Hänen olonsa muuttui kummalliseksi: hänellä oli hallusinatsioneja, näkyjä. Hän näki niissä itsensä, isänsä, äitinsä, – kaikki kuvat olivat mieltä järkyttäviä. Unissaan hän näki mitä hirveintä; hänen käyttämätön mielikuvituksensa ja joutilas luomisvoimansa kostivat tällä tavoin. Ja tämä kaikki uuvutti häntä.
Hän ihaili Angelikan tukevaa terveyttä. Angelikalla oli petoeläimen ruumiinrakenne ja elintoiminnat. Mutta kuitenkin saattoi Rafael hänessäkin huomata muutoksia – ainaiset taistelut ja sovinnon teot toivat niin monenlaisia seikkoja näkyviin. Angelika ei valittanut sanallakaan – sellaista hän ei osannut – ; mutta hän itki ja heittäytyi surunsa valtaan niin täydelleen kuin vain epätoivoisin ihminen voi tehdä. Hänen luontonsa oli väkevä ja hänen rakkaudentaistelussaan ei ollut uskoa. Elämäntäyteyden kauneutta tässä kaikessa oli, jopa silloinkin kun hän oli häijyimmillään; hurjan ihmissielun vapautuminen kahleistaan heijasti traagillista valohohdetta.
Eräänä päivänä Rafael tapasi sukulaisensa virastonpäällikön. Tavallisesti he karttoivat toisiaan, mutta tänään tämä pysähdytti hänet. "Kuulehan Rafael", sanoi pieni, hento mies hermostuneesti liikehtien, "minä olin menossa sinun luoksesi."
"No, mistä on kysymys?" —
"No niin, minä näen, että sinä aavistat sen. Äidiltäsi on tullut kirje."
"Äidiltä – !"
He eivät äidin kanssa olleet vaihtaneet sanaakaan aina siitä lähtien kun äidin viimeinen sähkösanoma saapui.
"Se on pitkä kirje. Mutta hän on pannut ehdon."
"Hm, hm, vai ehdon."
"Niin, älähän nyt suutu, ei se kannata. Se on vain se, että sinun on matkustettava pois kaupungista, mihin vain itse tahdot, kunhan menet rauhalliseen paikkaan. Ja siellä tulee sinun lukea se."
"Sinä kai tiedät mitä se sisältää?"
"Minä tiedän mitä se sisältää. Takaan sen".
Rafael ei ymmärtänyt, mitä toinen tällä tarkoitti, eikä liioin, miksi tämä näytti olevan niin järkytetty. Mutta sama tila tarttui häneenkin. Jos hänellä olisi ollut rahoja ja jos hänellä juuri tänään olisi ollut vapautta, niin olisi hän matkustanut heti. Mutta hänellä ei ollut rahaa – enempää kuin hän tarvitsi tämäniltaiseen juhlaan. Hänellä oli jo pääsyliput taskussaan. Hän oli luvannut viedä Angelikan juhlaan, ja lupauksensa hän tahtoi pitää, sillä se oli annettu suuressa sovintokohtauksessa. Valkea silkkileninki oli ollut näiden viimeisten rauhallisten päivien öljypuunlehti. —
Angelika olikin harvinaisen sievä, kun hän illalla astui suureen juhlasaliin miehensä käsikynässä, korkeana ja täyteläisenä. Hän tunsi tunnelman; hänen nopeat silmänsä mittasivat lämpötilan. Varmalla ylevyydellä hän ohjasi joko sinne, missä tahtoi iloita, tahi sinne missä halusi suuttua.
Rafael ei ollut varma. Ylipäänsä hän ei ollut halukas esiintymään Angelikan kanssa julkisissa tilaisuuksissa, ja viime aikoina oli Angelika suorastaan valinnut julkisia paikkoja kohtauksilleen. Ja lisäksi Rafaelia hermostutti ajatus, mitä äidillä mahtoi olla hänelle sanomista. Vähän ennen lähtöä hän oli koettanut lainata rahaa kahdeltakin taholta, mutta oli kummastakin saanut anteeksipyyntöjä, mutta ei rahaa. Se oli nöyryyttänyt kovasti. Tämä levoton tila aiheutti, että hän (niinkuin hermostuneet niin usein) tuli yltiöpäiseksi, jopa päätti huvitella aika tavalla. Ja jotta aivankuin pieni pilkahdus entistä onnea välkähtäisi hänelle sinä iltana, tapasi hän ystävänsä ja sukulaisensa ulkomailta, Hans Ravnin – nuorine baijerilaisine rouvineen. He olivat juuri saapuneet kaupunkiin. Kaikki kolme ihastuivat tavatessaan toisensa. "Muistatko sinä", sanoi Hans Ravn, "kuinka monta kertaa sinä lainasit minulle rahoja, Rafael?" Hän veti Rafaelin syrjemmäs. "Nyt minä uin pinnalla, minä olen rikkaissa naimisissa ja vieläpä kaikkein rakastettavimman ihmislapsen kanssa. – Voi, jospa tuntisit hänet!" – "Ja kaunis näkyy hän myös olevan!" – "Ja kaunis on hän myöskin – ja tulinen. Minä olen, niinkuin näet, Norjan onnellisin mies." Vedet nousivat Rafaelin silmiin. "Etkö sinä ole onnellinen, Rafael?" – "En aivan niin onnellinen kuin sinä." Hän meni puhumaan erään toisen tuttavan kanssa, – mutta palasi sitten takaisin. – "Sinä sanoit, Hans, että minä usein lainasin sinulle rahoja – " Tarvitsetko? Tahdotko sinä, Rafael? Kuinka paljon? – Voitko luovuttaa 200 kruunua?" – "Tässä saat ne! – Ei, tulehan, niin otamme samppanjaa tapaamisen kunniaksi! – Ei, rouvia emme ota mukaan", lisäsi hän kun Rafael katsoi sinne, missä nämä keskustelivat. "Niin, emme ota rouvia mukaan!" nauroi Rafael, hän ymmärsi tarkoituksen, ja nyt hän tahtoi käyttää vapauttaan.
