Kuten olen sanonut, oli mielemme erittäin selkeä. Minäkin olin toisinaan ihan säkenöivä. Mitä tulee Challengeriin, niin hän oli ihmeteltävä! En ole milloinkaan niin käsittänyt tuon miehen alkuvoimaista suuruutta, hänen ymmärryksensä laajuutta ja voimaa. Summerlee houkutteli häntä yhä pitemmälle, säestäessään häntä hiukan pistävällä arvostelullaan, kun taas lordi John ja minä nauroimme heidän kiistalleen, ja rouva, käsi miehensä hihalla, hillitsi filosofin mylvinää. Elämä, kuolema, kohtalo, ihmisen tarkoitus – ne olivat tuon muistettavan tunnin merkillisiä aiheita, ja ne kävivät erittäin merkityksellisiksi sen kautta, että aterian edistyessä omituiset, äkilliset innoitukset sielussani ja pistokset jäsenissäni ilmaisivat kuoleman näkymättömän hyökyaallon kohoavan ympärillämme hitaasti ja hiljaa. Kerran näin lordi Johnin panevan kätensä äkkiä silmilleen, ja kerran Summerlee vajosi hetkeksi taaksepäin nojatuolissaan. Jokainen henkäyksemme oli täynnä omituisia voimia. Ja kuitenkin mielemme oli onnellinen ja tyyni. Pian toi Austin savukkeita pöydälle ja aikoi sitten lähteä pois.
"Austin!" sanoi hänen isäntänsä.
"Niin, herra?"
"Kiitän teitä uskollisesta palveluksestanne."
Hymy hiipi palvelijan ryhmyisille kasvoille.
"Olen koettanut parastani, herra."
"Odotan tänään maailman loppua, Austin."
"Vai niin, herra. Mihin aikaan, herra?"
"En osaa sanoa, Austin. Ennen iltaa."
"Hyvä on, herra."
Vaitelias Austin kumarsi ja lähti pois. Challenger sytytti savukkeen ja vetäen nojatuolinsa likemmäksi vaimonsa tuolia otti hänen kätensä omaansa.
"Tiedäthän, miten asioiden laita on, rakkaani", sanoi hän. "Olen selittänyt sen myöskin näille ystävilleni. Sinä et pelkää, ethän?"
"Ei suinkaan se ole tuskallista, George?"
"Ei sen enempää kuin nukutuskaan hammaslääkärin luona. Joka kerta kun olet sitä saanut, olet itse asiassa kuollut."
"Mutta se on mieluinen tunne."
"Niin voi kuolemakin olla. Ruumis, kulunut kone, ei voi säilyttää sen vaikutelmaa, mutta me tunnemme sen sielullisen mielihyvän, jota uni tai horrostila antaa. Luonto saattaa rakentaa kauniin oven ja ripustaa siihen monta harsomaista ja kimaltelevaa verhoa laatiakseen siten ihmetteleville sieluillemme pääsytien uuteen elämään. Aina kun todellisuutta tutkistelen, löydän viisautta ja lempeyttä asian ytimessä, ja jos pelästynyt kuolevainen yleensä tarvitsee hellyyttä, tarvitsee hän sitä varmasti silloin, kun hän suorittaa vaarallisen siirtymisen elämästä toiseen. Ei, Summerlee, minä en huoli teidän materialismistanne, sillä minä ainakin olen jotakin liian suurta hajautuakseni lopulta pelkästään ruumiillisiin aineosiin, ollakseni kimppu suoloja ja kolme sangollista vettä. Täällä – täällä" – ja hän löi suurta päätään mahtavalla, karvaisella nyrkillään – "on jotakin, mikä käyttelee ainetta, mutta mikä ei itse ole sitä – jotakin, mikä voisi hävittää kuoleman, mutta jota kuolema ei voi milloinkaan hävittää."
"Kuolemasta puhuen", sanoi lordi John, "minä olen tavallani myöskin kristitty, mutta minusta näyttää, että niissä esi-isissämme oli jotakin suurenmoisen luonnollista, jotka haudattiin kirveineen, jousineen, nuolineen ja muine tarpeineen, ikäänkuin he edelleenkin olisivat eläneet samalla tapaa. Niinpä minustakin tuntuu", lisäsi hän katsoen ympäri pöytää ikäänkuin häveten, "että olisi mukavampi levätä haudassa, jos minulle annettaisiin mukaan vanha pika- ja lintupyssyni, lyhyempi, jossa on kulunut tukki, sekä yksi tai pari patruunavyötä – kaikki on tietysti hullun houreita, mutta niin on asian laita. Miltä se tuntuu teistä, herra professori?"
