"Minä en mene", sanoi Austin.
Keskustelu näytti loppuvan siihen, mutta pian hän tarttui siihen uudelleen.
"Jos minä menisin, niin kuka pitäisi huolta hänestä?" Hän heilautti päätään isäntäänsä kohti. "Kenet hän saisi palvelemaan itseään?"
"Jonkun muun", ehdotin laimeasti.
"Eikä saisi. Ei kukaan pysyisi viikkoakaan. Jos minä menisin, niin koko talo olisi kuin kello, josta veto on lopussa. Minä kerron asiasta teille, koska te olette hänen ystävänsä, ja teidän tulee se tietää. Jos minä tekisin ihan hänen sanansa mukaan – mutta minäpä en raskitse. Hän ja rouva olisivat kuin kaksi pikkulasta, jotka on jätetty yhdessä mytyssä maantielle. Minä olen kaikki kaikessa. Ja sitten hän ottaa ja sanoo minut irti."
"Miksi ei kukaan pysyisi?" kysyin.
"No, he eivät voisi antaa anteeksi niinkuin minä. Hän on hyvin viisas mies, tuo isäntä, – niin viisas, että hän joskus on suorastaan mieletön. Minä olen nähnyt hänet ihan päästään pyörällä, liioittelematta sanoen. Niin, ajatelkaahan, mitä hän teki tänä aamuna."
"Mitä hän sitten teki?"
Austin kumartui puoleeni.
"Hän puri taloudenhoitajatarta", sanoi hän käheästi kuiskaten.
"Puri häntä?"
"Niin, herra. Puri häntä jalkaan. Minä näin omin silmin taloudenhoitajan lähtevän maratonjuoksuun hallin ovelta."
"Sepä hittoa!"
"Niin juuri sanoisitte, herra, jos näkisitte jotakin siitä, mitä täällä tapahtuu. Hän ei elä ystävyydessä naapurien kanssa. Joku heistä luulee, että kun hän oli niiden hirviöiden joukossa, joista olette kirjoittanut, se oli ihan kuin 'kotikulta suloisin' isännälle ja ettei hän ole milloinkaan ollut sopivammassa seurassa. Niin he sanovat. Mutta minä olen palvellut häntä kymmenen vuotta ja pidän hänestä, ja huomatkaa, hän on suuri mies, kun kaikki otetaan lukuun, ja on kunnia palvella häntä. Mutta hän koettelee ihmistä toisinaan julmasti. Katsokaahan nyt tuota. Sitä ette sanoisi vanhanaikaiseksi vieraanvaraisuudeksi, eikö niin? Lukekaahan itse."
Auto oli kiivennyt, hiljaisinta vauhtiaan kulkien, jyrkästi kaartuvaa mäkeä ylös. Kulmassa kurkisti ilmoitustaulu hyvin leikatun pensasaidan yli. Kuten Austin sanoi, ei sitä ollut vaikea lukea, sillä sanat olivat harvalukuiset ja huomiota herättävät:
VAROITUS.
Vierailijoita, sanomalehtimiehiä ja kerjäläisiä ei haluta tänne.
G. E. CHALLENGER.
"Ei, sitä ette voine sanoa sydämelliseksi", jatkoi Austin pudistaen päätään ja katsahtaen surkeaan ilmoitustauluun. "Se ei näyttäisi kauniilta joulukortissa. Pyydän teiltä anteeksi, herra, sillä en ole puhunut näin paljon moneen pitkään vuoteen, mutta tänään näkyvät tunteeni vievän minusta voiton. Hän saa häätää minua niin kauan, että käy kasvoiltaan siniseksi, mutta minä en mene, ja sillä hyvä! Minä olen hänen palvelijansa ja hän on minun herrani, ja silleen se kai jää loppuun asti."
Olimme sivuuttaneet portin valkoiset pylväät ja nousseet pitkin kaartuvaa ajotietä, jota alppiruusut reunustivat. Toisella puolen oli matala, hyvin kodikas ja sievä tiilitalo, jonka puuosat olivat valkoiset. Rouva Challenger, pieni, hieno, hymyilevä olento, seisoi avoimella sisäänkäytävällä toivottaakseen meidät tervetulleiksi.
"Niin, rakkaani", sanoi Challenger, astuen autosta touhuisasti, "tässä ovat vieraamme. Meille on jotakin uutta saada vieraita, eikö niin? Me ja naapurimme emme voi kärsiä toisiamme, vai mitä? Jos he voisivat panna rotanmyrkkyä leipurimme rattaille, niin kaiketi sitä niissä olisi."
"Se on kauheata – kauheata!" huudahti rouva naurun ja kyynelten välillä. "George riitelee aina kaikkien kanssa. Meillä ei ole ystäviä tällä seudulla."
