– Senkö verran sinulle merkitsen?
Saima katsoi Ollia silmästä silmään ja vapisi. – Ha, ha, ha, sinä olet sadun peikko!
Hän löi otsaansa kaapin oveen ja hoki: – ei milloinkaan, ei milloinkaan, – riipaisi auki kaapin oven ja heitti esineitä lattiaan – kas, tuossa ja tuossa, hei, nyt on satu lopussa, se ei palaa milloinkaan!
Hän repi kukat maljoista, polki ne jalkoihinsa.
– Saima kulta, rauhotu, Saima!
Olli piteli hänen käsiään ja likisti syliinsä.
– Lapsi kulta, rauhotu, kas niin, katso minuun.
– Minä vihaan sinua! kuului kiihkeä kuiskaus, mutta jännitys laukesi ja jäsenet sulivat veltoiksi Ollin lujassa syleilyssä.
Hän oli tahdoton.
VII
Kulanpään uusi asuinrakennus on maasta kasvanut hongikkoon. Ei se ole suuren suuri eikä kovin komeakaan, on suorista aljuhongista, jotka miespolven ovat kasvaneet, toisen polven vanuneet ja runkoansa laajentaneet, on vahvalla kivipohjalla, harmailla paasilla jotka sileinä seiniä ja nurkkia kannattavat. Ei se rakennus tuulia tunne eikä hiekalla seiso. Se kohottaa kattoaan kahden harjanteen suojassa. Se on nostettu vartioimaan satain vuosien viljelystä. Se on saatu maamiehen pään suojaksi, työntekijän lepomajaksi, kotiliedeksi niille voimille, jotka korpia kesyttävät, harjuja hallitsevat, vesiä soutelevat ja niiden aarteet korjaavat.
Siinä uudessa talossa ovat yhtyneet vanhat työt ja uudet muodot.
Vanha emäntä askaroi nyt erityisessä pienessä keittiössä suuren pirtin sivulla, niinkuin on askaroinut vuosikymmeniä väen yhteisessä suuressa tuvassa.
Suuri takka on pirtin nurkassa, niinkuin on ennenkin ollut, ja illoin väki töineen kerääntyy jaarittelemaan entistä avarampaan asuntoon. Mutta silmät mittailevat oudoksuen korkeaa kattoa, honkaisia pilareita, uudenkuosisia, leveitä penkkejä, laajoja akkunoita ja komeaa muuria. Miehet kohottavat hartioitaan, tunnustelevat käsivarsiaan, polkevat permantoa jaloillaan, kyselevät voimiltaan: Onko tämä meidän oma, onko tämä meitä varten? Talon palveluksessa harmaantunut Matti-vanhus koputtaa piippuaan uunille, puhaltelee imukkeeseen, saa ilman pihisemään, nykäisee housujaan ja hymähtää: – Tämä nyt on seuraus siitä, että isäntävainaa pani Ollin herrain kouluun!
Hän hymähtelee, sillä "onhan vanhan rakennuksen uunilla vieläkin kylliksi lämmintä, kun täällä uudessa hovissa vanhan luita kolottaa".
– Kylmähän tämä uusi pirtti tuppaa olemaan, ivailee nuori renki, kun nuo tyttöjenkin yötilat muutettiin omiin koppiinsa lukkojen taakse.
– Ei tässä muuta vikaa ole, sanoo Lammas-Liena, se vaan on asia, että tää on synnillisen taivaallista. Mitäs tuota enää toisesta elämästä toivoo, kun tässä elämässä jo —
Joku avaa oven pirtin perällä ja kirkas päiväpaiste seuraa hänen kintereillään. Kaikkien silmät kiintyvät sisähuoneisiin, joista kuuluu iloista soittoa ja heleää laulua.
– Sus siunatkoon! sitä ihanuutta. Se on kuin taivaan portti aukenisi, huudahtaa Lammas-Liena.
– Muistelkaa tarkoin, Liena, ettekö ole joskus maailmassa pantannut sieluanne paholaiselle, ei sitä ilmaiseksi taivaan esimakua saa maistaa, sanoi nuori renki.
