"Sepä olisi oivallista."
"Milloin haluaisit tulla?"
"Mitä pikemmin sen parempi. Olen kovin kärsimätön näkemään sitä."
"No, nyt on kaunis yö – vaikka hiukan kylmä. Ehkä lähtisimme tunnin kuluttua. Meidän täytyy hyvin huolellisesti pitää salaisuus omana tietonamme. Jos joku näkisi meidän nuuskivan kahteen mieheen, niin epäiltäisiin jotakin olevan tekeillä."
"Emme voi olla liian varovaisia", vahvisti Kennedy. "Onko se kaukana?"
"Muutamien kilometrien päässä."
"Ei liian kaukana kävelymatkaksi?"
"Ei, kyllä sinne helposti kävellä voisimme."
"Se olisikin sitte parempi tehdä. Ajurin epäluulot heräisivät, jos hän joutuisi yösydännä heittämään meidät molemmat johonkin yksinäiseen paikkaan."
"Niin juuri. Luullakseni olisi meidän paras tavata toisemme puolenyön aikaan Via Appian portilla. Minun täytyy palata asuntooni noutamaan tulitikkuja ja kynttilöitä sekä muita tarpeita."
"Hyvä on, Bürger! Teet siinä ystävän teon, kun päästät minut osalliseksi salaisuuteesi, ja lupaan etten kirjoita siitä mitään ennen kuin olet selvityksesi julkaissut. Hyvästi siihen asti! Tapaat minut portilla kahdeltatoista."
Lukuisten tornin kellojen soinnukkaat lyönnit kajahtelivat kylmässä sekeessä ilmassa, kun Bürger italialaiseen päällystakkiin verhoutuneena ja lyhty kädessä saapui yhtymäpaikalle. Kennedy astui esille varjosta häntä kohti.
"Olet yhtä uuras työhön kuin rakastamaan!" huomautti saksalainen nauraen.
"Kyllä; olen odotellut täällä lähes puoli tuntia."
"Toivoakseni et ole antanut mitään vihiä lähdöstäsi."
"Sellainen narri en ole! Hitto vieköön, minua viluttaa luita myöten!
Tulehan, Bürger, vinhalla kävelyllä pääsemme lämpimiksi."
Heidän askeleensa kaikuivat äänekkäinä karkealla kivityksellä heidän astellessaan pitkin maailman aikoinaan kuuluisimman valtatien jäännöksiä. Heidän vastaansa ei sattunut ketään muuta kuin pari kapakasta kotiin tallustelevaa talonpoikaa ja muutamia Romaan matkaavia maalaistuotteiden viejiä. He riensivät reippaasti suurten hautakumpujen häämöttäessä pimeästä molemmin puolin, kunnes pääsivät Calixtuksen katakombien luo ja näkivät nousevan kuun hohteessa Cecilia Metellan ison kehämäisen varustuksen edessään. Silloin Bürger pysähtyi kylkeänsä painaen.
"Sinun sääresi ovat pitemmät kuin minun, ja olet tottuneempi kävelemään", hän sanoi nauraen. "Tässä jossakin on meidän käännyttävä sivulle. Niin, tässä on paikka, meidän on käännyttävä tämän kapakan kulmasta. Polku on aivan ahdas, joten lienee parempi minun käydä edeltä ja sinä saat seurata."
Hän oli sytyttänyt lyhtynsä, ja sen valossa he saivat seuratuksi Campanan rämeitten poikitse mutkittelevaa kapeata polkua. Vanhan Roman vesiviemäri kulki jättiläismoisen toukan näköisenä kuutamoisen maiseman halki, ja heidän tiensä vei yhden suunnattoman holvikaaren alitse ja vanhan arenan murenevan tiilikehyksen ohi. Vihdoin Bürger pysähtyi yksinäisen navetan luo ja veti avaimen taskustaan.
"Eihän katakombisi toki ole rakennuksessa!" huudahti Kennedy.
"Sen aukko on. Se sitä juuri suojeleekin löytymästä."
