PIISPA.
Minä en oikein käsitä, että se riippuisi minusta.
ROUVA FALK. Se riippuu teistä; sillä sillä hintaa, että minä suljettaisiin pois, ei kasvattityttäreni milloinkaan ota veljenne poikaa.
PIISPA.
Se huolettaisi minua, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Minä riensin tänne, ennenkuin hän sai tietää mitään. Kirjeen otin mukaani. Ottakaa se takaisin, teidän korkea-arvoisuutenne! (Hakee sitä.)
PIISPA.
Mikä on, hyvä rouva?
ROUVA FALK.
Kirje!
Minä laskin sen pulpetille, siitä ottaakseni sitä, kun olin pukenut itseni, … ja kiireessäni ja pikaisuudessani – unhotin sen! Nyt kirjottaa Ogoot rätinkejä samalla pulpetilla. Jos hän näkee teidän käsialanne? Kohta hän aavistaa jotain. Sillä olemmehan joka päivä vartoneet teitä.
PIISPA.
Siihen ei voine siis mitään.
ROUVA FALK. Voipi. Kun hän tulee tänne – sillä hän ymmärtää kaikki ja tulee heti – ettekö, teidän korkea-arvoisuutenne, itse menisi kohta häntä vastaan, ja sanoisi: – (Keskeytyy.)
PIISPA.
Ja sanoisi – ?
ROUVA FALK. Olen hairahtunut. Ihminen on tuomittava – ei erhetyksensä, vaan saavuttamansa mukaan; ei uskonsa mukaan, vaan halunsa suhteen hyvyyteen ja totuuteen. Sitä tahdon opettaa seurakunnalleni sillä tavoin, että ensi sunnuntaina tulen tervehtimään kasvatus-äitiänne. (Näkee isoäidin myötätuntoisuuden, tarttuu hänen käteensä ja kääntyy.) Hänkin, tämä kunnian-arvoinen, anoo puolestani! Hän on siltä ajalta, joka oli kärsivällisempi, kuin meidän aikamme, ainakin enemmän, kuin me vähässä sopessamme. Hänen pitkän ikänsä viisaus yhdistyy tuohon sanaan: ole kärsivällinen!
PIISPA. Se on sellaista kärsivällisyyttä, hyvä rouva, jota meidän ei suvaita osottaa; sitä kärsivällisyyttä, joka hävittää erotuksen hyvän ja pahan välillä. Sen kärsivällisyyden tunsi isoäidin aikakausi; mutta sitä ei käy noudattaminen.
ROUVA FALK (menee pois isoäidin luota). Jos olen erhettynyt, jos olen halpa teidän korkean elämän-katsantonne mukaan, niin muistakaa, että palvelette sitä, joka oli syntisen ystävä.
PIISPA. Niin minäkin olen, kun tulette etsimään sielunne pelastusta; silloin teen kaikki.
ROUVA FALK. Auttakaa minua entisyyteni sovittamisessa! Se on minun suhteeni kaikki. Teidän suhteenne se ei ole paljon. Minä pyydän vaan vähän kohteliaisuutta, ei mitään solvausta! Minä asetan niin, että harvoin näemme toisiamme. Mutta älkää sulkeko minua pois; sillä se on yhtä, kuin heittää minut halveksittavaksi. Uskokaa minua: teille ei tule mitään häpeää minusta, ja noitten kahden kiitollisuus palkitsee hyvyytenne.
PIISPA. Minua pahottaa kovin seisoa semmoisena edessänne. Sillä älkää luulko minua kovaksi. Päinvastoin. Minun sydämelläni lepää tuhanten tuskallinen omatunto. Minä en uskalla rakkaan veljeni pojan tähden loukata noitten kunnioitettavaa luottamusta eikä yhteistä lakiamme. Siinä on jo paljon, että näin suuren kirkollisliikkeen aikana, kuin meidän nyt on – avaan piispan asunnon sisarenne tyttärelle; minä en voi, en saa avata sitä myös sille naiselle, jota koko seurakunta, vaikkapa väärinkin, … niin, hyvä rouva, en tahdo loukata teitä.
ROUVA FALK.
Todella!
PIISPA. Olkaa varma siitä, että se pahottaa mieltäni. Te olette minuun itseen vaikuttanut erittäin hyvin.
ISOÄITI (on tällä aikaa noussut seisoalle ja rupee kävelemään).
ROUVA FALK.
Aiotte mennä?
(Piispa rientää syrjään vetämään eräästä kellonnuorasta.)
