"Meiltä siis petkutetaan viimeinen elämämme tunti", huomautti Summerlee katkerasti. "Mainio loppukuva siitä saastaisesta aikakaudesta, jossa olemme eläneet. No, Challenger, nyt teidän sopii, jos tahdotte, itsessänne tutkia aineellisen hajautumisen ilmiöitä."
"Istu jakkaralle polveni viereen ja anna minulle kätesi", sanoi Challenger vaimolleen. "Luulen, hyvät ystävät, että pitkäaikaisempaa viivyttelyä tässä sietämättömässä ilmassa tuskin voi suositella. Sinä et haluaisi sitä, rakkaani, vai kuinka?"
Hänen vaimonsa huokasi ja painoi kasvonsa miehensä polvea vasten.
"Minä olen nähnyt ihmisten uivan talvella Serpentine-lammessa", sanoi lordi John. "Kun muut ovat vedessä, näkee yhden tai parin värisevän rannalla kadehtien toisia, jotka jo ovat uskaltaneet sukeltaa. Viimeisillä on pahin paikka. Minä olen sitä mieltä, että pitää sukeltaa heti – sittenhän siitä pääsee."
"Te siis avaisitte ikkunan ja uhmaisitte eetteriä?"
"Parempi saada myrkkyä kuin tukehtua."
Summerlee nyökkäsi vastahakoisen myöntyvästi ja ojensi laihan kätensä
Challengeria kohti.
"Meillä on ollut riitamme aikanaan, mutta se kaikki on lopussa", sanoi hän. "Me olimme hyviä ystäviä ja kunnioitimme sydämessämme toisiamme. Hyvästi!"
"Hyvästi, nuori mies!" sanoi lordi John. "Ikkuna on tukittu. Te ette voi sitä avata."
Challenger kumartui ja nosti vaimonsa seisaalle, painaen häntä rintaansa vasten samalla kun rouva kietoi kätensä miehensä kaulaan.
"Antakaa minulle tuo kaukoputki, Malone", sanoi Challenger vakavasti.
Minä annoin sen hänelle.
"Sen voiman käsiin, joka meidät loi, me annamme taas itsemme!" huudahti hän ukkosäänellä ja viskasi kaukoputken ikkunan läpi.
Ennenkuin pirstaleiden viimeinen kilinä oli haihtunut, osui hehkuviin kasvoihimme tuulen terveellinen henkäys, puhaltaen vahvana ja suloisena.
En tiedä, kuinka kauan istuimme kummastuksesta ääneti. Sitten kuulin taas ikäänkuin unessa Challengerin äänen.
"Me olemme uudelleen säännöllisissä oloissa", huudahti hän. "Maailma on selvinnyt myrkkyvyöhykkeestä, mutta me yksin olemme koko ihmissuvusta pelastuneet."
V
Kuollut maailma
Muistan, että me kaikki istuimme huohottaen tuoleillamme, samalla kun suloinen, raikas lounaistuuli mereltä löyhytteli musliiniverhoja ja viilensi hehkuvia kasvojamme. – Kuinkahan kauan me istuimmekaan! Jälkeenpäin emme päässeet siitä yksimielisyyteen. Me olimme kummastuneita, typertyneitä, vain puoliksi tajuissamme. Me olimme kaikki koonneet rohkeutta kuollaksemme, mutta tämä peloittava ja uusi tosiasia – että meidän piti elää muun ihmissuvun jälkeen – iski meihin kuin ruumiiseemme sattunut kauhea lyönti, niin että huumaannuimme.
Sitten alkoi käymästä pysähtynyt koneisto vähitellen taas toimia; muistin sukkulat liikkuivat; ajatukset kutoutuivat yhteen mielessämme. Me näimme armottoman kirkkaasti menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden väliset suhteet – elämän, jota olimme viettäneet, ja sen, joka nyt oli edessämme. Me katselimme hiljaisessa kauhussa tovereitamme ja tapasimme heissä saman ilmeen. – Sensijaan, että olisimme iloinneet, kun olimme niin täpärästi välttäneet uhkaavan kuoleman, vaivuimme synkimmän masentumisen valtaan. Maan päällä oli kaikki se, mitä rakastimme, huuhtoutunut suureen, äärettömään, tuntemattomaan valtamereen, ja tässä me olimme jäljellä maailman autiolla saarella ilman muita tovereita, toivottomina, haluttomina. Saisimme kuin shakaalit hiiviskellä jonkun vuoden ihmissuvun hautojen keskellä, ja sitten tulisi myöhästynyt ja yksinäinen loppumme.
"Se on kauheata, George, kauheata!" huudahti rouva nyyhkytysten kouristuksissa. "Jospa olisimme menneet muiden mukana! Oi, miksi sinä pelastit meidät? Minusta tuntuu kuin me olisimme kuolleet ja kaikki muut eläisivät."
