Noin klo 10 hajosi seura, josta nähdään että tavat 1871 olivat toiset kuin nykyään.
Toisessa osassa seurahuonetta oli "riippumaton" (!) sanomalehdistö viettänyt juhlaa, mutta siitä en tiedä sen enempää. – Siitä juhlasta, josta olen kertonut, sanoi joku, että se oli laatuaan ensimäkien, varsinainen suomalais-isänmaallinen juhla Helsingissä.
Snellman-muistelmia
J. V. Snellmanin koottuihin teoksiin on painettu kahdeksan Vilhelminpäivä-puhetta, ensimäkien v: lta 1873, viimeinen v: lta 1880. Sitä paitsi mainitaan, sanomalehtien mukaan, että ylioppilaat myöskin 1863 ja 1872 kävivät häntä laululla tervehtimässä ja että hän silloinkin lausui heille ystävällisiä sanoja. Kuitenkaan eivät nämä laulutervehdykset Snellmanin luona olleet ainoat. Mikäli muistan olivat ne 1860-luvulla säännölliset, ja v: sta 1868 asti olen merkinnyt olleeni vuosi vuodelta niissä mukanakin. Erittäin olen muistoon pannut, että Snellman Vilhelminpäivänä 1869 lausui julki lujan toivonsa Suomen valoisaan ja onnelliseen tulevaisuuteen. "Tämän toivon", hän sanoi, "perustan siihen vertailuun, jonka olen tilaisuudessa tekemään yliopiston välillä semmoisena kuin se nyt on ja semmoisena kuin se oli muutamia vuosikymmeniä sitten". Ja vahvistaakseen lausettaan hän huomautti miten ylioppilaitten elämä ennen aikaan antoi paljon enemmän syytä vakaviin muistutuksiin ja että nykyään toisin kuin muinoin säädyllisempien elämäntapojen ohella ilmaantuu melkoisessa määrässä vakavampaa harrastusta ja isänmaallista innostusta, joka nuorisossa on hedelmällisen elämäntyön edellytys. – V: lta 1871 minulla on kirjaan pantuna koko puhe, sanasta sanaan, ja myöskin tarkat tiedot itse kunniatervehdyksen menosta.
Ylioppilaita kaikista osakunnista paitsi uusmaalaisesta oli kokoontunut niin paljo, että ne täyttivät Snellmanin talon pihan. Ensin laulettiin Vaasan marssi. Laulun päättyessä Snellman astui ulos portaille, ja oli hänellä samettipäähine harmaitten hapsien peitteenä, sillä ilma oli viileä ja maa oli valkoinen uudesta lumesta. Nuoret tervehtivät vanhusta huutaen: hurraa! ja eläköön! Sitte viritettiin Savolaisen laulu, jonka jälkeen Snellman alkoi puhua, nyt niinkuin tavallisesti muulloinkin ottaen aihetta ajan tapahtumista – tällä kertaa Saksan ja Ranskan sodasta ja sen seurauksista.
"Minä kiitän teitä, että olette tulleet tervehtimään minua. On aina mieluista nähdä ettei kokonaan ole nuorison unohtama. – Tämä päivä on tuonut pienen muiston talvesta (viittaus lumeen!), vaikka käsissä on toiveiden aika, aika jolloin ajatellaan runsaita satoja. Minä toivon, että aika on nuorissakin herättävä virkeitä voimia sekä halua ei ainoastaan elämän nautintoon, vaan myöskin tekemään työtä sen vakavien päämäärien hyväksi. On toiveiden aika ei ainoastaan meille, maallemme, vaan laajemmillekin piireille, koko maailmalle. – Minä toivon, ettei yliopiston nuorisoon ole tunkenut se veltto oppi ('den slappa lära'), jota päivälehdet saarnaavat, nimittäin että valtiot ja historia ovat olemassa yksilöä varten taikka, niinkuin koreammin sanotaan, sitä varten että yksilö saisi kehittää voimiaan ja lahjojaan ja tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. – Historia ei sitä opeta. Valtio ja historia eivät ole olemassa yksilöä varten, vaan päinvastoin yksilö niitä varten. Kansakuntien elämä se on, jolla on merkitystä ihmiskunnalle, ja niille tulee yksilön uhrata henkensä ja omaisuutensa. Vastoin sitä oppia että kansakuntien on enentäminen varallisuuttaan, näemme toisen saavuttavan tunnustusta, toisen, joka lausuu: 'me heitämme pois henkemme ja tavaramme, kun kysymys on korkeammasta'. Kansakunnat pelkäävät sotaa, ja todella onkin surullista kun henkiä, omaisuutta joukottain hävitetään; mutta sotien kautta kansakunnat voimistuvat korkeita harrastuksia varten. Me opimme ajaltamme senkin, että anarkia tuottaa turmiota; velvollisuus se on ja varsinkin velvollisuus korkeimmassa potenssissaan, velvollisuus valtiota ja isänmaata kohtaan, sekä sen ankara täyttäminen, joka valtiolle mahtia antaa. – Me huomaamme, että kansakuntien elämisenoikeus saavuttaa yhä enemmän tunnustusta, ja se on suuri lohdutus pienille kansakunnille – nykyään on paljon helpompi kuin ennen tehdä työtä niiden hyväksi. Toivokaamme että tämä tunnustus kasvamistaan kasvaa, joten sen kautta uskomme kansamme tulevaisuuteen vahvistuisi ja niinikään lisääntyisi kykymme tehdä työtä sen hyväksi ja, jos niin vaaditaan, sille uhrata henkemme ja omaisuutemme. Hetki ei ole sopiva että minä enemmän syventyisin tähän aineeseen. – Minä kiitän teitä."
