"'Niin, niin!'
"'Tai nopsajalkaisesta orhista?'
"'Niin, niin. Alottakaaham vain!'
"Olimme kulkeneet ikkunan ohi, eikä kynttilää näkynyt. Istuuduin sanelemaan hänelle nopsajalkaisesta orhista.
"Kenties ette tunne Koraanianne aivan hyvin, monsieur? Mutta minäpä osasin sen silloin ulkoa, kuten osaan vielä nytkin. Käsittelytapa on hiukan tuskastuttavaa, jos miehellä on kiire. Mutta saattaisiko muuta odottaakaan? Itämaalaisilla ei ole koskaan hoppua, ja se kirjotettiin heitä varten. Toistin sen sana sanalta sellaisella arvokkuudella ja juhlallisuudella kuin pyhä kirja vaatii, ja nuori englantilainen vääntelehti ja vaikeroitsi.
"'Kun ratsut, kolmella jalalla seisoen ja neljännen jalan syrjällä maata hipoen, tuotiin illalla hänen eteensä, niin hän sanoi: 'Minä olen rakastanut maallisen hyvän rakkautta yläpuolella korkeuksien asiain muiston, ja olen tuhlannut aikani noiden hevosten silmäilemiseen. Tuokaa hevoset minulle takaisin. Ja kun ne oli takaisin tuotu, niin alkoi hän leikata pois niitten jalkoja ja – '
"Siinä silmänräpäyksessä englantilainen syöksähti kimppuuni. Jumalani, vähänpä muistan seuraavista minuuteista! Hän oli nyrkkitaistelija, tämä miehen ketku. Hän oli saanut harjaannusta iskemisessä. Yritin saada häntä käsistä kiinni. Mäiskis, mäiskis, läiskähteli nenälleni ja silmäkulmalleni. Painoin pääni alas ja puskin häntä sillä. Muksis, hän mojautti altapäin. Mutta olipa minussa moisen vastus. Heittäydyin hänen päällensä, eikä hänellä ollut tilaa pelastua painoltani. Hän kaatui pitkäkseen istuimille, ja minä istuuduin hänen päällensä niin hanakasti että hänestä lähti ilma kuin haljenneista palkeista.
"Yritin sitte katsella millä hänet köyttäisin. Vedin nauhat kengistäni, ja sidoin toisella ranteet, toisella nilkat. Sitte taas kiinnitin kaulahuivin hänen suulleen, niin että hän saattoi vain loikoa ja tuijotella minuun. Tämän kaiken tehtyäni ja nenäni verenvuodon tyrehdytettyäni katsahdin ulos vaunuista, ja oi, monsieur, ihan ensimäisenä osui silmääni kynttilä, herttainen pikku kynttilä, joka pilkotteli ministerin ikkunassa. Yksinäni, näillä kahdella kädelläni olin minä korvannut armeijan antautumisen ja kokonaisen maakunnan menettämisen. Niin monsieur, mitä Abercrombie viidellä tuhannella miehellä oli saanut Abukirin hietiköllä aikaan, sen olin minä omin neuvoin tehnyt tekemättömäksi vuokravaunuissa Harley kadulla.
"Huusin ajurilleni, annoin hänelle toisen guinean ja käskin hänen pitkittää matkaa Watierille. Minä itse hyppäsin lähetystömme vaunuihin, ja heti jälkeenpäin avautui ministerin ovi. Hän oli itse saattanut monsieur Ottoa alas portaita ja oli niin kiintynyt haasteluun että paljain päin käveli ulos vaunuihin asti. Hänen siinä seisoessaan avoimen oven luona kuului pyörien ratinaa ja katukäytävälle ponnahti mies.
"'Tärkeä viesti milord Hawkesburylle!' hän huusi.
"Saatoin nähdä ettei tulija ollut minun sanansaattajani, vaan toinen. Milord Hawkesbury sieppasi paperin hänen kädestään ja luki sen vaununlyhdyn valossa. Hänen kasvonsa, monsieur, olivat valkeat kuin tämä lautanen, ennen kuin hän oli loppuun lukenut.
"'Monsieur Otto', hän huudahti, 'me olemme allekirjottaneet sopimuksen väärällä perusteella. Egypti on meidän käsissämme.'
"'Mitä!' tokaisi monsieur Otto. 'Mahdotonta!'
"'On varmasti. Se joutui Abercrombien haltuun viime kuussa.'
"'Siinä tapauksessa', sanoi monsieur Otto, 'on sangen onnellista että sopimus on allekirjotettu.'