Challengerin painuneet kulmakarvat ilmaisivat hänen ajattelevan tiukasti, iso ja karvainen koura sulkeutui hänen vaimonsa ojennetun käden ympäri. Olin huomannut, että rouva huolissaan aina ojensi kätensä miehelleen niinkuin lapsi äidilleen.
"Uskomatta sallimukseen niin ehdottomasti, etten lainkaan vastustelisi", sanoi professori, "olen aina huomannut, että viisainta on mukautua todellisuuteen". Hän puhui hitaasti, ja hänen sointuvassa äänessään väreili tunnetta.
"Minä en mukaudu", sanoi Summerlee lujalla äänellä.
"Minä en käsitä, vaikuttaako se asiain menoon hiukkaakaan", huomautti lordi John. "Teidän on otettava kaikki vastaan, joko taistellen tai rauhallisesti, niin että mitä väliä sillä on, mukaudutteko te vai ette? Minä en muista, että kukaan olisi kysynyt teidän lupaanne, ennenkuin tämä alkoi, eikä kukaan sitä luultavasti kysy nytkään. Mitä eroa siinä siis on, mitä me ehkä ajattelemme asiasta?"
"Se juuri tekee eron onnellisuuden ja kurjuuden välillä", sanoi Challenger hajamielisen näköisenä, taputtaen yhä vaimonsa kättä. "Ihminen voi uida vuoroveden mukana ja säilyttää rauhan mielessään ja sielussaan, tai hän voi ponnistella sitä vastaan, ruhjoutua ja uupua. Kun emme asialle mitään voi, ottakaamme se vastaan sellaisena kuin se on älkäämmekä sanoko mitään muuta."
"Mutta mitä meidän pitää tehdä elämällämme?" kysyin vedoten epätoivoissani siniseen, tyhjään taivaaseen. "Mitä pitää minun esimerkiksi tehdä? Ei ole enää sanomalehtiä, joten toimeni on lopussa."
"Eikä ole enää mitään ammuttavaa eikä sotimista, joten minun työni on lopussa", sanoi lordi John.
"Eikä ole enää ylioppilaita, joten minultakin loppui työ", huudahti
Summerlee.
"Mutta minulla on mieheni ja talouteni, ja minä voin siis kiittää taivasta, ettei minun työni ole lopussa", sanoi talon emäntä.
"Eikä minultakaan työ lopu", huomautti Challenger, "sillä tiede ei ole kuollut, ja itse tämä mullistuskin tarjoaa meille monta vaikeaa ongelmaa tutkittavaksi".
Hän oli nyt temmannut ikkunat auki, ja me tuijotimme äänettömään ja liikkumattomaan maisemaan.
"Malttakaapas", jatkoi hän. "Kello oli kolme tai vähän enemmän eilen iltapäivällä, kun maailma lopullisesti joutui myrkkyvyöhykkeeseen ihan upoksiin asti. Nyt on kello yhdeksän. Millä hetkellä me siis pääsimme vyöhykkeestä pois?"
"Ilma oli hyvin ummehtunut päivänkoitteessa", sanoin minä.
"Myöhemminkin kuin silloin", sanoi rouva Challenger. "Vielä kello kahdeksan tunsin kurkussani samaa tukehtumista kuin alussa."
"Sitten voimme sanoa, että maapallo pääsi vyöhykkeestä pois juuri kello kahdeksan jälkeen. Seitsemäntoista tuntia on uitu myrkyllisessä eetterissä. Sillä aikaa on suuri puutarhuri tehnyt hedelmättömäksi ihmishomeen, joka oli kasvanut hänen hedelmänsä pinnalle. Onko mahdollista, että se työ on jäänyt keskeneräiseksi – että muitakin on jäänyt eloon paitsi meitä?"
"Sitä minä juuri ajattelin", sanoi lordi John. "Miksi me olisimme ainoita piikiviä rannalla?"
"Hullua on otaksua, että kukaan muu on voinut jäädä henkiin", sanoi Summerlee jyrkästi. "Olihan myrkky niin vahvaa, että sellainenkin mies, joka on vahva kuin härkä ja jolla ei ole yhtään hermoa ruumiissaan, kuten tuo Malone, tuskin jaksoi nousta portaita ylös, ennenkuin kaatui tiedotonna. Onko todennäköistä, että kukaan on sitä kestänyt edes seitsemäntoista minuuttia, saatikka tuntia?"
"Paitsi jos joku on nähnyt sen tulevan ja ryhtynyt toimiin, kuten vanha ystävämme Challenger teki."
"Sitä ei luullakseni tarvinne otaksua", sanoi Challenger työntäen esiin partansa ja laskien silmäluomensa. "Se tarkkaamisen, päättelemisen ja aavistavan mielikuvituksen kyky, joka sai minut näkemään vaaran edeltäpäin, voinee tuskin esiintyä kahdesti samassa sukupolvessa."
"Sitten lienee loppupäätöksenne se, että kaikki muut ovat varmasti kuolleet?"