Puheeseen vastattiin kolmikertaisella eläköönhuudolla, jonka jälkeen vielä laulettiin Suomen laulu sekä, mennessä, Porilaisten marssi.
*****
Olen jo ennen maininnut Snellmanilla olleen tapana Vilhelminpäivinä ystävilleen ja tuttavilleen, jotka silloin kävivät hänen luonaan, kertoa menneistä ajoista. Minulla oli onni useamman kerran olla saapuvilla ukon ladellessa muistelmiaan pitkän ja kokemusrikkaan elämänsä taipaleelta, mutta valitettavasti minä enimmäkseen laiminlöin panna hänen jutelmansa paperille, ja vuosikymmenien kuluessa ne ovat joko kokonaan muistista hävinneet taikka ainakin menettäneet sen selvyyden, ne tarkat raja- ja yksityispiirteet, joissa muistelmien arvo oli. Eräänä semmoisena päivänä Snellman esim. kertoi rahanmuutoksen aikaansaamisen vaikeuksista, kuinka hän sen asian ratkaisun tähden matkusti Pietariin ja pääsi keisarin puheille, kuinka korkea hallitsija olennoltaan ja käytökseltään oli ollut luonnollinen ja yksinkertaisen inhimillinen ja kuinka erinomaisen ystävällisesti hän oli puhutellut häntä; mutta myöskin kuinka koko kysymys Suomen omasta rahasta oli ollut mennä myttyyn, kun keisari selitti, että hän – venäläistensä tähden – ei mitenkään voinut suostua siihen, että Suomen markka, niinkuin ajateltu oli, tehtiin Ranskan frangin kokoiseksi, kuinka Snellman silloin epätoivoisena oli palannut hotelliinsa ja kuinka hän siellä yön aikana (jolloin hänessä uudet aatteet syntyivät – katso alempana!) keksi pelastavan keinon, nimittäin että markka oli suuruudeltaan oleva tasan neljäs osa hopearuplaa. Kun tämä ehdotus oli keisarille esitetty, hän oli kohta ollut valmis hyväksymään sen – ja niin Suomi sai oman rahansa. Tätä kertomuksen pääkohtaa en ole unohtanut, mutta kaikesta siitä, mitä hän samassa yhteydessä jutteli, en muista muuta kuin sen pikku piirteen, että Snellman sanoi Pietarissa aamusin juoneensa pullon seltterivettä, joka hänestä oli tuntunut niin virkistävältä, että hän mielellään olisi sen pysyväksi tavakseen ottanut, jollei se aikaa myöten olisi tullut – kalliiksi.
Toisen kerran, kun yksin olin hänen luonaan, Snellman ainakin pari tuntia jutteli toimistaan ja puuhistaan, senaattorina ollessaan, nälkävuosina 1867 – 68. Se oli elokuulla 1875, jolloin minä, August Hagmanin kylpiessä Naantalissa, yksin hoidin Morgonbladetia. Eräänä iltapäivänä minulla oli jotakin kysyttävää Snellmanilta ja menin sentähden hänen kotiinsa. Nähtävästi ukko silloin erityisesti kaipasi seuraa, sillä kun minä, saatuani pyytämäni tiedon, aioin lähteä, niin hän ei mitenkään minua päästänyt. Hän asetti minut istumaan pihanpuoleiseen, kasvien koristamaan eteiseen, jossa oli raittiimpi ilma kuin sisällä, tilasi sinne kahvia ja tarjoten ja itsekin joskus sytyttäen paperossin tavallisesti käyttämäänsä erittäin pientä lajia hän laajasti ja seikkaperäisesti puhui mainitusta kansamme kärsimyksen ajasta. Mikä se oli, joka sai Snellmanin juuri siihen aineeseen ryhtymään, sen olen kumminkin unohtanut samoin kuin enimmän osan yksityispiirteitä. Muistan vain että hän nimeltä mainitsi useita pohjalaisia liikemiehiä, joiden harrasta avunantoa hän kiitti, ja toisia, jotka huonosti olivat tyydyttäneet hänen toivomuksiaan ja luottamustaan, että hän esitti mielipiteensä silloisista ja myöhemmistäkin yrityksistä kotiteollisuuden elvyttämiseksi, valittaen että meillä niin vähän harrastettiin sitä että teollisuustuotteet olisivat ulkomaalaisille ostajille otollisia, tyydyttäisivät heidän vaatimuksiaan ja tapojaan – niin esim. tulisi opettaa kansannaisia kutomaan semmoisia pehmeitä, huokoisia käsiliinoja, joita ulkomailla hotelleissakin käytetään – ja vihdoin että hän yksinkertaisen avonaisesti kuvasi mitä sieluntuskia hän oli kokenut saadessaan yhä uusia jobinposteja nälkäseuduilta ja yhä uudestaan levottomasti kysyessään itseltään, oliko hän tehnyt mitä mahdollista oli vai oliko vielä jotain tehtävissä? Vieläkin hänen äänensä värähteli liikutuksesta kertoessaan, kuinka hän hallaöinä ei saanut unta silmiinsä, vaan tavantakaa nousi ylös katsoakseen kuinka alhaalle lämpömittari oli laskenut. – Näistä seikoista Snellman kyllä itsekin on jättänyt tietoja jälkeensä, mutta kumminkin kadun haikeasti, etten aikoinaan tehnyt muistoonpanoja siitä mitä olin kuullut, sillä ainahan suullisessa kertomuksessa esiintyy piirteitä, jotka ovat kirjoitettua esitystä eloisampia.