– Mitä se paholainen köyhän sielusta välittäisi, on niitä koreampia ja suurellisempiakin sieluja. Vieköönhän ne ensin!
Liena katsoi tätä sanoessaan vinosti valoisaan oveen ja Olliin, joka juuri astui sisään.
– Kuulkaas nyt, isäntä, kun Liena on luvannut teidän sielunne paholaiselle, sanoi nuori renki.
– Irvihammas, taivaan lammas, piikkipäinen pässi! sähähti Liena rengille.
Olli hymähti ja sanoi Lienalle: – Tulkaa nyt, Liena, tekin katsomaan nuoren emännän soittokonetta, ette ole koskaan nähnyt sellaista.
– Mitäs minä, on vielä navettakengätkin jalassani ja tällainen ryöttähame päälläni ja tukkakin on kuin karhun… Hän keskeytti sanansa, sillä soitto katkesi ja Saima seisoi käsi ovenrivassa vetääkseen sitä kiinni.
– Tulkaa nyt vaan, kehotti Olli, ja Liena seurasi hämillään.
He astuivat Saiman ohitse saliin piaanon luo.
– Saima, soita vähän, että Liena näkee, kuinka se käy.
– Voithan sinä itsekin näyttää. Saima nykäisi hartioitaan ja meni toiseen huoneeseen.
Lienan alahuuli lepsahti hymystä lerpalleen ja silmät iskivät vinosti sivuhuoneeseen.
– Voinhan minäkin, yhdellä sormella. Näin se soi! sanoi Olli.
– Kiitoksia vaan, kyllähän se on komea, nuhahti Liena ja hävisi pirttiin.
Olli yritti kankeilla sormillaan tapailla ääniä.
– Älä soita, se on kuin pistelisit minua neuloilla! Tuollainen takominen! huusi Saima hermostuneesti.
– Saima kulta, mistä tämä huono tuuli nyt on tullut? Äsken sinä olit iloinen ja lauloit, niin että minä tahdoin väellekin…
– Väelle ja väelle! Sehän se juuri on. Sinun väkesi on epäjumala ja sille sinä rakennat, raadat ja näyttelet vaimoasikin kuin mitäkin ulkomaan elukkaa.
– Etkö sinä tahtoisi olla yhtä meidän kaikkien kanssa? sanoi Olli hymyillen.
– Muistatko sinä, Olli, sitä säleaitaa kotini pihassa? sanoi Saima kääntyen äkkiä Olliin päin.
– Muistan kyllä nähneeni sen pikku poikana.
– Sen aidan rakosista tirkistelin minä tyttöpahasena teidän maalaisten menoa ja tuloa.
– No, niin!
– Sinun väkesi ja minun välilläni on vieläkin säleaita.
– Sinä voit sen repiä alas.
– Minä en voi enkä tahdo.
– Miksi et?
– Silloin he kaikki tulisivat minun puutarhaani, hajottaisivat leikkimajani, polkisivat kukkiani, minulla ei olisi suojaa, ei mitään omaa soppea, jossa olisin turvassa, vapaa, saisin tehdä mitä haluaisin. Heidän silmänsä vartioisivat minua aina ja katsoisivat karsaasti.
– Oletko sinä ajatellut, että minulla on hyvin hankala paikka? Olli pyörähti äkkiä piaanotuolilla.
– Sinä olet säleaidan sisäpuolella minun luonani.
– En, minä istun sinun piikkisellä aidallasi, toinen jalka sinun puolellasi ja toinen väen puolella.
– Sinun pitää tulla minun puolelleni, kuulehan, sinun pitää!
Saima kietoi käsivartensa Ollin kaulaan, katsoi häntä silmiin ja puhui hiljaa: – Sinä olet minun ainoani, ei kukaan saa riistää sinua minulta. Tahdon sinut kokonaan!
– Ei ole vaaraa riistämisestä. Ja liiankin usein olen luonasi puutarhassa ja unohdan ne toiset aidan takana.
– Jospa unohtaisit tykkänään!