"Siitä tuskin on epäilystä. Meidän on kuitenkin muistettava, että myrkky vaikutti alhaalta ylöspäin eikä kenties ollut niin voimakasta ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Tosin on ihmeellistä, jos asia niin olisi, mutta siinä on yksi niitä piirteitä, jotka vastedes tarjoavat meille mielenkiintoisen tutkimusalueen. Voisi siis kuvitella, että jos olisi etsittävä eloonjääneitä, tapaisi niitä varmimmin jostakin tibetiläiskylästä tai alppimajasta, joka on monta tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella."
"Mutta kun nyt ei voi enää käyttää rautateitä eikä höyrylaivoja, saisitte yhtä hyvin hakea ihmisiä kuusta", sanoi lordi John. "Mutta sensijaan haluaisin tietää, onko kaikki tosiaan lopussa vai onko tämä vain väliaika."
Summerlee kurotti kaulaansa katsoakseen pitkin näköpiiriä.
"Ilma näyttää kirkkaalta ja kauniilta", sanoi hän hyvin epäilevällä äänellä, "mutta niin oli eilenkin. En ole ollenkaan varma, että siitä jo on päästy."
Challenger kohautti hartioitaan.
"Meidän täytyy taas uskoa sallimukseen", sanoi hän. "Jos maailma on ennenkin kestänyt tällaisen koettelemuksen, mikä on hyvinkin mahdollista, on siitä varmaan hyvin pitkä aika. Voimme siis hyvällä syyllä toivoa, että kuluu hyvin pitkä aika, ennenkuin sellaista taas sattuu!"
"Se on kyllä hyvä juttu", sanoi lordi John, "mutta jos saa kokea maanjäristyksen, tulee toinen tärähdys jokseenkin varmasti heti sen jälkeen. Eiköhän meidän siis olisi viisasta lähteä liikkeelle ja hengittää hieman raitista ilmaa, kun siihen on tilaisuus? Koska happemme on lopussa, voimme yhtä hyvin antaa yllättää itseämme ulkona kuin sisälläkin."
Meidät oli omituisesti vallannut täydellinen puutumus vastavaikutuksena viime vuorokauden kauhistavista mielenliikutuksista. Se oli sekä sielullista että ruumiillista; meissä oli se tunne, että kaikki oli yhdentekevää, väsyttävää ja hyödytöntä ponnistelua. Challengerkin oli joutunut sen valtaan ja istui tuolillaan suuri pää käsien nojassa ja ajatukset kaukana, kunnes lordi John ja minä tarttuen hänen käsivarsiinsa nostimme hänet pystyyn, saaden ainoastaan vihaisen verikoiran mulkoilua ja murinaa palkaksi vaivastamme. Mutta kun olimme päässeet ahtaasta hätäsatamastamme arkielämän laajempaan ilmapiiriin, saimme vähitellen takaisin säännöllisen toimintakykymme.
Mutta mihin meidän oli ryhdyttävä tällä maailman hautausmaalla? Oliko ihmisille milloinkaan sattunut tällaista pulmaa aikojen alusta lähtien? Tosin meillä oli yllin kyllin kaikkea, mitä vastedes tarvitsisimme ylläpidoksemme. Kaikki ruokavarastot, viinisadot, taideaarteet saisimme ottaa haltuumme. Mutta mitä meidän oli tehtävä? Joitakin pikku puuhia oli suoritettava heti, koska ne olivat valmiina edessämme. Menimme keittiöön ja nostinme molemmat palvelijat vuoteille. He näyttivät kuolleen ilman kärsimyksiä, toinen tuolille tulen ääreen, toinen pesukomeron lattialle. Sitten toimme Austinin pihalta sisään. Kuolema oli jäykistänyt hänen lihaksensa koviksi kuin puu, ja jänteiden kiristyminen oli vetänyt hänen suunsa ivalliseen hymyyn. Sama ilme oli nähtävänä kaikissa, jotka olivat kuolleet myrkystä. Minne tahansa menimmekin, tapasimme irvistävät kasvot, jotka näyttivät pilkkaavan kauhistavaa tilaamme, hymyillen ääneti ja julmasti rotunsa kovaosaisille eloonjääneille.
"Kuulkaahan nyt", sanoi lordi John, joka oli astellut rauhattomasti pitkin ruokasalia, sillä aikaa kun hieman söimme, "minä en tiedä, miltä teistä tuntuu, toverit, mutta minä en yksinkertaisesti voi istua tässä ja olla mitään tekemättä".
"Ehkä siis", vastasi Challenger, "ystävällisesti ehdottaisitte, mitä pitäisi tehdä teidän mielestänne".
"Lähteä liikkeelle ja nähdä kaikki, mitä on tapahtunut."
"Sitä minä itsekin ehdottaisin."
"Mutta emme saa jäädä pieneen maalaiskylään. Näemmehän ikkunasta kaikki, mitä tämä paikka voi meille opettaa."