"'Sangen onnellista teille, sir', huudahti milord Hawkesbury, ja hän pyörsi takaisin asuntoonsa.
"Seuraavana päivänä, monsieur, olivat Bow-kadun vainukoirat jäljilläni, mutta ne eivät voineet juosta suolaisen veden poikki, ja Alphonse Lacour oli vastaanottamassa monsieur Talleyrandin ja ensimäisen konsulin onnitteluja ennen kuin hänen takaa-ajajansa olivat Doveriinkaan asti ehtineet."
Chateau Noirin kreivi
Niinä päivinä olivat Saksan armeijat raivanneet tiensä Ranskaan, ja nuoren tasavallan hajalle lyödyt joukot oli tungettu Aisnen pohjoispuolelle ja Loiresta etelään. Kolmena leveänä virtana oli aseellisia miehiä vyörynyt verkalleen mutta vastustamattomasti Rheiniltä, milloin kuljeksien pohjoiseen, milloin poiketen etelään, jakautuen, yhtyen, mutta kaikki muodostuen yhdeksi avaraksi järveksi Parisin ympärille. Ja tästä järvestä pulppuili pienempiä jokia, yksi pohjoiseen, toinen etelään Orleansin tienoille ja kolmas länteen päin Normandiaan. Moni saksalainen rakuna näki ensi kertaa elämässään meren kannustaessaan hevosensa mahavyötä myöten Dieppen aaltoihin.
Synkät ja katkerat olivat ranskalaisten ajatukset heidän nähdessään tätä häpeän sivallusta maansa kauneihin kasvoihin. He olivat taistelleet ja sortuneet ylivoiman tieltä. Tuo kuhiseva ratsuväki, nuo lukemattomat jalkamiehet, mestarilliset kanunat – niitä vastaan olivat he yrittämällä yrittäneet seistä. Pataljonina eivät tunkeutujat olleet lannistettavissa; mutta mies miestä vastaan, tai kymmenen kymmentä vastaan, he olivat vihollistensa vertaisia. Urhea ranskalainen saattoi vieläkin yksinäisen saksalaisen katumaan päivää jona oli jättänyt Rheinin äyrään. Siten – tulematta kuvailluksi taistelujen ja piiritysten joukossa – puhkesi valloilleen toinen sota, yksilöiden sota, toisella puolen rumana murhaamisena ja toisella raakana kostamisena.
Eversti von Gramm 24: nnestä Posenin jalkaväkirykmentistä oli kovasti kärsinyt tämän uuden kehityksen johdosta. Hän oli päällikkönä pienessä normandialaisessa Les Andelysin kaupungissa, ja hänen etuvartionsa olivat pitkin ympäristön kyliä ja maataloja. Mitään ranskalaista joukkoa ei ollut sataa kilometriä lähempänä, ja kuitenkin täytyi hänen joka aamu kuunnella synkkiä sanomia vartiopaikoillaan kuolleina löydetyistä etuvartioista, teille tietämättömille kadonneista muonitusretkikunnista. Silloin eversti lähti raivoten liikkeelle, ja maataloja leimahteli tuleen ja kylät vapisivat; mutta seuraavana aamuna silti oli sama kaamea viesti kuultavana. Teki hän mitä tahansa, hän ei voinut suoriutua näkymättömistä vihollisistaan. Eikä sen kuitenkaan olisi pitänyt olla kovin vaikeata, sillä sekä suunnitelmissa että teoissa oli yhteisiä piirteitä, jotka varmasti osottivat näiden kaikkien veritöiden olevan samasta lähteestä peräisin.
Eversti von Gramm oli yrittänyt väkivaltaa eikä siitä ollut apua lähtenyt! Kulta saattaisi tuottaa parempaa menestystä. Hän kuulutti pitkin maakuntaa, että ilmiannosta maksettasiin viisisataa frangia. Ei kuulunut vastausta. Sitte kahdeksansataa. Talonpojat olivat lahjomattomia. Sitte hän erään korpraalin murhaamisesta äityi lupaamaan tuhannen frangia ja osti sillä Francois Rejanen sielun, rengin, jonka normandialainen ahneus oli kiihkeämpi kuin hänen ranskalainen vihansa.
"Sanot tietäväsi kuka nuo rikokset teki?" kysyi preussiläinen eversti inholla silmäillen edessään kyyristelevää sinimekkoista rotannaamaista olentoa.
"Niin, herra eversti."
"Ja se oli?"
