Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään

Alankomaalaisia puuleikkauksen tuotteita on

Wanajan

 alttarikaappi ja luultavasti myöskin se, joka

Wehmaan

 kirkosta on Hist. museoon saapunut. Kummankin keskiryhmänä on ristiinnaulitseminen, johon varsinkin edellisessä liittyy paljous pienempiä ryhmäesityksiä. Molemmat ovat kovasti kärsineet ajan ja parantajain käsissä, mutta ovat kumminkin kauniita näytteitä veistotaiteen suunnasta, joka puusta leikatessaan monihenkilöisiä ryhmäkuvauksia koetti elämän todellisuudessa kilpailla mitä realistisimman maalaustaiteen kanssa.

Puiset veistokuvat ovat melkein kauttaaltaan kirkkojemme kosteuden ja huonon hoidon tähden kadottaneet entisen kullasta ja heleistä väreistä hohtavan komeutensa. Vielä pahemmin ovat alttarikaappien maalaukset kärsineet. Ainoastaan harvoin on huomiota ansaitsevia jälkiä jäänyt. Paraimmin säilyneitä ja taiteellisesti arvokkaimpia lienevät p. Olavin kaapin ovimaalaukset

Urjalassa

, jotka ehkä ovat noin v: n 1480 vaiheilta. Maalaukset esittävät muun muassa Neitsyt Maariaa, p. Henrikkiä, p. Birgittaa ja erästä tuntematonta piispaa, jonka jalkojen juurella lahjoittaja (toivioretkeläisen puvussa?) rukoilee polvillaan. Suomen suojeluspyhän kuva todistaa alttarikaapin olevan suomalaisen miehen kustantaman. Maalaukset ovat tyyliltään pohjois-saksalaisia.

13

13

  Vrt. p. Birgittaa Goldschmidt'in kuvaamaan triptykoniin Schwerinin museossa (main. t. Taf. 16).

 Varsin hyvästi on niinikään Uudenkirkon alttarikaappi säilynyt. Sisimmät, puusta leikatut sommitukset kertovat kohtauksia Neitsyt Maarian historiasta, hänen kuolemansa pääryhmänä; kahdella oviparilla jälleen on kahdeksassa kuvaelmassa esitetty p. Agata neitsyen tarina. Veistokuvat, joissa esiintyvät kasvojen tyypit, oudot yksityiskohdat ja muutamat kirjaimet näyttävät viittaavan – omituista kyllä – itäeuropalaiseen tilaajaan (tahi syntyyn?), ovat taiteellisesti vähempiarvoisia kuin somat maalaukset, Ne ovat edistyneen maalauskoulun tuotteita ja muistuttavat lähimmin ala-reiniläistä suuntaa.

Onpa Suomessa kumminkin 1400-luvun alkupuolelta yksi veistotaiteen alaan luettava teos, joka on puuleikkauksia verrattomasti jalompi, nimittäin p. Henrikin arkku kaiverrettuine pronssilaattoineen

Nousiaisten

 kirkossa.

14

14

  S. Muinaismuisto-yhdistyksen aikakauskirja I, kuv. III, IV, V.

 Tämä muistomerkki on hiekkakivestä tehty suuntiotahokas sarkofaagi tai oikeimmin kenotaphium s.o. pyhimyksen muistoksi toimitettu tyhjä hauta-arkku, jonka yläpuolelle ja sivuille pronssilaatat on kiinnitetty. Kansilaattaan on kaiverrettu itse pyhimyksen kuva, Lalli kirves kädessä hänen jalkojensa alla, ja vieressä tilaaja piispa (Maunu Tavast?) polvillaan rukoilevana, kaikki mitä rikkaimman gootilaisen, enkelein ja pyhimysten elähyttämän kehyksen sisällä, ja sivulaattoihin pitkä sarja esityksiä, jotka kuvaavat ruotsalaisten tuloa Suomeen p. Henrikin ja p. Eerikki kuninkaan johtamina, taistelua pakanallisten suomalaisten kanssa ja näiden kastamista, miten piispa ensimäisen kirkon edustalla vastaanottaa hurskasta kuningasta (historialle tuntematon tapaus), miten Lalli tekee murhan ja julistetaan pannaan, pyhimysten marttiirakuolemaa ja Lallin rangaistusta, kun hän palaa kotiin vaimonsa luokse, piispavainajan ruumiinsaattoa, hänen peukalonsa löytämistä jäälohkareelta, sekä vihdoin useita pyhimyksen tehneitä ihmeitä. Sommitukset ovat kauttaaltaan somiin kehyksiin ja kankaanmuotoisesti koristetulle pinnalle sovitettuja ja laadultaan mitä etevimpiä. Kuvaustensa runsauteen nähden on Nousiaisten kenotaphium ylen harvinainen, sillä muualla tunnetaan ylipäätään vaan yksityisiä varsinaista hautaa peittäviä pronssilaattoja.