He saapuivat takaisin saliin hilpeinä, suuriäänisinä, ja Rafael kutsui nuoren rouva Ravnin tanssiin. Tämän kaunis olemus, raikas leikillisyys ja erikoisesti ihastus miehensä sukulaisiin sai Rafaelin heti valtoihinsa. Seuraavankin tanssin he tanssivat yhdessä, ja senjälkeen he hymyillen keskustelivat. – Myöhemmin illalla, kun piti käydä illalliselle, löysi kumpikin ystävyksistä puolisonsa. He tahtoivat istua yhdessä. Rafael näki jo kaukaa, että Angelikan kasvot olivat yhtä ainoata myrskypilveä. Hän raivostui tästä sanomattomasti, sillä näin aiheettomasti ei häntä oltu koskaan syytetty. Ja ettei hän koskaan saanut tuntea jakamatonta, ehjää iloa! Mutta hän tyytyi vain huomauttamaan: "Nyt minä pyydän, että sinä käyttäydyt ihmisiksi." —
Mutta sitä ei Angelika lainkaan aikonut tehdä. Rafael oli jättänyt hänet paikoilleen istumaan, kaikki näkivät sen; hänen täytyi saada kostaa. Hans Ravnin – ja varsinkaan tämän rouvan – hilpeyttä hän ei voinut sietää; sitten hän iski – kerran, kaksi kertaa, kolme kertaa ja joka kerralla Hans Ravnin kasvojen ilme muuttui yhä kummastuneemmaksi. Rajuilma olisi kenties mennyt täysin puhkeamatta ohitse, sillä Rafael väisti iskut joka kerta, jopa hän teki niistä hyväntahtoista pilaa, niin että seurue tuli hyvälle tuulelle, ja silloinhan mikään ei pure.
Mutta Angelika koetti toista keinoa. Kuten on kerrottu, oli hänellä ärsyttäviä ilmeitä, merkkejä ja liikkeitä, jotka vain Rafael tunsi. Näillä hän alkoi nyt. Sitten hän pilkkasi Rafaelille kaikkea mitä muut sanoivat, ja erittäinkin mitä Rafael sanoi. Rafael ei voinut olla katsomatta häneen, ja joka kerta sattui pisto – kunnes Rafael keskellä toisten hilpeyttä – ja kaikella sanaan liittyvällä sydämellisyydellä ja rakastettavuudella sanoi hänelle: "Senkin vanha tamma!" – "Tamma, was ist das?" kysyi ulkomaalainen rouva, silmät lystikkäässä väikkeessä. Tämä muutti aseman määrättömän koomilliseksi, jopa itse Angelikankin täytyi hymyillä, ja kaikki luulivat, että tilanne nyt oli korjaantunut lopullisen ja viho viimeisen kerran.