"Nuo tuhannen frangia, herra eversti – "
"Ei kolikkoakaan ennen kuin juttusi on koeteltu. No! kuka on miehiäni murhannut?"
"Chateau Noirin kreivi Eustache."
"Valehtelet!" tiuskaisi eversti vihaisesti. "Herrasmies ja ylimys ei ole voinut mokomiin rikoksiin ryhtyä."
Talonpoika kohautti olkapäitään.
"Ilmeisesti ette kreiviä tunne. Asianlaita on seuraava, herra eversti. Totta on se mitä sanon enkä pelkää teidän tutkimuksianne siitä. Chateau Noirin kreivi on kova mies: parhaimpinakin aikoinaan hän oli kova mies. Mutta sittemmin hän on ollut ihan hirveä. Se johtuu hänen poikansa kuolemasta, nähkääs. Hänen poikansa palveli Douayn väessä ja joutui vangiksi, ja sitte Saksasta palatessaan hän menetti henkensä. Hän oli kreivin ainoa lapsi, ja me tosiaankin kaikki luulemme että tapaus on vienyt häneltä järjen. Talonpoikineen hän seuraa saksalaisia joukkoja. En tiedä kuinka monta hän lieneekään tappanut, mutta hän se surmattujen otsaan ristin leikkaa, sillä se on hänen sukunsa kilpimerkki."
Se oli totta. Jokaisen murhatun etuvartijan silmäkulmien poikitse oli silpaistu Antreaan risti ikäänkuin metsästyspuukolla. Eversti taivutti jäykkää selkäänsä ja kuljetti etusormeansa pöydällä olevaa karttaa pitkin.
"Chateau Noir ei ole neljää lieutä etäämpänä", hän sanoi.
"Matkaa on kolme ja kilometri päälle, herra eversti."
"Sinä tunnet paikan?"
"Olen ollut siellä työssä."
Eversti von Gramm soitti kelloa.
"Antakaa tälle miehelle ruokaa ja pidättäkää hänet", määräsi hän kersantille.
"Minkätähden minut pidätettäisiin, herra eversti? En voi teille enempää ilmaista."
"Tarvitsemme sinua oppaaksi."
"Oppaaksi! Mutta kreivi? Jos joutuisimme hänen käsiinsä? Voi, herra eversti – "
Preussiläinen päällikkö hääti hänet käden liikkeellä.
"Lähettäkää kapteeni Baumgarten heti luokseni", hän käski.
Saapuville kutsuttu upseeri oli keski-ikäinen mies, vankkaleukainen, sinisilmäinen, keltaiset viikset kaarevat ja kasvot tiilenväriset kypärän rajaan asti, missä ne muuttuivat lumivalkeiksi. Hän oli kaljupää, ja kiiltävän, tiukan päänahan takaosaa olivat nuoremmat upseerit kerkeät piloillaan käyttämään kuvastimena viiksiänsä kierrellessään. Soturina hän oli hidas, mutta luotettava ja urhoollinen. Eversti saattoi uskoa hänelle tehtäviä, joissa vireämpi upseeri olisi voinut joutua vaaraan.
"Lähdette Chateau Noiriin tän'iltana, kapteeni", sanoi hän, "opas on saatu. Vangitsette kreivin ja tuotte hänet tänne. Jos häntä yritetään vapauttaa, niin ampukaa hänet siekailematta."
"Montako miestä otan, eversti?"
"Hm, ympärillämme vilisee vakoojia, ja ainoana mahdollisuutena on syöstä hänen niskaansa ennen kuin hän tietää meidän lähteneen liikkeellekään. Iso joukko herättää huomiota. Toiselta puolen ette saa joutua saarroksenkaan vaaraan."
"Voisin marssia pohjoiseen päin, eversti, ikäänkuin yhtyäkseni kenraali
Göbeniin. Sitte voisin poiketa tälle tielle, jonka näen kartaltanne, ja päästä Chateau Noiriin ennen kuin he ehtisivät sada vihiä tulostamme.
Siinä tapauksessa kaksikymmentä miestä – "
"Hyvä on, kapteeni. Toivon näkeväni teidät vankinenne huomisaamuna."