– En! sanoi Olli hiljaa ja irrottautui syleilystä.
Saima siirteli verhoja akkunan syrjiin ja sitoi niitä somiin poimuihin, sijotti kukkia pylväälle ja hyräili.
– Kuule, Olli!
– Kuulen.
– Oletko huomannut, kuinka Maunu hakkailee Paavolan pikku tylleröä.
Minä huomasin sen jo Vappuna meidän tuliaispidoissamme.
– Sinulla on tarkat silmät.
– Ja hyvät korvat.
– Kuinka niin?
– Kuulin hänen puheensa sinun kanssasi tässä hiljan.
– Sittenhän sinä tiedät!
– Mitä minä tiedän, Olli? kysyi Saima, ja ääni helähti. Hän seisoi selin Olliin järjestäessään nuottia piaanolle.
– Että on olemassa vaikeuksia. Paavolassa on poika, joka ottaa pian talon, eikä Maunu voi mennä kotivävyksi.
– Hän voi saada jonkun toisen talon.
– Saima, tahtoisitko sinä – ?
– Tahtoisin, koko sielullani tahtoisin!
– Minulla on ollut onnea liiaksi siitä saakka, kun sinä taloon tulit. Sinä olet – no, täällä on päivä paistanut heleästä, puhui Olli ja tuli Saiman luo.
– Ja vielä heleämmin se paistaisi, jos Maunu saisi talon ja se pikku tyllerö tulisi emännäksi.
Saiman silmät loistivat ja notkea vartalo painautui Ollin lähelle, kun hän puhui: – Oletko huomannut, että se tyllerö on äidin näköinen. Keltatukka, sinisilmä, tukeva ja terve. Kädet leveät ja vahvat kuin reikäleipä ja sellainen mansikkasuu.
– Tiedän suun, joka on suloisempi.
– Olli, et saa. Nyt puhutaan vakavia. Äidin pitäisi saada oikein reilu ihminen seuraajakseen, ja minä luulen —
Samassa Maunu astui huoneeseen hätääntyneenä ja sanoi äkäisesti:
– Missä karjakot ovat? Karja on jäänyt laitumella päivällisvuoron lypsämättä, eikä niitä letukoita kuulu vieläkään, vaikka on jo iltalypsyn aika.
– Taivasten tekijä! Minä unohdin karjan ja karjakot! huusi Saima.
– Mitä tekemistä sinulla on ollut tässä? kysyi Olli kiivaasti.
– Enemmän kuin luuletkaan. Tytöt pyysivät minua kysymään sinulta lupaa mennäkseen kansanjuhlaan asemalle jonnekin ja minä annoin heille luvan mennä ja aijoin puhua siitä sinulle.
– Karja on aivan villissä, puskevat tuskissaan toisensa vialle, puhui Maunu.
– Mene edellä, minä tulen heti, sanoi Olli toisesta huoneesta, jossa muutti kenkiä ja takkia. – Tiedätkö Saima, mitä tämä merkitsee?
– Ei suinkaan mitään vaarallista?
– Minä saan yksin lypsää viisikymmentä nautaa. Ja se on mahdotonta.
Ymmärrätkö? Täällä ei ole ketään, joka —
– Erittäin hyvin tajuan koko rikokseni! huusi Saima palavin silmin, syöksyi pirttiin ja sanoi Aapolle: – Nyt, Aapo, laita Hurravilli valjaisiin nopeaan kuin tuulessa. Minä lähden asemalle!
Itse hän sitoi kevyen liinan päähänsä, heitti ylleen pienen päällysnutun ja juoksi Aapon perässä talliin.
– Enkö minä saa tulla kyytiin? huusi Aapo.
– Ei; meitä karttuu takatullessa liikaa.
– Ahaa, meneekö Saima karjakkoja hakemaan. Kai Saima tietää, että Hurravilli on hiukan vauhko ja taitaa taas olla tuimakin, kun on ollut kauan ajamatta.
– Pian, pian, minulla on kiire. Kuulehan kuinka karja mylvii.