"No", sanoi Summerlee, "koska te kysytte minun mielipidettäni, tuntuu se minusta puolustamattomalta taantumiselta kivikauteen tai sitä kauemmas. Minä olen itse kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi ja haluan kuolla järkevän, sivistyneen ihmisen tavoin. En tiedä, että pelkäisin kuolemaa enemmän kuin te muutkaan, sillä olen vanhanpuoleinen mies, ja tulkoon mitä tulkoon, minulla ei voi olla kovin kauan elämisen aikaa; mutta luontoni on sitä vastaan, että istumme odottamassa ilman taistelua ikäänkuin lammas teurastajaa. Onko ihan varmaa, Challenger, ettemme voi tehdä mitään?"
"Pelastaaksemme itseämme – ei mitään", vastasi Challenger. "Mutta että jatkamme elämäämme muutamilla tunneilla ja siten näemme tämän valtavan murhenäytelmän kehittyvän, ennenkuin itse siihen joudumme – se voinee olla vallassani. Minä olen ryhtynyt eräisiin toimenpiteisiin – "
"Happi?"
"Aivan niin. Happi."
"Mutta mitä voi happi vaikuttaa, kun eetteri on myrkyttynyt? Laatuun katsoen ei tiilenpalasella ja kaasulla ole niin suurta eroa kuin hapella ja eetterillä. Ne ovat eri aloilta eivätkä voi vaikuttaa toisiinsa. Kuulkaahan, Challenger, te ette voi puolustaa sellaista otaksumaa."
"Rakas Summerleeni, aineelliset tekijät vaikuttavat aivan varmasti tähän eetterimyrkkyyn. Me näemme sen purkautumistavasta ja – alasta. Me emme olisi sitä ennakolta odottaneet, mutta se on epäilemättä tosiasia. Tästä syystä olen jyrkästi sitä mieltä, että hapen tapainen kaasu, joka lisää ruumiin elinvoimaa ja vastustuskykyä, hyvin todennäköisesti viivästyttää sen aineen vaikutusta, jota te olette niin sattuvasti sanonut hulluruohon myrkyksi. Voin kyllä erehtyä, mutta luotan kuitenkin täydelleen päättelyni virheettömyyteen."
"No", sanoi lordi John, "jos täytyy istua imemässä noita putkia kuten pikkulapset pullojaan, niin minä ainakaan en siihen rupea".
"Se ei ole tarpeenkaan", vastasi Challenger. "Me olemme ryhtyneet toimenpiteisiin – teidän on siitä kiitettävä pääasiallisesti vaimoani – jotta hänen huoneensa tulisi niin ilmanpitäväksi kuin suinkin. Matoilla ja vernissatulla paperilla – "
"Hyväinen aika, Challenger, ettehän otaksune, että voimme vernissatulla paperilla estää eetteriä tunkeutumasta sisään?"
"Te olette, arvoisa ystäväni, tosiaan hieman omituinen, kun iskette tuolla tavoin harhaan. Me emme ole ryhtyneet sellaiseen vaivaan torjuaksemme eetteriä, vaan estääksemme happea tunkeutumasta ulos. Minä olen varma siitä, että jos saamme ilmapiirin kyllästetyksi hapella määrättyyn kohtaan asti, voimme säilyttää aistimme. Minulla oli kaksi putkea kaasua, ja te olette tuoneet kolme lisää. Se ei ole paljon, mutta se on aina jotakin."
"Kuinka kauan ne kestävät?"
"En osaa sanoa. Me emme avaa niitä ennenkuin oireemme käyvät sietämättömiksi. Sitten päästämme kaasua tarpeen mukaan. Se voi toimittaa meille lisää muutamia tunteja, ehkäpä päivänkin, jolloin saamme katsella hävitettyä maailmaa. Oma kohtalomme lykkääntyy sen verran, ja meillä viidellä tulee olemaan se hyvin omituinen kokemus, että arvatenkin olemme ihmissuvun äärimmäisenä jälkijoukkona sen marssiessa tuntematonta päämääräänsä kohti. Ehkä te ystävällisesti tahdotte auttaa minua lieriöiden käsittelyssä. Minusta tuntuu siltä kun ilma jo kävisi painostavammaksi."
III
Uponneina
Se huone, joka oli määrätty unohtumattoman elämyksemme näyttämöksi, oli ihastuttavan naisellinen arkisuoja, kooltaan noin neljätoista tai kuusitoista jalkaa kumpaankin suuntaan. Sen päässä oli punaisen samettiverhon eroittama pieni kammio, jota professori käytti pukeutuessaan ja joka avautui tilavaan makuukamariin. Verho oli yhä paikoillaan, mutta tätä arkihuonetta ja pukeutumiskammiota saattoi pitää yhtenä kokonaisuutena, joka oli sovitettu kokeiluamme varten. Yksi ovi ja ikkunakehykset oli umpeen peitetty vernissatulla paperilla. Toisen oven yllä, joka avautui porrassiltamalle, oli ikkunaruutu, jonka saattoi nuoran avulla vetää auki, kun tuuletus kävi välttämättömän tarpeelliseksi. Joka nurkassa oli tynnyrissä kasvava suuri pensas.
