Syki, leisku sydämmeni rinnassain että kultani muistais mun, yöt päivät olet minun unelmain sua muistaissa riemastun.
Lempi vain nyt aina laulustani soi enkä toista ma lemmi, en kuolo vain mun sulta riistää voi senkin voitamme lempien.
(Tiellä Liisa kääntyy ja nojaa veräjään, laulaessaan. Lopuksi hän heittää Taavetille lentomuiskun ja juoksee pois. Taavetti jälestä ilosta riemuiten.)
Esirippu lankee
Toinen kuvaelma
Talo Autioitten kallioitten luona. Pihamaa vasemmalla, etualalla osa päärakennusta sisäänkäytävineen, oikealla avoin vaja, rakennettu tylsäkulmaisesti asuinrakennusta vastaan, jotta niiden välille jää vain veräjän levyinen tila. Talon takana kohoo suunnattomia kallioita, jotka siintäyvät taustalla. Etäältä kuuluu ukkosen jyrinä.
VAARI, NIKU ja JUSSI (Tulevat hitaasti ja varovasti portista viikatteineen ja haravoineen.)
NIKU. Mitä me näin aikaiseen kotona teemme, isä?
JUSSI. Niin, minkä tähden lopetimme työmme niin aikaiseen tänään?
VAARI (Suunnilleen 70-vuotias, harmaahapsinen ja kumara, tuuheat tummat kulmakarvat, puku huolimaton, nolona). Miksikö? Siksi että rajuilma on tulossa.
(Panevat työaseensa vajaan.)
NIKU. Ettekö siis lähde kylään, isä, naukkua ottamaan?
VAARI. Tiedäthän, ettei muori anna minulle rahoja siihen.
NIKU (Antaa hänelle rahoja). Tässä saatte minulta, isä.
VAARI. Sinä olet kelpo poika, Niku. Jaa-a, niinkin. Laittaudunpa tästä matkaani. Niin, sen teen. Kunhan ei vaan rajuilma yllättäisi minua.
NIKU. Ei siitä ole pelkoa!
JUSSI. Ei, olethan sinä itse useasti sanonut meille, että jos se tuolta suunnalta uhkaa, niin se pysähtyy vuorten taakse.
VAARI. Niinkö sanot, senkin vekkuli. Tahdot kai vain päästä minusta.
Aijot kai itse johonkin?
NIKU. Niin, aijoimme tästä pistäytyä vähän metsälle —
VAARI. Entä jos rajuilma yllättää?
JUSSI. Eikä yllätä.
VAARI. Eihän se, se on totta se.
NIKU. Ja voimmehan sitäpaitsi päästä jonnekin sateen suojaan.
JUSSI. Niin, kyllä me aina jossain suojaa saamme.
VAARI. Vai niin, vai saatte? Missä sitten?
NIKU. Siellä sysihaudan luona.
VAARI. Jopa te olette! Arvasinhan! Sysimies on kuormineen kaupungissa tänään ja silloin ovat hänen tyttärensä yksin kotona. Eikö niin?
JUSSI. Niin, kai ne sitte ovat yksin kotona.
VAARI. Ja niinpä piti teidän lähteä sinne, ja – Niin, sen sanon, nykyajan nuoriso – nykyajan nuoriso!
NIKU. Olitte kai tekin kerran nuori, isä?
VAARI. Kahdeksan viidettä olin, kun muorin kanssa naimisiin menin. Niin kauvan minä odotin!
JUSSI. Niin, mitäs te olitte semmoinen unikeko?!
VAARI (Suuttuneena). Sanoitko "unikeko", niinkö? Mikäs sinä itse sitten olet? Etkös sinäkin muka ole unikeko, vai, kun vetelehdit täällä aamusta iltaan tyhjää toimittamassa. Etkös muka olekin? Kyllä minä sinulle vetelehtimistä opetan. Nyt jäätte kotiin ja sillä hyvä! (Huutaa). Leena!
NIKU (Jussille). Mikset pitänyt turpaasi, nauta!
(Leena tulee sisälle.)
LEENA. Vai niin, jokos te olette kotona?
(Menee sisään takaisin.)
NIKU. Nyt saat taas sukkaa kutoa, näetkös!
JUSSI. Ja sinä myöskin. Ja isäkin!