Ei, – vaikka ilmetty saatana olisi istuutunut heidän keskelleen, niin Angelika ei antanut perään. Keskustelu vilkastui jälleen, ja juuri kun se oli vilkkaimmillaan, puhalsi hän sille, mille muut hymyilivät, – ja sen huomasivat kaikki. Seurue tuli hämilleen Rafael loi häneen raivokkaan silmäyksen, ja silloin puhalsi hän taaskin: "Senkin nulikka!" hän sanoi. Tästä alkaen Rafael antoi kiihkeitä vastauksia. Tästä lähtien hän ei jättänyt ainoatakaan elettä kostamatta, – kovasti, ilkeästi kostamatta. Hän muuttui vielä pahemmaksi kuin Angelika. – "Mutta Jumala varjelkoon", sanoi lopulta kiltti Hans Ravn, "kuinka sinä oletkaan muuttunut, Rafael!" Ja Hansin rouvan ihanissa, rakastettavissa silmissä oli ilme, jota Rafael ei sittemmin koskaan unohtanut. Rafael kalpeni kovasti. "Ja, ich kann es nicht mehr aushalten", sanoi nuori rouva Ravn, kyynelet kihosivat hänen silmiinsä ja hän nousi pöydästä. Mies nousi heti myöskin ja vei hänet pois. Rafael ja Angelika jäivät istumaan paikoilleen, lähinaapurit katselivat heitä ja kuiskailivat keskenään. Häpeissään ja raivoissaan loi Rafael katseensa Angelikaan, – joka nauroi. Rafaelin silmissä muuttui kaikki punaiseksi, hän tunsi hurjaa halua kuristaa Angelikan tässä kaikkien nähden. Niin, kiusaus sai hänet siinä määrin valtoihinsa, että hän uskoi ihmisten huomaavan mitä hän aikoi. "Ettekö voi hyvin, Kaas?" kuuli hän jonkun sanovan vierellään. Hän ei jälestäpäin muistanut kuka oli kysyjä, tahi vastasiko hän, ei myöskään kuinka hän tuli ulos. Mutta vielä kadullakin hän ajatteli mitä suurimmalla mielen nautinnolla, minkälaista olisi kuristaa Angelika, – taas nähdä hänen kasvojensa muuttuvan sinisiksi, nähdä hänen käsiensä velttoina vaipuvan sivuille, hänen silmänsä selkoselällään kauhistuksesta. Sillä kuitenkin hän kerran tulee sen tekemään! Hänen elämänsä tulee päättymään vankilassa, se kuului hänen luonteeseensa yhtä varmasti kuin että hänellä oli insinöörilahjoja, jotka hän oli hukannut.
Neljännestuntia myöhemmin hän seisoi tähtitornin luona. Hän etsi taivaalta tähtiä, mutta taivas oli pilvessä. Hän tunsi olevansa niin hikinen, että vaatteet tarttuivat ruumiiseen kiinni, ja kuitenkin hän samalla haavaa tunsi että häntä palelsi. Tämmöinen tulevaisuus sinua odottaa, sinussa hyytyy kaikki.
Silloin tapahtui, että uusi – siihen saakka käyttämätön voima, joka oli ollut kätkössä kaiken muun alla – purkautui ilmoille ja otti ohjaajavallan. "Sinä et enää saa mennä kotiin hänen luokseen. Nyt se on lopussa, poika; nyt en siedä sitä enää enempää!"
Mitä se oli – ? Mikä ääni se oli? Se kuului tulevan aivan kuin hänen ulkopuoleltaan. Oliko se hänen isänsä ääni? Miehen ääni se oli, ja se sai hänen ajatuksensa selvenemään ja mielensä rauhoittumaan. Hän kääntyi, hän meni suoraan lähimpään hotelliin tuntematta tuskaa, arvelematta hetkeäkään. Jokin uusi alkaa nyt. Ja senjälkeen hän nukkui sikeästi kolme tuntia, ensikerran pitkistä ajoista unien vaivaamatta.
Sitten hän nousi. —
Seuraavana päivänä edellä puolisten hän istui Ejdsvoldin aseman pienessä lasipaviljongissa. Äidin kirjepinkka oli avonaisena hänen edessään; siinä oli suuri joukko papereita, ja nyt hän oli lukenut ne lävitse.
Luonto harmaan kylmänä syyssumussa; harjanteita ei vielä näykään. Taontaa tehtaissa oikealla ja siihen sekoittunutta ratasten räminää sillalta, junan vihellys vasemmalta, kahvikuppien kilinää sisältä ravintolasta – näkyjä ja ääniä, jotka porisivat luetun tekemän vaikutuksen ympärillä. —
Siitä alkaen kuin hänen äitinsä sai kuulla, ettei Angelika ollutkaan ollut raskaana, ryhtyi hän keräämään Angelikasta kaikkea, mikä vain oli mahdollista saada käsiin. Kaikkialla läsnäolevan ja peräti sitkeän suvun avulla olikin tämä onnistunut niin laajassa mitassa ja semmoisin yksityisseikoin, ettei kukaan tutkintotuomari olisi päässyt niin pitkälle. Tässä oli nyt kirjeitä, selvityksiä, monia todistajia, jotka tarvittaessa halusivat mennä asiastaan valalle; vielä oli siinä Angelikan alkuperäisiä kirjeitä, ajattelemattomia kirjeitä, jollaisia tämä intohimoinen ihminen kaikista laskelmistaan huolimatta saattoi kirjoittaa, tahi myös hyvin harkittuja kirjeitä, jotka olivat kokonaan ristiriidassa jonakin toisena aikana kirjoitettujen harkittujen kirjeitten kanssa. Nämä asiakirjat olivat vain osia äidin laajoista tutkimuksista. Se oli siis äiti, joka oli ohjannut muitten vainua ja sitten koonnut kaiken kokonaisuudeksi. Matemaattisella tarkkuudella oli tässä järjestettynä kaikki mitä tiedettiin ja myöskin mitä ei tiedetty, mutta mikä oli hyvin todennäköistä. Ei ainoatakaan huomautusta oltu liitetty, ei ainoatakaan suorastaan Rafaelille kohdistettua sanaa.