"Kuinka vapaudumme liiallisesta hiilihapostamme tuhlaamatta tarpeettomasti happeamme, se on arkaluontoinen ja kohtalokas kysymys", sanoi Challenger katsellen ympärilleen, kun viisi rautaputkea oli asetettu vieretysten seinää vasten. "Kun olisi ollut pitempi valmistusaika, olisin voinut suunnata älyni kaiken keskitetyn voiman täyteläisempänä tähän ongelmaan, mutta näin ollen täytyy tehdä, mitä voimme. Pensaat hyödyttävät meitä hiukan. Kaksi happiputkea on valmiina väännettäväksi heti auki, joten meitä ei voi yllättää huomaamattamme. Samalla olisi hyvä, ettemme menisi kauaksi huoneesta, koska ratkaisu voi olla äkillinen ja nopea."
Huoneessa oli leveä, matala ikkuna, joka avautui parvekkeelle. Siitä oli sama näköala, jota jo olimme ihailleet työhuoneesta. Katsellessani ulos en voinut missään nähdä sekasorron merkkiä. Maantie kaartui ihan silmieni alla mäen rinnettä alas. Asemalta tulevat rattaat, sellaista esihistoriallista lajia, jota tapaa vain maalaiskylissämme, ponnistelivat hitaasti mäkeä ylös. Alempana työnsi lapsentyttö vaunuja ja talutti kädestä toista lasta. Talojen siniset savuhattarat antoivat koko tälle laajalle maisemalle vakiintuneen järjestyksen ja kotoisen mukavuuden leiman. Ei missään ollut sinisellä taivaalla tai auringon valaisemassa maassa mullistuksen ennettä. Elomiehet olivat taas vainioillaan, ja golfinpelaajat liikkuivat yhä parittain ja nelittäin pitkin kenttää. Omassa päässäni oli niin omituinen sekasorto, ja liiaksi jännittyneet hermoni olivat niin epäkunnossa, että näiden ihmisten välinpitämättömyys oli kummastuttava.
"Nuo veitikat eivät näy tuntevan mitään pahoja vaikutuksia", sanoin osoittaen kentälle.
"Oletteko pelannut golfia?" kysyi lordi John.
"En, en ole."
"No, nuori mies, kun pelaatte, saatte huomata, että kun kerran on kunnollisesti pelissä kiinni, voisi vain tuomiopäivän pasuuna pysäyttää todellisen golfinpelaajan. Halloo! Nyt puhelin taas soi!"
Silloin tällöin murkinan aikana ja jälkeen oli heleä ja itsepintainen soitto kutsunut professoria puhelimeen. Hän ilmaisi saamansa tiedot meille muutamin lyhyin lausein. Niin kauhistavia asioita ei ollut milloinkaan ennen merkitty maailman historiaan. Suuri varjo hiipi kohoavan kuolemanvuoksen tavoin etelästä. Egypti oli siirtynyt raivotilasta unitautiin. Espanja ja Portugali olivat nyt hiljaa villin raivon jälkeen, jolloin kirkollismieliset ja anarkistit olivat taistelleet mitä epätoivoisimmin. Etelä-Amerikasta ei saatu enää mitään kaapelisanomia. Pohjois-Amerikassa olivat etelävaltiot jonkin kauhean rotumellakan jälkeen lannistuneet myrkyn vaikutuksesta.
Marylandin pohjoispuolella ei myrkyn vaikutus vielä ollut selvä, ja Kanadassa sitä tuskin havaittiin. Belgia, Hollanti ja Tanska olivat kukin vuorostaan saaneet tartunnan. Epätoivoisia sanomia lennähteli joka suunnalta tieteen suuriin keskuksiin, maailmankuuluille kemisteille ja lääkäreille, rukoillen heidän neuvoaan. Tähtitieteilijät olivat myös uppoamassa kyselyjen tulvaan. Mitään ei voitu tehdä. Ilmiö oli yleismaailmallinen ja inhimillisen tietomme tai valtamme ulkopuolella. Se merkitsi kuolemaa – tuskatonta, mutta välttämätöntä – kuolemaa nuorelle ja vanhalle, heikolle ja väkevälle, rikkaalle ja köyhälle ilman pakoonpääsyn toivoa tai mahdollisuutta. Sellaisia olivat ne tiedot, joita puhelin oli välittänyt meille hajanaisina, sekavina sanomina. Suuret kaupungit tiesivät jo kohtalonsa ja, mikäli saatoimme päätellä, valmistautuivat kohtaamaan sen arvokkaasti ja alistuen.