LEENA (Tulee tuoden kolme suurta lankakerää ja alettua sukankudinta puikkoineen). Kas tuossa saatte. Minä en jouda, ja pennut kuluttavat kuluttamistaan, jotta on mahdotonta pitää heitä sukissa. Kutokaa nyt!
(Äänettömyyden kestäessä istuutuvat vajan eteen ja alkavat kutoa.)
NIKU. Tämäkös nyt lemmon työtä on, jumala paratkoon!
VAARI. No, onpa niinkin!
NIKU (Huokaa). Niin, niin!
JUSSI. Mitähän Ruusa tästä sanoisi?
NIKU. Nenästä vetää, jos tietää tahdot. Arkipäivinä sinä kyllä hänelle kelpaat, mutta sunnuntaina hän onkin toisen kanssa.
JUSSI. Minun viikossani on seitsemän arkipäivää!
NIKU. Ja seitsemäntenä saat nuolla huuliasi!
JUSSI. Suus' kiinni, että voin lukea silmät.
NIKU. Kuulkaas isä, – noinko ne työkalut jätetään? —
JUSSI. Niin, entä jos rajuilma puhkeaisi!
NIKU. Sitähän minäkin – (pistää kutimensa vaarin kainaloon) pidähän tuota sillä aikaa!
(Juoksee perälle.)
JUSSI. Älä ota niin monta yhdellä kertaa. Leikkaat itsesi viikatteisiin. Odota, minä tulen auttamaan.
(Pistää kutimensa vaarin toiseen kainaloon ja juoksee
Nikun jälestä pois.)
VAARI (Kutoo ahkerasti, mutta kainaloissa olevat lankakerät vaivaavat häntä). Enkös taaskin kadottanut silmää! (Syyhyttää puikolla leukaansa). Ala vaan taas laskemaan!
LEENA (Ovessa). Ruoka on valmis. Mutta minne pojat joutuivat?
VAARI. Heidän piti kantaa työkalut vajaan.
LEENA. Näinkö tekivät! Tuossahan ne vielä ovat.
VAARI (Katsoo taakseen). Katsos perhanoita! Eivätkö olekin livistäneet tiehensä!
LEENA. Niin, etsippäs heitä nyt!
(Sisään.)
VAARI. Äh, kyllä minä heidät käsitän (Kääntyy, yhä kutoen, mennäkseen, pudottaa toisen kerän). Perhana! (Kumartuu sitä ottamaan, pudottaa taas toisen ja kolmannenkin kerän). Noin ikään, nyt on helvetti valmis! (Vetää langoista, joten kerät vierivät yhä kauvemmas). No, kun ette tahdo, niin vieköön piru teidät kaikki tyyni! Eipä tarvitse hänen silloin avojaloin käydä. (Survaisee kaikki pihalle). Haukkumisia me kuitenkin saamme, kun kotiin tulemme – ellemme onnistu siitäkin rajuilmasta pelastua.
(Lähtee toisten jälestä. Lyhyt äänettömyys. Jyrisee tuon tuostakin.
Aapeli ja Malakias tulevat portista. Sitten Leena tulee talosta.)
NYKÄNEN. Hyvä toki oli, että mukaasi lähdin, lanko. Eikös ollutkin? Niin ei sinun tarvinnut täällä yksin rämpiä! Niinhän se oli aivan kuin ajattelin, että kyllä sitä ei pääse perille asti ajamaan. Tämä talo tässä on ainoa täällä kallioitten luona!
TORKKOLA (Tulee hitaasti keppiinsä nojaten). Niin, mutta hiukan se on liian suuri yksinäiselle naisihmiselle.
NYKÄNEN. Mielisinpä nähdä tuon naikkosen. Minulla on omat arveluni. Tuo juopporatti Teemu tahtoi vaan juonitella itselleen ryypyn! – Ja tämän jutun hän on keksinyt meitä narratakseen, sen saat nähdä.
LEENA (Sisältä). Kuka siellä? (Ovessa). Vai niin, jokos vihdoinkin olette täällä taas, te tyhjäntoimittajat.
TORKKOLA. Hyvää iltaa.
LEENA. Jumal'antakoon! – Mitäs te täältä etsitte?
TORKKOLA (Lähestyy kiihoittuneena). Sinäkös se olet se Myllärin Leena?