*****
Ainoastaan yhden kerran tulin tehneeksi jotakuinkin tarkat muistoonpanot siitä mitä Snellman hyvällä juttelutuulella ollessaan kertoi, ja onneksi hän silloin enimmäkseen tarinoi nuoruudestaan, esittäen kuvaavia piirteitä, jotka arvatenkin olisivat iäksi kadonneet, jolleivät silloin olisi joutuneet talteen. Nykyään ovat useimmat näistä piirteistä jo tunnetut niille, jotka ovat lukeneet Th. Reinin kirjoittaman J. V. Snellmanin elämäkerran, sillä tietenkään en voinut olla antamatta hänen käyttää muistoonpanojani, mutta luulen kuitenkin että ne alkuperäisessäkin muodossaan vielä ovat omansa viehättämään lukijoita.
J. V. Snellmanin lähinnä vanhin poika (viime vuonna esittelijäsihteerinä kuollut) Juhana Ludvig oli 15 p. joulukuuta 1879, suoritettuansa lakitiedetten kandidaattitutkinnon, kutsunut muutamia ystäviä yhdessä kanssaan viettämään päivää. Hän otti meidät vastaan kodissaan isänsä luona, ja vanhus itse ollen hyvissä voimissa ja mitä parhaimmalla tuulella viihtyi nähtävästi meidän nuorempien seurassa. Vanhojen tapaan Snellman nytkin ilmeisellä nautinnolla jutteli muinoisista ajoista eikä suinkaan meidän, kuulijain, nautinto ollut vähempi, sillä paitsi itsestään hän kertoi muistakin merkillisistä henkilöistä. Tässä seuraavat muistoonpanoni.
Snellman oli mukana sekä Oulun että Turun palossa. Oulu paloi nimittäin yöllä toukokuun 23: tta päivää vastaan 1822, niin että ainoastaan 30 tai 40 taloa Limingan tullin puolella jäi vahingoittumatta. Turun palon aikana hän koko yön teki työtä pelastaen irtonaista tavaraa eri taloista.6 Ensin hän tuli professori Fredrik Bergbomin taloon, ja oli hänellä silloin se erikoinen onni, että sai hevosen käytettäväkseen. Palon tähden oli näet joukko maalaisia hevosineen saapunut kaupunkiin tarjotakseen apuansa runsasta maksua vastaan. Kun Snellman kantaen pelastettua tavaraa tuli tullin ulkopuolelle, hän tapasi siellä yhden näitä talonpoikia. Mies oli niin juovuksissa, että hän makasi maantienojassa eikä, pitäen kiinni ohjaksista, voinut muuta kuin lakkaamatta toistaa: ptruu, ptruu, ptruu! Snellman virkkoi silloin: "annappas, niin autan sinua", otti ohjakset mieheltä ja istui rattaille. Mies huusi, ettei saa viedä hänen hevostaan mutta Snellman rauhotti häntä ja lupasi maksaa hänelle. Tätä hevosta hän sitten käytti pelastustyössään. Joka kerran kun hän tuli ajaen ulos kaupungista, hän näki miehen samassa paikassa ojassa, ja aina tämä huutaen varotti häntä ajamasta liian kovaa hänen hevosellaan. Muutoin Snellman sanoi, ettei hän voinut kertoa mitään lähempää itse palosta, sillä koko hänen huomionsa oli ollut kiintynyt pelastustyöhön.7
Turun palon jälkeen Snellman asui Paraisissa, missä samaan aikaan
Runebergkin ja (sittemmin Viipurin hovioikeudenneuvos) Kaarle
Löfgren8 oleskelivat. Runeberg sepitti silloin Hirvenhiihtäjiä, jonka runoelman hän kuitenkin jo Saarijärvellä oli pannut alulle.
Löfgrenin kanssa Snellman usein oli seurustellut, tuttavia kun olivat
Oulun koulusta, vaikka Löfgren oli vuotta ennen koulusta päässyt.