Täällä kuitenkin meidän golfinpelaajamme ja työmiehemme olivat kuin lampaat, jotka hyppelevät veitsen varjossa. Se näytti kummastuttavalta. Mutta miten he saattoivatkaan sitä tietää? Kaikki oli tullut niskaamme yhdellä jättiläisharppauksella. Mikä olisi aamun sanomalehdessä tehnyt heidät levottomiksi? Ja nyt oli kello vasta kolme iltapuolella. Juuri katsellessamme näytti jokin huhu levinneen joukkoon, sillä me näimme elonleikkaajien kiiruhtavan pois vainioilta. Jotkut golfinpelaajista palasivat kerhohuoneeseen. He juoksivat ikäänkuin pyrkiäkseen pakoon sadekuurolta. Heidän pienet avustajansa tulivat hitaasti perässä. Toiset jatkoivat peliään. Lapsenhoitaja oli kääntynyt ja työnsi kiireesti vaunujaan takaisin mäkeä ylös. Samalla huomasin, että hänellä oli käsi otsallaan. Ajurinrattaat olivat pysähtyneet, ja väsynyt hevonen lepäsi pää vaipuneena polviin. Yläpuolella oli täydellinen kesätaivas – suunnaton holvi yhtämittaista sineä, lukuunottamatta muutamia untuvaisia valkeita pilviä, jotka näkyivät kaukaisten ylänköjen kohdalla. Jos ihmissuvun täytyi tänään kuolla, tapahtui se ainakin ihanalla kuolinvuoteella. Ja kuitenkin luonnon lempeä rakastettavuus teki tämän kauhean ja summittaisen hävityksen sitäkin surkuteltavammaksi ja hirveämmäksi. Tämä oli totisesti liian hyvä olopaikka, koska meidät ajettiin pois niin nopeasti, niin julmasti!
Mutta edellä mainitsin, että puhelin oli taas soinut. Äkkiä kuulin hallista Challengerin jyrisevän äänen.
"Malone!" huusi hän. "Teitä kaivataan."
Syöksyin puhelimen luo. McArdle puhui Lontoosta.
"Tekö siellä, herra Malone?" huusi hänen tuttu äänensä. "Herra Malone, Lontoossa tapahtuu kauheita asioita. Tiedustelkaa Jumalan tähden, eikö professori Challenger voi ehdottaa jotakin tehtäväksi."
"Hän ei voi ehdottaa mitään, hyvä herra", vastasin. "Hän pitää ratkaisua yleismaailmallisena ja välttämättömänä. Meillä on täällä vähän happea, mutta se voi vain lykätä kohtalomme muutamia tunteja tuonnemmaksi."
"Happea!" huusi tuskaa ilmaiseva ääni. "Ei ole aikaa sitä saada. Toimisto on ollut ihan helvetti siitä alkaen, kun läksitte aamulla. Nyt on puolet henkilökunnasta tunnotonna. Uupumus lannistaa minut itseni. Ikkunastani saatan nähdä, kuinka ihmisiä makaa tiheässä Fleet Streetillä. Kaikki liikenne on pysäytetty. Viimeisistä sähkösanomista päättäen koko maailma…"
Hänen äänensä oli vähitellen rauennut ja katkesi äkkiä. Hetkeä myöhemmin kuulin puhelimesta kumean jysähdyksen, ikäänkuin hänen päänsä olisi pudonnut pöytää vasten.
"Herra McArdle!" huusin. "Herra McArdle!"
Vastausta ei tullut. Kun laskin kuulotorven kädestäni, tiesin, etten milloinkaan enää kuulisi hänen ääntään.
Tällä hetkellä, juuri kun astuin askeleen taaksepäin puhelimen luota, kävi ilmiö kimppuumme. Tuntui siltä, kuin olisimme uimassa, hartioita myöten vedessä, ja vyöryvä aalto äkkiä upottaisi. Näkymätön käsi tarttui rauhallisesti kurkkuuni ja puristi hiljaa henkeä minusta ulos. Tunsin ääretöntä painoa rinnallani, kovaa kiristystä päässäni, äänekästä surinaa korvissani ja kirkkaita leimauksia silmieni edessä. Hoipertelin porraskaiteiden nojaan. Samalla Challenger vilahti ohitseni korskuen kuin haavoittunut puhveli – kauhea näky purppuranpunaisine kasvoineen, verestävine silmineen ja pörröttävine hiuksineen. Pikku rouva oli, nähtävästi tiedotonna, nostettu hänen leveille hartioilleen, ja hän meni kompastellen ja kolisten portaita ylös, astuen monesti harhaan, mutta vei itsensä ja vaimonsa pelkästään tahdonvoimallaan myrkyllisen ilmapiirin läpi väliaikaisen turvallisuuden satamaan.
Nähdessäni hänen ponnistelunsa syöksyin minäkin portaita ylös, kiipesin, kaatuen, tarrautuen kaiteeseen, kunnes suistuin puoleksi tiedotonna kasvoilleni ylemmällä porrassiltamalla. Lordi Johnin terässormet olivat takkini kauluksessa, ja hetkeä myöhemmin olin selälläni arkihuoneen matolla kykenemättä puhumaan tai liikkumaan. Rouva makasi vieressäni, ja Summerlee oli tupertunut tuolille ikkunan luo, pää melkein koskettaen polvia. Ikäänkuin unessa näin Challengerin äärettömän kuoriaisen tavoin ryömivän hitaasti lattian poikki ja hetkeä myöhemmin kuulin esiinpursuavan hapen hiljaista sihinää. Challenger hengitti sitä sisäänsä pari kolme kertaa hyvin kiihkeästi, ja hänen keuhkonsa kohisivat, saadessaan elähyttävää kaasua.
