Mies kysyi häneltä oliko hän aivan varma, raskaudestaan. Hänen pitäisi tutkituttaa. Angelika Nagel punastui ja vastasi, puoleksi pilkallisesti, puoleksi nauraen, että sen asian hän itse kyllä tunsi paraiten. "Niin", vastasi mies, "juuri niin ovat monet sanoneet, – ja kuitenkin erehtyneet. Mitä te luulisitte niiden ihmisten sanovan, jotka nyt saisivat kuulla teidän menevän naimisiin raskauden vuoksi, silloin, kun kävisikin ilmi että te olette erehtynyt. Sillä tietysti semmoista juoruttaisiin." Angelika punastui taaskin ja hypähti pystyyn. "Sanokoot mitä hyvänsä!" Ja hetken päästä: "Mutta Jumala varjelkoon, minä en tahdo saattaa häntä onnettomaksi." Salatakseen liikutustaan hän kääntyi heihin selin. Mutta rouva ei hellittänyt, hän ehdotti ilman muuta että Angelika kirjoittaisi Rafaelille, vapauttaisi hänet ja antaisi hänen matkustaa äitinsä luokse; siellä he saisivat sitten ratkaista asian. Angelikahan oli niin kykenevä, että hän menestyisi missä tahansa eläen, ja sitä hän nyt saisi koettaa. Ja auttaisihan Rafaelkin häntä.
Angelika sanoi: "Jos minun on mukaannuttava, niin minä kirjoitan vain hänen äidilleen. Hänen pitää saada kaikesta tieto, niin että hän myös huomaa Rafaelin vastuunalaisuuden."
Rouva hyväksyi tämän, ja Angelika istuutui kirjoittamaan. Tätä tehden hän usein joutui liikutuksiin, mutta sujui se kuitenkin – nopeasti, täsmällisesti arkki arkilta.
Silloin soi ovikello; kaupunginlähetti toi kirjeen. Piika toi sen sisään, rouva otti sen vastaan; mutta se ei ollut hänelle, se oli Angelikalle, – molemmat tunsivat Rafaelin kankean käsialan.
Angelika avasi kirjeen, muuttui tulipunaiseksi, sitten säteileväksi. Rafael kirjoitti että hän vakavain mietiskelyjen jälkeen oli tullut siihen tulokseen, että hänen tähtensä ei Angelika lapsineen saanut tulla onnettomaksi; hän oli kunniallinen mies, joka tahtoi kantaa vastuunalaisuutensa eikä sälyttäisi sitä muiden kannettavaksi.
Angelika ojensi kirjeen rouvalle. Sitten hän repi juuri valmiiksi saamansa kirjeen moneksi kappaleeksi – ja meni.
Rouva seisoi paikoillaan ja ajatteli: kaiken hyvän meissä täytyy väistyä pahan tieltä, ja silloin me olemme niin lujasti pihdeissä että riittää.
Tämä rouvan keksintö oli tehty erinäisiä kertoja ennenkin. Mutta silti se oli yhtä oikea. —
V
Seuraavana päivänä heidät vihittiin.
Ja yöllä, kun Angelika oli vaipunut säännölliseen terveeseen uneensa, makasi Rafael valveilla, äärimmäisen väsyneenä, raastettuna ja sen jälkeen syvää surua tuntien kadotettua paratiisiaan ajatellessaan. Hän ei voinut nukkua; hän makasi ja näki edessään niityn, jolla ei ollut mitään kevättä, ei mitään kukkia. Hän eli uudelleen päivän kaikki tapahtumat viimeiseen syleilyyn saakka. Tästä koitui yhdyselämä, jossa ei ollut leikkiä eikä iloa. Angelika oli toista uskoa kuin hän, kova realisti, pilkallinen epäilijä, jopa syvimmältään kyynikko.
Angelikan tasainen huounta, levolliset kasvot ja täyteläinen ruumis näyttivät vastaavan hänelle: heisaa, poikaseni, pitäkäämme lystiä tuhat vuotta! Nuku nyt, niin pääset minun mukaani. —
Seuraavana päivänä heidän avioliittonsa oli kaupungin, jopa koko maan juoruna.
Ihmiset huusivat hänelle juuri samoinkuin olivat huutaneet hänen äidilleen. Kirsten oli ollut kaikkien toivo, olisi voinut valita niin että olisi päässyt maan korkeimmille arvosijoille; – paks, ja Kirsten oli takertunut mielettömimpään avioliittoon. Mielettömimpäänkö – ? Ei, pojan avioliitto oli vielä mielettömämpi.
Ja sitten se alkoi.
Monilla ihmisillä on sielussaan kiitoksen lähde, joka sensatsionin aikana pakoittaa heidät koroittamaan miehen korkeammalle kuin he itse haluavat ja taas vastakkaisen mielialan aikana pakoittaa heidät viskaamaan hänet sitäkin syvemmälle. Useimmat ihmiset myöskään eivät katsele omin silmin, ja harvinaisissa olosuhteissa pannaan heidän silmäinsä eteen vielä pari suurennuslasia tahi pari pienennyslasia, – mikä tekee heidät sangen huvittaviksi.