"Minne siis pitäisi mennä?"
"Lontooseen!"
"Hyvä on", mutisi Summerlee. "Te jaksatte kai marssia neljäkymmentä mailia, mutta en ole niin varma Challengerin töppöjaloista, ja itse olen ihan varma, etten siihen pysty."
Challenger oli hyvin pahastunut.
"Jos osaisitte rajoittaa huomautuksenne omiin ruumiillisuuksiinne, huomaisitte, että siinä on paljon selittelemistä", huudahti hän.
"Minulla ei ollut tarkoituksena loukata teitä, hyvä Challenger", sanoi tahditon ystävämme. "Te ette ole vastuussa omasta ruumiinrakenteestanne. Jos luonto on antanut teille lyhyen, raskaan ruumiin, ette voi mitään sille, että teillä on töppöjalat."
Challenger oli liian raivostunut vastatakseen. Hän saattoi vain murista ja yrmeästi väläytellä silmiään. Lordi John kiiruhti välittämään, ennenkuin kiista kävisi rajummaksi.
"Te puhutte kävelemisestä. Miksi pitäisi kävellä?" kysyi hän.
"Ehdotatteko, että menisimme junalla?" tokaisi Challenger yhä kuohuksissaan.
"Mikä sitten vaivaa autoa? Miksi emme menisi siinä?"
"Minä en ole asiantuntija", sanoi Challenger, kiskoen miettivästi partaansa. "Te olette sittenkin oikeassa siinä, että ihmisälyn pitäisi korkeammissa ilmaisumuodoissaan pystyä mihin tahansa. Tuo aatteenne on mainio, lordi John. Minä itse kyyditsen teidät kaikki Lontooseen."
"Sitä te ette tee", sanoi Summerlee päättävästi.
"Et tosiaankaan, George!" huudahti hänen vaimonsa. "Sinä koetit kerran ennen ja muistat, että menit räiskyen autotallin oven puhki."
"Se oli satunnaista hajamielisyyttä", vastasi Challenger hyvänsävyisesti. "Te voitte pitää asiaa päätettynä. Varmasti minä vien teidät kaikki Lontooseen."
Lordi John pelasti tästä pulmasta.
"Millainen se auto on?" kysyi hän.
"Kahdenkymmenen hevosvoiman Humber."
"No, minähän olen ajanut sellaisella vuosikausia", sanoi hän. "Enpä aavistanut, että saisin kuljettaa koko ihmissukua yhdellä kertaa. Autossa on juuri tilaa viidelle, mikäli muistan. Pukekaa päällenne, minä olen ovella valmiina kello kymmenen."
Ja auto tuli tosiaan määrätunnilla suristen ja rätisten pihalta lordi Johnin ohjaamana. Minä istuuduin hänen viereensä, ja rouva, hyödyllinen pieni puskurivaltio, puserrettiin taakse kahden vihaisen miehen väliin. Sitten lordi John hellitti jarrun, veti nopeasti vaihteen ensimmäisestä kohdasta kolmanteen, ja me syöksyimme omituisimmalle ajomatkalle, mitä ihmisillä on ollut maailman alusta saakka.
Kuviteltakoon luonnon suloisuutta tuona elokuun päivänä, aamuilman raikkautta, kesäisen auringonpaisteen kultaista hohdetta, pilvetöntä taivasta, Sussexin metsien rehevää vehreyttä ja kanervaisten ylänköjen tummaa purppuranpunaa. Kun katseli näyttämön moniväristä kauneutta, olisi valtava tuho unohtunut mielestä, jollei olisi ollut yhtä synkkää merkkiä – juhlallista hiljaisuutta kaikkialla. Elämän hiljainen humina, joka tunkee läpi tiheästi asutun maan, on niin syvä ja pysyväinen, että sitä ei enää huomaa, kuten meren äärellä asuva ei enää tajua aaltojen alituista kohinaa. Lintujen viserrys, hyönteisten surina, äänten kaukainen kaiku, karjan ammunta, koirien haukunta, junien jyminä ja rattaiden ratina – kaikki se jatkuu yhtämittaisena matalana äänenä ja tulee huomaamattomana korvaan. Myt sitä kaipasimme.
Tämä kuolemanhiljaisuus oli kauhistava. Se oli niin juhlallista, niin vaikuttavaa, että automme surina ja rätinä tuntui tämän kunnioitusta herättävän hiljaisuuden julkealta häiritsemiseltä ja halveksimiselta, kun käärinliina oli levitetty ihmiskunnan raunioiden yli ja ympäri. Tämä synkkä äänettömyys ja suuret savupilvet, jotka nousivat kytevistä rakennuksista sieltä täältä maaseudulta, värisyttivät sydämiämme, kun katselimme tasangon komeata näköalaa.