"Se tepsii", huudahti hän riemuiten. "Oikeinpa siis olin päätellyt!" Hän oli taas pystyssä ripeänä ja voimakkaana. Putki kädessään hän syöksyi vaimonsa luokse ja piti sitä hänen kasvojensa edessä. Muutamien sekuntien kuluttua rouva päästi valittavan äänen, liikahti ja nousi istumaan. Professori kääntyi minun puoleeni, ja heti tunsin elämän vuoksen hiipivän lämpimänä kautta valtimoitteni. Järkeni sanoi minulle, että täten tuli vain pieni lykkäys, ja kuitenkin jokainen olemassaolon hetki tuntui nyt sanomattoman arvokkaalta, vaikka puhumme huolettomasti sen arvosta. En ole milloinkaan ennen tuntenut sellaista aistillisen ilon väristystä kuin nyt virotessani. Paino haihtui keuhkoistani, side irtautui otsaltani, suloinen rauhan tunne ja miellyttävä, raukea hyvinvointi täytti olemukseni. Maatessani katselin, kuinka Summerlee tointui saman lääkkeen vaikutuksesta, ja lopuksi tuli lordi Johnin vuoro. Hän hypähti pystyyn ja auttoi minua nousemaan, ja Challenger nosti vaimonsa ja laski hänet leposohvalle.
"Oh, George, minusta on niin ikävää, että toit minut takaisin", sanoi hän pitäen miestään kädestä. "Kuoleman ovi on tosiaan, kuten sanoit, peitetty kauneilla, kimaltelevilla verhoilla, sillä kun tukahduttava tunne vain oli mennyt, oli kaikki sanomattoman viihdyttävää ja kaunista. Miksi olet laahannut minut takaisin?"
"Koska haluan, että teemme matkan yhdessä. Me olemme eläneet yhdessä niin monta vuotta. Olisi ikävää joutua erilleen viimeisellä hetkellä."
Hetkeksi tajusin hänen hellässä äänessään välähdyksen uudesta Challengerista. Se oli hyvin kaukana siitä kerskailevasta, pöyhkeilevästä, ylimielisestä miehestä, joka oli vuoroin kummastuttanut, vuoroin loukannut aikalaisiaan. Täällä kuoleman varjossa esiintyi sisin Challenger, se mies, joka oli saavuttanut ja säilyttänyt naisen rakkauden. Äkkiä hänen mielialansa muuttui, ja hän oli taas voimakas johtajamme.
"Koko ihmissuvusta olen minä yksin nähnyt ja ennustanut tämän mullistuksen", sanoi hän, ja hänen äänessään oli riemun ja tieteellisen voiton sointu. "Mitä tulee teihin, kelpo Summerlee, luotan siihen, että viimeisetkin epäilyksenne ovat hävinneet, kun on puheena spektrin viivojen himmeneminen, ja että te ette enää väitä kirjeeni Timesissä perustuneen erehdykseen."
Kerrankin oli riidanhaluinen toverimme taisteluhaasteelle kuuro. Hän jaksoi vain istua huohottaen ja ojennellen pitkiä, laihoja jäseniään, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että hän yhä oli tosiaan tällä kiertotähdellä. Challenger käveli happiputken luo, ja raju puhina vaimeni, kunnes se oli mitä vienointa sihinää.
"Meidän täytyy säästellen käyttää kaasuvarastoamme", sanoi hän. "Huoneen ilma on nyt erikoisesti kyllästetty hapella, ja minä olen varma, ettei kukaan meistä tunne vaivaavia oireita. Vain todellisten kokeiden avulla voimme määrätä, mikä lisä happea tekee myrkyn tehottomaksi. Katsokaamme, kuinka tämä riittää."
Me istuimme hiljaisen hermojännityksen vallassa noin viisi minuuttia tarkaten omia aistimuksiamme. Olin juuri alkanut kuvitella, että tunsin taas puristusta ohimoillani, kun rouva Challenger huusi sohvalta, että hän oli pyörtymäisillään. Hänen miehensä väänsi tulemaan enemmän kaasua.
"Esitieteellisinä päivinä", sanoi hän, "oli tapana pitää valkoista hiirtä jokaisessa vedenalaisessa veneessä, koska sen hennompi rakenne osoitti merkkejä vahingollisesta ilmapiiristä ennenkuin merimiehet sitä huomasivat. Sinä, rakkaani, olet meidän valkoinen hiiremme. Nyt minä olen lisännyt happimäärää, ja sinä voit paremmin."