LEENA (Kiivaasti hänen eteensä). Mitäs se kelle kuuluu? Hä? Kuuluukos se kelle, kysyn minä! Minä olen Kiviojan vaarin vaimo, jos tietää tahdot ja tämän talon emäntä. Eikä se kehen kuulu, kuka olin ennen sitä. Eikös sitä saa elää rauhassa, hä? Mitä te täällä juoksentelette kuin hullut sitä kyselemässä. Äskettäinkin oli täällä muuan humalainen ajurinrenki, ja kyseli ja tutkiskeli, jotta vallan pelotti! Mitäs se teitä ja häntä liikuttaa, olenko minä myllärin Leena vai en. Nuoruudessani minä kerran tein vähän tyhmyyksiä erään talonpoikaisroikaleen kanssa. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, ettei se ole melkein tosikaan enään. Onko hän ehkä kuollut nyt? Periäkö saan, vai? Tuomariko taas minua hakee, sanokaa pois vain!
TORKKOLA (Tulee lähemmäksi). Leena! (Salamoi ja etäistä jyrinää kuuluu). Etkö enää tunne minua?
LEENA. Mistäs minä teidät tuntisin?
(Taas salamoi.)
TORKKOLA. Minä se olen Torkkolan Aapeli.
LEENA (Huudahtaa). Jeesus – oletteko te Aapeli? (Lyhyt äänettömyys, puhuu vielä suulaammin). Mitäs nyt tahdot täältä? Oletko vihdoinkin tullut ottamaan selkoa, miten minun kävi? Useammin kuin yhden kerran olen halunnut antaa sinulle tietoja siitä. Sinä kyllä luulit, että niin kävisi, kuin sinä mieluummin toivoit, että minä kuolisin jonnekin köyhyyteen ja kurjuuteen. Mutta herra jumala piti minusta parempaa huolta. Ja kolme vuotta sen jälkeen, kun olin sinun luotasi lähtenyt, salli hän ukko Kiviojan ottaa minut. – Hän nai minut ja siitä pitäen minä tätä taloa olen komennellut. Eikä se omastasi paljoakaan perää anna ja se on pääasia. Sillä älä sinä uskokaan, että minä sinun kanssasi rupesin muun tautta, kuin että luulin vaimosi pian kuolevan ja että minä pääsisin hänen tilalleen! Luuletko sinä, että minä välitän sinusta tuon vertaakaan! En, en hiukkaistakaan, – ettäs sen tiedät!
TORKKOLA (Peräytyy hämmästyneenä). En usko, lanko, että minä viimeisilläni tulen koviakaan tuskia tuntemaan tuon takia tuossa!
LEENA. Mutta vaimosi elikin kauvemmin kuin luulin. Ja niin pian kuin hän keksi, mitä minä pyytelin, antoi hän minulle kaikki säästönsä, saadakseen minut pois tieltä. Niin että, en minä tyhjin käsin talostasi lähtenyt, ja lapselleni hän sai elatusapua antaa —
TORKKOLA. Lapsellesiko, sanoit? Sinä siis sittenkin sait lapsen? Sano, jumalan nimessä, Leena, missä se on?
LEENA (Hiukan lempeämpänä). Sitä en voi sanoa sinulle, jos tahtoisinkin. Mutta tyttö se oli, ja se riistettiin minulta heti synnyttyään. (Kuin ennen). Ota selvä hänestä nyt. Nyt on sinun vuorosi! Kun naimisiin jouduin, sain kaksitoista lasta ja olipa kuin olisi paholainen pelissä mukana ollut, sillä jok'ikisellä heistä oli samanlainen käyrä pikkusormi, kuin sinullakin vasemmassa kädessä! – He ovat nyt, jumalalle kiitos, pois talosta, seitsemän vanhinta! – Viittä me vielä toistaiseksi saamme täällä elättää! – Luuletko, että silloin on aikaa ottaa selkoa siitä, minne kolmastoista joutui?
TORKKOLA. Kai sinulla toki on jotain aavistusta, missä se on?
LEENA. Ei pienintäkään! Ja nyt me olemme tästä tarpeeksi pakisseet. Nyt tiedät, miten laitani on. Ja että minun pahemminkin olisi voinut käydä, sen tiesit ennenkin. Ja näet, että omillani olen. Ja ellet siitä laittaudu matkaasi toverinesi, niin on minulla riittämään asti renkejä, jotka panevat jalkanne liikkeelle. Ja ellei se sittenkään käy kyllin joutuun, – niin usutan koirat päällenne. Silloin se nähdään!