Rafael Kaasko kaunis mies – ? Kyllä vaan, mutta hän oli liian iso, liian vaalea ja hapuilevailmeinen, koko mies liian levoton. Rikasko? Hänkö? Hänellä ei ole penniäkään seinänraossa! Säästöt aikoja sitten syöty, korot eivät riitä, ovat jo kauan syöneet pääomaa. Ja sementtialue – kuka lempo uskaltaisi ryhtyä hänen kanssaan semmoisiin suuriin yrityksiin? Puhutaan hänen lahjakkuudestaan, jopa nerokkuudestaan; mutta onko hän erikoisemmin lahjakas? Eikö se kaikki ole enemmän opintojen ansiota? Tuskin. Kun hän tehtaalle säästi puolet käyttövoimasta, – eikö se ollut vain sen toistamista mitä hän jo ennen oli tehnyt ja tämä taas sen matkimista mitä hän oli nähnyt toisaalla. Ja samaa kai voi sanoa kaikista hänen antamistaan neuvoistakin, – vain nähtyä. Täytyihän huomata että hän oli nähnyt enemmän kuin useimmat muut. Mutta nerokkuus? Niin, hän puhui hyvin puolestaan, mutta siihenpä koko nerokkuus täisikin supistua. Ne kirjoitelmat, jotka hän oli julkaissut – niinkuin nyt hiljattain sähkön käyttämisestä leipomoissa ja nahkuriverstaissa – voiko semmoisia oikeastaan sanoa keksinnöiksi. Saadaanpa nähdä keksiikö hän mitään sitten kun tulee kotiin eikä enää lue eikä näe, eikä saa aatteita muilta.
Rafael Kaas huomasi muutoksen – ensinnä naisissa. Nämä olivat kuin yhdellä kertaa pois puhalletut hänen näköpiiristään… lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka eivät antaneet hänen avioliitolleen arvoa ja senvuoksi eivät lopettaneet suhteita. Sukukin osittain vetäytyi kuoreensa. Ei ollutkaan niin että hän esitti tuota "oikeata ravnilaista". Luonteenlaadun ja mielentilan puolesta ehkä; mutta hänen vikansa oli juuri se, että hän oli tuommoinen suvun eri ominaisuuksista kokoonpaikattu.
Muutos oli valtava. Mutta hänessä oli miestä ja uhmaa tarpeeksi kiihoittuakseen tämän kautta voimaperäiseen työhön, ja Angelikassa oli niitä vielä enemmän. Rafael tunsi ylhäistä tunnetta sen johdosta että oli tehnyt velvollisuutensa, niin kauan kuin kesti tätä ensimmäisen jännityksen aikaa, joka valoi häneen kuntoa.
Sinä päivänä jona hänet vihittiin – aikaisesta aamusta siihen saakka kun hän läksi vihittäväksi – hän kirjoitti kirjettä äidilleen. Kirjoitti ihmeellisen, juhlallisen kirjeen kaikkinäkevän kasvojen edessä, tuskaisen sydämen hätähuudon suuressa vaarassa. Nyt riippui äidistä, tahtoiko hän ottaa heidät luokseen ja antaa elämän muodostua semmoiseksi kuin se nykyoloissa enää saattoi muodostua: että Angelikasta tulisi heidän asianajajansa, taloudenhoitajansa, päällikkönsä, – että Rafael saisi omistautua opinnoillensa ja kokeillensa ja että äidistä tulisi heidän molempien opastaja ja hellä äiti.
Hänestä tuntui että heidän tulevaisuutensa riippui tästä kirjeestä ja siihen tulevasta vastauksesta, ja hän kirjoitti sen mukaan. Koskaan ei hän ollut kuvannut itseään niin kuin tässä kirjeessä, koskaan ei hän ollut tehnyt näin täydellistä tiliä itsensä kanssa. Tämä kirje oli yhteenveto näiden päivien elämyksistä ja valvottujen öiden taisteluista. Rehellisemmin hän ei voinut esiintyä.
Häntä kidutti tavattomasti, ettei vastausta tullut heti, vaikkakin hän toiselta puolen käsitti minkä iskun kirje oli hänen äidilleen antanut. Hän käsitti että se aluksikin sammuttaisi äidin kaikki unelmat, niinkuin hänenkin unelmansa olivat sammuneet. Mutta hän luotti äidin jälleennousemiskykyyn, jonka veroista hän ei ollut kellään vielä tavannut. Ja pitkiin otteisiin kaikessa mihin äiti ryhtyi. Että äiti tässäkin etsisi voimaa heidän yhdyselämänsä syvimmästä ja päättäisi sen mukaan.
Tietysti hän antoi äidille aikaa – huolimatta Angelikan levottomuudesta, jota tuskin enää saattoi hallita; tämä jo alkoi pilkkaillakin. Mutta hänen odotuksessaan oli jotakin pyhää; kokeet lähestyivät ratkaisuaan.