15

15

  Vrt. XV. Lübke, Taiteen historia. II, s. 69.

 Mistä merkillinen teos on kotoisin, ei ole tarkoin tietty, mutta tyylin puolesta, mikäli se ilmaantuu esim. pääkuvaa ympäröivässä kehyksessä, on syytä pitää sitä Flandriasta tuotuna. Tätä arvelua todistaa sekin, että Pohjois-Saksassa ja Englannissa tavattavia, samanlaatuisia teoksia yleiseen arvellaan siellä tehdyiksi.

TOINEN LUKU

Uusi aika Ruotsin vallan loppuun saakka.

Kun katolinen uskonto hävisi meidän maasta, joutui taide orvoksi. Protestanttinen kirkko näet ei täällä enemmän kuin muuallakaan ottanut sitä lapsenaan rakastaakseen ja kasvattaakseen. Eikä Suomessa ollut hallitsijaa hovineen, joka olisi orpoparan toimeentuloa ja varttumista turvannut, eikä ylimyskuntaakaan semmoista, joka olisi tuon tehtävän suorittanut. Ensimäinen uuden ajan kuningas esiintyi suorastaan taiteen vainoojana, kun hän 1550-luvulla pakotti Suomen kirkot valtiolle luovuttamaan omistamansa, hopeasta ja vaskesta tehdyt astiat ja muut katolisen jumalanpalveluksen tarvekalut, jotka olivat keskiaikaisen kirkollisen taiteen tuotteita, eikä seuraavatkaan hallitsijat ole sanottavaa vaikuttaneet taiteen eduksi maassamme. Tosin oli täälläkin kerran loistoisa hovi syntymässä, kun Kustaa I antoi Lounas-Suomen perittäväksi herttuakunnaksi Juhana pojalleen. Turun linna silloin sisustettiin komeasti ja ruhtinaallisen asunnon koristukseksi hankittiin ulkomaalta taideteoksia. Enimmät kaluluettelojen mainitsemat "taulut" olivat kalliita, kuvallisia seinäverhoja (gobeliineja), mutta mainitaanpa myöskin useita kymmeniä taulumaalauksia, joista moniaita sanotaan "hollantilaisiksi". Missä määrässä tämä hovi, joka perustettiin tuolla taiteita ja kaikkinaista loistoa rakastavalla renässansin aikakaudella, olisi voinut edistää taiteen viljelemistä maassa, jäi kumminkin kokematta, sillä seitsemän vuoden päästä oli se hävinnyt, Juhana herttuan "nuoruuden unelmat" olivat haihtuneet, eikä sen jälkeen senlaista unelmaa ole Suomessa nähty. Mitä maan aatelistoon tulee, ei ollut, niinkuin jo sanottiin, siitäkään koko Ruotsin aikana taiteen holhojaksi. Toisella puolen Pohjanlahtea oli pääkaupunki, hovi ja korkeat virat, ja ne vetivät puoleensa Suomenkin ylimykset, joten heidän kotimaisista tiluksistaan ja läänityksistään liikenevät tulot enemmiten nautittiin Ruotsissa. Entäs alituiset sodat! Ensiksikin ne pitkiksi ajoiksi vieroittivat aateliset herrat kotimaastaan, ja vihdoin kuin Suomenmaa 1600-luvun viimeisellä vuosikymmenellä tapahtuneiden surmaavien katovuosien perästä itsekin tuli tappotantereksi, olivat entisyyden muistomerkit ynnä tulevaisenkin kehityksen mahdollisuus joutumassa auttamattoman häviön alaisiksi. Sanalla sanoen koko tämä pitkä aikakausi oli varsin vähän suotuisa taiteen kehitykselle. Lähes kaikki mikä on mainittavana on vieläkin kirkollisen taiteen alaan luettavaa, sillä kun ei orpo saanut muualta apua, täytyi sen elää siitä armeliaisuudesta, jota kirkko sille osotti enemmän traditsionein nojalla kuin itsetietoisesta harrastuksesta. Luonnollinen seuraus näistä oloista on se, ettei koko aikakauden taiteellisen toimen tuotteissa, joihin nyt on tutustuminen, vielä ilmaannu varsinaisesti edistyvää saatikka itsenäistä taidetta. Erotus entisestä näyttäytyy pääasiallisesti vaan siinä, että taide maallistumistaan maallistuu ja samalla myöskin ajan loppupuolella alkaa taiteilijoiden syntyperään nähden kansalaistua.