ISOÄITI. Niin, – olen liian vanha riitaan. – Eikä olekaan, sen mukaan, mitä nyt olen kuullut – minulla mitään oikeutta istua täällä.
(Cornelia tulee, ottaa vastaan hänet ja menee hänen kanssaan ulos peräovesta.)
ROUVA FALK (esillä). Nyt saatan sanoa sen: teidän korkea-arvoisuutenne, te ette ole miehuullinen. Kasvoista kasvoihin minun kanssani tiedätte, mitä teidän tulee tehdä; mutta ette uskalla.
PIISPA.
Te olette nainen, – ja minä vaikenen.
ROUVA FALK. Sentähden, että olen nainen, olette te tänään sanonut minulle semmoisia asioita, joita ette olisi sanonut – esimerkiksi kenraali Rosenille, miehelle, joka, olipa hänen entisyytensä mikä tahansa – ja nykyisyytensä – käy herra piispan huoneessa.
PIISPA. Hän ei ole vast'edes täällä käyvä. Paitsi sitä täytyy myöntää, että tässä on erotus.
ROUVA FALK. Tosin on tässä erotus; mutta en luullut sen käyvän sitä suuntaa. Eikä myöskään, että teitä, herra piispa, oli pantu suojelemaan väkevämpää, vaan heikompaa, ei ilmeistä pahetta, vaan suotta syytettyä.
PIISPA.
Luuletteko tämän keskustelun jatkamisen hyödyttävän?
Viides kohtaus.
OGOOT (aukaisee peräoven ja huutaa ovessa seisoen):
Täti!
ROUVA FALK.
Ogoot! Oi Jumala!
OGOOT (tullen).
Täti!
ROUVA FALK.
Sinä tiedät – ? (Ogoot heittäytyy hänen syliinsä.) Lapseni!
OGOOT.
Minä ymmärsin sinun olevan täällä nyt; oi Jumala!
ROUVA FALK.
Malta mieltäs, lapseni!
OGOOT.
Ei, sitä en voi. Tässä on liian paljon.
PIISPA.
Tahdotteko, hyvät naiset, olla kahden kesken?
OGOOT.
Missä Hagbart on?
PIISPA.
Hän on mennyt ulos.
OGOOT. Oh, kuinka kuohuu ja humisee! Vai silläkö hintaa olin pääsevä tähän perheesen, kasvatus-äitini myymällä, hänen, jota rakastan ja kunnioitan korkeammin, kuin ketään maailmassa.
PIISPA.
Jatkammeko, hyvä rouva, vai – ?
OGOOT. Jatkatteko? Mitä? Keskustelua kasvatus-äitini myymisestäkö? Ei, vaikka taivaan valtakuntaan pääsisin, en menisi sinne ilman häntä.
PIISPA.
Lapsi, lapsi!
OGOOT. Niin, minun täytyy puhua; sieluni täytyy hengähtää. Mutta se on sieluni, että kaikin voimin, henkeni perästä pysyn kiinni siinä, mitä rakastan.
PIISPA. Te olette nuori ja käytätte nuoren liiallisia lauseita. Mutta minusta on paras, että katkaisemme tämän keskustelun; se ei kuitenkaan johdata mihinkään.
ROUVA FALK.
Lähtekäämme!
OGOOT.
Hagbart! (Hän näki Hagbartin oikeanpuolisessa ovessa ennenkuin toiset.)
HAGBART.
Kuulin äänesi ulos asti! Rouva Falk – !
OGOOT. Hagbart! (Rientää ylöspäin; mutta kun Hagbart kiiruhtaa häntä vastaan, peräytyy hän.) Ei, älä koske minuun!
HAGBART.
Mutta! Ogoot – ?
OGOOT.
Miks'et ole voinut estää tätä? Et ole edes puhunut siitä minulle!
HAGBART.
Koska en tosiaankaan tietänyt siitä.
OGOOT. Semmoiset tietää, vaikk'ei sanaa sanottaisi. Mutta ei se ole ollut sydämelläsi! – Etkö tietänyt siitä nyt?
HAGBART.
Tiesin; mutta —
OGOOT.
Etkä tullut syösten luoksemme!
HAGBART.
Se on totta … minä…
OGOOT. Sinä olet ihan muissa asioissa. Ja minä, joka olen elänyt ainoasti tätä varten, saadakseni kaikki sovitetuksi! Sen luulin tehdyksi sinun kauttasi.
HAGBART.