* * * * *
Oli kylmä joulukuun ilta, kun kapteeni Baumgarten marssi Les Andelysistä kahdenkymmenen posenilaisensa etunenässä pitkin valtamaantietä luoteiseen päin. Neljän kilometrin päässä hän äkkiä poikkesi kapealle syväuurtoiselle syrjätielle ja kiirehti nopeasti saalistansa päin. Kylmää sadetta vihmoi korkeitten poppelien latvoissa ja kahisi vainioilla molemmin puolin tietä. Kapteeni marssi etumaisena, vierellään vanha kersantti Moser. Kersantin ja ranskalaisen talonpojan ranteet olivat kiinnitetyt yhteen, ja jälkimäisen korvaan oli kuiskattu että jos osasto joutuisi väijytykseen, niin ensimäinen luoti lävistäisi hänen kallonsa. Heidän takanaan köntysteli kaksikymmentä jalkamiestä pimeässä, päät sadetta vastaan kumarassa ja saappaat pehmeässä, märässä savessa naristen. He tiesivät minne olivat matkalla ja mitä varten, ja se ajatus piti heidän mieltänsä vireillä, sillä he olivat katkeroittuneita omien tovereittensa kohtalosta. He tiesivät että tehtävä olisi oikeammiten kuulunut ratsuväelle, mutta kaikki ratsuväki oli etujoukkojen matkassa, ja olihan sitäpaitsi soveliaampaa että rykmentti kostaisi omat surmattunsa.
Kello läheni kahdeksaa heidän lähtiessänsä Les Andelysistä. Puoli kahdeltatoista pysähtyi heidän oppaansa suunnattoman rautaportin eteen, jonka pielinä oli kaksi aatelisilla kivikoristuksilla katettua korkeata pilaria. Seinä, jossa se oli aukkona ollut, oli murentunut pois, mutta iso portti yhäti kohosi sen juurella versovien vesojen ja rikkaruohojen yli. Preussiläiset kiersivät sen ja etenivät salavihkaa ikivanhain tammien haarojen muodostaman tunnelin pimennossa pitkin pitkää lehtokujaa, jota loppusyksyn viimeiset lehdet vielä verhosivat. Käytävän päässä he seisahtuivat tarkastelemaan asemaa.
Musta linna oli heidän edessään. Kuu pistäysi esille kahden sadepilven raosta ja loi vanhan rakennuksen hopeisen hohtoon ja varjoihin. Se oli L: n muotoinen, edustassa oli matala kaariovi ja pieniä ikkunoita rivittäin kuin sotalaivan ammottavia kanuna-aukkoja. Musta katto ylhäällä kohosi kulmissaan pieniksi pyöreiksi, ulospäin pistäviksi torneiksi, ja kaikki oli hiljaista kuutamossa, resuisten pilvien synkistäessä taivasta taampana. Yksi ainoa valo tuikki eräästä alikerran ikkunasta.
Kapteeni kuiskasi määräyksensä miehilleen. Muutamien tuli hiipiä etu-ovelle, muutamien talon taakse. Joidenkuiden oli vartioittava itäpuolta, toisien taas läntistä päätyä. Hän ja kersantti hiipivät varpaillaan valaistun ikkunan alle.
He saivat tähystää pieneen ja hyvin köyhästi kalustettuun kamariin. Vanhanpuoleinen, puvustaan päättäen palvelusväkeen kuuluva mies lueskeli lepattavan kynttilän valossa risaista sanomalehteä. Hän nojausi puutuolinsa selkämystään jalat edessään olevalla laatikolla, ja toisella tuolilla hänen vieressään oli pullo valkeata viiniä ja pikari puolillaan. Kersantti työnsi neulakivärinsä ruudun läpi ja mies ponnahti kirkaisten jaloilleen.
"Hiljaa, henkesi tähden! Talo on saarrettu, etkä heti voi paeta. Käy avaamaan ovi, tai emme sisään tullessamme anna mitään armoa."
"Jumalan tähden, älkää ampuko! Minä avaan! Minä avaan!" Hän ryntäsi huoneesta lehti vielä kouraansa rutistuneena. Hetkistä myöhemmin kiertyi matala ovi vanhojen lukkojen rauskuessa ja telkien kalistessa sepo seljälleen, ja preussiläiset samosivat kivilaakaiseen käytävään.
"Missä on kreivi Eustache, Chateau Noirin herra?"
"Isäntäni! Hän on ulkona, herra kapteeni."
"Ulkona tähän aikaan yöstä? Henkesi menetät, jos valehtelet!"
"Puhun totta, herra kapteeni. Hän on ulkona!"
"Missä?"
"En tiedä."
"Mitä tekemässä?"
"En osaa sanoa. Ei, ei hyödytä uhata minua pistolilla. Tappaa minut voitte, mutta ette voi saada minua ilmottamaan teille sellaista mitä en tiedä."
"Onko hän usein ulkona tällä tunnilla?"