"Se antaa minulle tilaisuuden keskittää huomioni verrattomaan vaimooni", sanoi Challenger, kiertäen lyhyen käsivartensa rouvansa vyötäisille. Jos kuvittelee gorillaa ja gasellia, niin käsittää, miltä pari näytti. "No niin, nämä herrat ovat matkasta väsyneitä, ja murkinan pitäisi olla valmis. Onko Saara palannut?"
Rouva pudisti päätään surullisesti, ja professori nauroi kovaa ja siveli partaansa ylpeällä tavallaan.
"Austin", huusi hän, "kun olette pannut auton korjuun, saatte olla niin hyvä, että autatte emäntäänne pöydän kattamisessa. Nyt, hyvät herrat, olkaa hyvät ja astukaa työhuoneeseeni, sillä on pari hyvin kiireellistä asiaa, joista tahdon teille puhua."
II
Kuoleman hyökyaalto
Hallin lävitse mennessämme soi puhelin, ja me jouduimme vasten tahtoamme kuulemaan professori Challengerin osan nyt alkaneesta kaksinpuhelusta. Minä sanon "me", mutta ei kukaan, joka oli sadan metrin päässä, voinut olla kuulematta hirvittävän äänen jyrinää kautta koko talon. Hänen vastauksensa jäivät mieleeni.
"Kyllä, kyllä, tietysti, minä täällä olen… Niin, varmasti, itse professori Challenger, kuuluisa professori, kukas muu?.. Tietysti, joka sanan, muuten en olisikaan kirjoittanut… Enpä hämmästyisi… Siitä on olemassa kaikki merkit… Korkeintaan päivän tai kahden kuluttua… No, en voi sille mitään, vai kuinka?.. Epäilemättä hyvin ikävää, mutta luulenpa melkein, että se koskee tärkeämpiin ihmisiin kuin teihin. Ei siitä auta vinkua… Ei, minä en mitenkään voinut. Teidän täytyy tyytyä kohtaloonne… Riittää jo, herraseni. Tyhmyyksiä! Minulla on tärkeämpääkin tehtävää kuin kuunnella sellaista lörpötystä."
Hän laski kuulotorven rämähtäen paikalleen ja vei meidät yläkertaan suureen, ilmavaan työhuoneeseensa. Tilavalla mahonkipöydällä oli seitsemän tai kahdeksan avaamatonta sähkösanomaa.
"Todellakin", sanoi hän kootessaan ne, "alan jo ajatella, että minulle sähkötteleviltä ihmisiltä säästyisi rahaa, jos ottaisin itselleni sähkösanomaosoitteen. Mahdollisesti olisi 'Noak, Rotherfield' sopivin."
Kuten oli tavallista hänen laskiessaan hämärää pilaa, nojasi hän kirjoituspöytää vasten ja mylvi naurunpuuskassa, käsien väristessä niin, että hän tuskin saattoi avata kuoria.
"Noak! Noak!" huohotti hän kasvot punajuurikkaan kaltaisina. Lordi John ja minä hymyilimme myötätuntoisesti, ja Summerlee heilutti kuin vuohi vatsanvaivoissa päätään pilkallisesti paheksuen. Vihdoin Challenger, yhä jumisten ja räjähdellen, alkoi avata sähkösanomiaan. Me kolme seisoimme kaari-ikkunan luona ja ihailimme suurenmoista näköalaa.
Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Tie oli loivissa kaarteissaan todellakin tuonut meidät melkoisen korkealle – seitsemänsadan jalan korkeuteen, kuten jälkeenpäin havaitsimme. Challengerin talo oli ihan mäen reunalla, ja sen eteläpuolelta, jonne päin työhuoneen ikkuna oli, näki laajan tasankoalueen poikki sinne asti, missä eteläisten ylänköjen loivat kaaret olivat aaltoilevana taivaanrantana. Eräässä mäkien välisessä notkossa osoitti savun häive Lewesin paikkaa. Jalkojemme juuressa oli epätasainen kanervikko ja pitkiä, heleän vihreitä Crowboroughin golfkentän aloja, kaikki kirjavanaan pelaajia. Vähän edempänä saatoimme nähdä metsän aukeamasta osan Lontoon ja Brightonin välisestä rautatiestä. Lähimpänä, juuri nenämme alla, oli pieni umpinainen pihamaa ja siinä se auto, joka oli tuonut meidät asemalta.
Challengerin päästämä huudahdus sai meidät kääntymään. Hän oli lukenut sähkösanomansa ja järjesti nyt ne pieneksi säännölliseksi pinoksi pöydälleen. Hänen leveät, karkeapiirteiset kasvonsa tai se osa niistä, joka näkyi takkuisen parran yläpuolelta, olivat yhä tummanpunaiset, ja hän näytti olevan hyvin kiihdyksissä.
"Niin, hyvät herrat", sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi kääntynyt julkisen kokouksen puoleen, "tämä on tosiaan mielenkiintoinen jälleenyhtyminen ja sattuu erikoisissa – voinpa sanoa ennenkuulumattomissa – oloissa. Saanko luvan kysyä, oletteko panneet mitään merkille matkallanne kaupungista?"