"Kyllä, nyt tuntuu paremmalta."
"Mahdollisesti olemme tavanneet oikean sekoituksen. Saatuamme täsmällisesti tietää, kuinka pieni määrä on kylliksi, voimme laskea, kauanko kykenemme elämään. Onnettomuudeksi olemme herättäessämme itseämme jälleen henkiin kuluttaneet jo melkoisen osan ensimmäisestä putkesta."
"Onko sillä mitään merkitystä?" kysyi lordi John, joka seisoi kädet taskussa ikkunan luona. "Jos meidän on mentävä, niin mitä hyötyä on viivyttelystä? Ettehän otaksune, että meillä on joitakin mahdollisuuksia?"
Challenger hymyili ja pudisti päätään.
"No, ettekö sitten luule, että on arvollemme sopivampaa hypätä itse, eikä odottaa, kunnes meidät työnnetään? Jos kaikki nyt on lopussa, olen sitä mieltä, että lausumme rukouksemme, suljemme kaasuputken ja avaamme ikkunan."
"Miksikä ei?" sanoi talon rouva urhoollisesti. "Varmastikin, George, lordi John on oikeassa, ja parempi on tehdä niin päin."
"Minä vastustan mitä ankarimmin!" huudahti Summerlee valittavalla äänellä. "Kun meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme kaikin mokomin, mutta se, että harkiten kiirehtii kuoleman edelle, näyttää minusta mielettömältä ja epäoikeutetulta teolta."
"Mitä nuori ystävämme sanoo siihen?" kysyi Challenger.
"Ajattelen, että meidän pitäisi nähdä kaikki loppuun asti."
"Ja minä olen täydellisesti samaa mieltä", sanoi hän.
"Sitten, George, jos sinä niin sanot, ajattelen minäkin samoin", huudahti rouva.
"No no, minä esitin asian vain omana päätelmänäni", sanoi lordi John. "Jos te kaikki haluatte nähdä loppuun asti, pysyn mukananne. Se on varmastikin hiton jännittävää. Minulla on elämässä ollut moniaita seikkailuita ja niin paljon värisyttäviä kokemuksia kuin useimmilla ihmisillä, mutta minä lopetan urani huippukohdassa."
"Jos elämän jatkuvaisuus otetaan todeksi", sanoi Challenger.
"Ylimalkainen otaksuma!" huudahti Summerlee.
Challenger tuijotti häneen moittivan vaiteliaana.
"Jos elämän jatkuvaisuus otetaan todeksi", sanoi hän sitten opettavimmalla tavallaan, "ei kukaan meistä voi edeltäpäin sanoa, mitä havaintomahdollisuuksia voi olla ainetasolle päin siltä tasolta, jota sopii sanoa henkitasoksi. Varmasti täytyy olla selvää typerimmällekin" (tässä hän tuijotti Summerleehen) "että juuri silloin, kun olemme aineen muodossa, me sovimme parhaiten tekemään huomiota ja kehittämään arvosteluja aineellisista ilmiöistä. Sentakia ainoastaan siten, että pysymme elossa nämä muutamat ylimääräiset tunnit, voimme toivoa saavamme mukaamme johonkin tulevaiseen olemassaolon muotoon selvän käsityksen hämmästyttävimmästä tapauksesta, mikä yleensä on sattunut maailmalle tai maailmankaikkeudelle, mikäli me sitä tunnemme. Minusta näyttäisi valitettavalta asialta, että jollakin tavoin typistäisimme minuutinkin verran niin ihmeellistä kokemusta."
"Minä olen täydellisesti samaa mieltä", huudahti Summerlee.
"Hyväksytään huutoäänestyksellä", sanoi lordi John. "Totta vie, tuo autonajaja-parkanne näkyy pihalla suorittaneen viimeisen matkansa. Kannattaako hyökätä ulos ja tuoda hänet sisään?"
"Se olisi ehdottomasti mieletöntä", huudahti Summerlee.
"Olisi kai", myönsi lordi John. "Se ei auttaisi häntä, vaan hajoittaisi kaasumme yli koko talon, jos yleensä tulisimme elävinä takaisin. Mutta katsokaahan noita pieniä lintuja puiden alla!"
Me vedimme neljä tuolia leveän, matalan ikkunan luo; rouva makasi yhä leposohvalla silmät suljettuina. Muistan, että mieleeni juolahti hirveä ja eriskummainen ajatus – hengittämämme ilman raskas tympeys oli ehkä korostanut harhakuvaa – että me olimme neljällä teatteriaition etupaikalla katselemassa maailman näytelmän viimeistä näytöstä.