Sinä teet väärin, Ogoot! Sillä mitä minä voin siihen – ?
OGOOT. Ei, sinä elät unelmissa. Mutta sehän pitäisi sinun tietää, että minun kunniani ei saa muuttua tätini häpeäksi, – että se on mahdottominta maan päällä.
HAGBART.
Niin, niin! Mutta tarvitseeko niin käydä? Minä muutan teille ja —
OGOOT.
Niin, sillä tapaa saattaa jokainen raukka tehdä.
ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!
OGOOT. Niin, sieluni on loukattu, petetty, solvaistu. Minun täytyy huutaa se julki! Sillä ei se ole vasta tänään, ei yksistään tämä.
ROUVA FALK.
Ei, sen ymmärrän. Mutta mikä se on? Sinä loukkaat hänen rakkauttansa.
OGOOT.
Hänen rakkauttansa!
ROUVA FALK.
Sinä olet ihan innossasi! Puhut maltittomasti!
OGOOT.
Ei, minä vaan puhun kerran!
ROUVA FALK (menee hänen luokseen; hiljaan). Vihaisia sanoja! Sinä, joka olet vaihtanut sielua hänen kanssaan rauhaisina ja hiljaisina hetkinä; sinä, joka olet tuntenut hänen uskollisen, puhtaan tahtonsa! Eihän hänen vertaistansa olekaan, Ogoot! —
OGOOT (poistuu hänestä).
Taukoo! Taukoo! Sinä et näe mitäkään!
ROUVA FALK.
Sinä olet ihan hurja, lapsi! Käytöksesi rupee käymään häpeäksi.
OGOOT. Ei, sitte on hänen käytöksensä suurempi häpeä. Sillä minuapa hän ei rakastakaan.
(Riekuu, juoksee pois piiloon.)
PIISPA (Hagbartille, hiljaan).
Nyt toivon, että lähdet pois muutamaksi päiväksi.
HAGBART (samaten).
Minä lähden.
PIISPA.
Tule!
(Hagbart seuraa häntä vasemmalle.)
Kuudes kohtaus.
OGOOT (tulee esiin).
Annatko minulle anteeksi?
ROUVA FALK.
Lähtekäämme kotiin!
OGOOT.
Mutta sano minulle joku hyvä sana!
ROUVA FALK.
En.
OGOOT.
Sano, ennen et pääse täältä pois.
ROUVA FALK.
En saata.
OGOOT.
Täti, en minä kadehdi sinua.
ROUVA FALK.
Vaiti! —
OGOOT. Mutta salli minun lähteä pois muutamaksi päiväksi, – salli minun tointua! (itkee.) Oi Jumala, täti! rakastatko häntä? (Rouva Falk koettaa irtaantua hänestä.) Minä en enää rakasta häntä! Jumalan tähden, täti, jos rakastat häntä, niin ota hän!
ROUVA FALK. Mutta ole nyt vaiti edes täällä vieraassa paikkaa! – Jos et tahdo tulla, lähden yksinäni kotiin.
OGOOT.
Enkä minä tule milloinkaan perässä.
ROUVA FALK.
Sinä olet perin hurja!
OGOOT. Niin; jos ei sinun äänesi ole lempeä ja katseesi hyvä, en voi minä elää. Jumala siunatkoon sinua, täti, nyt ja kaikkina aikoina!
ROUVA FALK.
Lapsi!
OGOOT.
Noin!
ROUVA FALK.
Mennään kotiin!
OGOOT.
Mennään.
Esirippu lankee.
KOLMAS TAPAUS
Rouva Falkin puutarhassa. Vasemmalla puolella lystihuone pöytineen tuoleineen. Suurenmoinen kori, puolillansa omenia, on pöydällä.
Ensimäinen kohtaus.
ROUVA FALK.
Niin, milloin hevosia ei tarvita, Pedersen, mennään neittä noutamaan.
Saattaako se tapahtua tänään?
PEDERSEN.
Kyllä.
ROUVA FALK. Lähettäkää siis vaikka heti Hannus kahdella hevosella vuoristoon tuomaan häntä. Hänen onkin siellä liian kylmä nyt.
PEDERSEN.
Sen teen. (Aikoo mennä.)
ROUVA FALK.
No, Pedersen? kuinkas nyt on laitanne?
PEDERSEN.
Oh – !
ROUVA FALK.
Tulkaa luokseni illalla, niin koetamme jälleen jatkaa keskusteluitamme.
PEDERSEN.