"Ainoa, mitä huomasin", vastasi Summerlee happamesti hymyillen, "on se, että tämä nuori ystävämme ei ole parantanut tapojaan viime vuosina. Minun täytyy surukseni sanoa, että minulla on ollut syytä vakavasti valittaa hänen käyttäytymistään junassa, ja minulta puuttuisi suoruutta, jollen sanoisi, että se on jättänyt minuun mitä epämieluisimman vaikutelman."
"No, no, me kaikki olemme toisinaan hieman ikävystyttäviä", sanoi lordi John. "Nuori mies ei oikeastaan tarkoittanut mitään pahaa. Onhan hän kansainväliseen luokkaan kuuluva, – jos siis häneltä menee puoli tuntia jalkapallo-ottelun kuvailemiseen, on hänellä siihen suurempi oikeus kuin useimmilla muilla ihmisillä."
"Puoli tuntia ottelun kuvailemiseen!" huudahdin närkästyneenä. "Vai niin, mutta teiltä meni puoli tuntia johonkin pitkäveteiseen juttuun puhvelista. Professori Summerlee on todistajani."
"Minä voin tuskin sanoa, kumpi teistä oli väsyttävämpi", sanoi Summerlee. "Minä vakuutan teille, Challenger, etten milloinkaan halua kuulla jalkapallosta tai puhveleista niin kauan kuin elän."
"Minä en ole tänään puhunut sanaakaan jalkapallosta", väitin minä.
Lordi John päästi kimakan vihellyksen, ja Summerlee pudisti surullisesti päätään.
"Lisäksi näin aikaisin päivällä", sanoi hän. "Se on tosiaan valitettavaa. Kun istuin siellä surullisen, mutta miettivän hiljaisena – "
"Hiljaisena!" huudahti lordi John. "Tehän esititte nurkkakahvilaan sopivaa matkimista koko ajan – muistuttaen enemmän riehaantunutta grammofonia kuin ihmistä."
Summerlee kohottautui osoittaakseen kiihkeätä vastustustaan.
"Teitä huvittaa olla sukkela, lordi John", sanoi hän kasvot happamina.
"No, hitto vieköön, tämähän on pelkkää hulluutta", huudahti lordi John. "Jokainen meistä näyttää tietävän, mitä muut tekivät, eikä kukaan tiedä, mitä hän itse teki. Ajatelkaamme kaikki alusta alkaen. Me menimme ensi luokan tupakkavaunuun, se on selvää, eikö niin? Sitten rupesimme riitelemään Challenger-ystävämme Timesissä olleesta kirjeestä."
"Vai niin, vai niin!" murisi isäntämme, ja hänen silmäluomensa alkoivat painua.
"Te sanoitte, Summerlee, ettei hänen väitöksessään ole mitään perää."
"Jopa nyt jotakin!" sanoi Challenger, pullistaen rintaansa ja sivelien partaansa. "Ei mitään perää! Minusta tuntuu kuin olisin kuullut nuo sanat ennenkin. Saanenko kysyä, mihin todistuksiin nojaten suuri ja kuuluisa professori Summerlee ryhtyi tuhoamaan sitä ihmispoloista, joka oli uskaltanut lausua jonkin mielipiteen tieteellisesti mahdollisesta asiasta. Ehkä hän alentuu esittämään joitakin syitä vastakkaisten näkökantojensa puolesta, ennenkuin nujertaa kovaonnisen hassuttelijan."
Hän kumarsi, kohautti hartioitaan ja levitti käsiään puhuessaan harkitun ja jykevän ivalliseen tapaansa.
"Syy oli perin yksinkertainen", vastasi itsepäinen Summerlee. "Minä väitin, että jos maata ympäröivä eetteri on jollakin seudulla kyllin myrkyllistä aiheuttamaan vaarallisia oireita, tuskin on todennäköistä, että me kolme miestä rautatievaunussa emme siitä saisi minkäänlaista vaikutusta."
Tämä selitys yllytti vain Challengerin meluisaa iloisuutta. Hän nauroi, kunnes huoneessa kaikki tuntui kolisevan ja tärisevän.
"Arvoisa Summerleemme ei ole ensi kertaa hieman tietämätön tosiasioista", sanoi hän vihdoin, pyyhkien kuumentunutta otsaansa. "Nyt, hyvät herrat, en voi päästä tarkoitukseni perille sen paremmin kuin selittämällä teille yksityiskohtaisesti, mitä olen itse tehnyt tänä aamuna. Te suotte helpommin anteeksi omat sielulliset erehdyksenne, kun huomaatte, että minullakin on ollut hetkiä, jolloin tasapainoni on häiriintynyt. Meillä on ollut muutamia vuosia eräs taloudenhoitaja – muuan Saara, jonka toisella nimellä en ole milloinkaan yrittänyt rasittaa muistiani.