"Tietääkö omistaja siitä?"
"Ei hän. Hän löysi pari esinettä joista tulin melkein varmaksi että hänen talonsa oli rakennettu sellaisen paikan sisäänkäytävälle. Vuokrasin sen siis häneltä ja tein itse kaivamisen. Tule sisään ja vedä ovi kiinni perässäsi."
Se oli pitkä, tyhjä rakennus, jossa oli lehmän pilttuita pitkin seinämiä. Bürger laski lyhtynsä maahan, ja varjosti sen valon joka puolelta, huolellisesti kietoen päällystakkinsa sen ympärille.
"Voi herättää huomiota, jos joku sattuu näkemään valoa tästä yksinäisestä paikasta", sanoi hän. "Autas minua siirtämään tätä laudoitusta."
Lattia oli irtanainen loukosta, ja lauta laudalta nuo kaksi tiedemiestä nostelivat sen ylös ja asettelivat seinää vasten. Sen alla oli nelikulmainen aukko ja vanhat kiviportaat johtivat maan sisälle.
"Ole varovainen!" huusi Bürger, kun Kennedy malttamattomuudessaan riensi niitä alas. "Siellä alla on oikea kanitarha, ja jos kerran eksyisit tieltä olisi sataa vastaan yksi mahdollisuus sinun löytää tietäsi takaisin. Varrohan kunnes tuon valoa."
"Kuinka sinä sitten voit löytää tiesi, jos se kerran niin sokkeloinen on?"
"Minulla oli muutamia varomattomuuksia alussa, mutta sittemmin olen askel askeleelta oppinut kuljeksimaan siellä. Siinä on määrätty järjestelmä, mutta se on sellainen että eksyneen miehen, etenkin jos hän on pimeässä, on melkein mahdoton keksiä sitä. Vielä nytkin aina puran lankaa kerästä mennessäni edemmäs katakombiin. Näet itse kuinka tämä on vaikeaa, mutta jok'ainoa näistä käytävistä jakautuu ja yhä jakautuu kymmeniä kertoja ennen kuin olet päässyt sataa metriä."
He olivat laskeutuneet noin kaksikymmentä jalkaa navetan permannosta, ja seisoivat nyt nelikulmaisessa pehmeään rapakiveen hakatussa kammiossa. Rakoileville ruskeille seinille heitti lyhty vipajavan valon, joka oli alhaalta kirkas ja ylhäältä himmeä. Joka suunnalla avautui mustia käytäviä säteinä tästä yhteisestä keskuksesta.
"Seuraappas nyt ihan kintereilläni, veikkonen", varotti Bürger. "Älä poikkea matkalla mitään katselemaan, sillä minä vien sinut paikkaan missä kaikki nähtävä on kerättynä. Säästämme aikaa, jos menemme sinne suoraan."
Hän kulki edellä pitkin erästä käytävää ja englantilainen seurasi hänen kintereillään. Tuon tuostakin haarautui käytävä, mutta Bürger tuntui seuraavan joitakin omia salaisia merkkejä, sillä hän ei pysähdellyt eikä epäröinyt. Kaikkialla pitkin seiniä, sullottuina kuin siirtolaislaivan kojut, makasi vanhan Roman kristittyjä. Keltainen valo häilyi muumioiden käpertyneillä piirteillä ja välkkyi pyöreillä kalloilla ja lihattomien rintojen poikitse ristiin laskeutuneilla pitkillä valkeilla kyynärluilla. Ja kaikkialla Kennedy ohikulkiessaan näki kaihoksivin silmin muistokirjoituksia, hautausmaljoja, kuvia, pukuja, talousesineitä, koskemattomina hurskasten käsien jäljeltä monien vuosisatojen takaa. Ensimäiset hätäiset silmäyksetkin ilmaisivat että tämä oli katakombeista aikaisin ja täydellisin, sisältäen romalaisia jäännöksiä varaston jommoista hän ei ollut koskaan saanut yhdellä kertaa katsellakseen.