1. Rakennustaide.

Kaikesta päättäen oli rakennustoimi ensimäisellä vuosisadalla uskonpuhdistuksen jälkeen hyvin mitätön. Edellisenä aikakautena oli kirkkoja rakennettu niin paljon, ettei uusia suuresti tarvittu; paitse ehkä etäisillä vähän asutuilla seuduilla, jotka saivat tyytyä puukirkkoihin, Ei myöskään ole tietoa muista rakennuspuuhista kuin hallituksen määräämistä, jotka tarkoittivat linnavarustusten laajentamista ja vahvistamista. Semmoisissa tehtävissä, joihin yhä edelleen paraasta päästä ulkomaalaisia käytettiin, luonnollisesti ei ollut sanottavaa taiteellista puolta. Näytteeksi mainittakoon, että vuosisadan keskivaiheilla kuninkaalliset rakennusmestarit

Hannu Mess ja Jean de Port

 johtivat rakennus- ja linnoitustöitä Viipurissa,

Henrik von Köln

 rakensi tornin Hämeenlinnassa ja Sigfrid Muurimestari "paksun tornin" Savonlinnassa. Paitse rakennus- ja muurimestareita, jotka nimitykset tavallisesti vastaavat nykyajan arkkitehtejä, puhuvat asiakirjat erittäin "torninrakentajistakin". Semmoinen oli eräs Turun linnan töissä v: lta 1560 v: een 1586 käytetty

Henrik Antinpoika

.

Seuraavan vuosisadan keskeltä alkaen, jolloin Ruotsissa uhkeita aatelislinnoja ja taloja rakennettiin, ilmaantui meilläkin jonkunmoinen virkeys. Täälläkin kohosi herraskartanoita, arvattavasti entistä komeampia, mutta sittenkin varsin vaatimattomia verrattuina ruotsalaisiin. Suomen mahtavin ylimys vuosisadan keskivaiheilla Herman Klaunpoika Fleming on tässäkin kohden muitten edellä mainittava. Johtavana valtiomiehenä oleskeli hänkin enimmältään Tukholmassa, mutta siitä huolimatta hän antoi 1650-luvulla uudistaa ja kahdella kerroksella korottaa

Louhisaaren

 (Willnäs'in) kartanon päärakennuksen. Punaisesta hiekkakivestä veistetty renässansin tyylinen porttaali koristaa rakennusta ulkopuolelta, ja sisällä on "kirkkosalin" katossa maalauksia, joiden joukossa muun muassa nähdään esitettynä meritappelu kuuluisan amiraalin Klaus Laurinpoika Flemingin muistoksi. Samaan aikaan rakennutti Fleming taikka oli osallisena kartanonsa lähellä sijaitsevan

Askaisten

 v. 1653 valmistuneen kappelikirkon rakentamisessa. Kirkko on pieni, ykslaivainen, mutta miellyttävä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Holvia kannattavain pilasterein etupuolelle on asetettu puolipylväs, ja poikkikaaret ovat lähes samaan muotoon profiloidut. Pyörökaariset akkuna-aukot laajenevat suuresti sisäänpäin päästäen siten runsaasti valoa kirkkoon. Tämä rakennus, joka ei näy sanottavia muutoksia kärsineen, on muotojen ja suhteiden puolesta varmaankin somin ensimäisen renässansin tyylinen kirkko maassamme. Muutoin tähän aikaan tuskin rakennettiinkaan kivikirkkoja, jotka arkkitehtuurinsa tähden ansaitsevat mainitsemista. Kumminkin on kirkoissamme enemmän renässansin jälkiä kuin luulisikaan. Katolisen ajan jälkeen oli näet sisustus uusien tarpeiden mukaan uudistettava, ja siinä, ennen kaikkea alttarin ja saarnastuolien rakentamisessa ja koristamisessa, noudatettiin ajan tyyliä.

Ison vihan jälkeen koko 18: tta vuosisataa pitkin rakennettiin paljo maalaiskirkkoja, mutta nekin enimmältään vaan puusta. Entiset puukirkot olivat kai pitkän sodan aikana tarpeellisen hoidon puutteessa ränstyneet tahi muuten joutuneet häviön alaiseksi, niin että uusien rakentaminen tuli tavallista pikemmin välttämättömäksi. Sen mukaan mitä tunnetaan ei näillä rakennuksilla ylipäätään ole huomattavaa taiteellista arvoa. Yksinkertaisemmat ovat suorakulmaisia huoneita, jotka muun muassa korkean ulkokaton puolesta näyttävät tavoittelevan vanhojen keskiaikaisten kirkkojen mallia; toiset ja suuremmat ovat jälleen ristinmuotoon suunniteltuja. Poikkeukset ovat harvinaisia niinkuin esim.