Kun ei hän vielä kolmantenakaan päivänä saanut vastausta, niin hän sähkötti. Vain nämä sanat: "Äiti, vastaa!" Sähkölanka ei koskaan ole vienyt perille sanomaa, joka olisi ollut raskautetumpi pidätetyn itkun painosta. Hän ei voinut mennä kotiin; hän kuljeksi yksinään kaupungin ulkopuolella iltaan saakka; silloin kai vastauksen jo piti saapua. Se oli saapunut:
"Rakas poikani, sinä olet aina tervetullut ja enimmin silloin kun olet onneton."
"Sinä" oli alleviivattu.
Hän kalpeni, pudotti sähkösanoman kädestään ja meni hitaasti omaan huoneeseensa. Angelika antoi hänen olla siellä hetken rauhassa, mutta tuli sitten sytyttämään lamppuja. Rafael näki että Angelika oli hyvin kiihtynyt ja että hän tuontuostakin heitti häneen nopean silmäyksen.
"Tiedätkös, Rafael, – matkustaisit vain äitisi luo. Onhan toki liian hullua, jos meidän tulevaisuutemme – ja hänen toki kanssa, näet – menee turmioon joutavan juonittelun ja törkyämisen kautta.
Rafael oli liian onneton suuttuakseen. Eihän Angelika kunnioita ketään eikä mitään, ajatteli hän, miksi siis suuttuisi siitä ettei hän kunnioita äitiäni ja minun suhdettani äitiini?
Mutta kuinka raa'alta näyttikään Angelika hänestä tuossa sytytellessään kehnoa lamppua ja päästäessään kärsimättömyytensä valloilleen! Hänen suunsa ympärille näkyi niin liian helposti muodostuvan raaka piirre, hänen pienen päänsä asennossa, kun se noin pisti voimakkaiden olkapäiden välistä esiin, oli jotain käärmeestä, ja hänen paksut ranteensa…
"Niin, niin", sanoi Angelika, "ja loppujen lopuksi koko ilettävä Hellebergene tuskin on niin tavoittelun arvoinenkaan."
Nyt hän on tyytymätön itseensä, ajatteli Rafael; jatkakoon edelleenkin! Nyt hän ei voi pysähtyä, ennenkuin tästä tulee yhteentörmäys ja purkautuminen, mutta sitä iloa hän ei tule saamaan.
"Kaiken sen johdosta mitä ihmiset puhuvat, ja sen jälkeen mitä siellä on tapahtunut…"
Se ei sytyttänyt.
Kuinka olenkaan voinut kuvitella että Angelika tulisi äidin kanssa toimeen.
Hän nousi ja alkoi kävellä. Tätäkö äitikin on tuntenut? Hehän olivat kuitenkin niin hyviä ystävyksiä. Silloin en aavistanut mitään. Mistä johtuu, että äidin vaistot aina ovat hienommat? Olenko minä turmellut omani?
Kun Angelika hetkistä myöhemmin taas tuli hänen luokseen, näytti hän peräti onnettomalta; se liikutti Angelikaa. Ja silloin Angelika tuli niin hyväksi, niin luonnolliseksi ja niin kekseliääksi. Ja hänen ilonsa ja elämänrohkeutensa otti lopuksi sellaisen vallan, että Rafael suorastaan virkistyi, ja ajatteli: jos äiti olisi voittanut itsensä ja uskaltanut tehdä kokeen, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt! Tässä ihmeellisessä olennossa on kuitenkin niin paljon kunnollista ja hyvää.
Rafael meni lasten luo. Ensi päivästä alkaen hän kiintyi niihin ja ne häneen. Ne olivat kokeneet monenlaista puutetta suuressa pensionissa ja sellaisen äidin hoidossa, joka harvoin kävi heidän luonaan tahi piti heistä muutoin huolta kuin paikkaamalla rikkinäisiä vaatekappaleita, hillitsemällä heidän meluaan tahi kurittamalla milloin vikoja oli oikaistava. Rafaelin luonnossa oli sitä alkuperäisyyttä, joka luottavaisuudessaan tuottaa lapsille iloa, ja hän tunsi halua rakastaa ja saada rakkautta. Sellaisen vainuavat lapset heti. Angelikaa lapset sitoivat, olivat tiellä ja haitaksi – nyt enemmän kuin koskaan ennen. Sanoaksemme suoraan: Rafael oli nyt hänelle kaikki.
Se oli merkillistä ihastusta, joka aina syntyi uudelleen milloin mistäkin syystä. Hänen hellyydellään ja ihastuksellaan ei ollut rajoja. Hän sijoitti tämän tunteensa semmoisenaan olemukseensa, neuvokkaaseen kekseliäisyyteensä, hankkiakseen Rafaelille kaikkea hyvää mihin hänen kätensä suinkin ulottui – ja vielä enemmänkin. Sitä oli hänen uhrautuvaisuutensa sekä päivällä että yöllä; jos milloin mitä tarvittiin tahi tapahtui, niin se ilmeni erinomaisena palvelemishaluna, jommoista voi osoittaa vain terve ja vahva ihminen. Mutta sanoin hän ei ilmaissut sitä, tuskinpa silmäyksinkään. Se tapahtui vain silloin kun hänen täytyi taistella Rafaelista – mutta siihen se päättyikin.