"Mitä tapahtuisi, jos lyhty sammuisi?" hän kysyi heidän rientäessään eteenpäin.
"Minulla on kynttilä varalla ja tulitikkulaatikko taskussani. Onko muuten sinulla tulitikkuja, Kennedy?"
"Ei; annahan muutamia."
"Oh, eipä sillä väliä. Emme mitenkään joudu erillemme."
"Kuinka kauvas menemme? Tuntuu siltä kuin olisimme kävelleet ainakin kilometrin."
"Enemmänkin, luulen. Haudoilla ei todellakaan ole mitään rajaa – ainakin sikäli kuin minä olen havainnut. Tästä alkaa käydä kovin sokkeloiseksi, joten lienee paras käyttää lankakeräämme."
Hän kiinnitti langan pään ulkonevaan kivenkärkeen ja kerää povessaan pitäen päästeli lankaa sikäli kuin he etenivät. Kennedy huomasi ettei varokeino ollut tarpeeton, sillä käytävät olivat nyt yhä mutkikkaampia ja sokkeloisempia, muodostuen suorastaan verkoksi. Mutta kaikki päättyivät isoon ympyriäiseen suojamaan, jonka toisessa päässä oli marmorilevyn kattama nelikulmainen rapakivijalusta.
"Heikkari!" huudahti Kennedy hurmaantuneena, kun Bürger heilautti lyhtyään marmoriin päin. "Se on kristitty alttari – luultavasti ensimäinen mitä on olemassa. Tähän kulmaan on kaiverrettu pieni pyhitysristi. Varmaankin on tätä suojamaa käytetty kirkkona."
"Aivan niin", vahvisti Bürger. "Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin näyttelisin sinulle kaikkia noihin seinäkomeroihin haudattuja ruumiita, sillä niissä ovat kirkon aikaisemmat paavit ja piispat hiippoineen, sauvoineen ja täysine virkapukuineen. Menehän katsomaan tuota yhtä!"
Kennedy astui vastapäiselle seinälle ja tähysteli aavemaista päätä joka lepäsi irrallisiksi säikeiksi lahonneessa hiipassa.
"Tämä on kerrassaan huomattavaa", sanoi hän, ja ääni tuntui kimmoavan koveron holvin laesta. "En ole tämänmoista missään edes kuullut. Tuo tänne lyhty, Bürger, minä tahdon nähdä ne kaikki."
Mutta saksalainen oli vetäytynyt loitomma ja seisoi suojaman toisella puolella keskellä keltaista valokehää.
"Tiedätkö kuinka monta väärää käännettä on tämän ja portaitten välillä?" hän kysyi. "Runsaasti kaksi tuhatta. Kristityt tietenkin käyttivät sitä yhtenä suojeluskeinona. Miehellä on yksi mahdollisuus kahta tuhatta vastaan löytää valollakaan tietä ulos; mutta pimeässä se tietysti olisi paljoa työläämpää."
"Sen uskon."
"Ja pimeys on kauhea. Yritin sitä kerran kokeeksi. Koetetaanpas sitä uudelleen!" Hän puhalsi lyhtyyn ja siinä silmänräpäyksessä tuntui kuin olisi näkymätön käsi tiukasti painunut Kennedyn silmille. Ei ollut hän koskaan tiennyt mitä moinen pimeys oli. Se tuntui ahdistavalta ja tukahuttavalta. Se oli kiinteä este, jota vastaan ruumis pelkäsi törmätä. Hän ojensi kätensä työntääkseen sitä luotansa.
"Jo riittää, Bürger", hän sanoi, "sytytä jälleen."
Mutta hänen toverinsa alkoi nauraa, ja tuossa ympyriäisessä suojamassa kuului ääni joka taholta yht'aikaa.
"Tunnut levottomalta, Kennedy", lausui hän.
"Hei, sytytä jo toki kynttilä!" pyysi Kennedy kärsimättömästi.