Westanfjärdin

 kappelikirkko v: lta 1759, joka muodostaa soikean kahdeksankulmion. Skandinavilaisissa maissa kuuluu muutamissa paikoin löytyvän samanlaisia "laivanmuotoisia" puukirkkoja. Koska näiden kikkojen piirustukset tehtiin taikka ainakin hyväksyttiin Tukholmassa ja siellä vapauden aikakautena ja Kustaa III: n hallitessa verraten eteviä taiteilijoita oli toimimassa rakennustaiteenkin alalla, niin on kyllä mahdollista että maalaiskirkoissamme voisi olla yhtä ja toista arvokkaampaakin, etupäässä suhteiden kauneuteen nähden, mutta sen seikan arvostelemiseksi ovat tarpeelliset tutkimukset tekemättä. Itse rakennustyön suorittamiseksi kykenivät kai kotimaiset miehet. Kuitenkaan emme tiedä olivatko suomalaisia ne kaksi miestä, jotka 18: nnella vuosisadalla asiakirjoissa kunnioitetaan "arkkitehdin" arvonimellä, nimittäin

Samuel Berner

, joka v. 1744 teki suunnitelman tuomiokirkon tornihuipun kattamiseen ja

Kristian Schröder

, jonka piirustuksen mukaan Kemiön kellotapuli rakennettiin v. 1781.

Ihan viimeisiltä Ruotsin vallan ajoilta on kolme merkillisempää rakennusta mainittavana. Tärkein on Kustaa III: n v. 1785 perustamalle

Waasan

 hovioikeudelle yli-intendentti C. F.

Adelcrantz'in

 (v. 1776 vahvistettujen) piirustusten mukaan rakennettu kartano. Kakskerroksinen päärakennus on hienojen suhteittensa ja jalon yksinkertaisuutensa kautta kaunis näyte aikakauden arkkitehtuurista, ja sen tähden on kiittämällä muistoon pantava, että se kaupungin muuton jälkeen 1860-luvulla muutettiin Mustasaaren pitäjään kirkoksi ilman että rakennuksen ulkonäkö turmeltiin. Edelleen on huomattava

Hämeenlinnan

 kaupungin v. 1798 valmistunut kivinen kirkko. Tämä rakennus, joka tänä vuonna on joutunut perinjuurisen uudistuksen ja muutoksen alaiseksi, on nähtävästi sommiteltu Rooman mainion Pantheonin mukaan (torni on rakennettu 1840-luvulla). Se on näet pohja-alaltaan ympyriäinen ja puolipallonmuotoisen kupoolin kattama. Kuudella pyörökaariakkunalla varustetut seinät ovat koristamattomat samoin kuin kupoolin holvikin; ainoastaan niiden rajalla on yksinkertainen hammaslista. Sisäänkäytävän edessä on jykevä porttiiki, doorilaisen antatemplin muotoa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan on rakennus ainakin mitä ulkopuoleen tulee tyylikäs. Sisustus oli vähemmin onnistunut, mutta ansaitsee kumminkin mainitsemista, koska se luultavasti oli yksinäinen laatuaan kristillisissä kirkoissa. Alttari oli näet aivan keskellä rakennusta ja penkit amfiteatralisesti asetetut sen ympärille; saarnastuoli oli lähellä katon rajaa seinään kiinnitetty. Vihdoin on tässä mainittava

Turun

 akatemian kartano, joka vasta syksyllä 1817 valmiina vihittiin, mutta jonka peruskiven kuningas Kustaa IV Adolf itse laski v. 1802. Päärakennus on kuivakiskoisesti suunniteltu. Ainoastaan juhlasali, jonka keskeltä tynnyriholvinmuotoista, stukkikoristeilla rikkaasti varustettua kattoa kummallakin sivulla neljä parittain asetettua granitipylvästä kannattaa, ansaitsee kiittämistä – aikoinaan kauniin suoja koko maassa. Sen sommittelu ja koristelu on arvokkain muistomerkki mainittuna perustusvuonna maahan tulleen, sodan jälkeen tänne jääneen ja v. 1810 Suomen ensimäiseksi rakennusten yli-intendentiksi nimitetyn arkkitehdin

Charles Bassin

 (s. 1772, k. Turussa 1840) vaikutuksesta.

2. Kuvanveistotaide.

Uskonpuhdistus katkaisi kerrassaan polykroomisten puukuvain tuonnin, jota on kiittäminen siitä, että meillä keskiaikana levisi jonkunmoista käsitystä kuvanveistotaiteesta. Ettei tämä taide kumminkaan ollut alkanut täällä itää, todistanee se seikka, että tuskin koko Ruotsin vallan ajalta on tunnettu suomalaista kuvanveistäjää, jonka voisi asettaa paraimpain maalaajain rinnalle, vaan ovat nähtävästi kaikki merkillisemmät veistoteokset yhä edelleen ulkomaalaisten käsialaa.