Samasta Löfgrenistä Snellman kertoi seuraavan kaskun. Saatuansa repposet teologian tutkinnossa hän oli antautunut lakitieteen alalle. Kerran hän löi vetoa Snellmanin kanssa, että tämä ei saisi häntä kiinni ainoastakaan pykälästä 1734 vuoden lakikirjassa. Snellman oli silloin eri tavoin koetellut hänen tietojaan, mutta Löfgren näytti osaavansa ulkoa jok'ikisen pykälän, jota paitsi hän tiesi osottaa missä kohden kirjan sivua kukin lakimääräys oli tavattavissa, niin että Snellmanin täytyi myöntää menettäneensä vedon.
Turun ylioppilaselämästä Snellman kertoi seuraavaa. – Yleisenä tapana oli ollut että ylioppilaat nousivat klo 4 aamulla, jonka jälkeen matami klo 5:n, viimeistään klo 6:n aikana toi kahvia. Levolle mentiin tavallisesti klo 10, mutta joskus myöhemminkin. Eri keinoja käytettiin, jotta herättäisiin klo 4. Toinen sitoi toisen jalkansa kiinni sängynpäätyyn, niin että heräsi, kun aamupuolella alkoi potkia. Toinen taas menetteli näin: hän ripusti kuriiri- eli aisakellon (jommoisia ylioppilaat yleisesti käyttivät matkustaessaan kodista Turkuun ja takaisin) nuoraan, johon liittyi semmoinen laitos, että kun kellon tuntiviisari (minuuttiviisari oli otettu pois) tuli 4:n kohdalle, se työnsi tieltään puikon, mikä vuorostaan koski nuoraan, niin että aisakello putosi lattiaan ja herätti nukkujan. Vielä toiset pinosivat esineitä pöydälle sillä tavoin, että ne samantapaisen laitoksen kautta klo 4:n lyönnillä romahtivat lattialle. – Nimipäivien vietto oli tapana. Päivän sankari vastaanotti vieraita aamupäivällä, ja oli hänellä niitä varten esille pantuna jotakin syötävää, varsinkin jotakin suolaista, sekä viinaa ja olutta. Illalla sitä vastoin ei kekkereitä ollut. Kun käytiin, ravintoloissa, tapahtui se tavan mukaan joukossa, ja silloin tilattiin yhteinen n.s. "trebankobål" (kolmenpankonmaljakko) punssia.
Ylioppilaselämässä oli puuro-illoilla erityinen merkityksensä. Turussa oli kaksi puuropaikkaa, toinen erään rouva Lindströmin pitämä, toinen oli tunnettu nimeltä "puurokellari". Kaksi kertaa viikossa tarjottiin puuroa – viikon muina iltoina tyytyi moni kuivaan ruokaan, syöden leipää (ilman voita), retikkaa, suolaa ja maitoa. Puuro-iltoina saatiin vähäistä maksua vastaan syödä lihamuhennosta sekä puuroa, ei annoksittain, vaan niin paljon kuin jaksettiin. Kysyntä oli niin vahva, että niiden, jotka tulivat myöhemmin, täytyi odottaa, ja usein oli porstua täynnä odottavia, jopa niitä seisoskeli kadullakin. Ylioppilaat olivat iloisia ja hyvällä tuulella, kun huokeasta hinnasta saivat syödä itsensä kylläisiksi. Helsingissäkin oli joku aika eteenpäin semmoisia puurotätejä. Eräs sellainen oli esim. rouva Kirsten. Hänellä oli yksi tytär, sievä tyttö, jonka myöhemmin amiraali ja luotsipäällikkö Eriksson nai. Ne mainitaan Castrénin kertomuksissa hänen Sipirianmatkastaan. Castrén tapasi Erikssonin vaimonsa ja anoppimuorinsa kanssa matkalla Sipiriaan.