Lähinnä etualalla, juuri silmiemme alla, oli piha, jossa näkyi puoleksi puhdistettu auto. Austin, kuljettaja, oli vihdoinkin sanottu lopullisesti irti, sillä hän lojui jalat levällään pyörän vieressä; hänen otsallaan oli suuri, musta kuhmu siinä kohdassa, jonka hän kaatuessaan oli iskenyt astuimeen tai likasuojukseen. Hän piti yhä kädessään sen vesiletkun päätä, jolla oli pessyt konettaan. Pihan nurkassa oli pari pientä plataania, ja niiden alla useita säälittäviä pikku untuvapalloja, pikkuruiset jalat ylöspäin nostettuina. Kuoleman viikatteen huitaisu oli kohdannut kaikkia, suuria ja pieniä.
Pihamuurin yli katselimme kiemurtelevalle tielle, joka vei asemalle. Elonleikkaajajoukko, jonka olimme nähneet juoksevan vainioilta, makasi laakson pohjalla sikinsokin, ruumiit ristissä toistensa päällä. Ylempänä makasi lapsentyttö, pää ja hartiat nojaten ruohoisen pensaan vieruun. Hän oli ottanut pikkulapsen rattailta, ja se oli liikkumattomana vaatemyttynä hänen sylissään. Juuri hänen takanaan osoitti pienoinen täplä tien vieressä paikkaa, missä pikku poika oli pitkällään. Vielä lähempänä meitä oli kuollut hevonen polvillaan aisojen välissä. Vanha ajaja riippui eriskummaisen variksenpelättimen tavoin likavarjostimen yli, käsivarret hassunkurisessa asennossa hänen edessään. Me saatoimme nähdä hämärästi ikkunasta, että vaunuissa istui nuori mies. Ovi oli avautumaisillaan, ja hänen kätensä oli ovenrivassa, ikäänkuin hän olisi yrittänyt hypätä pois viime hetkellä.
Keskellä näköpiiriä oli golfkenttä; samoin kuin siinä aamulla oli pelaajia, makasi heidän tummia hahmojaan nyt liikkumattomina ruohikossa tai ympäröivässä kanervikossa. Eräässä kohdassa oli pitkällään kahdeksan ruumista; nelimiehinen joukkue oli apulaisineen pitkittänyt siinä peliä viimeiseen saakka. Ei yksikään lintu lentänyt taivaan siniholvissa, ei yksikään ihminen tai eläin liikkunut laajalla alueella, joka oli edessämme. Iltapuolen aurinko lähetti rauhallisia säteitään sinne, mutta kaiken yllä leijaili yltyleinen kuoleman hiljaisuus ja vaiteliaisuus, ja pian se tulisi meidänkin osaksemme. Tällä hetkellä tuo yksi ainoa hauras lasiruutu, joka pidätti huoneessa ylimääräistä happea myrkyttyneen eetterin vastapainona, esti meitä joutumasta samaan kohtaloon. Muutaman lyhyen tunnin saattoi yhden miehen tieto ja huolenpito pitää yllä pientä elämänkeidastamme laajassa kuoleman erämaassa ja pelastaa yltyleisestä perikadosta. Sitten kaasu vähenisi, mekin makaisimme huohottaen kirsikan värisellä matolla, ja ihmissuvun sekä kaiken maallisen elämän kohtalo täyttyisi. Pitkän aikaa katselimme traagillista maailmaa niin juhlallisina, ettei sopinut puhella.
"Tuolla on talo tulessa", sanoi Challenger lopuksi, viitaten savupilveen, joka nousi puiden yli. "Sellaisia tulee kaiketi näkymään paljon – mahdollisesti palaa kokonaisia kaupunkeja – kun ajattelemme, kuinka moni ihminen on voinut kaatua pitäen tulta kädessään. Palaminen todistaa sinänsä kylliksi, että happimäärä on ilmakehässä säännöllisen suuri, ja että vika on eetterissä. Kah, tuolla näette toisen liekin Crowboroughin mäen kukkulalla. Se on golfkerho, jollen ole erehtynyt. Tuolla lyö kirkonkello tuntiaan. Filosofeillemme olisi mielenkiintoista tietää, että ihmisen tekemä koneisto on elänyt kauemmin kuin sukukunta, joka teki sen."
"Totta totisesti!" huudahti lordi John nousten kiihtyneenä tuoliltaan.
"Mikä on tuo savutupru? Se on juna."
Me kuulimme sen kohinan, ja pian se tuli lentäen näkyviimme, kulkien minun nähdäkseni tavattomalla vauhdilla. Mistä se oli tullut tai kuinka kaukaa, sitä emme kyenneet saamaan selville. Vain ihmeellisen onnen turvissa se oli voinut kulkea jonkun matkaa. Mutta nyt me jouduimme näkemään, kuinka kauheasti sen matka päättyi. Hiilivaunujuna seisoi liikkumatta radalla. Me pidätimme henkeämme, kun pikajuna kiiti jyristen pitkin samoja raiteita. Yhteentörmäys oli kauhistava. Veturi ja vaunut kasautuivat pirstautuneen puun ja vääntyneiden rautojen röykkiöksi. Punaisia tulenkielekkeitä leimahteli raunioista, kunnes kaikki oli yhtenä liekkinä. Me istuimme puolen tuntia melkein ääneti tämän hirveän näyn huumaamina.