Alusta näyttää veistokuvain tarvekin olleen varsin vähäinen. Tuotteliaisuuden merkkinä on vaan mainittava, että muutamat nimistä päättäen ulkomaalaiset puunleikkaajat Juhana herttuan hovissa tammesta ja lepästä valmistivat kuvia ja koristuksia sekä että 1500-luvulta tunnetaan yksi vainajien kuvilla varustettu hautakivi, nimittäin Kustaa Fincken (k. 1566) ja Märtta Illen

Kemiön

 kirkossa. Sen sijaan olot muuttuivat 1600-luvulla, sillä aikakaudelle omituinen, renässansin yksilöisyyttä vapauttavasta virtauksesta johtuva into koettaa taiteen avulla ikuistaa oman itsensä ja perheensä muistoa, rupesi suuressa määrässä tätä tarkoitusta varten käyttämään kuvanveistotaidetta. Täten syntyi joukko hautamonumenttejä, jonka arvoisia ei maassamme ole ennen eikä myöhemmin toimitettu, ja niin useat 30-vuotisen sodan sankaritkin, joidenka urostyöt ja muu toimi olivat enimmältään tapahtuneet kaukana kotimaasta, kiveen veistettyinä omistivat mainehikkaat nimensä synnyinmaalleen. Näihin teoksiin käytetty aineskin, marmori ja hiekkakivi, estää niitä pitämästä Suomessa tehtyinä, huolimatta siitä, että useimpain tekijät ovat tuntemattomia.

Useimmat näistä muistomerkeistä tavataan

Turun

 tuomiokirkossa. Kaikista kauniin ja ylipäätään hyvästi säilynyt on mainion sankarin Åke Tott'in (k. 1640) ja hänen ensimäisen puolisonsa Sigrid Bielken v. 1678 pystytetty monumentti. Siinä nähdään portiikinmuotoisesti kahden pylväsparin sivustamassa, mustasta marmorista rakennetussa komerossa molempain valkoisesta marmorista veistetyt pystykuvat. Edellinen seisoo jäykkänä sotapuvussa, kypäri maassa, kädet suorana sivuilla, jälkimäinen vienoluonteisena nuorikkona, pitkässä muotipuvussa, kädet yhdistettynä rinnan kohdalle. Nämä kuninkaan kuvanveistäjän

Pietari Schultz'in

 tekemät kuvat ovat taiteellisesti arvokkaita ja verrattavat etevimpiin sentapaisiin teoksiin. Kristuksen pystykuva ja kaksi rukoilevaa enkeliä muistomerkin yläpuolella ovat sitä vastoin heikompia. Toiset tuomiokirkon hautakuvat ovat enimmältään kovin turmeltuneet tulipaloissa. Kuningatar Katarina Maununtytärtä (k. 1612) kuvaavasta hiekkakivirelievistä, joka muinoin on kattanut hänen hautaansa, on vaan yläpuoli jäljellä. Evert Hornin (k. 1615) ja hänen puolisonsa Margareeta Fincken sarkofaagin tapaisella alustalla lepäävät marmoriset korkokuvat ovat pahasti lohkeilleet. Samuel Cokburn'in (k. 1621) punaisesta hiekkakivestä veistetty, sotaisten eduskuvain ympäröimä, yksinään makaava kokonaiskuva on taasen aivan eheä, mutta taiteellisesti arvotonta tekoa. Toisia uhkeampi on urhoollisen Torsten Ståhlhandsken (k. 1644) ja Kristina Hornin pahoin särkynyt, alttaria muistuttava muistomerkki. Vainajien kokonaiskuvat lepäävät alustalla, josta kaksikerroksinen ylärakennus kohoaa seinää vasten. Rakennuksellinen osa on mustaa ja ruskeaa marmoria ja jo mainitut sekä muut, Kristusta ja erinäisiä hyveitä kuvaavat kokonaiskuvat valkoisesta marmorista. Turmeltuneenakin on monumentti mainittava huomattavimpana barokkotyylin näytteenä maassamme. Taiteellisesti arvokkaampi muinaisjäännös on kuitenkin mainitun suomalaisen ratsuväen päällikön, jalopeurain kantama ruumiinarkku, joka on rikkaasti ja somasti koristettu kulmiin asetetuilla sotilaan pystykuvilla, sotaisia eduskuvia esittävillä koruvyöhykkeillä, enkelinkuvilla, jalopeuran päillä, vaakunakilvillä ja kannen päälle asetetulla ristiinnaulitun kuvalla. Itse arkku on tinaa ja koristeet pronssia, ja kaikki kauttaaltaan hopioittu.

Myöskin maaseutukirkoissa tavataan tähän ryhmään kuuluvia muistomerkkejä. Ainoa tunnettu laatuaan lienee hiekkakivestä veistetty korkokuvallinen votiivitaulu, jonka Arvid Stålarm toimitti

Tenholan

 kirkkoon v. 1603 kuolleen vaimonsa Elina Flemingin muistoksi. Siinä molemmat puolisot polvillaan rukoilevat Kristuksen ristin juurella, peremmällä on Jerusalemin kaupunki. Kuvat ja muutamat muutkin taulun osat ovat väritetyt. Suuremmoisin maaseutukirkkojen monumenteista on Henrik Flemingin (k. 1630) ja Hebla Bååtin harmaasta hiekkakivestä veistetty

Mynämäellä

. Neljä enkeliä toinen polvi maassa kannattaa katafalkin laattaa, jolla vainajien kokonaiskuvat lepäävät. Kummassakin päässä nousee jonkunmoinen renässansin tyyliin profiloittu päätykolmio, joihin on kiinnitetty neljä mitaljoninmuotoista korkokuvaa alabasterista ja joidenka sivuilla nähdään pieniä itkeviä geenioita. Katafalkin alaosassa on kaksi, myöskin kivestä veistettyä luurankoa arkussaan, joiden päällä rottia juoksee ja käärmeitä matelee.