" – Hän on ankaran ja vastenmielisen näköinen, teeskentelevä ja turhankaino käytöksessään, hyvin tunteeton luonteeltaan; meidän kokemuksemme mukaan hän ei ole milloinkaan osoittanut mielenliikutuksen merkkejä. Kun istuin yksin aamiaisellani – vaimollani on tapana pysyä huoneessaan aamuisin – tuli äkkiä päähäni, että olisi huvittavaa ja opettavaa nähdä, voisinko löytää rajan tämän naisen järkähtämättömälle rauhallisuudelle. Suunnittelin siis yksinkertaisen, mutta vaikuttavan kokeen. Kun olin kaatanut pienen kukkamaljakon, joka oli keskellä pöytäliinaa, soitin kelloa ja pujahdin pöydän alle.
" – Hän astui sisään ja nähdessään huoneen tyhjänä kuvitteli, että minä olin mennyt työhuoneeseeni. Kuten olin odottanut, tuli hän lähemmäksi ja kumartui pöydän yli pannakseen maljakon oikein päin. Silloin näin puuvillasukan ja kumivartisen kengän. Kurottaen päätäni upotin hampaani hänen pohkeeseensa. Koe onnistui paremmin kuin luulinkaan. Hän seisoi vähän aikaa lamautuneena, tuijottaen päähäni. Sitten hän riistäytyi kirkaisten irti ja syöksyi ulos huoneesta. Minä seurasin häntä ajatellen jotenkin selittää asian, mutta hän pakeni tietä alaspäin ja muutaman minuutin kuluttua saatoin kaukoputkellani eroittaa hänen kulkevan hyvin nopeasti lounaaseen päin. Minä kerron jutun teille semmoisenaan. Pistän sen aivoihinne ja odotan sen itämistä. Valistaako se teitä? Onko se tuonut jotakin mieleenne? Mitä te ajattelette siitä, lordi John?"
Lordi John pudisti vakavana päätään.
"Te joudutte pahoihin selkkauksiin jonakin päivänä, jollette hillitse itseänne", sanoi hän.
"Ehkä teillä on jotakin huomautettavana, Summerlee?"
"Teidän pitäisi heti jättää kaikki työ, Challenger, ja mennä kolmeksi kuukaudeksi johonkin saksalaiseen kylpypaikkaan", sanoi Summerlee.
"Syvällistä! syvällistä!" huudahti Challenger. "Nyt, nuori ystäväni, onko mahdollista, että te voitte esittää viisaan ajatuksen siinä, missä vanhemmat toverinne ovat niin perinpohjin osuneet harhaan?"
Se oli mahdollista. Sanon sen kaikessa vaatimattomuudessa, mutta niin oli asian laita. Tietystikin se kaikki näyttää aivan ilmeiseltä nyt, kun tiedetään, mitä tapahtui, mutta se ei ollut niin ihan selvää silloin, kun kaikki oli uutta. Mutta se ajatus tuli minuun äkkiä ehdottoman vakaumuksen täydellä voimalla.
"Myrkkyä!" huudahdin minä.
Sitten, juuri kun lausuin tämän sanan, välähtivät mieleeni koko aamun kokemukset, lordi John puhveleineen, omat hysteeriset kyyneleeni, professori Summerleen häpeällinen menettely, omituiset tapaukset Lontoossa, puistossa sattunut meteli, autonkuljettajan ajotapa, happivaraston luona sattunut riita. Kaikki näytti äkkiä sopivan yhteen.
"Tietysti", huudahdin taas. "Se on myrkyn vaikutusta. Me olemme kaikki myrkytettyjä."
"Aivan niin", sanoi Challenger hieroen käsiään, "me olemme kaikki myrkytettyjä. Kiertotähtemme on kulkeutunut eetterin myrkkyvyöhykkeeseen ja lentää nyt syvemmälle siihen muutaman miljoonan mailin nopeudella tunnissa. Nuori ystävämme on ilmaissut kaikkien huoliemme ja hämmennyksiemme syyn yhdellä ainoalla sanalla: 'Myrkkyä!'"
Me katselimme toisiamme ällistyneinä ja ääneti. Ei mikään selitys näyttänyt sopivan tähän tilanteeseen.
"On olemassa sielullinen estämiskeino, jonka avulla sellaisia oireita voidaan hillitä ja valvoa", sanoi sitten Challenger. "En voi odottaa löytäväni sitä kaikista teistä niin pitkälle kehittyneenä kuin itsestäni, sillä minä otaksun, että erilaisten sieluntoimintojemme voimakkuus on jossakin suhteessa tähän kykyyn. Mutta epäilemättä se on melkoisen suuri tässä nuoressa ystävässämmekin. Vallattomuuden pikku purkauksen jälkeen, joka teki palvelijattareni niin levottomaksi, istuuduin harkitsemaan asiaa. Minä totesin, etten ollut milloinkaan ennen tuntenut halua purra ketään kotiväkeeni kuuluvaa. Vaikute oli siis ollut luonnoton. Heti sitten käsitin totuuden.