Se osa näistä tiedoista, mikä koskee Angelikan menneisyyttä, ei kuulu meihin. Se osa, joka koski hänen suhdettaan Rafaeliin, alkoi todistuksella että ne nimettömät kirjeet, jotka aikoinaan olivat estäneet kihlauksen Helenen kanssa, olivat Angelikan kirjoittamia. Tämä ainoa ilmoitus kaiken edellä kuvatun kera antaa aavistuksen siitä valtavan nöyryyttävästä tunteesta, joka nyt otti Rafaelin valtoihinsa. Mikä hän oli, jota voitiin tuolla tavalla vetää nenästä ja joka voitiin tappaa kuin vangittu eläin? Kuinka kaikki se, mikä hänessä oli huonoa sekä kaikki se, mikä oli hyvää, saattoikaan viedä hänet näin pitkille harhapoluille? Kuin tolkuton mielipuoli oli hän juossut syrjään; hän ei ollut nähnyt eikä ajatellut mitään, ennenkuin hän oli loitolla kaikesta, mikä oli hänen omaansa ja kaikesta mikä oli hänelle rakasta.
Hän istui tässä taas saman ankaran hikoilun ahdistamana kuin viime yönä; häntä alkoi kauheasti vilustaa. Senvuoksi hän juoksi huoneeseensa ja lukitsi paperit matkalaukkuunsa. Sitten hän juoksi pois, hyppäsi maantieltä ja kiisi metsiin päin. Ihmiset pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan tuon pitkän miehen jälkeen.
Mutta hän, joka juoksi, toisti itsekseen: "Mikä sinä olet, poikani, mikä sinä olet?" Pian kysyi hän sitä samaa puutarhoilta, joita oli täällä niin runsaasti, sitten yksityisiltä puilta. Jopa hän lopuksi kysyi sitä sumultakin, joka juuri pakeni mailta: "Mikä minä olen, – voitko sanoa sen minulle?" Märkä, liukas ruohokenttä makasi puoleksi kuihtuneena ja ärsytti häntä. Perunapellot, jotka olivat mustia sadonkorjuun jälkeen, kynnetyt peltomaat, varisseet lehdet ärsyttivät häntä.
Sinä et saa olla se mikä sinä olet; sinä et saa tehdä sitä, mitä sinä osaat tehdä; sinusta ei voi tulla sitä, mitä sinusta piti tulla!
Niinkuin sinä – niin teki sinun äitisikin sinun edestäsi. Poikkesi sivutielle. Ja sinun isäsi niinikään. Suoraan, suoraan tiheikköön! Kuka tietää, eivätkö heidän äitinsä ja isänsä tehneet samoin heidän puolestaan. Tässä on suuren perheen vesa, josta ei koskaan tule sitä, mitä siitä piti tulla. Jokin erikoinen vie meidät kaikki pois tieltä, mutta jokainen meistä joutuu harhaan. Minkätähden käy niin? Ja meillähän on sitäpaitsi suurempi tehtävä kuin useimmilla muilla. Mutta toiset ajavat selvää maantietä aina onnensa talon portille saakka, – me taas poikkeamme maantieltä ja menemme metsään – enkö ole metsässä nyt itse? Pois maantieltä ja metsään, niinkuin tottelisin sisäistä käskyä. Olenko tullut syvälle metsään? Hän näki ympärillään koivuja ja pihlajia ja muuta kellastunutta lehtimetsää. Se seisoi märkänä yltympärillä, ikäänkuin hänen suruaan odottaen. Niin, niin, se tahtoo nähdä minun riippuvan täällä – niinkuin Absalom riippui pitkästä tukastaan.
– Hän tuskin ehti saada tämän vanhan kuvan esiin, kun hän pysähtyi ja tunsi ikäänkuin väkevä käsi olisi tarttunut häneen; tästä hän ei saanut juosta pois, vaan piti ajatella perusteellisesti. Ja mitä syvemmin hän ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, että Absalomin tarina olikin hänen oma tarinansa.
Se alkaa kapinalla… sillä se tietysti alkaa, se, joka johtaa pois valtatieltä, johtaa himoihin ja niiden tyydyttämiseen. Se on juuri niin. Sitten himot kasvavat korkeammiksi kuin kutsumus.
Sitten tapaukset vievät aloitteelta voiman. – Mutta tekihän Davidkin kapinan. Miks'ei, hiidessä, David joutunut tukastaan riippumaan? Kyllä se kai oli vähintäin yhtä pitkä kuin Absalomin tukka. Oh, sehän oli niin täpärällä Davidillekin monta kertaa. Aina vanhuuteen saakka. Mutta Davidin keskittävät voimat olivat liian suuret. Hänen tarmonsa oli ja pysyi valtavan suurena; se alisti valtaansa kapinalliset voimat; ne saivat paeta hänen luotaan kauas himoihmisten luokse. Hänen elämässään sattui vain lomapäivähuvimatkoja, jotka antoivat sille runoutta. Kutsumusta ne eivät järkyttäneet. Ohoo, se oli Davidissa niin voimakas, että hän otti himot luokseen ja ravitsi itseään niillä! Ja kuitenkin oli niin täpärällä – monta kertaa!
Kas tätä juuri en minä, kurja kaksoisolio, osaa! Senvuoksi minä riipun. Pian on mies keihäineen minun kimpussani.