16

16

  Tämä kammottavan naturalistinen osa muistomerkkiä on nykyään laudoilla suljettu katsojilta.

 Täydessä puvussaan esitettyjen vainajain kuvat ovat arvokkaat ja yleensä taiteellisesti suoritetut; alabasterimitaljonit, jotka kuvaavat Kristusta ristipuulla, ruumiin voitelua, ylösnousemista ja taivaaseen astuntaa, eivät ole huonoja, vaikka kyllä sovinnaisluonteisia, samoin kuin vielä suuremmassa määrässä monumentin arkkitehtuuripuoli enkeleineen. V. 1632 merkityn teoksen kirjoitukset ovat joko saksan- tai latinankielisiä ja viittaavat siis niinkuin tyylikin saksalaiseen syntyperään. Muut maaseuduilla löytyvät hiekkakiviset hautakuvat ovat tiettävästi vähempiarvoisia.

Puuleikkaustaitoa kysyttiin tällä vuosisadalla etenkin saarnastuolein koristamiseksi. Näiden sivuille oli näet tapana asettaa vapahtajan ja evankelistain kuvat, jota paitse ne runsaasti varustettiin ajan tyylin mukaisilla koristeilla ja lahjoittajain vaakunoilla. Saarnastuolejakin on muutamia ulkomaalta tuotu. Ehkä arvokkain on

Askaisten

 kirkon, Herman Flemingin ja hänen vaimonsa Kristina Rosladinin 1600-luvun keskivaiheilla lahjoittama, kenties Parisissa tehty, tamminen saarnastuoli. Sivuilla on Kristus ja evankelistat relievintapaisissa kokonaiskuvissa esitettynä, kulmissa on rikaskoristeiset pilasterit ja apostolein rintakuvia karyatiidin muodossa. Katokseen on lahjoittajain sukukilvet kiinnitetty. Teos on täydellisesti kehittyneen tekniikan tuote, vaikk'ei kuvat kuitenkaan liene itsenäisen taiteilijan käsialaa. Toinen kauniimpia saarnastuolejamme on Henrik Corten v. 1655

Raahen

 kirkkoon lahjoittama, jonka on tehnyt kuvanleikkaaja

Mikko Balt

. Koristuksen yksinkertainen maltillisuus todistaa tekijän kauneudenaistia. Balt oli Ranskasta kutsuttu jotakin työtä varten tuomiokirkossa, ja hän asettui sittemmin Ouluun asumaan. Kotimaisia teoksia haittaa usein koristusten sälytys, samalla kuin kuvat osottavat enemmän käsityöläisen kuin taiteilijan tekoa. Muutoin ovat tekijät tavan mukaan tuntemattomia. – Asiakirjoissa mainitaan kumminkin useita kuvanleikkaajia. Semmoisia olivat

Yrjö Kuvanleikkaaja

 (1643 Turussa, 1662 Tammisaaressa),

Maunu Laurinpoika

 (1646-47 Paraisissa, 1652 Turussa),

Taneli Sudrovius

 (1665),

Mathias Remas

 (teki neljä kuvaa tuomiokirkkoon 1672-76, k. 1684),

Jaakko Swartz

 (1684),

Rosenstern

 (k. 1693) ja

Juhana Nikkari

 (teki 1682 p. Henrikin kuvan). 1680-luvulla työskenteli Turussa

Monsieur Juhana Ulrik Beurle

, jota sanotaan kuvanveistäjäksi (statuarius). Hän oli kai tuomiokirkon parannustöitä varten kutsuttu ja sanotaan muun muassa 6000 talarin hinnasta tehneen uuden saarnastuolin ja 100 talarista ristiinnaulitun kuvan.

Paitse varsinaiseen kuvaleikkaukseen käyttivät luultavasti mainitut ja muut samanlaiset taiturit kykyänsä myöskin vaakunakilpien koristamiseen. Tällä ajalla oli näet aivan yleiseksi tavaksi tullut vainajien muistoksi kirkkoihin asettaa heidän uhkeamuotoisella lehtikoristuksella ympäröidyt sukukilpensä. Muutamissa kirkoissa on niitä vielä kymmenittäin tallella, häviäviä näytteitä aikoja sitten sammuneesta taideteollisuuden haarasta.