"Ihmisparat!" huudahti rouva Challenger lopuksi ja takertui valittaen miehensä käsivarteen.
"Rakkaani, tuon junan matkustajat eivät olleet sen elävämpiä kuin hiilet, joita vasten he murskautuivat, tai hiili, joksi he nyt ovat muuttuneet", sanoi Challenger silittäen hänen kättään hyväilevästi. "Se oli elävien juna, kun se läksi Victoria-asemalta, mutta kuolleita se kuljetti jo kauan ennen kun tapasi turmionsa."
"Yli koko maailman täytyy käydä samalla tavoin", sanoin omituisten tapausten näyn kohotessa eteeni. "Ajatelkaa laivoja merellä – kuinka ne höyryävät eteenpäin, kunnes pannujen tuli sammuu, tai ne syöksyvät suoraa päätä johonkin rannikolle. Purjelaivatkin – kuinka ne luovivat lastinaan kuolleita merimiehiä, samalla kun niiden hirret lahoavat ja saumat ravistuvat, ja sitten ne yksi toisensa jälkeen vaipuvat pinnan alle. Ehkä vielä sadan vuoden kuluttua Atlantilla ajelehtii siellä täällä vanhoja laivahylkyjä."
"Ja hiilikaivosten miehet", sanoi Summerlee synkästi naurahtaen. "Jos geologeja jonkin sattuman kautta taas ilmestyisi maan päälle, laatisivat he ihmeellisiä teorioja sen johdosta, että tavataan ihmisiä hiilikerrostumissa."
"Minä tunnustan, etten ole perillä sellaisista asioista", huomautti lordi John, "mutta minusta näyttää, että maa tästedes on 'vuokrattavana, tyhjänä'. Kun tämä meidän ihmisjoukkomme pyyhkäistään pois, kuinka se milloinkaan tulee tänne takaisin?"
"Maailma oli ennenkin tyhjänä", vastasi Challenger vakavasti. "Se tuli asutuksi sellaisten lakien vaikutuksesta, joiden alku on meidän käsityksemme ulko- ja yläpuolella. Miksi sama kehityskulku ei voisi uudistua?"
"Hyvä Challenger, ettehän tarkoittane, mitä sanotte?"
"Minulla ei ole tapana, professori Summerlee, sanoa muuta kuin mitä tarkoitan. Huomautuksenne on tyhjänpäiväinen." Parta pisti esiin, ja silmäluomet laskeutuivat.
"Niin, te olette elänyt itsepäisenä dogmaatikkona ja aiotte sellaisena kuoliakin", sanoi Summerlee happamesti.
"Ja te, herraseni, olette elänyt mielikuvitukseltanne köyhänä jarruttajana ettekä saa toivoa nyt enää voivanne muuttua."
"Pahimmat arvostelijannekaan eivät koskaan voi syyttää teitä mielikuvituksen puutteesta", vastasi Summerlee.
"Jopa nyt jotakin!" sanoi lordi John. "Teistä juuri voisikin odottaa, että kuluttaisitte viimeisen happihitusemme sättimällä toinen toistanne. Mitä se vaikuttaa, tulevatko ihmiset takaisin vai ei? Varmastikaan se ei tapahdu meidän aikanamme."
"Tuolla huomautuksellanne te paljastatte oman, hyvin ilmeisen rajoituksenne", sanoi Challenger ankarasti. "Todella tieteellistä mieltä eivät saa sitoa sen omat, ajan ja paikan määräämät olot. Se rakentaa itselleen tähystyspaikän nykyajan rajalinjalle, joka eroittaa rajattoman menneisyyden rajattomasta tulevaisuudesta. Tästä vanhasta asemasta se tekee hyökkäyksiään kaikkien ilmiöiden alku- ja loppupäähän. Mitä tulee kuolemaan, niin tiedemies kuolee paikallaan, työskennellen säännöllisellä ja järjestelmällisellä tavallaan loppuun asti. Hän jättää huomioon ottamatta niin vähäpätöisen asian kuin oman ruumiillisen hajautumisensa samoin kuin kaikki muutkin aineellisuuteen kuuluvat rajoitukset. Olenko oikeassa, professori Summerlee?"
Summerlee murisi epäystävällisesti myöntymyksensä.
"Minä olen muutamin rajoituksin samaa mieltä", sanoi hän.
"Ihanteellisen tieteellisen miehen", jatkoi Challenger, – "puhun näet kolmannessa persoonassa, etten näyttäisi liian omahyväiseltä – ihanteellisen tieteellisen miehen pitäisi kyetä keksimään jokin abstraktinen tieto sillä välin kun hän putoaa ilmapallosta ja saapuu maahan. Näin vahvasäikeisiä miehiä tarvitaan esiintymään luonnon valloittajina ja totuuden henkivartiostona."