TORKKOLA. Hän pian aikaan ajaa meidät talosta, lanko!
LEENA. Senkös nyt saattoi arvata, että hän tänne löytäisi! Mutta minä tahdon elää rauhassa, sanon minä! – Tyydyn siihen, mitä minulla on. – Enkä turhia huolia hanki, – ja kummituksia en huoli nähdä. – Eikä minun, totta vie, tarvitsekaan!
(Menee taloon.)
TORKKOLA. Mennään pois täältä! Pian! Minua niin koskee, pahasti koskee, täältä. (Pitelee sydäntään). Kivi on vierinyt rinnaltani, se on totinen tosi, – mutta vielä suurempi sijalle vieritettiin!
(Menee. Ukkospilvien pimentämä näyttämö on nyt kirkkaasti kuun valaisema.)
NYKÄNEN (Yksin). Odotahan, lanko! Tulen heti! – Ajatteleppas, että heillä oli lapsi – ajatteleppas. Ja minulla kun ei ole ollut siitä aavistustakaan. Kunpa vaan tietäisin, vieläkö se penikka elää, vai onko jo kuollut? Senhän toki ämmä tiennee. Kyllä minä sen häneltä puserran, – minun täytyy saada siitä selvä.
(Menee taloon.)
(Jussi, Niku ja vaari tulevat hitaasti portista, toinen toisensa jälestä.)
JUSSI (Ruikuttaen). Nyt me olemme taas kotona.
NIKU. Niin, nyt sai isä tahtonsa perille.
VAARI. Niin, niin, – odottakaapas, kunhan muori saa teidät kynsiinsä!
(Katselee taivasta). Nähkääs, eipä siitä rajuilmasta mitään tullutkaan.
(Sisältä kuuluu Leenan ja Malakiaan kiivasta keskustelua.)
NIKU. Pian saamme paljoa pahemman.
LEENA (Huoneessa). Kyllä sinä sen tietää saat! Odotappas senkin —
JUSSI. Varokaa itseänne, isä! – Äiti kai antaa selkään jollekin tuolla sisällä!
NYKÄNEN (Lentää ovesta ulos, jälestä suuri luuta).
VAARI. Ottakaa kiinni! Hutkikaa! Suimikaa olkanne takaa!
(Lyövät häntä.)
NYKÄNEN. Älkäähän, hyvät ihmiset. (Ottaa taskustaan rahtisetelin).
Näettekös tätä punaista paperia?
KAIKKI. Näemme!
NYKÄNEN. Osaatteko lukea?
KAIKKI. Emme!
NYKÄNEN. Jumalalle kiitos siitä! – Katsokaahan tätä sinettiä. Näettekös – se on niin kuin olla pitää. Ei se olekkaan mikään tavallinen rahtiseteli tämä; eipä niinkään! Se on kapitulin kieltokirje. Siinä sanotaan, että minulle ei kukaan saa antaa selkään! Ettäs sen nyt tiedätte!
(Poistuu mahtavasti. Muut jäävät töllistelemään.)
Esirippu lankee
KOLMAS NÄYTÖS
Torkkolan pirtti, kuten ensi näytöksessäkin.
TILTA (Tulee vasemmalta kädessä palava lamppu varjostimilleen). Kello on pian kymmenen, eikä isännästä vielä mitään kuulu! (Asettaa lampun pöydälle). Jestas, kyökissä on varmaankin joku? (Aralla äänellä). Kuka siellä?
(Menee ulko-ovelle.)
TAAVETTI (Avaa oven oikealla, perällä). Vaan muuan, jolla on hyvä omatunto!
TILTA. Jumalan kiitos, sinäkös se vaan alet, Taavetti?
TAAVETTI. Niinpä niin, minä se vaan olen! Sinäkös nyt pimeänarka olet, Tilta! (Näyttää piippuaan). Tulin vain saamaan tulta piippuuni, vaan takassa ei ole enään mitään hiillosta.
TILTA. Ei, johan sen tähän aikaan pitää olla sammutettu, tiemmä. —
Mutta missä se isäntä saattaa olla?