Snellman oli ensiksi aikonut ruveta teologiksi ja harjotti puoli viidettä vuotta jumaluusopillisia opinnoita. Vasta sen jälkeen hän muutti uraa ja alkoi lukea maallista ("profan") kreikkaa, ryhtyen Buttmaniin. Kun Snellman ensi kerran yliopiston muuton jälkeen tuli Helsinkiin, piti hän asuntoa Runebergin luona, joka oli vuokrannut yhden porstuakamarin Robertinkadun varrella. [Fredr.] Cygnaeus, "joka aina on ollut 'grandseigneur'", oli samassa rakennuksessa vuokrannut yhden salin. "Sali ei ollut isompi kuin tämä kamari", Snellman sanoi, "mutta sitä sanottiin saliksi". Hän oli kuitenkin laiminlyönyt hankkia saliinsa ainoatakaan huonekalua. Siellä täällä lattialla, pitkin seiniä oli kirjoja pitkässä rivissä. Hän oli tilannut itselleen maitoa ja säännöllisesti tuotiinkin sinne joka aamu astia maitoa, vaikka Cygnaeus asui Jumala ties missä – sillä emme me nähneet häntä pariin kuukauteen.9 Runeberg oli sangen huonosti varustettu muun muassa sänkyvaatteilla, ja sänky oli niin ahdas, ettemme voineet siinä yhdessä maata. Sentähden vaatteet joka yöksi nostettiin sängystä lattialle, ja siinä sitten maattiin kylki kyljessä. Klo 8 aamulla tuli oppilaita Runebergin luokse, ja silloin täytyi minun mennä ulos Cygnaeuksen saliin. Aamusin oli eräällä tytöllä tapana käydä meillä myymässä nisuleipää. Minä ostin tavallisesti muutamia korppuja ja pullia, ja kun Runeberg tuntien väliaikoina pistäysi saliin, saatoin minä tarjota hänelle pullia ja Cygnaeuksen maitoa! – Runeberg sepitti tällä ajalla monta runoaan; erittäin muistan runon Lohtu (Tröst), jonka käsikirjoituksen minä vielä omistan. Hänen käsikirjoituksensa olivat siistiä ja ilman korjauksia. Hänen tapansa oli näet kauan ajatuksissaan kehittää ja täydentää runoa, niin että joka sana oli valmis, kun hän otti kynän käteensä. Saattoi aina tietää, milloin hän mietti jotakin runoa; hänellä oli nimittäin tapana pitää oikean käden peukaloa etusormen päällä ja painaa peukaloa alakuvan oikeaa puolta vasten. Käsi semmoisessa asennossa hän käveli edestakaisin, ollen itse harvasanainen, kuitenkaan välttämättä seuraa vaan mielellään kuullen toisten puhelevan. Hän ikäänkuin pureskeli alaleukaa ja mietiskeli. Joskus hän sellaisissa tilaisuuksissa myöskin istui, nojaten leukaansa molempiin käsiinsä.
Tätä menettelyä, nimittäin runon valmistelua ajatuksissaan, Snellman luuli Runebergin aina noudattaneen. Kun Snellman meni suorittamaan progradukirjoitustaan, Runeberg oli hänelle sanonut, että hänen tuli olla sanaakaan kirjoittamatta, ennenkuin se oli hänellä selvänä ajatuksessa, vasta silloin saattoi varmasti tietää miltä se kuuluisi. Että Runebergillä sentään oli tapana uudestaankin kirjoittaa runojaan, Snellman tiesi esim. siitä, että hän ainakin oli uudestaan kirjoittanut Hirvenhiihtäjät. Alkuaan runoelmassa ei ollut mitään rakkausjuttua, ei mitään tyttöä. Silloin Snellman oli sanonut, ettei se käynyt päinsä, että yleisö välttämättömästi vaatii rakkautta, jonka johdosta Runeberg myöskin runoili siihen sen rakkausjutun, joka nyt runoelmassa tavataan.
Kujeellinen Nervander ärsytteli usein Runebergia. Muun muassa hänellä oli tapana sanoa, että Runeberg nimi oli ruma, ja hän kehotti häntä ottamaan nimen Lingonblad. Juhlallisella äänellä hän lausui: "Johan Ludvig Lingonblad, se vasta joltakin soisi!" Siitä pilasta Runeberg ei pitänyt. Sitä vastoin hän ei suuttunut Nervanderiin, vaikka tämä, kesken kun Runeberg, istuen leuka käsien nojassa ja painaen peukalolla alahuultaan, ajatuksissaan kypsytti runoa, etusormellaan kosketteli Runebergin jotenkin kärkevää nenää ja sanoi, että se kaipasi terottamista ("behöfde slipas").
Näin oli ensin. Sittemmin perustettiin n.s. lauantaiseura, johon kuuluivat Runeberg, Nervander, Lille, J. J. Nordström, Lindfors y.m. Onneksi fosforistinen liike Ruotsissa ei vielä ollut ohi mennyt. Atterbom, Geijer, Tegnér olivat vielä uusia. Fosforistein kautta saksalainen kirjallisuus tuotiin Ruotsiin ja myöskin Suomeen. Bruzelius Upsalassa kustansi painoksen saksalaisia klassikoita. Se oli rumasti painettu karkealle paperille, mutta sen kautta Goethe, Schiller y.m. tulivat täällä ensin luetuiksi ja tunnetuiksi. Lauantaiseuran tarkotus oli laadultaan kirjallinen. Kukin antoi lisänsä yhteiseen kassaan, ja rahoilla ostettiin kirjallisuutta, nimittäin ruotsalaista, sekä alkuperäistä että käännöksiä. Muunkieliset kirjat olivat meille liian kalliita. Joka uusi osa Bruzeliuksen saksalaisia klassikoita hankittiin kohta. Lauantai-kokouksistamme sai kukin ottaa mukaansa kaksi kirjaa tai useammankin, jos varaa oli. Kahden viikon päästä laina oli tuotava takaisin. Lukukauden lopussa kirjat jaettiin niin moneen ryhmään, kuin yhdistyksessä oli jäseniä, ja arvanheitolla ratkaistiin sitte, mitkä kirjat kukin sai omaisuudekseen. Tällä tavoin yhteinen kirjastomme aina hävisi, mutta seuraavana lukukautena aloimme uudestaan. Siten me vähäpätöisestä maksusta saimme lukea melkoisen paljon kirjallisuutta. Tässä kirjallisessa ilmapiirissä ylioppilasaikamme kului. —
Enempää ei Snellman sinä iltana jutellut nuoruuden ajoistaan; mutta olen samasta tilaisuudesta merkinnyt muistoon vähän muutakin huomattavaa.