"On omituista, Kennedy, että minä en kykenisi äänestäsi vähääkään päättelemään missä sinä seisot. Voisitko sinä sanoa missä minä olen?"
"En; tunnut olevan kaikkialla".
"Ellei minulla olisi lankaa kädessäni, niin en aavistaisikaan minne päin mennä."
"Etpä tietenkään. Raapaise tulitikku ja lopeta tämä joutavoiminen."
"Kuulehan, Kennedy, tietääkseni on sinulla kaksi mielihalua. Sinua viehättää seikkailu ja esteen voittaminen. Seikkailu on tiesi löytäminen tästä katakombista. Vastuksena on pimeys ja ne pari tuhatta väärää käännettä, jotka saavat tien työlääksi. Mutta sinun ei ole tarvis hätäillä, aikaa on yllinkyllin, ja haluaisin että silloin tällöin levähtämään pysähtyessäsi ajattelisit neiti Mary Saundersonia ja tokko kohtelit häntä ihan kunnollisesti."
"Sinä paholainen, mitä tarkotat?" karjui Kennedy. Hän juoksenteli pikku kehissä ja haparoitsi molemmin käsin sysimustaa ilmaa.
"Hyvästi", pitkitti ilkkuva ääni jo etäämpää kuuluen. "En tosiaankaan luule, Kennedy, sinun omankaan selvityksesi perusteella menetelleen ihan oikein tuon tytön suhteen. Erästä pikku seikkaa vain et näy tietäneen, ja minä voin sen kertoa. Neiti Saunderson oli kihloissa erään kömpelön ylioppilasparan kanssa, ja tämän nimi oli Julius Bürger."
Jostakin kuulut kahahdus, askelten epämääräistä töminää kallioalustalla, ja sitte hiljaisuus valtasi vanhan kristityn kirkon – umpinainen, raskas hiljaisuus, joka saarsi Kennedyn ja valahti hänen ylitseen kuin hukkuvan miehen läkähdyttävä vesi.
* * * * *
Pari kuukautta jälkeenpäin kiersi Europan sanomalehdissä seuraavanlainen pätkä:
"Äskeisten vuosien huomattavimpia löytöjä on uusi katakombi Romassa, jonkun matkan päässä itään Calixtuksen tunnetuista holveista. Tämän tärkeän hautauspaikan, joka on tavattoman rikas aikaisen kristityn kauden merkillisistä jäännöksistä, on saanut tarmollaan ja älykkäisyydellään kaivetuksi esille t: ri Julius Bürger, nuori saksalainen tutkija, joka alkaa saada ensimäisen sijan vanhan Roman tuntemisessa. Vaikka hän on ensimäinen julkaisemaan löytönsä, niin on vähemmän onnellinen löytäjä käynyt hänen edellään. Pari kuukautta takaperin katosi tunnettu englantilainen tutkija Kennedy äkkiä asunnostaan Corson varrelta, ja oletettiin hänen lähtönsä syyksi osallisuutta erääseen äskeiseen häväistysjuttuun. Nyt ilmeneekin että hän todellisuudessa oli joutunut sen kiihkeän tutkija-innon uhriksi, jolla hän oli kohonnut huomattuun asemaan muinaistieteen alalla. Hänen ruumiinsa löydettiin uuden katakombin keskuksesta, ja jaloista ja saappaista saattoi päättää hänen astuskelleen päiväkausia pitkin polveilevia käytäviä, jotka tekevät nämä maanalaiset haudat kovin vaarallisiksi tutkijoille. Käsittämättömällä ajattelemattomuudella oli onneton tunkeutunut tuohon sokkeloon ilman kynttilöitä ja tulitikkuja, sikäli kuin voi havaita, joten hänen surullinen kohtalonsa oli oman uhkarohkeuden tuottama. Tapauksen tekee vielä säälittävämmäksi se että t: ri Julius Bürger oli vainajan likeinen ystävä. Tavattoman löydön tuottamaa iloa on suuresti sumentanut toverin ja virkaveljen kamala loppu."