Ja sitten vainajat! Alussa nuo vääntyneiden ja irvistävien kasvojen loputtomat joukot herättivät kauhua. Niin eloisa ja vihlova oli tämän vaikutelma, että voin uudestaan elää ne hetket, jolloin laskeuduimme hitaasti Station Hillin kukkulalta, kuljettiin lapsentytön ja kahden pikkulapsen ohi, nähtiin vanha hevonen polvillaan aisojen välissä, ajaja sykkyrässä istuimellaan ja nuori mies sisällä pitelemässä avattua ovea, juuri aikeissa hypätä ulos. Alempana oli kuusi elomiestä kaikki yhtenä rykelmänä, kädet ja jalat sikinsokin, kuolleet, rävähtämättömät silmät tuijottamassa ylöspäin taivaan hohteeseen. Nämä ilmiöt näen ikäänkuin valokuvassa. Mutta liiaksi kiihoittuneet hermot turtuivat pian luonnon armollisen huolenpidon vaikutuksesta. Tuhon valtavuus esti välittämästä yksilöistä. Nämä sulautuivat ryhmiksi, ryhmät joukoiksi, joukot yleiseksi ilmiöksi, jota pian piti jokaisen näyttämön välttämättömänä sivuseikkana. Vain siellä täällä, missä jokin erikoisen pöyristyttävä tai eriskummainen tapaus veti huomion puoleensa, tuli äkillisenä sysäyksenä mieleen kaiken tämän persoonallinen ja inhimillinen merkitys.
Ennen kaikkea oli lasten kohtalo mielestämme sietämätöntä vääryyttä. Me olisimme voineet itkeä – rouva Challenger itki tosiaan – ajaessamme suuren kansakoulun ohi ja nähdessämme pitkän rivin pieniä olentoja lojumassa maantiellä. Heidän kauhistuneet opettajansa olivat päästäneet heidät koulusta, ja he olivat kiiruhtamassa kotiinsa, kun myrkky sai heidät verkkoonsa. Paljon ihmisiä näkyi talojen avonaisten ikkunoiden luona. Tunbridge Wellsissa oli tuskin yhtäkään ikkunaa ilman tuijottavia, hymyileviä kasvoja. Viimeisellä hetkellä oli ilman puute, sama hapen kaipuu, jota me yksin olimme kyenneet tyydyttämään, ajanut heidät ikkunan ääreen. Sivukäytävät olivat myöskin täynnä hatuttomia ja päähineettömiä miehiä ja naisia, jotka olivat syöksyneet ulos taloista. Monet heistä olivat kaatuneet keskelle tietä. Oli onni, että olimme lordi Johnista saaneet taitavan ajajan, sillä ei ollut helppoa ajaa ruumiiden ohi. Kylien tai kaupunkien läpi voimme ajaa vain hiljaa, ja kerran muistaakseni meidän oli Tunbridgen koulua vastapäätä pysähdyttävä joksikin aikaa, kunnes siirsimme sivulle ruumiit, jotka tukkivat tiemme.
Muutamat pienet, selvät kuvat kohoavat muistiini pitkästä kuoleman panoraamasta Sussexin ja Kentin väliltä. Siellä oli muun mukana suuri välkkyvä auto Southboroughin kylässä ravintolan edustalla. Luullakseni oli siinä jokin huviseurue palaamassa Brightonista tai Eastbournesta, kolme loistavasti puettua naista, kaikki nuoria ja kauniita, yhdellä heistä sylikoira, ja heidän mukanaan elähtäneen näköinen vanhahko mies ja nuori ylimys, monokkeli yhä silmässä ja savuke loppuun palaneena hansikoidun käden sormien välissä. Kuolema oli varmasti kohdannut heidät silmänräpäyksessä ja kiinnittänyt heidät siihen, missä istuivat. Vanhahko mies oli viime hetkellä repinyt kauluksensa auki yrittäessään hengittää, mutta toiset kaikki lienevät silloin nukkuneet.
Auton toisella puolella oli tarjoilija kyyristyneenä lähelle astinlautaa, ja tarjottimen sivulla oli muutamia särkyneitä laseja. Toisella puolen lojui kaksi rääsyistä maankiertäjää, mies ja nainen, sillä kohtaa, johon olivat kaatuneet, miehellä pitkä, ohut käsivarsi yhä ojennettuna, niinkuin hän oli eläessään pyytänyt almua. Yksi silmänräpäys oli vienyt ylimyksen, tarjoilijan, maankulkijan ja koiran elottoman ja hajautuvan alkuliman yhteiselle asteelle.
Muistan toisenkin omituisen kuvan, jonka näin parin mailin päässä Sevenoaksista Lontooseen päin. Vasemmalla on suuri luostari, jonka edessä on pitkä, vihreä rinne. Tälle rinteelle oli kokoontunut suuri joukko koululapsia, kaikki polvistuneina rukoukseen. Heidän edessään oli rivi nunnia ja korkeampana rinteellä heitä vastassa yksinäinen hahmo, jonka otaksuimme luostarin johtajattareksi. Päinvastoin kuin autossa ajavat huvittelijat näyttivät nämä ihmiset saaneen varoituksen vaarastaan ja kuolleen kauniisti yhdessä, opettajat ja opetettavat kokoontuneina viimeiselle yhteiselle tunnilleen.