Ison vihan jälkeen ei ole puheena olevan taiteen alalta paljo sanottavaa. Eräs

Kustaa Serlachius

 (k. 1738) sanotaan harjoittaneen puuleikkausta, ja kaksi hänen tekemäänsä enkelinkuvaa on Pernajan kirkossa. Vuosisadan keskivaiheilla ja loppupuolella mainitaan Turussa kolme kuvanleikkaajaa, mutta heidän toimestaan ei ole tietoa. Aivan erinäistä pienoisveistotaidetta edusti kapteeni

Jaakko Juhana von Bilang

 (Suomessa s. 1739, k. 1803), joka oli saavuttanut harvinaisen taiturimaisuuden norsunluunleikkaajana. Nuorempana palveltuaan Ranskassa muutti hän v. 1770 luutnanttina Ruotsin sotaväkeen, josta erottuansa hän ajoittain näkyy Suomessa asuneen. Hän leikkasi kokonaisia maisemia rakennuksineen, ihmisineen, eläimineen norsunluuhun. ("Neljä vuodenaikaa ja kävely ihanan näköalan edessä", "Paimenen ja karjan lepo", "Muisto Hoglannin voitosta 17 p. heinäk. 1788" y.m.). Alkuteoksista ei ole tietoa, mutta taulujen muisto on ikuistettu vaskipiirrosten kautta. V. 1796 taiteilija näytteli norsunluutaulujansa Tukholmassa ja nimitettiin taideakatemian jäseneksi; vv. 1800 ja 1801 olivat ne näytteillä Turussa. Bilang, joka myöskin on esiintynyt valtiopäivämiehenä sekä valtiollisena ja tieteellisenä kirjailijana, kuoli Helsingissä.

17

17

  Vaskipiirroksiin on nimen jälkeen jollakin itsetunnolla liitetty sanat "natif finnois" (syntynyt suomalainen).

 Aivan Ruotsin vallan viime hetkellä tapaamme erään suomalaisen

Eerik Cainberg'in

 pyrkimässä varsinaiseksi kuvanveistäjäksi, mutta hänen pääteoksensa tähden on hänestä puhuminen vasta seuraavassa luvussa.

3. Maalaustaide.

Se innostus ja taiteellinen toimi, joka katolisuuden viime aikoina oli niin viljalti koristanut kirkkojamme maalauksilla, oli siksi voimakasta laatua, ettei se voinut äkkiä sammua. Uskonpuhdistus vaikutti kyllä sen, ettei kehitystä parempaan tapahtunut – sitä varten olisikin mahtava uudistus ollut tarpeesen – , mutta toiselta puolen ei se kerrassaan traditsioneja katkaissut. Päin vastoin näyttäytyy koko tällä aikakaudella joku muistoperäinen taipumus keskiaikaiseen tapaan peittää kirkkojen seinät ja katot raamatunaiheisilla maalauksilla. Nämä taiteellisesti ala-arvoiset kyhäykset lienevät luultavimmin kotimaista käsialaa. Niissä näet ei enään niinkuin keskiaikaisissa kirkkomaalauksissa ilmaannu perittyä tahi suuriarvoisemman taiteen viljelyksen läheisyydessä saavutettua koulutaitoa, vaan ovat "mestarit" mitä naivisimmalla itseensäluottamuksella ryhtyneet tehtäviin, jotka olisivat olleet omiansa epäilyttämään varsinaista taiteilijaakin.

Merkillisimmät protestanttisen ajan kirkkomaalauksista ja ainoat 1500-luvulta tunnetut löydettiin kesällä 1884