"Tutkiessani huomasin, että suonentykytykseni oli kiihtynyt kymmenellä lyönnillä minuutissa, ja tahdottomat liikkeeni olivat vahvistuneet. Manasin esille korkeampaa ja terveempää minuuttani, todellista G.E.C: tä, joka on tyynenä ja voittamattomana kaiken, pelkästään molekyylejä koskevan häiriön takana. Käskin häntä pitämään silmällä niitä mielettömiä sielullisia kujeita, joita myrkky tekisi, ja huomasinkin, että tosiaan olin herrana. Minä saatoin tarkata ja hallita häiriintynyttä sielua. Se oli huomattava osoitus siitä, kuinka henki voittaa aineen, sillä silloin voitettiin juuri se aineen muoto, joka on läheisimmässä yhteydessä hengen kanssa. Voisin melkein sanoa, että henki oli harhaannuksissa ja että persoonallisuus piti sitä silmällä. Niinpä kun vaimoni tuli portaita alas ja minussa heräsi halu pujahtaa oven taakse ja säikähdyttää häntä jollakin villillä huudolla hänen astuessaan sisään, jaksoin malttaa mieleni ja tervehtiä häntä arvokkaasti ja hillitysti.
"Ylivoimainen haluni räkättää kuin sorsa torjuttiin ja voitettiin samalla tavalla. Myöhemmin, kun menin käskemään tuoda auton ja tapasin Austinin kumartuneena sitä korjaamassa, hillitsin kämmeneni senkin jälkeen, kun olin sen jo kohottanut, ja säästin hänet kokemuksesta, joka ehkä olisi saanut hänet seuraamaan taloudenhoitajan jälkiä. Sensijaan kosketin häntä olkapäähän ja sanoin, että auton piti olla ovella hyvissä ajoin mennäkseen junalle teitä vastaan. Tällä hetkellä kiusaa minua mitä vimmatuin halu tarttua professori Summerleen tyhmään vanhaan partaan ja pudistella hänen päätään rajusti eteen- ja taaksepäin. Ja kuitenkin, kuten näette, minä olen ihan rauhallinen. Sallikaa minun suositella esimerkkiäni teille."
"Tahdonpa pitää silmällä sitä puhvelia", sanoi lordi John.
"Ja minä jalkapallo-ottelua."
"Te saatatte olla oikeassa, Challenger", sanoi Summerlee nöyrtyneellä äänellä. "Minä olen halukas myöntämään, että luonnostani olen taipuvainen pikemmin arvostelemaan kuin kehittämään omia ajatuksia ja etten ole valmis rupeamaan jokaisen uuden teorian kannattajaksi, etenkin kun se sattuu olemaan niin epätavallinen ja haaveellinen kuin tämä. Kuitenkin, kun muistelen aamun tapauksia ja harkitsen toverieni typetää käyttäytymistä, huomaan olevan helppoa uskoa, että jokin kiihoittava myrkky on ollut syynä heissä ilmenneisiin oireihin."
Challenger taputti virkaveljeään hyväntahtoisesti olkapäähän. "Me edistymme", sanoi hän. "Totisesti me edistymme."
"Minä pyydän", sanoi Summerlee nöyrästi, "sanokaa, mikä on mielipiteenne nykyhetken mahdollisuuksista?"
"Teidän luvallanne lausun pari sanaa tästä asiasta." Hän istuutui kirjoituspöydälleen, lyhyet tukevat jalat heilumassa etupuolella. "Me olemme todistamassa hirvittävää, kaameata asiaa. Minun mielestäni on tulossa maailman loppu."
Maailman loppu! Silmämme kääntyivät suureen kaari-ikkunaan, ja me katselimme ulos – maaseudun kesäistä kauneutta, nummen pitkiä vieruja, suuria maalaistaloja, hauskoja pikkutiloja, golfkentällä näkyviä huvittelijoita. Maailman loppu! Nämä sanat olin kuullut usein, mutta se ajatus, että niillä olisi välitön käytännöllinen merkitys, että se ei tapahtuisi epämääräisenä aikana, vaan nyt, tänään – se hirvitti ja huimasi. Me kävimme kaikki juhlallisiksi ja odotimme, että Challenger jatkaisi. Hänen vaikuttava ulkomuotonsa ja esiintymisensä antoivat hänen juhlallisille sanoilleen sellaisen voiman, että tuon miehen kaikki epätasaisuudet ja hassutukset hetkeksi katosivat, ja hän kohosi edessämme majesteettisena, tavallisen inhimillisen piirin yläpuolelle. Sitten tuli ainakin minun mieleeni taas rohkaiseva muisto siitä, kuinka hän oli äänekkäästi nauranut kahteen otteeseen senjälkeen, kun olimme tulleet huoneeseen. Varmastikaan, ajattelin minä, ei tätä mielenjännitystä voi kestää iäti. Eihän hätä voi olla niin suuri tai kiireellinen.