Mieleni on vielä huumaantunut tästä kauheasta kokemuksesta, ja turhaan etsin ilmaisumuotoja esittääkseni mielialojamme. Ehkä on parasta ja viisainta jättää yritykset ja mainita vain tosiasiat. Myöskin Summerlee ja Challenger olivat musertuneita, emmekä kuulleet takaamme muuta kuin joskus rouvan valitusta. Mitä tulee lordi Johniin, niin hän oli liian kiintynyt pyöräänsä ja vaikeaan tehtävään pujotella pitkin sellaisia teitä, jotta hänellä olisi ollut aikaa tai halua keskusteluun. Yhtä lausetta hän toisti niin väsyttävän usein, että se jäi muistiini ja lopuksi sai minutkin melkein nauramaan, koska se tavallaan selitti tätä tuomiopäivää. "Perinpohjaista työtä, vai mitä?" Tämä oli hänen huudahduksensa aina kun uusi, hirvittävä kuoleman ja häviön ilmiö tuli silmiemme eteen. "Perinpohjaista työtä!" huudahti hän, kun laskeuduimme Station Hiililtä Rotherfordin kohdalla, ja samaa hän toisti, kun pujottelimme kuoleman erämaan halki Lewishamin valtatiellä ja Old Kent Roadilla.
Täällä meitä säikähdytti äkillinen ja kummastuttava tapaus. Matalan kulmatalon ikkunasta näkyi nenäliina pitkän, laihan ihmiskäden liehuttamana. Ei milloinkaan ollut odottamattoman kuoleman näkeminen saanut sydämiämme pysähtymään ja sitten jyskyttämään niin rajusti kuin tämä kummastuttava elämän ilmaus. Lordi John käänsi auton kadun viereen, ja me syöksyimme talon avonaisen oven läpi ja portaita ylös toisen kerroksen etuhuoneeseen, josta tuo merkki näkyi.
Hyvin vanha nainen istui avoimen ikkunan luona, ja hänen vieressään oli toisella tuolilla poikittain happilieriö, pienempi, mutta samanmuotoinen kuin ne, jotka olivat pelastaneet meidän henkemme. Hän käänsi laihat, nääntyneet kasvonsa meitä kohti ja tuijotti silmälasiensa takaa, kun tungeskelimme ovella.
"Pelkäsin, että minut olisi jätetty tänne iäksi", sanoi hän, "sillä minä olen rampa enkä voi liikkua".
"Niin, rouva", vastasi Challenger, "mutta onneksi me osuimme kulkemaan ohitse".
"Minulla on teille eräs hyvin tärkeä kysymys", sanoi nainen. "Herrat, pyydän, että vastaatte suoraan. Kuinka nämä tapaukset vaikuttavat Luoteisrautatien osakkeisiin?"
Me olisimme nauraneet, jollei hän olisi niin traagillisen hartaasti odottanut vastaustamme.
Rouva Burston – se oli hänen nimensä – oli iäkäs leski, jonka kaikki tulot riippuivat pienestä sijoituksesta mainittuihin osakkeihin. Osingon nouseminen ja laskeminen oli määrännyt hänen elämänsä, eikä hän käsittänyt toimeentuloansa muutoin kuin mikäli siihen vaikutti hänen osakkeittensa arvo. Turhaan me selitimme hänelle, että hän saisi nyt ottaa maailman kaikki rahat, mutta että niistä ei olisi mitään hyötyä. Hänen vanha tajuntansa ei voinut mukautua tähän uuteen ajatukseen, vaan hän itki ääneen hukattua pääomaansa.
"Siinä oli kaikki omaisuuteni", valitti hän. "Jos se on mennyt, voin minäkin mennä yhtä hyvin."
Sillä aikaa kun hän valitteli, selvisi meille, millä keinoin tämä hauras vanha korsi oli elänyt siinä, missä koko suuri metsä oli kaatunut. Hän oli kerrassaan rampa ja poti hengenahdistusta. Hänelle oli tautiansa varten määrätty happea, ja yksi putki oli hänen huoneessaan ratkaisun hetkellä. Hän oli tietysti hengittänyt sisäänsä vähän happea ja saanut siitä huojennusta, kun eetterimyrkky alkoi ahdistaa, ja säästeliäästi käyttäen varastoaan hän oli elänyt yön yli. Lopuksi hän oli vaipunut uneen ja herännyt automme surinasta. Koska oli mahdotonta viedä häntä mukaamme, toimitimme hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi elääkseen, ja lupasimme käydä häntä katsomassa viimeistään parin päivän päästä. Sitten me jätimme hänet yhä itkeskelemään pääomansa menetystä.