TAAVETTI. Eihän hän vielä voi kotona olla. Laske itse. Kolmen ja neljän välissä hän lähti, kolme tuntia kestää matka sinne ja kolme takaisin. Tuskin olisi vielä ehtinytkään, vaikka heti olisi takaisin pyörtänyt, kun kello vasta on kymmenen.
TILTA. Mutta mitäs asiaa hänellä sinne oli?
TAAVETTI. Jos sinä et tiedä paremmin kuin minä, niin ei meidän tarvitse sitä toisiltamme kysyä.
TILTA. Nyt kuuluu ajoa tuolta ulkoa.
TAAVETTI (Kuuntelee). Niin kuuluukin. Mutta Salokylältä päin.
TILTA. Sinulla nyt on aina korvat sinnepäin nykyään.
TAAVETTI. Oli miten oli, mutta nyt ne ajoivat sillan yli, – ja nyt ne kääntyivät kievariin ja ajoivat hevosen vajaan.
TILTA. Niin kai tekivät. Mutta nyt minä taas kuulen ratasten jyrinää ja ne tulevat toisaalta.
TAAVETTI. Niin tulevat. Ja sangen lähellä ovatkin – nyt ajoivat pihaan, – isäntä se on. Minäpä menen katsomaan.
(Ulos.)
TILTA. Sehän nyt oli hyvä se! Jumalalle kiitos, että hänellä oli turkit muassaan! Kylmäksihän siinä vetää, kun yöllä ajaa.
(Torkkola tulee Taavettiin nojaten. Viimeisenä Nykänen,
joka hiipii huoneeseen ikäänkuin piilossa pysyäkseen.)
TAAVETTI (Saattaa Torkkolan nojatuoliin). Hän on kai nyt ajanut kuin hullu, koska jo olette takaisin! Parasta lie, että minä menen talliin katsomaan.
TILTA. Sääli hevoskaakkia.
TORKKOLA. Yhdentekevä minusta. Parempi heillä kuitenkin on, kuin minulla.
TILTA. Kuinka te niin voitte sanoa, isäntä?
TORKKOLA. Sanon, koska se niin on. Aikansa elävät ja vähät muusta välittävät. – Käyhän kuitenkin niitä katsomassa, Taavetti!
TAAVETTI. Hyvää yötä sitten, isäntä.
(Menee.)
TORKKOLA. Hyvää yötä, Taavetti! Kuules Tilta. Elossahan se on se myllärin Leena vielä. Ja ison talon emäntänä. Kuka olisi uskonut.
TILTA. Mikäs kumma siinä nyt on? Joskus köyhääkin onnestaa. Sielläkös isäntä sitten kävi?
TORKKOLA. Siellä! Se Malakias, kun sanoi hänen olevan helvetissä. – Ja minkälaisen kyydin hän minulle antoikin! Kiitän etten saanut selkääni.
TILTA. Kas niin. Eihän teidän siis enää tarvitse murehtia isäntä!
Kaikkihan on nyt hyvin.
TORKKOLA. Ei ole hyvin, ei ole. Mutta mene nyt sinäkin nukkumaan,
Tilta.
TILTA. Ette te yksin mitenkään vuoteeseen pääse, isäntä, nyt olette niin huonona.
TORKKOLA. Jos maata tahdon, niin kyllä minä itsekin vuoteeseen kykenen.
Hyvää yötä.
TILTA. Hyvää yötä sitten, isäntä!
(Menee.)
(Lyhyt äänettömyys.)
TORKKOLA (Nojaa päätään käsiinsä).
NYKÄNEN (Tulee hitaasti esille). Lanko —
TORKKOLA. Ken siellä? (Katsoo häneen). Mitä sinä täältä vielä etsit?
Minähän pidätin talosi kohdalla, että alas pääsit.
NYKÄNEN. Niin kyllä, mutta minä seurasin tänne asti. Sillä minulla on sinulle vielä pari sanaa puhuttavaa.
TORKKOLA. Oletko taas keksinyt jotain uusia pirun juonia?
NYKÄNEN. En minä mitään pirun juonia keksi! Usko minua, lanko, jos minä – puhuakseni vertauksellisesti —
TORKKOLA. Jätä minut rauhaan vertauksinesi! Minulla on kylliksi selvitettävää siinä, mitä todella on tapahtunut ja vasta tapahtuu tässä elämässäni.