"Tuon tuostakin."
"Ja milloin tulee hän kotiin?"
"Ennen päivänkoittoa."
Kapteeni Baumgarten päästi saksalaisen kirouksen. Hän oli siis tehnyt matkansa turhaan. Miehen vastaukset tuntuivat ehdottomasti todenmukaisilta. Hän olisi saattanut tuota aavistaakin. Mutta hän tahtoi kuitenkin varmistuakseen tutkia rakennuksen. Jättäen etu-ovelle muutamia miehiä ja talon taakse samaten ajoi hän kersantin keralla edellänsä vapisevaa pöydänkattajaa, jonka häilyvä kynttilä heitti omituisia liikehtiviä varjoja vanhoihin seinäverhoihin ja mataliin tammi-ortisiin lakiin. He tarkastivat talon läpikotaisin, alikerran tilavasta kivilaakaisesta keittiöstä toisen huonekerran ruokasaliin asti, missä oli lehteri soittajia varten ja ijästä mustunut paneli – mutta mistään ei löytynyt ainoatakaan elollista olentoa. Ullakolta, katonrajassa sijaitsevasta kammiosta löytyi Marie, pöydänkattajan elähtänyt vaimo; mutta muita palvelijoita ei omistajalla ollut eikä hänestä itsestäänkään mitään vihiä saatu.
Kesti kuitenkin kauvan ennen kuin kapteeni Baumgarten tunsi olevansa tästä seikasta varma. Rakennus oli vaikeasti tutkittava. Ahtaat portaat, joita vaan yksi mies saattoi kerrallaan astua, yhdistivät lukuisia mutkittelevia käytäviä. Seinät olivat niin paksut, että jokainen huone oli eristetty toisestaan. Jokaisessa ammotti jättiläismoisia tulisijoja ja ikkunat olivat seinässä kuusi jalkaa syvällä. Kapteeni Baumgarten poljeskeli saappaillaan, repi alas uutimia ja koputteli miekkansa nupilla. Jos talossa löytyi salaisia kätköpaikkoja, niin ei ainakaan hänen onnistunut niitä löytää.
"Minulla on aate", hän vihdoin saksaksi virkkoi kersantille. "Te asetatte tämän miehen vartioittavaksi ja pidätte huolta siitä ettei hän pääse kenenkään yhteyteen."
"Kyllä, kapteeni."
"Ja asetatte neljä miestä väijyksiin sekä edustalle että taakse. Onpa luultavaa että lintumme päivänkoitteessa hyvinkin palaa pesäänsä."
"Entä toiset, kapteeni?"
"Antakaa heidän illastaa keittiössä. Tämä mies hankkii teille haukattavaa ja viiniä. On kolkko yö ja meillä on täällä parempi oltava kuin maantiellä."
"Ja te itse, kapteeni?"
"Minä aterioitsen täällä ruokasalissa. Tulisijassa on halkoja ja voimme sytyttää tulen. Huutakaa minua, jos jotakin tapahtuu. – Mitä syötävää voitte antaa minulle?"
"Voi monsieur, oli aika jolloin olisin voinut vastata: 'mitä tahdotte', mutta nyt voimme vaivalla hankkia edes kylmää kananpaistia ja pullon valkoista viiniä."
"Se kyllä riittää. Seuratkoon häntä yksi sotamies pajunettineen, ettei hän tee meille jotakin tepposta."
Kapteeni Baumgarten oli vanha sotakarhu. Itäisissä maakunnissa ja sitä ennen Böömissä hän oli oppinut taidon majoittua vihollisen luo. Palvelijan lähtiessä noutamaan hänelle illallista, hän laitteli itseään mukavaan oloon yöksi. Hän sytytti kymmenhaaraisen kynttiläjalan pöydällä. Takkavalkea roihusi jo iloisesti. Kapteeni astui ikkunan luo ja katsoi ulos. Kuu oli jälleen kadonnut, ja satoi rankasti. Hän kuuli tuulen kohinan ja näki puiden tummat haamut, jotka kaikki taipuivat samalle taholle. Tuo näky sai hänelle maistumaan kananpaistin ja viinipullon, jotka palvelija kantoi hänelle. Hän oli väsynyt ja nälkäinen pitkästä marssistaan, ja laski siis säilänsä, kypärinsä ja revolverivyönsä tuolille, innokkaasti käyden käsiksi ateriaan. Viinilasi edessään ja sikari suussa hän sitte kumartui taaksepäin tuolillaan ja katseli ympärilleen.