Jos Angelika olisi voinut noudattaa samaa suuntaa parikaan viikkoa kerrallaan ja samalla antanut hellittämättömän rakkautensa johtaa itseään, – niin olisi Rafael tässä voimakkaassa ilmapiirissä voinut pelastaa avioelämästään sen, minkä äiti kaikesta huolimatta oli pelastanut omastaan.
Miksi ei näin tapahtunut? Siksi että mustasukkaisuus, jonka hän oli herättänyt eloon Rafaelissa ja joka ajoi Rafaelin hänen luokseen – vaihtoi olinpaikkaa. He eivät olleet kunnolleen alkaneet avioliittoaan, kun Angelika muuttui mustasukkaiseksi.
Ja oliko tämä mikään kumma? Vanhempi nainen – olkoonpa voimakkain personallisuus mitä ajatella saattaa – voittaessaan nuoren, muodissa olevan miehen kuin omansa konsanaan – tietenkin tulee elämään alinomaisessa pelossa että joku ottaa tämän miehen häneltä pois. Hänhän oli itsekin ottanut hänet. Jos sanoisimme että hän oli mustasukkainen jokaiselle ihmiselle, jonka kanssa he joutuivat tekemisiin, vanhalle tahi nuorelle, miehelle tahi naiselle ja yleensä jokaiselle, jonka Rafael tapasi, niin me liioittelisimme. Mutta juuri tämä liioittelu väkevästi valaisee asiain todellista laitaa, sillä tuo mustasukkaisuus oli sitä laatua. Hän ei kärsinyt että Rafaelille oli olemansa ketään muita. Jos keskustelu jonkun muun kanssa johti johonkin tunnelmaan, täytyi hänen ruveta sitä ohjaamaan; hän ei saattanut jäädä ulkopuolelle. Hänen kasvonsa jäykistyivät, hänen oikea jalkansa alkoi polkea, ja jollei tästä ollut apua, niin nakkeli hän poikkipuolisia tahi hämmentäviä sanoja keskusteluun – samantekevä, kuka Rafaelin kanssa keskusteli.
Jos tällöin sanottiin jostakin jotakin hyvää ja jos näkyi että Rafael alkoi tuntea syttymistä tuota kehuttua kohtaan, niin puhalsi Angelika tämän liekin sammuksiin – kirjaimellisesti! Hänellä nimittäin oli tapana puhallella, kohautella hartioitaan, nakella päätään, pyöritellä jalkaansa. Aluksi Rafael luuli että Angelika tiesi kaikista noista ihmisistä jotakin epäedullista, jotakin joka ansaitsi puhaltamista, ja hän ihaili Angelikan puolta Norjaa käsittävää tuttavapiiriä. Angelikan totuudenrakkauteen hän yleensä luotti kuin varmimpaan asiaan tässä maailmassa. Hän uskoi että se oli rajaton, sekin, niinkuin niin moni muu Angelikan ominaisuuksista. Hänhän sanoi kursailematta julki kyynillisimmänkin ajatuksensa eikä teeskennellyt millään tavoin. Mutta vähitellen selveni Rafaelille, että Angelika sanoi täsmälleen sellaista, mitä hän tunsi tarvitsevansa sanoa, sellaista mikä pisti hänen päähänsä kulloinkin vallitsevassa mielentilassa. Hän ei kunnioittanut totuutta enempää kuin mitään muutakaan.
Kun he eräänä päivänä istuivat päivällispöytään – Rafael tuli myöhään kotiin ja oli nälissään – lausui hän ilonsa senjohdosta että oli ostereita. "Ostereita!" huudahti hän, "ja juuri nyt! Mutta eivätkö ne ole tällä haavaa kovin kalliita? – "Pyh, se oli se vanha nainen, tiedäthän, hän tahtoi että toisin niitä sinulle. Sain ne melkein ilmaiseksi". – "Sepä hauskaa. Sinäkin olet siis ollut ulkosalla?" – "Olinpa hyvinkin ja näin siellä sinutkin. Sinä kuljit Emma Ravnin kanssa." – Rafael kuuli heti äänestä, ettei hänellä ollut lupaa kävellä Emma Ravnin kanssa, mutta hän sanoi kuitenkin: "Niin, eikö hän olekin suloinen? Hänessä on jotakin niin raikasta ja turmeltumatonta. – " – "Hänessäkö? Häneltähän ajettiin sikiö ennenkuin hän meni naimisiin." – "Emmalta – ! Emma Ravniltako?!" – Niin juuri, – mutta kenen se oli, sitä en tiedä!" – "Ei, mutta tiedätkös Angelika, tätä minä en usko", sanoi Rafael juhlallisesti. – "Usko tahi ole uskomatta, mutta minä olin itse läsnä auttamassa hänen äitiään; sehän tapahtui pensionissa! Voit siis arvata että minä tiedän sen."