Kun lähestyimme Thamesia, kävi ruuhka kaduilla vahvemmaksi, ja me olimme yhä pahemmassa pulassa. Me pääsimme vain työläästi London Bridgen poikki. Middlesexin puolelta olivat pääsytiet sinne kauttaaltaan tukossa: jähmettynyt liikenne teki kaiken etenemisen sillä suunnalla mahdottomaksi. Muuan laiva paloi telakalla lähellä siltaa, ja ilma oli täynnä ajelehtivia nokihiutaleita ja raskasta, pistävää katkua. Jossakin parlamentintalon lähellä oli sakea savupilvi, mutta siitä, missä me olimme, oli mahdotonta nähdä, mikä oli tulessa.
"En tiedä, miltä teistä tuntuu", huomautti lordi John pysähdyttäen auton, "mutta minusta näyttää maaseutu iloisemmalta kuin kaupunki. Kuollut Lontoo koskee hermoihini. Minä ehdotan, että käännymme ja ajamme takaisin Rotherfieldiin."
"Minä tunnustan, etten käsitä, mitä voisimme täältä toivoa", sanoi professori Summerlee.
"Samalla", sanoi Challenger, ja hänen valtava äänensä kumisi omituisesti keskellä hiljaisuutta, "meidän on vaikea käsittää, että seitsemästä miljoonasta ihmisestä vain yhden vanhan naisen on onnistunut ruumiillisen vammansa tai satunnaisen askartelunsa nojalla pelastua häviöstä."
"Jos olisi muita, kuinka voimme toivoa ne löytävämme, George?" kysyi rouva. "Kuitenkin olen yhtä mieltä siinä, että me emme voi mennä takaisin, ennenkuin olemme edes koettaneet löytää."
Astuimme maahan autosta, jätimme sen kadun reunalle ja kävelimme hieman vaivalloisesti pitkin King William Streetin väkirikasta käytävää. Sitten menimme suuren vakuutustoimiston avonaisesta ovesta sisään. Se oli kulmatalo, ja me valitsimme sen, koska siitä oli näköala joka suunnalle. Noustuamme portaita ylös kuljimme erään salin läpi, jonka otaksun olleen johtokunnan huoneen, sillä kahdeksan vanhahkoa miestä istui pitkän pöydän ympärillä sen keskellä. Korkea ikkuna oli auki, ja me menimme kaikki ulos parvekkeelle. Sieltä me voimme nähdä Cityn haarautuvia katuja, joilla lojui tungokseen asti ihmisiä, ja heti alapuolellamme oli katu kauttaaltaan mustana liikkumattomien taksa-autojen katoista. Kaikki tai melkein kaikki autot olivat suunnattuina poispäin, osoittaen, että pelästyneet liikemiehet olivat viime hetkellä turhaan yrittäneet lähteä perheittensä luo esikaupunkeihin tai maalle. Siellä täällä matalampien vuokravaunujen keskellä kohosi jonkin rikkaan pohatan suuri messinkihelainen auto toivottomasti kiilautuneena tukkeutuneen liikenteen rykelmään. Juuri allamme oli suurikokoinen ja ylellisen näköinen auto; sen omistaja, vanha, lihava mies, kurotti itseään esille, puolet hänen kömpelöstä ruumiistaan oli ikkunan ulkopuolella, ja hänen turpea kätensä, joka loisti timanteista, oli ojennettuna, kun hän kannusti ajajaansa viimeiseen ponnistukseen ahdingon puhki.
Tusinan verta omnibusseja kohosi saarien tavoin tässä tulvassa; matkustajat, jotka täyttivät katot, makasivat kaikki yhteen sulloutuneina toistensa sylissä kuten leikkikalut lastenkamarissa. Leveällä lyhtyjalustalla keskellä katua seisoi suurikokoinen poliisi nojautuen pylvästä vasten niin luonnollisessa asennossa, että oli vaikea uskoa häntä kuolleeksi, ja hänen jaloissaan oli rääsyinen sanomalehtipoika, lehtipinkka vierellään maassa. Ilmoituslehtikärryt olivat salpautuneet joukkoon, ja me saatoimme lukea tiedonannon, joka oli suurin kirjaimin painettu mustalla keltaiselle: "Välikohtaus ylähuoneessa. Piirikuntakilpailu keskeytetty." Tämä oli varmaan aikaisin painos, sillä toisissa lehdissä oli luettavana: "Onko loppu tulossa? Suuren tiedemiehen varoitus." Ja toinen: "Onko Challenger oikeassa? Pahaenteisiä huhuja."
Challenger osoitti vaimolleen jälkimmäistä tiedonantoa, joka pisti tungoksesta esiin kuin lippu. Saatoin nähdä hänen pullistavan rintaansa ja sivelevän partaansa sitä katsellessaan. Hänen monivivahteista älyään huvitti ja imarteli se ajatus, että Lontoo oli kuollessaan muistellut hänen nimeään ja sanojaan. Hänen tunteensa olivat niin ilmeiset, että hänen virkaveljensä ei voinut olla pilkallisesti huomauttamatta:
"Oma itse esillä viimeiseen asti, Challenger."