Niin tuli puheeksi silloinen suuriruhtinaamme, ja Snellman julkilausui syvimmän kunnioituksensa keisari Aleksanteri II: ta kohtaan. Hän piti varmana, että Aleksanteri II kerran oli saava sijansa historian etevimpien hallitsijani rivissä. Niin hänen jalon mielenlaatunsa tähden ja sen tähden mitä hän oli suurta kansalleen tehnyt. Ei ole koskaan kuultu, että hän olisi kiivastunut, että hän vihasta olisi ketään rangaissut taikka ylipäätään vaatinut kellekään rangaistusta. Keisarin elämäntavoista Snellman oli Pietarissa kuullut, että hän päivällisaterian jälkeen tavallisesti vietti puolitoista taikka pari tuntia perheensä kesken, mutta sitten noin klo 8 meni omiin huoneisiinsa, missä teki työtä klo 2: een yöllä. Kaikkia tärkeitä kysymyksiä koskevat asiakirjat odottivat häntä siellä, ja että hän todella tarkoin luki ne, voitiin nähdä niistä reunamuistutuksista, jotka hän lukiessaan teki. Erityistä painoa keisari muun muassa pani semmoisiin suomalaisiin kysymyksiin, jotka tavalla tai toisella koskivat venäläisiä oloja. Snellmanin vakaumus oli, että hän tässä kohden etupäässä piti silmällä Suomen etua. Yhden esimerkin hän saattoi omasta kokemuksestaan mainita. Kun Pietarin – Riihimäen rautatie oli rakennettava, minä vaadin, Snellman sanoi, ehdottomasti, että tie kustannusten vähentämiseksi oli tehtävä kapearaiteiseksi. Kun ehdotus keisarille esitettiin, hän lausui: jos suomalainen rautatie tulee kapearaiteiseksi, niin että venäläinen liikkuva kalusto ei välittömästi voi sillä kulkea, niin Venäjällä nousee semmoinen myrsky Suomea vastaan, etten minä voi suomalaisia suojella, sentähden on tie rakennettava samanlaiseksi kuin venäläiset. "Suomalaiset", Snellman päätti, "eivät tiedä mikä mies heillä on tässä keisarissa!" —
Tuli myöskin puheeksi kirjailijan tai yleensä henkisen työntekijän työ ja työtapa. Silloin Snellman kertoi itsestään, että hän teki työtä öisin, ja hän oli ottanut sen tavakseen päätettyänsä yliopiston läksyluvut. Hän mainitsi huomanneensa, että aatteita ja uusia ajatuksia esiintyy runsaammin yöllisessä työssä, koska näet mielikuvitus on vilkkaampi ruumiin väsyneenä ollessa ja hiljaisuuden vallitessa kaikkialla ympärillä. Kumminkin täytyy päivällä, jolloin mietiskely on voimakkaampi, tarkastaa yöllä tehtyä työtä. Ainakin hänen oli usein mahdotonta päivällä keksiä uusia aatteita; jollei hän yöllä tehnyt muistoonpanoja ja muistutuksia, miten työ oli suoritettava, niin siitä ei päivällä mitään tullut. —
*****
Niinkuin tietty Snellman 1870-luvulla ja vielä siihen aikaan, jolta nämä muistoonpanot ovat, usein kirjoitti Morgonbladetiin. Sentähden minä, jatkoksi siihen mitä hän oli puhunut tavastaan tehdä työtä yöllä, olen muistoonpanoihini lisännyt seuraavan piirteen: Kuvaavana ukolle merkittäköön, miten hän nykyään ylläpitää yhteyttä kirjapainon kanssa. Syystä että hänen talonsa portti suljetaan klo 9 ja korjausvedosten tuoja sentähden ei voi päästä sisään, Snellman on käskenyt pojan koputtamalla kadunpuoliseen seinään ilmottaa tulonsa. Kuultuaan koputuksen Snellman avaa akkunan yläpuolessa saranoilla olevan ruudun ja laskee siitä alas pojalle nuoraan kiinnitetyn paperipussin. Kun poika on pistänyt vedoksen siihen, vedetään se jälleen ylös ja sisään. Eräänä iltana, kun pussi näin laskeutui alas ja jälleen nousi, kuului kadulta äänekäs: "hallåå!" huuto. Korrehtuurin tuoja oli ottanut mukaansa joukon tovereita, iloisia poikaviikareita, katsomaan uutta kuljetusneuvoa, ja nämä ilmaisivat tuolla huudolla tyytyväisyytensä keksintöön. – Eräänä iltana August Hagman, joka ei mitään tiennyt Snellmanin menettelystä, kehotti poikaa hyvissä ajoissa viemään korjausvedoksen perille, sillä muuten senaattori toruisi häntä. Poika oli silloin arvellut, että vaara ei ollut kovinkaan suuri, koska hän seisoi kadulla ja senaattori oli sisällä huoneessaan! —