Nyt lähti Rafael juoksemaan tiheimpään metsään; todennäköisesti hän tahtoi paeta keihäsmiestä. Hän saapui alas kapeaan laaksonotkoon kahden suuren mäen välissä, ja siellä oli hyvin varjoisaa. Voi kuinka hänen oli jano, kuinka hirveästi jano! Hän pysähtyi ja mietti: kuinkahan saisin vähän juotavaa? Tuolla kuuluikin puron solinaa, ja hän läksi juoksemaan ääntä kohden. Samassa tuokiossa ilmestyi metsään aukeama. Hän ei mennytkään purolle, sillä aukeamassa oli jotakin, joka hämmästytti häntä. Aurinko oli tullut esiin ja valaisi puitten latvoja, jättäen syvät varjot alemmas. Näkikö hän jotakin? Hänestä tuntui, että hän näki oman itsensä – ei aivan aukeamassa, vaan sen reunalla, varjossa erään puun alapuolella. Hän riippui siellä hiuksistaan! riippui siellä ja heilui hiljaa, hän oli pitkä, mutta hänellä oli yllään lapsuutensa mekko ja tiukasti ruumiinmukaiset housut. Hän koetti kierittää tukkaansa vapaaksi; tukka oli punainen ja vanukkeinen. Mutta etäämpänä hän näki selvästi toisenkin riippumassa; se oli hänen äitinsä jäykkänä ja tahdikkaana, ikäänkuin heiluisi hän soiton mukaan. Ja, Jumala paratkoon, tuolla, vielä etäämpänä, riippui leveänä ja juurevana hänen isänsä harvoista, ohuista niskahaivenistaan ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja murheelliset niinkuin ne kuolinvuoteella olivat olleet. Ei muuten ollut niin kovin sääli kumpaakaan heistä, hehän olivat niin vanhoja; mutta häntä itseään oli kovin sääli, sillä hän oli niin nuori. Sitäpaitsi ei hänellä koskaan ole ollut mitään hyvää, ei edes lapsena. Jotakin, joka oli särjetty, oli ollut, jotakin, joka oli tehnyt hänet apeamieliseksi tahi joka oli peloittanut häntä, tahi piti häntä epävarmuudessa itsestään, alinomaisessa jännityksessä. Hän ei koskaan ollut saanut käydä käsiksi pääasiaan, hiljaisessa luonnollisessa rauhassa. Aina tuli jotakin tielle. Vain kerran tapahtui poikkeus – hänen tavatessaan Helenen!
Hänestä tuntui, että hän istui tytön kanssa venheessä lahdella, ilmassa säteili ja metsässä visersi, ja hän oli ylhäällä kukkulalla Helenen kanssa, mäntytaimistossa. Helene selitti, että niiden menestyminen riippui huolenpidosta. —
Hän meni suoraan purolle juodakseen, asettui pitkälleen ja kurkoittihe veden puoleen. Silloin sai hän nähdä omat kasvonsa. Mistä se johtui? Niin paistoihan aurinko takaa, tietysti!
Omat kasvonsa hän sai nähdä. Herra Jumala, kuinka ne olivat tulleet isän kasvojen näköisiksi!
Tänä viimeisenä vuotena hän oli alkanut tulla kovasti isänsä näköiseksi, niin olivat ihmiset sanoneet. Hän näki selvästi, millä ilmeellä äiti sen sanoisi. Mutta iankaikkinen Jumala, oliko hänellä jo harmaa tukkakin? Oli, sitä oli jo viljalti; – niin tiheässä, ettei hänen tukkansa enää ollut punertava, vaan harmahtava! Sitä ei kukaan ollut sanonut hänelle. Oliko hän kärsinyt niin paljon? Ja niin vähän ennättänyt huomata sitä, että Hans Ravnin lause: "Kuinka sinä oletkaan muuttunut, Rafael!" säikähdytti häntä. Varmaankin hän oli oppinut olemaan tarkastelematta itseään tuossa ainaisessa tappeluelämässä. Siinähän ei punnittu sanoja enempää kuin tekojakaan. Ja sitten tuo ikuinen levottomuus. Tietysti hän ei ollut joutanut ottamaan huomioonsa kaiken vaikutusta häneen itseensä. Jos puro olisi ollut vähän syvempi, olisi hän antautunut sen vietäväksi. —
Hän nousi ja jatkoi kulkuaan, nopeasti, yhä nopeammin. Milloin tämän, milloin tuon hän näki riippuvan metsässä; hän ei enää uskaltanut katsella sivuilleen. Ja olikos se mikään kumma? Että useammat kuin hän ja hänen sukunsa poikkesivat valtatieltä ja pitivät metsiä ja puitten oksia parempina. Hän oli ollut epäoikeudenmukainen itseään ja vanhempiaan kohtaan, sillä eiväthän he olleet yksin, heitä oli täällä suuri seurue! Mitäpä taitamattomat ihmiset saattavat sanoa muuta kuin juuri sitä, että se tässä maailmassa saa voiton, joka ei saisi sitä saada?