Rafaelin päähän ei olisi voinut pälkähtää, että kukaan ihminen saattaisi mennä niin pitkälle että omasta päästään keksisi tämmöisen valheen. Emman silmät, kirkkaat kuin vesi lähteessä, jonka pohjalta pienimmätkin hiekkajyväset voidaan eroittaa, – katsoivat nyt häneen kaukaisuudesta, puhtaina ja viattomina. Hän ei käsittänyt kuinka semmoiset silmät olisivat saattaneet valehdella. Hän ihan tunsi itsensä sairaaksi tämän johdosta, hän ei voinut syödä, vaan nousi pöydästä. Maailmahan on vain petosta, puhtainkin on saastaista. Siitä päivin hän huomatessaan Emman tahi hänen valkohapsisen äitinsä tulevan vastaansa, pyörsi toiselle kadulle välttyäkseen tapaamasta heitä. Hän oli sydämestään kiintynyt sukuunsa; sen heikkoudet olivat kaikkien nähtävissä, mutta myöskin sen kunnollisuus ja rehellisyys. Tämä ainoa juttu turmeli hänen luottamuksensa, vahingoitti hänen itsekunnioitustaan, hävitti hänessä paljon ja teki hänet paljoa köyhemmäksi. Mitenkä hän itse saattoikaan kelvata mihinkään, kun noin antoi kaikkien pettää itseään?
Koko jutussa ei muuten ollut sanaakaan totta.
Rafaelin luottavaisuus oli Angelikan käsissä kuin lapsi kotkankynsissä. Mutta se ei pysynyt niissä kauan.
Ajan mittaan Angelika nimittäin ei tässä, yhtä vähän kuin muussakaan, saattanut noudattaa suhteellisuutta ja johdonmukaisuutta. Hän ei muistanut seuraavana päivänä mitä oli sanonut edellisenä, sillä joka päivällä oli tässä suhteessa omat tarpeensa, ja hän puhui vain kuinka tarve kulloinkin vaati. Rafaelilla sitävastoin oli erinomainen muisti, ja hänen matemaattiset kykynsä alkoivat suurella varmuudella järjestellä todistusaineistoa Angelikaa vastaan. Angelikan lahjat olivat enemmän sukkeluutta ja tarmokkuutta kuin mitään muuta; niillä ei ollut perää eikä pohjaa eikä yhtenäisyyttä ja ne noudattivat kaikessa hänen intohimojensa käskyjä. Senvuoksi saattoi Rafael milloin tahansa murtaa hänen vastustuksensa. Mutta joka kerta kun näin tapahtui, kävi selvästi ilmi että Angelika oli taas tehnyt syntiä mustasukkaisuudessaan, ja tämä imarteli Rafaelin turhamaisuutta, joka määräsi, ettei tuommoista pitänyt kovin ankarasti tuomita eikä ottaa niin vakavalta kannalta.
Ehkäpä Rafael myöhemmin sai enemmänkin selville. Mustasukkaisuus oli nimittäin vain yksi niistä verhoista, joihin Angelikan levottomuus pukihe. Itse levottomuus pulppusi useammista lähteistä, juontui useampien hermosolujen kapinallisuudesta.
Angelikalla nimittäin oli menneisyys ja hänellä oli hairahduksia. Mutta molemmat nämä asianhaarat hän oli nyt kieltänyt ja eli senvuoksi alinomaisessa pelossa, että joku saattaisi kertoa jotakin Rafaelille. Sillä jos jotakin, nyt vainuttiin, niin käsitti hän että se tapahtui häntä vastaan. Kaikki riippui vain siitä mitä Rafael sai tietää, s.o. kenen kanssa Rafael joutui tekemisiin. Nimettömistä kirjeistä hän ei välittänyt, koska ei Rafaelkaan niistä välittänyt; mutta lisäksihän saattoi julkisesti esiintyä ilkeitä ihmisiä salamielisine viittauksineen.
Hän huomasi että Rafaelkin osittain alkoi karttaa lukuisia ystäviään; hän ei ymmärtänyt mistä syystä, vaikka syy oli se että Rafaelkin tunsi, että nämä tiesivät Angelikasta enemmän kuin hänen itsensä oli hyvä tietää. Hän huomasi että Rafael keksi nerokkaita verukkeita välttyäkseen näyttäytymästä hänen kanssaan ulkosalla. Tämänkin hän selitti väärin; hän ei ymmärtänyt että Rafael omalla tavallaan pelkäsi yhtä paljon kuin hänkin ihmisten puheita. Hän luuli että Rafael alkoi etsiä toisten naisten seuraa. Jollei ympäristössä syntynyt mitään muuta, niin syntyihän ainakin juoruja. Ja tästä syystä hän alkoi ilkeästi vainota jokaista, jonka kanssa Rafael vain joutui puheisiinkaan; jos nämä olivat saattaneet hänet epäluulonalaiseksi, niin joutuivatpa nyt itse samaan kadotukseen!
