennyt, miten hän sinne oli päässyt. 'Nyt aion sinut ottaa hengiltä,' kiljahti hän. – 'Tee se: jos vaan rohkenet,' vastasi tyttö. Mutta silloin hän itki ja sanoi tytön vallassa olevan saada hänestä jälleen kunnon ihminen. 'Josko vaan voisit olla puolen vuotta juomatta,' sanoi tämä. Ja hän jätti ryypiskelemisen puoleksi vuodeksi. 'Luotatko minuun nyt?' tiedusteli hän. – 'En luota, ellet puoleen vuoteen pidätä itseäsi kaikellaisista juomingeista ja pidoista.' Hän teki senkin. 'Uskotko minua nyt?' – 'En, ellet jälleen lähde kouluun ja lue itsesi papiksi.' Hän lähti sinnekin, ja vuoden päästä palasi hän valmiina pappina. 'Nyt varmaan et enää epäile?' kysyi hän, ja oli kun olikin täydessä pappispuvussa. 'Vielä tahdon sinua muutaman kerran Jumalan sanaa saarnaamaan,' sanoi Karina. Ja sen hän tekikin selvään ja puhtaasti, miten papin tulee ja sopii: hän puhui omasta puutteellisuudestaan, mutta miten helposti kumminkin pääsee voitolle, kun vaan alkuun ryhtyy ja miten ihanaa Jumalan sana on sille, joka sitä tutkii. Sitten hän jälleen meni Karinan luo. 'Nyt olen vakuutettu siitä, että elät paremman tietosi mukaan,' sanoi Karina: 'ja sentähden nyt kerronkin sinulle, että kolme vuotta olen ollut kihloissa serkkuni Antti Hougenin kanssa; ensi sunnuntaina saat meitä kuuluuttaa…'"

Siihen äiti lopetti. Synnöve'n huomio ei alusta ollut kertomukseen, mutta kiintyi siihen yhä enemmin, ja lopuksi hän kiihkeästi seurasi jok'-ainoaa sanaa. "Eikö sitä ole sen enempää?" kysyi hän tuskallisesti. – "Eikä," vastasi äiti. Isä katsoi häneen, silloin äidin silmät epävakaisina väistyivät syrjään, ja hän lisäsi hetken mietittyään sekä vetäen etusormeansa pitkin pöydän pintaa: "Olisihan tuota vielä vähän … mutta se ei kuulu tähän." – "Onko sitä pitemmältä?" kysyi Synnöve kääntyen isään, joka näytti asian tuntevan. – "Onpa vaan … mutta niinkuin äiti jo sanoi, ei se tähän kuulu." – "Miten nuorukaiselle kävi?" tiedusteli Synnöve. – "Niin, siitäpä se olikin," sanoi isä ja silmäili äitiä. – "Tuliko hän onnettomaksi?" kysyi Synnöve hiljaa. – "Meidän on lopettaminen siinä, missä loppu on oleva," sanoi äiti ja nousi paikaltaan. Isä teki samoin ja Synnöve myöskin hetken päästä.