Enemmän kuin puolet ei pääse perille; enemmän kuin puolet voimista menee hukkaan.
Tänne, näihin metsikköihin, näille kukkuloille, jotka kohoavat toinen toisensa vieressä, jyrkkäpiirteisinä ja järjestyksessä kuin urkupiiput, tänne juoksi kerran myöskin Henrik Vergeland. Ja täpärällä oli hänenkin, – täpärällä!
Kummakos, että Ravnit kokoontuivat tänne! Heh, täällähän riippui niin monia muitakin.
Ahaa, tämä hänen täytyy kirjoittaa äidille! joka oli lähtenyt hänen luotaan ainiaaksi, joka hylkäsi hänet silloin kun hänen onnettomuutensa mitta oli kukkuroillaan, jolle oli tärkeintä oman personansa pyhyyden säilyttäminen, oman uhmansa vartioiminen, suuttumuksensa vireilläpitäminen, halveksuntansa kostavana säilyttäminen, – hoo, miten pitkä tukka, – hoo, kuinka äiti riippuu lujassa! Eipä äiti vaan olekaan leikannut hiuksiaan. Mutta kärsimys ja kuolema, nyt hän saakoon osansa! Nyt piti kaivettaman esiin muistoja ajassa niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi muistaa. Nyt tahtoi hän kerrankin valaista äidille äitiä itseään! Nyt hänellä oli siihen sekä voima että oikeus!
Hänen luovat lahjansa olivat olleet niin kauan kätkössä kaipauksen tympeän kuonan alla sekä yöllä että päivällä. Nyt ne heräsivät ja kohdistuivat tähän ainoaan asiaan, – sen saakoon äiti osakseen! – Ihmiset näkivät pitkän miehen murtautuvan esiin metsästä, hyppäävän aitojen yli ja ojien poikki, kiipeävän yhä ylöspäin, suorinta tietä. Tuolla, korkeimmalla kukkulalla, hän tahtoi kirjoittaa äidille. —
Hän saapui asemanhotelliin vasta iltamyöhällä, – vaatteet epäjärjestyksessä, märkänä ja kauhean uupuneena. Hän sanoi olevansa nälkäisempi kuin susi, mutta ei syönyt paljon mitään. – Joi sensijaan suunnattomasti. Sitten hän nousi ja ilmoitti jäävänsä tänne pariksi päiväksi nukkumaan.
Ihmiset luulivat että se oli leikkiä, mutta hän nukkui yhteen menoon puoleenpäivään saakka seuraavana päivänä, jolloin hänet herätettiin. Silloin hän taas söi vähäsen ja joi tavattoman paljon, sillä hän oli hikoillut. Vielä vuorokausi kului samalla tavoin, ja silloin hän aamulla heräsi ja huomasi olevansa yksin. Eikös hänen luonaan käynyt lääkäri, ja eikös lääkäri sanonut, että uni teki hänelle hyvää, että oli hyvä kun hän sai nukkua. Hänestä tuntui että ympärillä oli ollut useampien äänien hälyä; – mutta joka tapauksessa oli hänen nyt hyvä olla, hänellä oli vain niin siunatun kova nälkä ja jano, ja kun hän nousi ylös, niin pyörrytti. Mutta se meni ohi kun hän söi mitä pöydällä sattui olemaan tähteitä voileipäateriasta. Hän joi pesukannusta, sillä karahvi oli tyhjä, joi, käveli muutamia kertoja edestakaisin huoneessa ja avasi ikkunan. Oli sangen koleata, joten hän sulki sen jälleen. Juuri kun hän ryhtyi pukeutumaan, muisti hän, että hän varmaankin oli kirjoittanut äidilleen kauhean kirjeen. Kuinka kauan siitä on? Eikö hän ollut nukkunut hyvin pitkään? Ja eikö hän ollut tullut harmaapäiseksi – ?
Hän meni peilin eteen, mutta unohti kokonaan harmaan tukan katsellessaan muuta ulkonäköään. Laiha veltto, loppuunkulunut, törkyinen… Kirje, kirje! Iankaikkinen Jumala, sehän tappaisi äidin! Tässä oli jo onnettomuutta muutenkin tarpeeksi, enempää ei saanut enää tulla. Hän pukeutui niin nopeasti että saattoi hänen luulla siten yrittävän kilpailla kirjeen perilletulon kanssa; hän katsoi kelloaan, mutta se seisoi. Kunpa juna pian tulisi! Hänen täytyi päästä mukaan, ja junalta täytyi hänen suoraan päästä höyrylaivaan ja kotiin, kotiin Hellebergeneen! Mutta nyt heti täytyi lähettää äidille sähkösanoma. Hän kirjoitti: "Älä lue kirjettä, äiti! Tulen tänä iltana kotiin, enkä jätä sinua enää koskaan." Kas niin, nyt toinen hattu päähän, ja kello, – niin, nyt on kai aamu? – sitten pakkaus, sitten alas maksamaan, syömään, ostamaan pilettiä, lähettämään sähkösanomaa; mutta ensin – , ei, kaikki oli tehtävä yhtaikaa; juna oli jo. tuossa, se odotti enää vain muutamia minuutteja!