– Kyllähän tuon nyt kuulee. Olisivat nekin karjakot saaneet —
– Heillä oli lupa, keskeytti Saima.
– Kukahan heille sellaisia lupia antaa? ihmetteli Aapo.
– Minä!
Aapo vilkaisi sivulta Saimaan ja kiristi vatsahihnaa, koetti kerran vielä sitolkkaa ja rinnustinta, pisti suitset päähän ja heitti ohjanperät rattaille.
– Nyt on valmista sitä myöten, sanoi hän taputtaen Hurravilliä, joka höristi korviaan ja teutaroi rauhattomana. Aapo piteli suupielestä ja Saima harppasi ylös korkeille nappularattaille. Ja kun Aapo päästi ja Saima oli saanut ohjat käteensä, syöksyi hevonen tulista ravia soraista puistotietä, niin että kärryt hyppivät ja kivet sinkoilivat. Saima piti ohjia tiukalla ja sitä hurjemmin kiiti Hurravilli. Se nelisti ylämäet ja ravasi alamäet. Vauhdin hurjuus huumasi, rohkeus kasvoi, sillä olivathan ohjat omissa käsissä. Tie oli aluksi nousua, vain harvassa alamäkeä, mutta sitten tuli kangasta ja siellä Hurravilli paransi juoksuaan. Saima hurmaantui ajamaan yhä hurjemmin. Hevonen höristi korviaan äänettömällä metsätiellä ja vilkui syrjään. Samassa hän huomasi tyttöjä istumassa metsässä.
– Hurraa! huusi hän.
Hurravilli hypähti pystyyn säikähtyneenä ja syöksyi hulluna ohi tyttöjen.
– Rouva! Jessus siunatkoon, Hurravilli tappaa rouvan, juostaan perässä. Siellä tulee pian portti ja se on kiinni! huusivat tytöt läähättäen juostessaan.
Saima istui kalpeana kärryillä, kietoi ohjat monin kerroin nyrkkiensä ympärille kiristäen voimain takaa ja puhui rauhottavia sanoja hevoselleen. Hän huomasi pian, ettei se auttanut. Kädet olivat verillä ja voimat uupuivat. Äkkiä hän heitti ohjat hellemmälle ja vihelteli hiljaa. Hevonen höristi korviaan, hiljensi vauhtia, vapisi hikisenä ja vaahtoisena, oli rauhaton. Saima piteli yhä ohjista hellästi ja vihelteli. Hurravilli pysähtyi empien portille, kaapi ja hirnahteli kuin anteeksi pyytäen ja painoi leukansa portinlautoihin. Saima hyppäsi nopeasti alas, kietoi ohjat portin tolppaan, vihelteli jälleen ja läheni varovasti sivulta. Hevonen katsoi häneen ja nuuskasi halveksuvasti korvia niuhottaen, mutta Saima oli nyt karaistunut, taputti sen pitkää kuonoa ja silitteli harjaa vedellen sitä hellästi kädellään ja kun Hurravilli taas katsoi oudoksuen, katsoi Saima sitä silmästä silmään puhellen ja vihellellen: – Hurravilli, huii, huii, Hurravilli, hepo, virma ja hyvä, huii, huii!
Tytöt olivat jo ehtineet portille.
– Voi, voi kuin me säikährettiin! huusivat he.
– Minnekäs rouva on menossa? Eihän vaan —
– Teitä hakemaan!
– Niin, enkös minä sanonut! huudahti yksi tytöistä, että kyllä tästä ei kunnian kukko laula, kun jätettiin ne elukat!
– Nyt kärryille ja torat sikseen, sanoi Saima. Nouskaa varovasti, minä käännän sitten Hurravillin. Se on jo ihan rauhallinen. Kuulkaa, onko tässä vettä lähellä missään?
– On. Minä menen hakemaan, sanoi joku tytöistä. Ja lähteellä on kiulukin. Tahtooko rouva juoda?
– En, mutta Hurravilli tarvitsee vettä ennen lähtöä.
Ja Hurravilli joi, katsoi sitten kiitollisesti juottajaansa ja antoi kääntää lauhana ja tottelevaisena.