"Siltä näyttää", vastasi toinen tyynesti. "Niin", lisäsi hän katsellessaan pitkin äänettömiä, ruumiiden ja kuoleman täyttämiä katuja, "minä en tosiaan käsitä, että voittaisimme mitään viipymällä kauemmin Lontoossa. Ehdotan, että palaamme heti Rotherfieldiin, ja sitten neuvottelemme, miten käytämme hyödyllisimmin ne vuodet, jotka ovat edessämme."
Vain yhden kuvan esitän vielä niistä näyistä, jotka jäivät muistiimme kuolleesta Citystä. Se on katsahdus St. Maryn vanhan kirkon sisään, juuri siellä, missä automme odotti. Portailla virui vainajia, joiden välitse pujotellen työnsimme kääntöoven auki ja astuimme sisään. Edessämme oli ihmeellinen näky. Kirkko oli täpötäynnä polvistuvia olentoja rukousta ja nöyrtymistä osoittavissa asennoissa. Viimeisellä kauhistavalla hetkellä, jouduttuaan äkkiä kasvoista kasvoihin elämän kauhean todellisuuden eteen, joka uhkaa yläpuolellamme silloinkin, kun siirrymme varjojen maahan, olivat kauhistuneet ihmiset syöksyneet Cityn vanhoihin kirkkoihin, joissa moniin sukupolviin oli tuskin milloinkaan ollut jumalanpalvelusta. Siellä he olivat sulloutuneina niin tiheään kuin mahtuivat polvistumaan, monella kiihtymyksessään vielä hattu päässään, ja heidän yläpuolellaan oli muuan maallikkopukuinen nuori mies saarnatuolissa ilmeisesti puhunut heille, kun sama kohtalo oli yllättänyt hänet ja heidät. Hän oli nyt kuten ilveilijä kojussaan, pää ja kaksi velttoa käsivartta riippumassa saarnatuolin reunan yli. Kaikki tuntui painajaiselta, harmaa, tomuinen kirkko, kuoleman kourissa jähmettyneiden rivit, kaiken hämäryys ja hiljaisuus. Me kävelimme siellä varpaisillamme, hiljaa kuiskaillen.
Ja sitten sain äkkiä erään aatteen. Kirkon nurkassa lähellä ovea oli vanha kastemalja ja sen takana syvä komero, jossa riippuivat kellonsoittajain köydet. Miksi emme lähettäisi Lontoon yli sanomaa, joka toisi luoksemme mahdollisesti vielä eloon jääneet? Minä juoksin sinne, kiskoin köyttä ja hämmästyin huomatessani, kuinka vaikeata oli heiluttaa kelloa. Lordi John oli seurannut minua.
"Totta tosiaan, nuori mies!" sanoi hän riisuen takkinsa. "Te olette saanut hiton hyvän aatteen. Kun minäkin tartun siihen, kyllä kello soi."
Mutta kello oli niin raskas, että vasta silloin, kun Challenger ja Summerlee olivat painollaan tulleet avuksemme, kuulimme päittemme yläpuolelta kuminaa ja helinää, joka ilmaisi meille, että suuri kellonkieli suoritti tehtäväänsä. Kauas yli kuolleen Lontoon kaikui toverillinen ja toivoa antava viestimme niille lähimmäisille, jotka vielä ehkä elivät. Se ilahdutti omaa sydäntämme, tämä voimakas metallinen kutsu, ja me ahersimme sitä vakavammin, kiskoutuen kaksi jalkaa maasta köyden heilahtaessa ylöspäin, mutta ponnistaen kaikki yhdessä, alaspäin vedettäessä.
Challenger oli alinna, jännittäen koko valtavan voimansa ponnahdellen ylös alas kuten eriskummainen härkäsammakko ja kurnuttaen joka vetäisyllä. Tällä hetkellä olisi taiteilija saanut ottaa kuvan neljästä seikkailijasta, jotka ennen olivat yhdessä kokeneet monta omituista vaaraa ja jotka kohtalo nyt oli valinnut näin merkilliseen tehtävään. Puoli tuntia me teimme työtä, hien valuessa kasvoiltamme, käsivarret ja selkä kipeinä ponnistuksesta. Sitten menimme kirkon pylväskäytävään ja tähystelimme innokkaasti pitkin hiljaisia täyteen ahdettuja katuja. Ei yksikään ääni tai liike vastannut kutsuumme.
"Se on hyödytöntä. Ei ketään ole jäljellä", huudahdin.
"Me emme voi tehdä mitään muuta", sanoi rouva Challenger. "Jumalan tähden, George, menkäämme takaisin Rotherfieldiin. Vielä yksi tunti täällä kauheassa, hiljaisessa Cityssä tekisi minut hulluksi."