*****
Niinä hetkinä ja yleensä siihen aikaan, jolloin Snellman näin nuoremmille jutteli elämästään, hänessä ei paljon nähty siitä ankaruudesta ja jäykkyydestä joka kuului hänen luonteeseensa ja jonka moni kuvittelee olleen hänen olentonsa pääpiirteen hänen varsinaisina taisteluaikoinaan. Saattaa ehkä väittää, että niissä kahdessa rintakuvassa, Sjöstrandin ja Takasen, jotka hänestä on muovailtu, havainnollisena esiintyy se erotus, joka Snellmanissa oli huomattavana hänen myöhempänä miehuutensa ja ukko-ikänsä päivinä. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat tai olivat minua noin kymmenkunta vuotta vanhempia ja jotka paremmin tunsivat Snellmanin 1850- ja 1860-luvuilta, sanovan Sjöstrandin kuvaa näköisemmäksi; minusta taasen Takasen kuva on niin kuvatun näköinen kuin mahdollista on, mutta tietysti ukon näköinen. Kun kuva 1879 v: n alkupuolella muovailtiin ja oli melkein valmiina, sain minä kutsun tulla teosta katsomaan ja arvostelemaan. Työ oli tehty Snellmanin kadunpuoleisessa kamarissa, ja minun sitä katsellessani ukko istui mukavassa nojatuolissa, puettuna lämpimään, vaalean harmajaan kamari- tai yönuttuun (Schlafrock), jossa hän on kuvattukin. Kasvojenilme oli herttaisen ystävällinen ja hymyilevä – jommoinen hän ylipäätään aina oli iloisen, puheiltaan naivin kuvanveistäjän seurassa. Minä vertasin piirre piirteeltä kuvaa ja Snellmania eikä minulla ollut mitään mainittavaa muistutettavana. Näin ollen olen aina puolustanut Takasen kuvan näköisyyttä niitä vastaan, jotka ovat enemmän kiittäneet Sjöstrandin kuvaa. Että kumpaakin voidaan kiittää, johtunee ylempänä mainitusta syystä.
Naukujaiset 1871
Levottomampia viikkoja kuin ne, jotka seurasivat prof. Nordqvistille keväällä 1871 pidettyjä naukujaisia, on yliopistomme harvoin kokenut. Kun tässä otan niistä kertoakseni, jätän tahallani viralliset lähteet käyttämättä, sillä luulen omilla, päivä päivältä tekemilläni muistoonpanoilla olevan erityisen arvonsa. Virallisilla asiapapereilla on näet oma leimansa, joka ei lainkaan aina välittömästi kuvaa todellisuutta.
Mainittuna keväänä oli maassamme toimeenpantu rahakeräyksiä muistopatsaan pystyttämistä varten 1808 – 09 vuosien sodan sankarin C. W. Malmin haudalle Joroisten kirkkomaalle. Kun tämä puuha sanomalehtien kautta oli tullut julkisuuteen, ei kauan kulunut ennenkuin, tietenkin kenraalikuvernöörin, kreivi Adlerbergin, käskystä, keräykset kiellettiin ja ne rahat, jotka jo olivat tulleet yrityksen johtajan, tuomari N. H. B. Grotenfeltin, haltuun Joroisissa, Kuopion kuvernöörin toimesta otettiin takavarikkoon. Helsingissä oli aijottu tarkotusta varten pitää iltahuvit ylioppilastalolla, mutta tuumasta oli luovuttava, eikä sensuuri enää sallinut koko asiasta sanaakaan julkisesti hiiskuttavan. Mielipaha tästä ahdasmielisestä rettelöimisestä oli yleinen ja suuri, mutta reunoilleen ja ylikin se nousi, kun lauantaina 8 p. huhtik. ruotsalaisessa virallisessa lehdessä saatiin lukea kirjoitus, missä keräysten kieltoa puolustettiin, toisia sanomalehtiä soimattiin ja halveksien puhuttiin 1808 – 09 vuosien sodan sankarien muiston kunnioittamisesta. Vapaat sanomalehdet yrittivät vastaamaan, mutta sensuuri oli taipumaton ankaruudessaan. Suu kiinni! oli sen tunnuslause. Virallisen lehden kansallistuntoa loukkaava kirjoitus siis enensi kiihkoa ja katkeruutta sen sijasta että se olisi mieliä rauhottanut niinkuin arvatenkin tarkotus oli ollut, ja ylioppilaissa suuttumus kääntyi venäjän kielen professoria A. F. Nordqvistia vastaan, joka silloin oli virallisen lehden päätoimittaja. Totta kyllä ei häntä luultu kirjoituksen sepittäjäksi – siksi arvattiin joko Adlerbergia itseä taikka paroni Kasimir von Kothenia taikka senaattori H. S. Antellia – ; mutta kuitenkin pidettiin Nordqvistia syypäänä. Koska hän näet oli hyvästä maksusta ruvennut lehden toimittajaksi, tuli hänen ensikädessä vastata sen sisällyksestä. Niin ylioppilaat tuumivat, ja he alkoivat – enimmäkseen nuorimpia kaikista osakunnista – pitää kokouksia, missä neuvottelivat mielenosotuksen toimeenpanemisesta Nordqvistia vastaan. Viimeinen kokous oli Kaisaniemessä lauantaina 15 p. huhtikuuta klo 4 i.p., ja siinä päätettiin samana iltana klo 10 toimittaa suuret "kissannaukujaiset" vihatun professorin asunnon edustalla. Oli samassa kokouksessa toistakki menettelyä ehdotettu, että nimittäin valmistettaisiin Nordqvistille häpäisevä kujanjuoksu, siten että ylioppilaat asettuisivat kahteen riviin hänen luentosalinsa ovelta Frenckellin (s.o. Edlundin) kulmaan ja pakottaisivat hänen käymään ilkkuvien rivien välitse. Tämä ehdotus kuitenkin hyljättiin, syystä että heijattiin poliisin hajottavan rivit.