Isossakyrössä

 monenkertaisen kalkituksen ja saviseoksen alta ja paljastettiin syksyllä s.v. Kirkon seinällä nähtäväin kirjoitusten mukaan maalattiin ne v. 1560 ja kätkettiin jälleen kalkkipeitteen alle v. 1666. Maalaukset kiertävät pitkin kaikkia seiniä kolmessa päällekkäin olevassa rivissä, joista ylimmäinen sisältää vanhan testamentin päätapaukset maailman luomisesta lakitaulujen antoon Sinain vuorella, keskimmäinen uuden testamentin historian Maarian ilmestyksestä Kristuksen taivaasen astumiseen ja alimmainen saarnatekstit uuden vuoden päivästä 13: een sunnuntaihin kolminaisuuden jälkeen, siis vuoden kahdeksan ensimäisen kuukauden ajalta: vihdoin oli viimeinen tuomio, josta ainoastaan alin osa on säilynyt, maalattu ylimmäiseksi itä- eli kuoriseinällä. Luultavasti olivat holvitkin maalatut, vaikka siitä on mahdoton tarkempaa lausua, syystä kun ne jo v. 1712 purettiin, ja sijaan tehtiin puinen katto. Aiheiden puolesta eroavat Isonkyrön maalaukset keskiaikaisista ensiksikin siinä, että pyhimykset ihmetarinoineen ovat väistyneet saarnatekstien tieltä, ja toiseksi siinä, että tuosta rikasmuotoisesta, ilomielisestä koristelusta, jolla entiset maalaajat täyttivät kaikki paljaat paikat, ei näy jälkiäkään; kuvaelmat ovat vaan kömpelösti maalatuilla pylväillä toisistaan eroitetut. Tekniikaan katsoen on eroitus vähempi. Nämätkin ovat maalatut al secco eivätkä ole juuri paljon muuta kuin värillä siveltyjä ääripiirustuksia. Henkilökuvien varjostus ja muotoilu on näet hyvin vaillinainen samoin kuin perspektiivin noudatus taustalla. Siinä että maalaukset tavoittelevat todellisuutta pyytäen olla täydellisiä kuvaesityksiä ilmaantuu kumminkin uudenaikainen realistinen harrastus. Mitä sommitteluihin tulee, on niiden ja erään v. 1483 Nürnbergissä painetun raamatun puupiirrosten välillä huomattu olevan melkoisesti yhtäläisyyttä. Huolimatta siitä on maalauksissa paljo itsenäisyyttäkin, ei ainoastaan kokoonpanoon, vaan myöskin ulkonaiseen asuun nähden. Kaupungit, yksityiset rakennukset ja puvut ovat maalaajan vuosisadan omia, jopa muistuttaa henkilöiden ulkonäkökin (esim. Pilatus ja korkean neuvoston jäsenet) Kustaa I: n aikalaisia. Tämä tuottaa esityksille omituisen sävyn, joka saapi anteeksi antamaan kömpelyyden ja luonnottomuuden henkilöiden asennossa, missä toiminta vaatii vilkkaampaa liikuntoa. Eräs historiallinen muistoonpano mainitsee Pohjanmaan provastin Jaakko Sigfridinpoika Geet'in yksinään omilla varoillaan kustantaneen "koko kirkon" maalaukset. Ja toden totta on tämä pappismies, jonka sanotaan olleen varakkaan, komean ja vieraanvaraisen "sekä kuningas Eerik XIV: n hyvässä suosiossa", ruhtinaallisella toimellaan ansainnut sijan Suomen sivistyshistoriassa. Itse maalaaja apumiehineen on sitä vastoin tuntematon, sillä hän näyttää, vaatimattomasti kyllä, unohtaneen kirjoittaa nimensä teostensa ohelle. Ainoat tunnetut. Suomessa työskentelevät taidemaalaajat tältä ajalta ovat

Henrik

 ja

Sigfrid

 maalarit, jotka molemmat suorittivat tilauksia Juhana herttuan hovissa.

Seuraavalta vuosisadalta tunnemme maalauksia

Saloisten, Pyhämaan ja Tornion

 kaupungin puukirkoissa ja

Tenholan

 kivikirkossa, joiden lisäksi vielä voi lukea

Mouhijärven

 entisen puukirkon maalauksellisen koristuksen. Saloisten kirkko, lähellä Raahen kaupunkia, on rakennettu v. 1632 ja maalattu v. 1641. Maalaukset täyttävät kaikki seinät ja tynnyriholvin muotoisen laenkin. Seinillä nähdään jälleen miten kuten täydellinen sarja raamatunesityksiä paratiisista lähtien viimeiseen tuomioon asti ja sitä paitse evankelistat eduskuvineen ja neljät suuret profeetat kuorissa sekä keskellä kattoa pyhä kolminaisuus, lausenauhoilla varustettuja enkeleitä ympärillä. Sommitukset on rohkeasti ja arvelematta liimavärillä suorastaan puulle sivelty nähtävästi huonojen puupiirrosten mukaan, joita maalaajan kouluttamaton muoto- ja väriaisti tuskin on kyennyt jäljittelemään saatikka parantamaan. Kumminkin polveutuvat nämä kyhäykset selvemmin kuin Isonkyrön kuvat keskiaikaisista kirkkomaalauksista. Täällä nimittäin ilmaantuu jälleen kuvaesitysten ohella tuo juur'ikään kaivattu koristelu, jonka pääaiheina ovat lehtiä, kukkia ja hedelmiä kantavat kasviköynnökset, ja tästä maalausten verrattain paraimmasta osasta näkee, että mestari on ainakin koristemaalarin opissa ollut. Kuvien yleisessä järjestelyssäkin on yhtäläisyyttä esim. Lohjan ja Hattulan maalausten kanssa, ja vihdoin tapaa niiden seasta yksityisiä, puhtaasti keskiaikaisia, jopa katolilaisiakin esityksiä. Kolminaisuus on kuvattuna samaan tapaan kuin Lohjalla, ja Maarian ilmestys raakamaisen aistillisesti, lapsi näkyvänä avatussa kohdussa; mutta tätä kummempaa on, että madonna lapsi sylissä ja p. Dorotea ovat, niinkuin katolilaisessa kirkossa ainakin, kuvatut hyvin näkyvälle paik