"Kuvitelkaa, että on terttu viinirypäleitä", sanoi hän, "joita peittää joukko äärettömän pieniä, mutta vahingollisia basilleja. Puutarhuri käsittelee rypäleitä jollakin puhdistavalla aineella. Hän haluaa ehkä, että hänen rypäleensä olisivat puhtaampia. Hän tarvitsee ehkä tilaa viijelläkseen joitakin uusia basilleja, jotka ovat vähemmän vahingollisia. Hän kastaa tertun myrkkyyn, ja basillit katoavat. Meidän puutarhurimme on mielestäni kastamaisillaan aurinkojärjestelmän johonkin, ja ihmisbasilli, pieni kuolevainen vibrio, joka kiemurteli ja luikerteli maan ulkopinnalla, katoaa silmänräpäyksessä jäljettömiin."
Taas tuli hiljaisuus. Sen katkaisi puhelinkellon kimeä kilinä.
"Siinä yksi basilleistamme huutaa apua", sanoi professori synkästi hymyillen. "Ne alkavat tajuta, ettei heidän jatkuva olemassaolonsa olekaan välttämätön maailmankaikkeudessa."
Hän oli mennyt huoneesta minuutiksi tai pariksi. Muistan, ettei kukaan meistä puhunut hänen poissaollessaan. Mitkään sanat tai selitykset eivät näkyneet sopivan tähän tilanteeseen.
"Brightonin terveydenhoidon kaitsija", sanoi hän palatessaan. "Oireet kehittyvät jostakin syystä meren tasalla nopeammin. Meillä on etua siitä, että olemme seitsemänsadan jalan korkeudessa. Ihmiset näyttävät havainneen, että minä tunnen tämän asian parhaiten. Epäilemättä se johtuu Timesissä olleesta kirjeestäni. Se, jonka kanssa puhuin tänne tultuamme, oli erään maaseutukaupungin pormestari. Te lienette kuulleet, mitä sanoin puhelimessa. Hän näytti panevan liian paljon arvoa omaan elämäänsä. Minä autoin häntä korjaamaan mielipiteitään."
Summerlee oli noussut ja seisoi ikkunan ääressä. Hänen laihat, luiset kätensä vapisivat kiihtymyksestä.
"Challenger", sanoi hän vakavasti, "tämä asia on liian tärkeä pelkästään hyödyttömästi pohdittavaksi. Älkää luulko, että haluan kiihoittaa teitä jollakin kysymyksellä. Mutta esitän ratkaistavaksenne, eikö tiedossanne tai päättelyssänne voi olla mitään erehdystä.
"Tuolla paistaa aurinko siniseltä taivaalta niin kirkkaasti kuin konsanaan. Tuolla on nummi, kukat ja linnut. Tuolla on ihmisiä, jotka huvittelevat golfkentällä, ja toisaalla väkeä leikkaamassa viljaa. Te sanotte meille, että he ja me saatamme olla ihan hävityksen partaalla – että tämä auringonpaisteinen päivä voi olla juuri se tuomiopäivä, jota ihmissuku on niin kauan odottanut. Mistä te olette meidän tietääksemme saanut tämän hirveän päätelmän? Joistakin spektrin epäsäännöllisistä viivoista – Sumatralta tulleista huhuista – jostakin merkillisestä kiihtymyksestä, jota olemme havainneet toisissamme. Tämä jälkimmäinen oire ei ole niin ilmeinen, ettemme te ja me voisi tietoisesti ponnistamalla sitä hillitä. Teidän ei tarvitse kursailla meidän kanssamme, Challenger. Me kaikki olemme ennenkin yhdessä olleet likellä kuolemaa. Puhukaa asia selväksi ja antakaa meidän tietää täsmällisesti, millainen meidän asemamme on ja millaisia tulevaisuuden mahdollisuuksia teidän mielestänne meille jää?"
Se oli rohkeata, oikeata puhetta, sen vankan ja voimakkaan hengen puhetta, joka oli vanhan eläintieteilijän kaiken happamuuden ja kulmikkaisuuden takana. Lordi John nousi ja pudisti hänen kättään.
"Täsmälleen minun ajatukseni", sanoi hän. "Nyt, Challenger, on teidän asianne sanoa, millainen meidän asemamme on. Me emme ole hermostunutta väkeä, kuten hyvin tiedätte, mutta kun olemme tulleet lyhyelle vierailulle ja huomaamme, että te olette suin päin syöksynyt tuomiopäivään, tarvitaan siinä hieman selittelyjä. Millainen vaara on, kuinka suuri se on ja mitä me teemme siitä suoriutuaksemme?"