Sitä olen kauan toivonut, rouva.
ROUVA FALK.
Niin – en ole kahdeksaan yhdeksään päivään oikein kyennyt.
PEDERSEN.
Olemme kaikki nähneet, että joku asia on teitä vaivannut.
ROUVA FALK.
Kullakin on huolensa.
(Pedersen odottaa; mutta kun rouva edellensä varovasti poimii omenia eräästä nuoresta puusta ja panee ne vähäiseen kantamaansa koriin, menee hän vasemmalle.)
Toinen kohtaus.
HAGBART (oikealta puolelta, seisoo hetken, ennenkuin häntä huomataan).
Rouva Falk!
ROUVA FALK (huudahtaa vähän).
HAGBART. Pyydän anteeksi! Hain teitä kaikkialta. Hyvää päivää! Olen juuri palannut.
ROUVA FALK.
Ogoot ei ole kotona.
HAGBART.
Minä tiedän sen. Onko hän ollut koko ajan poissa?
ROUVA FALK.
On.
HAGBART.
Viipyykö hän kauan vielä?
ROUVA FALK.
Minä lähetän tänäpänä hevoset ylös. Niin lienee hän ylihuomenna täällä.
HAGBART.
Teitä, rouva, minun täytyy puhutella.
ROUVA FALK.
Ogootista?
HAGBART.
Ogootista myös.
ROUVA FALK.
Ette tahtoisi odottaa – toistaiseksi?
HAGBART.
Minä tulen höyrylaivasta suorastaan tänne. Ja ymmärrätte siis itse —
ROUVA FALK.
Mutta kun se koskee Ogootia, eikä hän ole —
HAGBART. Ogootista olen pian puhunut: hän oli oikeassa; – minä en vaan tietänyt siitä silloin —
ROUVA FALK.
– Oi Jumala! —
HAGBART.
Minä en rakasta Ogootia.
ROUVA FALK.
Mutta joshan Ogoot rakastaa teitä?
HAGBART. Hän osotti viimein, ettei hän sitä tee. Teille on hän varmaankin sanonut sen ihan suoraan.
ROUVA FALK. Ogoot oli – kuinka sitä sanoisin – liian kiihdyksissään, ettei voinut hänen sanaansa luottaa.
HAGBART. Hän on siis sanonut. Sen arvasin. Niin, olin varma siitä. – Ogoot ei rakasta minua; mutta teitä hän rakastaa, hyvä rouva. Hän tahtoo teitä onnelliseksi.
ROUVA FALK. Jos ette rakasta Ogootia, näyttää minusta siltä, kuin ei teidän olisi pitänyt tulla tänne.
HAGBART. Olette ehkä oikeassa. Mutta minä en tule samana miehenä tänne, kuin ennen; eikä myöskään samassa asiassa.
ROUVA FALK. Jos ette rakasta Ogootia, ei sovi teidän olla täällä; se minun täytyy vielä sanoa. Sen verran väliä tulee teidän pitää hänen suhteensa niinkuin minunkin.
HAGBART. Minä vakuutan, että juuri suurin välinpito on saattanut minut sinne, jossa nyt olen.
ROUVA FALK (joka tähän asti on koettanut seisoa paikallansa puun vieressä).
Siis menen minä.
HAGBART.
Te ette mene!
ROUVA FALK.
Minä en tunne teitä enää!
HAGBART. Jumalalle kiitos! Sillä entistä itseäni en paljon kunnioita. Moni saattaa tehdä tuon hätäpikaa; mutta minä olen tarvinnut aikaa saadakseni kaikki purjeeni järjestykseen.
ROUVA FALK.
En ymmärrä teitä.
HAGBART (hänen vielä puhuessansa ja aivan lähellä).
Te ymmärrätte minut!
ROUVA FALK.
Se on synti! Olkaa varoillanne!
HAGBART.
Kätenne vapisee —
ROUVA FALK.
Se ei ole totta!
HAGBART. "Älä herätä haltioita!" sanotaan. Se on turhaa puhetta. Sillä haltioita ovat elinvoimamme.
ROUVA FALK. Mutta niitä pitää ohjata. Se on minun elämäni kallis oppi, enkä luovu siitä.
HAGBART. Ellen uskoisi, että totuuden oma voima on ohjannut minua tänne, en seisoisi tässä. Minulla on ollut pitkällinen työ. Side toisensa perästä on minun täytynyt avata, niin että voimat ovat saaneet paisua, kokoontua ja syöstä esiin. Tässä ne ovat, – ja nyt menemme yhdessä edemmäksi.