Hänellä oli hairahduksia, joita ei voinut tehdä olemattomiksi, puuttui vain että hän alkoi niitä kartuttaa. Ja hän kartutti niitä kiihkolla, joka olisi ansainnut paremmankin tarkoitusperän. Talossa elettiin upeata elämää, pöytä oli alinomaa avoin ja rikkaasti katettu; muutenhan ei Rafael viihtyisi kotona, hän sanoi, ja ehkäpä ajattelikin. Hänen itsensä taas täytyi olla kaupungin hienoimmin puettuja naisia, sitähän vaati hänen alinomainen kamppailunsa yksinoikeudesta Rafaeliin. Tietysti hän sai kaikki "melkein ilmaiseksi tahi ainakin maailman parhaalla kaupalla". Aina oli joku, joka "melkein lahjoitti sen".
Rafael ei tiennyt kuinka paljon rahaa hän ansaitsi, ehkä juuri senvuoksi että Angelika alinomaa tarvitsi milloin yhteen milloin toiseen. Aluksi hän aikoi lähteä ulkomaille, mutta vaimo, joka ei osannut kieliä, ja suuri perhe – ! Täällä kotona – sen hän pian sai huomata – ei hänellä enää ollut rahtuakaan ihmisten luottamusta, hän ei voinut aloittaa mitään suurempaa, tahi odotti hän ennenkuin teki ratkaisevan päätöksensä. Väliaikoina hän toimitti milloin mitäkin. Ja tämä oli usein ala-arvoista työtä. Sekä ikävystyneenä että tehdäkseen paljon hän alkoi laskea käsistään keskinkertaista – ja jatkoi siten.
Aina hän lohduttautui sillä että tämä tapahtui vain "toistaiseksi". Hänen tieteelliset harrastuksensa ja keksijävoimansa eivät päässeet pitkällekään hänen nykyisen elämäntaakkansa painaessa. Mutta niiden täytyi päästä kuitenkin! Nuoruuden turmiollisella kuvittelukyvyllä hän punnitsi sekä aikaa että voimiaan; sen vuoksi hän ei itsekään enää huomannut, että suuri perhe ja suuri talous painoivat häntä yhä alemmas ja alemmas.
Jos vain saisin rauhaa, hän ajatteli, niin kestäisin kaiken ja vielä enemmänkin. Hän tunsi omaavansa suuria voimia.
Mutta rauhaa hän ei saanut koskaan. Nyt nimittäin tulemme pahimpaan elikkä oikeastaan tulokseen kaikesta mitä edellä on tapahtunut. Angelikan ikuinen levottomuus synnytti ikuisen taistelun. Osaksi ei Angelika kyennyt lainkaan hillitsemään itseään. Mielialan, epäluulon, kireyden täytyi purkautua, ja hän käytti tähän jokaista pienintäkin tilaisuutta. Osaksi taas ja erittäinkin tuo ainoa, koko elämää hallitseva tuska Rafaelin menettämisestä ajoi hänet yhä kauemmaksi siitä mitä hänen olisi pitänyt tehdä antaakseen rauhaa. Hän laski talouden menemään sekaisin, antoi lasten olla omissa oloissaan; hänen joutilaat voimansa suuntautuivat kokonaan Rafaelin kimppuun; hänen mustasukkaisuutensa, pelkonsa ja hairahduksensa syöpyivät Rafaelin luomisintoiseen sieluun, hävittivät hänen hyvän tuulensa, tuhosivat hänen kauneudenrakkautensa ja luomispakkonsa.
Rafaelilla oli erikoisesti muuan suuri aate, jonka kanssa hän usein kamppaili pääsemättä sen herraksi. Taistelu oli alkanut eräänä päivänä Hellebergenen kukkulalla ja sitä oli jatkunut koko kesän. Ja kummallista kyllä – eräänä päivänä hän istui tehden jotakin ikävystyttävää työtä ja Hellebergene ja Helene olivat hänen edessään kevätauringon loisteessa… silloin aate antautui itsestään, korkeana, hymyilevänä – ja hän oli taas oma itsensä. Silloin hän pyysi: "Anna minun nyt olla rauhassa kuukauden päivät; tässä on rahaa; minulla on nyt syntymässä jotakin; minä tahdon ja minun täytyy saada olla rauhassa! Yhdessä kuukaudessa minä pääsen niin pitkälle että näen, onko aatteeni toteuttamisen arvoinen. Tämä aate ehkä pelastaa meidät kaikki."