Hän seisoi pitkänä ja voimakkaana auringonpaisteessa ikkunan luona, ruskea käsi Summerleen olkapäällä. Minä istuin nojatuolissa taaksepäin nojautuneena, sammunut savuke suussani, sellaisessa puolihuumauksen tilassa, jolloin vaikutelmat käyvät erikoisen selviksi. Se saattoi olla myrkytyksen uutta vaihetta, mutta mielettömät huhut olivat kokonaan haihtuneet, ja niitä oli seurannut erittäin raukea ja samalla vastaanottavainen mielentila. Minä olin katselijana. Asia ei näyttänyt koskevan minua henkilökohtaisesti. Mutta tuossa oli kolme voimakasta miestä suuressa ratkaisukohdassa, ja jännittävää oli heitä tarkata. Challenger rypisti jykevää otsaansa ja siveli partaansa, ennenkuin vastasi. Saattoi nähdä, että hän punnitsi sanojaan hyvin huolellisesti.
"Mitkä olivat viimeiset uutiset, kun läksitte Lontoosta?" kysyi hän.
"Minä olin Gazetten toimistossa noin kello kymmenen", sanoin minä. "Sinne oli juuri tullut Singaporesta Reuterin sähkösanoma, jossa sanottiin, että sairaus näytti olevan Sumatralla yleinen ja että majakoita ei ollut sen johdosta sytytetty."
"Tapaukset ovat edistyneet jotenkin nopeassa tahdissa senjälkeen", sanoi Challenger ottaen sähkösanomakasansa. "Minä olen likeisessä kosketuksessa sekä viranomaisten että sanomalehdistön kanssa, joten minulle kerääntyy uutisia joka suunnalta. On tosiaan lausuttu yleinen ja hyvin harras pyyntö, että tulisin Lontooseen, mutta en voi nähdä, mitä hyvää siitä koituisi. Selostusten mukaan alkaa myrkyllinen vaikutus sielullisesta kiihtymyksestä; Pariisin tämänaamuisten metelien sanotaan olleen hyvin rajuja, ja Walesin kaivostyöläiset ovat levottomia. Mikäli käsillä oleviin todistuksiin voi luottaa, seuraa tätä kiihtymisastetta, joka vaihtelee suuresti eri roduissa ja yksilöissä, jonkinlainen hurmio ja sielullinen selkeänäköisyys – olenpa huomaavinani siitä joitakin merkkejä tässä nuoressa ystävässämme – ja melkoisen väliajan jälkeen se muuttuu unitaudiksi ja kääntyy nopeasti kuolemaksi. Luulen – mikäli tietoni myrkyistä ovat minulle tässä avuksi – että on joitakin kasveissa tavattavia hermomyrkkyjä – "
"Tavallinen hulluruoho", ehdotti Summerlee.
"Mainiota!" huudahti Challenger. "Olisi hyödyksi tieteelliselle täsmällisyydelle, jos mainitsisimme myrkytyksen aiheuttajan. Olkoon se hulluruoho. Teille, rakas Summerleeni, kuuluu kunnia – valitettavasti kuolemanjälkeinen, mutta kuitenkin ainoalaatuinen siitä, että olette antanut nimen tälle yleiselle hävittäjälle, suuren puutarhurin puhdistusaineelle. Otaksuttakoon siis, että hulluruohon aiheuttamat oireet ovat sellaisia kuin mainitsen. Minusta näyttää varmalta, että nryrkytys käsittää koko maailman ja ettei mitään elämää voi jäädä jäljelle, koska eetteri on yleismaailmallinen aine. Tähän asti se on ollut oikullinen niissä paikoissa, joiden kimppuun se on käynyt, mutta eroitus on vain muutaman tunnin asia, ja se muistuttaa etenevää nousuvettä, joka peittää ensin yhden hiekkakaistaleen ja sitten toisen, juosten epäsäännöllisinä virtoina sinne tänne, kunnes se lopulta on peittänyt kaikki.
" – Hulluruohon vaikutuksen leviämisen yhteydessä toimii lakeja, jotka olisivat olleet hyvin mielenkiintoisia, jos käytettävänämme oleva aika olisi sallinut niitä tutkia. Mikäli voin päästä niiden perille" – tässä hän silmäili sähkösanomiansa – "ovat vähemmän kehittyneet rodut ensimmäisinä joutuneet niiden vaikutuksille alttiiksi. On surkuteltavia tietoja Afrikasta, ja Australian alkuasukkaat näyttävät hävinneen jo sukupuuttoon. Pohjoiset rodut ovat toistaiseksi osoittaneet suurempaa vastustusvoimaa kuin eteläiset. Kuten näette, on tämä päivätty Marseillessa kello 9.45 tänä aamuna. Minä luen sen teille sanasta sanaan:
"'Koko yö mieletöntä kiihtymystä kautta Provencen. Viininviljelijöiden mellakka Nimesissä. Sosialistinen kumous Toulousessa. Unitaudin seuraama äkillinen sairaus vallannut väestön tänä aamuna. Peste foudroyante. Suuri määrä kuolleita kaduilla. Liike-elämän lamautuminen ja yleinen sekasorto.'"