NYKÄNEN. Niin, mutta minulle on muuan asia äkkiä selvinnyt' Katsos, se minun uneni, kyllä se sittenkin jotain merkitsi. Itse sinä sanoit että eihän sitä savussa ja tulessa niin tarkkaan taida nähdä. Eikä se ollutkaan myllärin Leena, jonka kiirastulessa näin, – siinä me vallan erehdyimme! Vaan me näimmekin hänen tyttärensä ja häntä Leenaksi luulimme. Ja eikähän se mikään ihme ollut, sillä tietysti lapsi on hänen näköisensä.
TORKKOLA. Joutavia!
NYKÄNEN. Usko minua, Torkkola, niin se on. Sinun lapsesi se siellä on ja se nyt on sieltä pelastettava.
TORKKOLA. Vai niin, kiirastuleenko hänet nyt pistät, ettei hän taloa sinulta veisi?
NYKÄNEN (Innoissaan). Kirjoitettu on, että lapset saavat kärsiä isien pahanteoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Sen tautta hän nyt kiirastulessa pahasti voihkaa. Ja myöskin oman syntinsä tautta. Sillä miten tuollainen isätön ja äiditön kakara olisi synnistä säästynyt?
TORKKOLA. Mitenkä sinä sitten tiedät hänet kuolleeksi.
NYKÄNEN. Sen tiedän. Ja parempi se on hänelle että sinullekin, jos hän on kuollut, kuin jos hän eläisi, niin että sinun nyt pitäisi ajatella tunnustaa hänet lapseksesi.
TORKKOLA (Kiivaasti). Siinä sinä sanoit toden sanan, Malakias. Sillä se on totinen tosi, että se ei olisi läheskään niin vaikeata tietää hänen helvetissä olevan, kuin tietää hänen nyt maailmaa kiertelevän, puutteessa ja hädässä ja ehken täälläkin käyvän turhaan apua pyytämässä. Ja auttaa tahtoisi, eikä voi, kun ei tiedä missä hän on.
NYKÄNEN (Lähemmäksi). Lanko raukka!
TORKKOLA. Pidä suusi! (Tyyntyy). Ja mene nyt kotiin. Minä en huoli kauvemmin kanssasi sanoja vaihtaa tästä asiasta.
NYKÄNEN. Voimmehan sen sitten siirtää toiseenkin kertaan. Hyvää yötä, lanko! (Ovessa). Sanohan minulle —
TORKKOLA. Mitä sitten?
NYKÄNEN. Pysyykös se sitten niin, kuin olemme sopineet?
TORKKOLA. Mistä me olemme sopineet?
NYKÄNEN. Sen sinä toki tietänet. Meidänhän piti lähteä huomenna kaupunkiin, tiedämmä!
TORKKOLA. Siitä en nyt voi tarkempaa sanoa. Mene nyt.
NYKÄNEN (Tulee taas lähemmäksi). Tahdon vaan sanoa, että jos siitä jotain tulee, niin tahdon minä mielelläni saada sen selväksi niin pian kuin mahdollista.
TORKKOLA (Ivallisesti). Niin, sinähän olet aina rakastanut järjestystä asioissa!
NYKÄNEN. Oli miten oli, niin minä en siedä, että jokin asia on noin ikään rempallaan. Tutkistele sieluasi, Aapeli! Ja jos niin on, että vielä lohdutuksen sanoja tarvitset, niin pysy sanassasi, jonka minulle annoit – muutoin saat jäädä ilman niitä.
TORKKOLA. Niin, hauskaa on nähdä, onko lohdutuksen sana sinun suustasi minulle tärkeämpi kuin minun taloni sinulle.
NYKÄNEN. Niin, hauska on nähdä. Älä vaan liian kauvan aprikoi, sillä muuten saattaa tapahtua, ettei minulla enää ole halua. Se olisi ikävä meille molemmille. Mutta kyllä minä osaan puolenikin pitää. (Menee ovea kohti). Minä menen nyt, Aapeli. Hyvää yötä!
TORKKOLA. Hyvää yötä!
NYKÄNEN (Hetken kuluttua). Kutsuitko minua?
TORKKOLA. En!
NYKÄNEN. Arvelin sinun jo katuneen. (Oven luona). Mutta sanassa sanotaan: "en halaja kenenkään syntisen kuolemaa", – niin, niin sanotaan. Ja kai minä sitten pistäydyn luonasi huomenna joka tapauksessa.