ROUVA FALK.
Se olisi saattanut käydä ilman tuota.
HAGBART. Minä rakastan teitä! Te se olette, jota olen rakastanut hänessä – ensi päivästä alkaen. Minä rakastan teitä.
ROUVA FALK.
Pitäkää minua arvossa! – Menkää!
HAGBART.
Leonarda!
ROUVA FALK.
Ei, ei, ei! (Pakenee.) Voi, miksi on tämä tullut!
HAGBART. Askel askelelta on se tullut. Vastarinta, tuo tuima ystävä, on pakottanut meitä. Oi, tule onnelliseksi, niinkuin minä nyt olen!
ROUVA FALK.
Minä en ansaitse onnellisuutta. En ole odottanut sitä.
HAGBART. Minä en tiedä, mitä kaikkia olette saanut kokea, tullaksenne semmoiseksi, kuin nyt olette – niin ihanaksi, hyväksi, niin todelliseksi.
Mutta sen tiedän, että jolleivät muut olisi tuominneet teitä hairauksistanne, minä en olisi rakastanut teitä siitä, mitä olette saanut aikaan. Ja se, ma ajattelin, tuottaa minulle teidän kunnioitustanne.
ROUVA FALK. Ikuinen kiitos! – Mutta ihmiset vastustavat semmoista. He ovat sitä vastaan, että nuori mies kosii vanhanpuolista naista, ja milloin —
HAGBART. Ihmisten mieltä en ole milloinkaan kysynyt, en edes silloin, kuin olin lujimmissa siteissä. Ja nyt kysyn teitä, ainoastaan teitä!
ROUVA FALK. Ja minä vastaan: yksityinen saattaa menestyä ilman ihmisten myötätuntoisuutta, mutta ei kahdenkeskinen olo. Kylmä tuuli, joka puhaltaa, tunkee pian väliin.
HAGBART. Teidän vastatessanne tunnen sen, mitä itse sanon, aivan kankeaksi, juhlalliseksi, – aivan jähmäkkääksi. Mutta minun täytyy jatkaa, semmoisena kuin nyt kerran olen. Hyvä, armas, siitä hetkestä, kuin täysiksi tunsin, että minä teitä rakastin, on vaan yksi suuri asia ollut olemassa; – kaikki muut katosivat. Sentähden en tajua, mitä sanotte. Luuletteko, että tehdään työtä minun väsyttämisekseni? Ja että onnistuvat siinä?
ROUVA FALK.
Ei nyt, mutta sittemmin. Se aika tulee —
HAGBART. – niin työn ja edistymisen aika! Onhan se jo tullut. Senpätähden tässä olen. Ehkä tulee taistelunkin aika, – Jumala sen suokoon! – Silloinko välinpito on vallitseva? Ei! Te olette vapaa, minä vapaa; tulevaisuus on omassa tahdossamme.
ROUVA FALK.
Ja sillä aikaa olen minä tullut vanhaksi —
HAGBART.
– Te – ! – ROUVA FALK. – ja luulevaksi ja vaivaloiseksi, – mutta te olette nuori nuorten, iloinen iloisten joukossa! —
HAGBART. Teissä on enemmän nuoruutta, kuin minussa. Monimuutteinen! Semmoisena, kuin nyt olette, pysytte elämässä, – aina uutena. Kukin ikäkausi on teihin valava uutta ihanuutta, elosampaa voimaa. Luuletteko minun käsittäneen teitä puoliksi, tai rakastavan teitä puoliksi? Ensinnäkin tahdon sinun sielusi liekin ääressä minä istua. Totuuden voima on vetänyt minua luoksesi. Sinä käsittämätön, koko elinkautena en saata tulla valmiiksi sinun suhteesi.
ROUVA FALK. Tämä on kuin välisti keväällä. Ilma viettelee ulos ja hurmaa; mutta se saattaa kuolettaa.
HAGBART. Sinä rakastat minua! Sen tiesin ennen tänne tuloani. Näin sen heti tultuani. Rakkaus on sinun elosi henkenä; en ole milloinkaan nähnyt sitä kenessäkään muussa ihmisessä niin. Sentähden ovat ne mielenkuvaukset, joita olet nähnyt, ne kaipaukset, joita olet tuntenut, varmaan olleet suunnattomat. Ja kun sitte tarjotaan sinulle rakkautta todellisena, eheänä, vapiset sa – !