– Tuntia myöhemmin tuli samasta lähteestä seuraava sanoma:
'Meitä uhkaa täydellinen häviö. Kirkot tulvillaan täynnä. Kuolleet lukuisampia kuin elävät. Tämä on käsittämätöntä ja kauheata. Kuolema näyttää olevan tuskaton, mutta nopea ja välttämätön.'
" – Samanlainen sähkösanoma on tullut Pariisista, missä kehitys ei ole vielä ollut yhtä nopea. Intia ja Persia näyttävät olevan poispyyhkäistyt. Itävallan slaavilainen väestö on menehtynyt, mutta saksalainen on päässyt melkein koskematta. Ylimalkaan sanoen – niin pitkälle kuin rajoitettu tietoni ulottuu – näyttävät tasankojen ja merenrannan asukkaat tunteneen vaikutukset nopeammin kuin sisämaassa tai ylängöillä asujat. Pienikin kohoaminen saa aikaan melkoisen erotuksen, ja jos ihmissuvusta joku jää eloon, niin hänet löydetään ehkä taas jonkin Araratin huipulta. Meidänkin pieni mäkemme voi pian olla väliaikainen saari onnettomuuden valtameren keskellä. Mutta kehityksen nykyisen vauhdin nojalla me kaikki hukumme muutaman tunnin päästä."
Lordi John Roxton pyyhki otsaansa.
"Mutta sitä en käsitä", sanoi hän, "että te voitte istua siinä nauraen tuo sähkösanomakasa kätenne alla. Minä olen katsonut kuolemaa silmiin yhtä usein kuin useimmat muutkin, mutta yltyleinen kuolema – se on kauheata!"
"Mitä tulee nauruun", sanoi Challenger, "niin muistakaa, että minä en ole paremmin kuin tekään vapaa eetterimyrkyn kiihoittavista aivovaikutuksista. Mutta mitä tulee kauhuun, jota yltyleinen kuolema näyttää teissä herättäneen, tahtoisin huomauttaa, että se on hieman liioiteltua. Jos teidät lähetettäisiin yksinänne merelle avonaisessa veneessä ajelehtimaan tuntemattomaan määräpaikkaan, niin rohkeutenne varmaan lannistuisi. Autio, epävarmuus painostaisi teitä.
"Mutta jos se merimatkanne tapahtuisi kelpo laivassa, jossa olisi kaikki sukulaisenne ja ystävänne, tuntisitte te, että olkoonpa määräpaikkanne yhä kuinka epävarma tahansa, teillä olisi joka tapauksessa yksi yhteinen ja samanaikainen kokemus, joka pysyttäisi teidät loppuun asti samassa kiinteässä yhteydesä. Yksinäinen kuolema saattaa olla kauhistava, mutta yltyleinen kuolema, – niin tuskaton, kuin tämä näyttää olevan – ei ole minun käsittääkseni peloittava. Tosiaan voisin olla samaa mieltä sen henkilön kanssa, joka ajattelee, että olisi kauhistavaa jäädä jäljelle, kun kaikki, mikä on oppinutta, kuuluisaa ja ylevää, on kadonnut."
"Mitä siis aiotte tehdä?" kysyi Summerlee, joka kerrankin oli osoittanut päännyökkäyksellä yhtyvänsä oppineen virkaveljensä päätelmiin.
"Käydä käsiksi murkinaamme", sanoi Challenger, kun ruokakello kumisi kautta koko talon. "Meillä on keittäjätär, jonka kyljykset ainoastaan ovat parempia kuin hänen munakkaansa. Meidän täytyy vain luottaa siihen, ettei mikään yleismaalmallinen häiriö ole heikontanut hänen loistavia kykyjään. Vuodelta 96 polveutuva Scharzbergerviini täytyy myöskin pelastaa – mikäli vakavat ja yhdistyneet ponnistuksemme riittävät – mainion viinisadon valitettavasta haaskauksesta." Hän laski suuren ruhonsa alas pöydältä, jolla oli istunut ilmoittaessaan kiertotähtemme kohtalon. "Tulkaa", sanoi hän. "Jos on vain vähän aikaa jäljellä, on sitä suurempi syy viettää se yksinkertaisesti ja järkevästi huvitellen."
Ja ateria olikin hyvin hauska. Tosin emme voineet unohtaa kauheata tilannettamme. Sen täysi juhlallisuus häämöitti aina mielialojemme taustalla ja hillitsi ajatuksiamme. Mutta varmastikin juuri sielu, joka ei ole milloinkaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään, kavahtaa sitä lopulta eniten. Jokaiselle meistä miehistä se oli eräänä elämämme suurena ajanjaksona ollut tuttu näky. Mitä tulee talon emäntään, niin hän turvautui voimakkaan miehensä johtoon ja oli valmis menemään sinne kuin tämäkin. Tulevaisuus oli kohtalon kädessä. Nykyhetki oli omamme. Me kulutimme sen kelpo toveruudessa hauskasti huvitellen.