Oli niin ja näin että hän ehti mukaan – sähkösanoman sai toinen viedä. Mutta hän ei ehtinyt vaunuun, jossa ei ollut muita, kun jo ajatus kirjeestä kiusasi häntä niin, ettei hän voinut istua. Tämä kauhea äidin surmaaminen, pala palalta, – nyt se selvisi hänelle… ja se vei hänet jälleen samoihin tunnelmiin kuin Ejdsvoldin metsässä. Ja tunnelin toisellakin puolella oli maisema samanlaista. Hyvä Jumala, eihän tuo peloittava kirje kuitenkaan ollut lähtenyt sydämestä, sillä muuten ei hän nyt kärsisi näin hirveästi!
Mitä oikeutta oli hänellä nuhdella äitiä tahi ketään muutakaan siitä, että satunnainen, joka vain sattui elämänradan tielle, tuli määrääväksi koko elämälle?
Ehtisikö sähkösanoma ajoissa, niin ettei äiti joutuisi liian suureen epätoivoon? Eikä säikäyttäisi äitiä pois kotoa ennenkuin hän saapuu?
Aatteles, että saattaa noin kirjoittaa äidille, joka oli elänyt vain kootakseen aineistoa, jonka avulla hän oli pääsevä vapaaksi! Kyllä kai hänen kiittämättömyytensä oli äidin mielestä liian suuri. Äidissä oli jotakin auttamattoman suljettua, joka johti purkauksiin; äiti ei jaksanut avautua, ja senvuoksi syntyivät räjähdykset. Mihinkähän äiti nyt saattaisikaan ryhtyä? Kun kiitokseksi oli saanut hänen hirmuisen hyökkäyksensä? Tuntuisiko äidistä, että elämä ei enää ole elämisen arvoinen! Äidin mielestähän kuolema oli niin helppoa! Hänen päässään tuntui aivan kuin kiehuvan.
Mutta äiti ei tee mitään heti, hän ajatteli; – äiti punnitsee ensin. Hänen juurensa ulottuvat syvälle; silloin kun hän näyttää toimivan päähänpistosta, on hän usein jo ajatellut asiaa. Mutta tätä ei hän ole vielä aikaisemmin ajatellut, tätä hän ensin punnitsee. Hän näki äidin kävelevän ympäri sieluntuskissa, hän näki äidin tuijottavan suurin silmin omaan elämäänsä ja hänen elämäänsä, – kunnes ne molemmat näyttivät hänestä auttamattomasti hukkaan menneiltä; hän näki äidin kulkevan ja etsivän paikkaa mihin kätkeytyä kaikelta tuskalta iäksi.
Kuinka hän rakastikaan äitiä! Mutta kulunut aika oli pitänyt sidettä hänen silmäinsä edessä. Nyt se oli poissa! —
– Hän istui höyrylaivassa, joka vei häntä kotiin. Satoi hiljaa ja lempeästi, oli aivan kesäinen sää, näytti seestyvän illaksi. Hän kai tulisi perille Hellebergeneen kirkkaassa kuutamossa, ja silloin tulisi taas kylmempää.
Hän ei puhunut kenenkään kanssa eikä liioin tarkannut maisemia. Hän näki äitinsä silkkishaaliin kietoutuneena, ja tämä näky piti hänelle seuraa. Vain äiti, äiti, äiti. Entä jos sähkösanoma on säikähdyttänyt häntä vielä pahemmin! Pahimmaltahan äidistä saattaisi tuntua juuri hänen näkemisensä. Saatuaan lukea hänen kädestään tuommoisen tuomion koko elämästään, – ei äiti ollut niitä, jotka unhoittivat kaiken, kunhan toinen vain tuli ja pyysi anteeksi. Päinvastoin hänen tulonsa kiirehtisi pahinta!
Tietysti niin kävisi! Hän alkoi taas kovasti hikoilla. Hänen täytyi nousta ja lähteä lainaamaan yllensä jotakin.
Tuska vei häntä aivan mihin tahtoi, hänen täytyi antautua mitä kauheimpiin kuvitelmiin… hänen täytyi kuvitella minkälaisen kuoleman äiti valitsisi! Hän hypähti pystyyn, hän kääntyi sinne tänne ja olisi hyvin kernaasti vaipunut jonkun syliin, huutanut – mutta hänhän tiesi, ettei tässä puhumisella tulisi mitään apua. Hänen täytyi nähdä kuinka äiti kulki ja tarkasteli pyssyjä, – kunnes luopui aikeestaan käyttää jotakin niistä. Sitten äiti alkoi muistella metsän syvimpiä kätköjä; missä ne olivatkaan kaikki? Rafael muisteli niitä, näki niistä jokaisen. Ei, mihinkään niistä ei äiti menisi; sillä äiti tahtoi kätkeytyä niin ettei häntä koskaan enää löydettäisi. Siis sementtialuelle. Siellä oli jyrkkää, vietti pystysuoraan mereen. Rafael tarttui nokiseen köysistöön pysyäkseen pystyssä; hän alkoi rukoilla, että kauheat kuvitelmat luopuisivat hänestä. Mutta tuollahan äiti keinui aalloissa! Olivatko kasvot korkeammalla kuin ruumis, vai oliko ruumis vielä hetken korkeammalla kuin kasvot?