Viimeinen lause oli semmoista, jota Angelika ymmärsi. Ja nyt Rafael sai rauhaa. Hänellä oli konttori kaupungilla, mutta usein hän toi paperinsa kotiin illalla, sillä saattoi tapahtua, että hänelle valkeni jokin asia hänen paraikaa jouten istuessaan tahi maatessaan. Angelika hoiti häntä hyvin, jopa istuutui portaalle hänen ovensa eteen estääkseen meluamista läheisyydessä, kun Rafael nukkui päivällisuntaan. Tätä kesti kokonaista neljätoista – 14 – päivää. Silloin tapahtui että Rafael meni kävelemään ja että Angelika tutki hänen papereitaan ja löysi piirustusten ja arviolaskelmain ja kirjeiden seasta kerrankin jotakin. Se oli Rafaelin käsialaa ja kuului:
"Hänessä oli enemmän äitiä kuin rakastajatarta, enemmän rakkauden huolenpitoa kuin sen nautintoa. Tunteiltaan niin rikkaana hän ei olisi tuhlannut sitä sinulle yhdellä kertaa, vaan äidillisesti jakanut sinulle sitä koko elämäsi ajan. Ryöppyilevän kosken asemesta purjehduskuntoinen virta. Hänen rakkautensa oli syvää, hiljaista ihastusta, ei myrskyä. Sinä olit yksi ja hän oli yksi; yhdessä olisimme me tulleet voimakkaammiksi kuin rakastuneet tavallisesti ovat."
Siinä oli enemmänkin, mutta Angelika ei raivoltansa voinut lukea enempää. Oliko Rafael itse sepittänyt tuon kaiken, vai oliko hän vain kopioinut sen jostakin.
Siinä ei ollut ainoatakaan korjausta, joten oli luonnollista että hän oli sen kopioinut. Mutta joka tapauksessa siitä ilmeni missä Rafaelin ajatukset liikkuivat.
Rafael tuli ääneti kotiin, meni suoraan huoneeseensa ja sytytti kynttilän jo ennenkuin ehti saada päällystakkia yltään. Ja seisaaltaan hän kirjoitti paperille pari kaavaa, avasi erään kirjan, istuutui tuoliinsa ja teki nopeasti laskelman.
Silloin Angelika tuli, kumartui aivan lähelle hänen kasvojansa ja sanoi kaameasti: "Kas sinäpä olet aika poju! Nyt minä tiedän mitä sinulla on tekeillä. Kas tässä! Tässä ovat sinun salaiset ajatuksesi – sen emakon luona!"
"Emakon!" karjahti Rafael. Suuttumus sen johdosta että häntä oli häiritty, että Angelika oli nuuskinut hänen papereitaan, että Angelika oli löytänyt juuri tämän, ja lopuksi raa'asti lausuttu häväistyssana hienoimmasta mitä hän tiesi olevan olemassa, ja ennen kaikkea koko odottamaton hyökkäys vei hänet kokonaan pois suunniltaan:
"Mitä sinä uskallat – ! Ketä sinä tarkoitat – ?"
"Oh, elä sinä teeskentele, ukkoseni. Luuletko sinä etten minä ymmärrä että se tarkoittaa sitä, joka maleksi siellä kartanossa sinut saadakseen?"
Angelika näki että tämä puri. Sitten hän jatkoi: "Sitä kuvatusta, joka jo lapsena oli suhteissa vanhaan mieheen."
Samassa Rafael jo kuristi häntä kurkusta ja painoi hänet pitkälleen sohvaan, otettaan hellittämättä. Hän ei saattanut hengittää, hän näki Rafaelin kasvot aivan omiensa yläpuolella, niillä värähteli kuolemanraivo. Voima, viileys, jommoista hän ei ollut voinut aavistaakaan, tuijotti häneen nauttien tiedosta että voi tappaa hänet. Raivokkaan kamppailun jälkeen vaipuivat Angelikan kädet velttoina sivuille ja hänen tahtonsa niiden keralla, vain silmät olivat selko selällään pelosta ja uteliaisuudesta… uskaltaisiko hän todellakin? Kyllä, hän uskalsi. Angelikan silmissä musteni ja jäsenet alkoivat värähdellä…
"Sinä olet ottanut minun omenani, kuuletko", kuului samassa lapsen ääni viereisestä huoneesta, hento, lepertävä ääni. Se kaikui tänne ulkoa, viattomimmasta rauhasta mitä on maan päällä. Ja se pelasti Angelikan hengen.
Rafael syöksyi ulos. Ja kun hänestä luopui tuo, joka ikäänkuin takaapäin oli ottanut haltuunsa kaikki hänen voimansa ja käyttänyt häntä kuin ratsastaja hevostaan, ei hän oikeastaan pelästynyt; tyydytyksen tunne sen johdosta että Angelika vihdoinkin oli saanut tuta hänen voimaansa, oli siksi suuri.
Mutta vähitellen tapahtui käänne. Mitä, jos hän olisi tappanut Angelikan! Ja olisi joutunut elinkautiseen vankeuteen – !
Oliko tämä mahdollisuus tullut hänen elämäänsä? Voiko tämä tapahtua toistamiseen?