Samana iltana oli yliopiston juhlasalissa mainion viulunsoittajan Ferdinand Laubin konsertti. Siellä oli tavattoman vähän ylioppilaita ja ne, jotka olivat sinne tulleet, näyttivät levottomilta ikäänkuin olisivat katuneet ostaneensa lipun. Yleisön kesken huhu levisi toisista, myöhemmin tapahtuvista soittajaisista, ja kun konsertti päättyi klo 9.45, lähti melkoinen joukko uteliaita kävelemään Itäiselle Henrikinkadulle päin, jonka varrella Nordqvist asui kauppias Nymanin talon kolmannessa kerroksessa (keskellä sitä taloriviä, joka ulottuu Aleksanterinkadulta Pohj. Esplanaadinkadulle). Sittemmin kuultiin että puoli tuntia ennen naukujaisia oli lähellä asuville perheille ilmotettu, minkälainen serenaadi oli tulossa, mutta että heillä ei ollut mitään peljättävänä. Muun muassa oli naapuritalossa asuvalle Fredr. Cygnaeuksellekin viety sana, ja hän oli nauraen virkkanut: "Sjung bara, gärna för mig!" (laulakaa vain, kernaasti minun puolestani). —
Ylioppilaat, jotka olivat päättäneet toimeenpanna mielenosotuksen, kokoontuivat oopperakellariin ja täsmälleen klo 10 he noin 100-200 miehen joukossa tulivat It. Henrikinkadulle ja pysähtyivät Nordqvistin asunnon kohdalle. Samassa tulvasi muutakin kansaa heidän ympärilleen kadulle ja vastaavaan osaan esplanaadia. Ymmärrettävästi moni ei tiennyt mistä oli kysymys, mutta toiset olivat asiasta kylläkin selvillä; varmaa on että melkoinen paljous tätä nimetöntä yleisöä otti osaa hälinään. Kun täten katu ja esplanaadi hiljaa olivat täyttyneet, konsertti alkoi! Ensin kuului yksityisiä huutoja ja seuraavana hetkenä rämähti ilmoille niin helvetillinen kirkuna ja melu, että selkäpiitä karmi. Aisakelloja, kastrullinkansia, lehmänkelloja, torvia, pillejä, ja ties mitä soittokoneita yhtyi synnyttämään mitä hirveintä, kauheinta ääntä. Räminä ja kolina jatkui yhtämittaisesti, mutta aina väliin kuultiin korvia viiltävää kiljuntaa ja pitkiä teräviä vihellyksiä. Huomattiin metelissä jonkunlaista aaltoilemista, se kun oli milloin kovempaa, milloin laimeampaa, mutta loppua ei tahtonut tulla. Naukujaiset kestivät lähes kokonaisen tunnin! – Entäs järjestyksen valvojat, missä ne olivat? Oli siellä poliiseja, mutta ne vain hiipivät naukujain ympärillä mitään tekemättä – joko sentähden että olivat liian harvalukuiset taikka että heitä oli kielletty sekaantumasta asiaan. Ei siis mikään muu kuin väsymys määrännyt, milloin oli aika lopettaa. Mielin määrin meluttuaan ylioppilaat alkoivat vetäytyä pois, ja jos kaikki silloin olisivat seuranneet pääjoukkoa, olisi asia päättynyt verraten hyvin; mutta niinkuin tavallista sentapaisissa tilaisuuksissa tapahtui nytkin sellaista, joka oli ohjelman ulkopuolella. Eräät päihtyneet ylioppilaat ja kuka ties mitä nimettömiä heidän perässään kääntyivät näet takaisin ja alkoivat heittää lumipalloja, 10-pennin lantteja ja joitakuita kiviäkin Nordqvistin akkunoihin, niin että toinen ruutu toisen perästä helähtäen särkyi. Vasta tämän jälkinäytöksen jälkeen palasi rauha Henrikinkaduille ja esplanaadiin.