Vähitellen hänen tilansa tuli paremmaksi, kun ihmiset tulivat kysymään häneltä, oliko hän sairas. Hänelle annettiin juotavaksi jotakin lämmittävää ja vahvistavaa, ja samassa laiva kääntyi tutuille seuduille. He ajoivat sen paikan ohi, josta oli poikettava Hellebergeneen, sillä heidän täytyi ensin mennä kaupunkiin, josta sitten venheellä mentiin Hellebergeneen. Nyt oli vain kysymys siitä, oliko hänelle lähetetty venhettä. Se selvittäisi kaiken. Siitä kävisi selville, oliko äiti elossa, tahtoisiko äiti ottaa hänet vastaan. Mutta jollei venhettä olisi, niin se merkitsisi sanomaa syvyyksistä.
Ja venhettä ei todellakaan oltu lähetetty.
Hetkeksi hänen tajuntansa lakkasi toimimasta, ei ollut muuta kuin omituista huminaa korvissa, ja tuntui kuin jokin olisi ollut nousemassa vedestä. Mutta sitten hän työskenteli eteenpäin kuin pimeästä käytävästä valoon, – hän tahtoi Hellebergeneen, hän tahtoi nähdä mitä oli tapahtunut, hän tahtoi tietää ja tutkia. Kyllä oli nyt pimeätä, mutta hän poistui laivasta ja hoippui kuin puoliunessa etsimään venhettä. Hän saattoi tuskin puhua, mutta hän ei hellittänyt ennenkuin sai palkatuksi miehet ja vuokratuksi venheen. Hän itse tarttui peräsimeen ja pyysi miehiä soutamaan voimain takaa. Hän tunsi jokaisen kukkulasaaren harmaassa hämyssä; ne kaatuisivat hänen päälleen, oli vain katsottava suoraan eteenpäin. Pian he sivuuttivat nämä kukkulat ja saapuivat sisäsaaristoon. Nyt ei tapahtunutkaan, että saaret tulivat häntä vastaan; ne päinvastoin näyttivät tahtovan torjua häntä luotansa. Se, ettei oltu lähetetty venhettä, merkitsi sitä ettei hänellä enää ollut täällä mitään tekemistä; hänelle ei lähetetty venhettä, koska hän oli rikollisesti menettänyt jalansijan täällä. Kukkulat ja saaret seisoivat häntä vastassa uhkaavan ja vihaisen näköisinä kuin petoeläimet. "Soutakaa toki, miehet", sanoi hän. Sillä nyt häneen taas tuli sitä voimaa, joka odotti viimeistä koetta. "Mitä sinusta tulee, poika? Minä ikävystyn sinuun! Koeta nyt kerran mennä eteenpäin!" Aivan kuin jokin ääni hänen ulkopuolellaan, niinkuin silloinkin. Miehen ääni. Oliko se hänen isänsä ääni?
Isän tahi ei – mutta tässä esi-isäin tantereella hän tahtoi nousta taistelemaan niiden haamuja vastaan, – hän tahtoi!
Ihmisen suurimmassa hädässä kohtaavat hänen vikansa ja hänen voimansa toisensa, – juuri kun venhe oli selviytynyt saaristosta ja kääntyi niemen ohi lahteen, nousi hän seisomaan pitkin pituuttaan; soutumiehet katselivat häntä hämmästyneinä, hän oli nostanut peräsimen varren irti ja näytti kuin aikovan käydä vihollista vastaan. – Vai kuuliko hän jotakin? Oliko se aironloisketta? – Oli se, nyt sen kuulivat jo miehetkin, lahden suulla souti heitä vastaan venhe, vaahto kohisi sen keulassa, ja miehet soutivat sitä kuin henkensä edestä. "Oletteko te Hellebergenestä?" huusi Rafael, ääni kovasti vapisten. "Ollaan", vastattiin veneestä, ja hän tunsi että vastaaja oli pehtoori. "Onko se Rafael?" – "Olen. Mutta miksi ette tulleet aikaisemmin?" – "Sähkösanoma tuli juurikään!"
Hän istuutui, hän ei sanonut sanaakaan, hän tuli kerralla liian pieneksi sanoakseen mitään. Venhe sai seurata heidän jäljessään kotiin. Rafael oli vähällä ohjata venheensä karille; hän ei muistanut pitää perää.
Pian selviydyttiin ahtaasta väylästä, joka johti poukamaan, sitten sivuutettiin viimeinen niemeke, ja tuolla, – tuolla oli Hellebergene heidän edessään ilotulituksen valomerenä. Kellarista vinttiin saakka loisti tuli joka ainoassa ikkunassa, jopa tallista ja navetastakin loistelivat valot, – ja juuri nyt leimahti häikäisevä valokaari korkealle ilmaan. Se oli kukkulalla seisovan vahdin ilmoitus.