Ei, ei, ei, kuului vastaus. Ei, ei, ei! – Kummallista: hän alkoi sääliä Angelikaa. Kuinka kauhea Angelikan olo mahtoikaan olla ennenkuin hän voi tulla niin ilkeäksi ja ennenkuin hän voi ajatella niin ilkeästi viattomista ihmisistä! Ja kuinka pahalta Angelikasta mahtaa tuntua ollessaan tällainen häntä kohtaan, jota rakastaa ylitse kaiken, joka on ainoa, minkä hyväksi hän elää! Pitkän pitkä laskelma seurasi – siinä oli hänen vikojaan, Angelikan vikoja ja muiden vikoja – ja se vilvoitti ja se järjesti ajatukset. Parin tunnin kuluttua hän jo kykeni menemään kotiin, jossa löysi Angelikan itkun raukaisemana vuoteessa, valmiina ensi hetkessä kietomaan kätensä hänen kaulaansa. Hän kumartui Angelikan puoleen sadoin anteeksipyynnöin, sanoin, suudelmin, syleilyin.
Mutta tämän näytelmän mukana pakeni aate tipo tiehensä! Sen synnyinhetken korkeaa hiljaisuutta oli häiritty; Rafael ei saanut sitä enää myöhemmin kiinni. Ja pian hänestä tuntui vastenmieliseltä ajaa sitä sen enempää takaa; hän sulki sen ajatusuoman kokonaan – ja ryhtyi jälleen ansaitsemaan rahaa. Tarjolla oli juuri jokin työ, jonka Angelika oli vainunnut.
Taas takaisin loppumattomaan kulumiseen; nyt vihdoinkin alkoi tulla hämmennystä: kuormajuhdaksi alennetun ajeluhevosen sekaannusta. Tämä pahensi kotoisia näytelmiä. Yhteentörmäyksillä ei ollut ylipäänsä enää rajoja. Eikä liioin enää tarvittu sanoja niiden syntymiseksi; liike, ilme, jopa vaikeneminen sen johdosta mitä Rafael sanoi, riitti esiinkutsumaan mitä hirveimmän mylläkän. Ennen he muiden ihmisten läsnäollessa olivat hävenneet; nyt oli samantekevää olivatko he yksinään vai eivätkö. Ennenpitkää ei Rafael, mitä sanojen karkeuteen tahi taisteluaiheiden mitättömyyteen tulee, ollenkaan jäänyt jäljelle Angelikasta, pikemmin päinvastoin. Hänen vapaa mielikuvituksensa ja luomisvoimansa pursuivat nyt ilmoille tällä alalla. Täällä ne heittivät kuperkeikkoja, täällä ne polkivat lokaan monia elämän kauniita lahjoja. Täällä Rafael ylipäänsä luopui toivomasta minkäänlaista onnea edes päiväkseen.
Hänen kaipauksensa ja kärsimyksensä juoksivat kilpaa hänen intohimoisuutensa kanssa. Milloin olivat edelliset, milloin jälkimmäinen vähän edellä. Epätoivon aihe oli aina sama: että hänelle oli voinut käydä näin. Entä jos karkaisi? Siitäkään ei voisi tulla mitään. Suhde oli alunpitäen; vedonnut hänen rehellisyyteensä ja kunniantuntoonsa, lapset olivat tulleet hänelle hyvin rakkaiksi, ja hänen äitinsä esimerkki sanoi hänelle: kestä loppuun, kestä loppuun! Ihmisten yksimielisen ennustuksen, että tämä avioliitto purkautuisi yhtä nopeasti kuin se oli solmittukin, hän tahtoi saattaa häpeään. Sitäpaitsi: nythän hän tunsi Angelikan liian hyvin tietääkseen, ettei hän ehtisi saada eroa Angelikasta ennenkuin tämä puukko kädessä olisi nylkenyt hänet. Hän ei päässyt irti.
Alusta alkaen oli tässä kysymys kunniasta ja velvollisuudesta. Kunniasta ja velvollisuudesta lasta kohtaan, jonka piti tulla – mutta jota ei tullutkaan.
Tässä piti tehdä kauhea syytös. Mutta keskellä murhenäytelmää tapahtui niin hupaisesti, että syytös hyvin kätevästi käännettiin häntä itseään vastaan! Angelika voi kyllä todistaa kykenevänsä lapsia saamaan; mutta todistakoon Rafael itsestään samaa! Jos Angelika oli erehtynyt, niin oli syy Rafaelin! – Rafael ei lopuksi enää uskaltanut mainita asiasta, sillä silloin hän aina sai kuulla huikentelevasta nuorenmiehen-elämästään; tämä elämä oli syynä siihen ettei Angelika saanut lapsia!
Mitä kauemmin tätä elämää kesti, ja mitä tunnetummaksi se tuli, sitä käsittämättömämmältä ihmisistä tuntui, ettei liitto purkautunut. Ja käsittämättömältä se tuntui Rafaelistakin toisinaan, unettomina öinä. Mutta niinhän on, että se joka tekee tuhannen pientä kapinaa, ei kokoo voimiaan yhteen ainoaan suureen. Loppumaton taistelukin sitoo, sillä siihen tarvitaan kaikki voimat.
Rafael alkoi köyhtyä. Kaikin tavoin kuluttava yhdyselämä ja ankara työnteko sen ohella sai aikaan, ettei hän ansainnut enempää kuin päiväisen tarpeen. Vähitellen hänestä luopui sekä aloitekyky että tahto.