– Menkää hyvällä onnella, sanoi Saima tytöille, joita oli kuusi kärryillä.
– Eikö rouva tulekaan?
– Teitä on liian monta muutenkin. Hyvästi ja rientäkää. Isäntä lypsää yksin lehmiä.
Isäntä, jestas!
Hurravilli ravasi jo vinhaa vauhtia ja Saima kääntyi maantieltä lähteelle viemään kiulua.
Mutta tuskin oli hän astunut tiepuoleen sileälle nurmelle, kun itkunpuuska yllätti hänet. Se oli lyhyt, raju purkaus, se laukaisi jännitetyn mielen ja sulatti karvauden tunteesta.
Saima riipaisi liinan päästään ja huitoi sillä viileyttä hehkuville kasvoilleen.
Aurinko oli jo laskenut. Norosta nousi kylmää usvaa. Se hyristytti ja Saima nousi pakosta, outona koko ololleen ja astui kotiin päin yksinäistä tietä.
Se yksinäisyys oli perin pohjatonta, vaanivaa ja uhkaavaa. Hän ei uskaltanut katsoa metsään, missä varjot yhtyivät hämäräksi, värittömäksi ja äänettömäksi salaisuudeksi. Hän ei uskaltanut katsoa taaksensa, sillä harmaa hämärä kulki kuin mörkö kintereillä, tuijotti ja löyhytti vaippaansa. Hän ei uskaltanut laulaa, ei äännähtää, sillä silloin kaikki äänettömyyden henget tuhoaisivat hänet. Hän ei uskaltanut suojella mielessään epäystävällisiä ajatuksia metsätien yksinäisyydestä, sillä silloin sen henget olisivat suuttuneet. Hän tuijotti vain eteenpäin ja astui aina ruoholla maantien vieressä, ettei hiekka narahtaisi.
Mutta äkkiä hänessä itsessään jokin nauroi tälle lumolle. Se oli pisteliäs äly, joka nosti päätään, puristi hienot, ohjissa veristyneet kädet nyrkkiin ja uhmaili kaikenlaisia lumoja.
Tie oli pitkä, ja äänettömään yksinäisyyteen mahtui paljon ajatuksia. Ne siirtyivät menneisiin. Oi, niin mielellään. Menneisyys oli houkuttelevan valoisa, siellä ei ollut ainoatakaan tuskallista yksinäisyyden hetkeä, ei nielevää äänettömyyden metsää; siellä oli vain valoa, ääntä, eloa ja turvallisuutta. Nytkin ihmiset kulkivat loistavien lamppujen valossa, etsivät omaa kuvaansa komeissa akkunoissa, joissa utuiseen vaatteeseen hukkui väreistä hekumoiva katse, ja mieli huumaantui ylellisyyden uhritulituksesta, uneksi mielellään oman ystävän kera saada hekumoida kaikkien noiden kalleuksien kaunistamassa kodissa, niin ja – ah!
Tässä hän kulki köyhänä ja yksinäisenä yön selässä. Ei!
Mitä se oli? Rattaan ratinaa. Tulisiko joku hakemaan? Ei, heillä on – lehmät! ja vielä kerran kädet puristuivat nyrkkiin ja jalka polki nyt kuuluvasti hiekkaa.
Ollihan se oli, ajoi hiljaa ja katseli hämärässä yössä rauhattomana tiepuoliin.
Saima piiloutui kiven viereen ja odotti, kunnes Olli oli hiukan ohitse ajanut. Sitten hän huusi:
– Eikös isäntä ottaisi rattaille, kun on näin pimeä yö?
– Saima! Muuta ei Olli saanut sanotuksi, ja Saima näki hämärissäkin hänen kasvoistaan, ettei nyt ollut hyvä leikkiä laskea, mutta kiusanhenki tarttui häneen.
– Joko saitte kaikki lehmät lypsetyksi? kysyi hän.
– Jäivät lähteissäni työhön, vastasi Olli lyhyesti.
– Kuinka sinä raaskit jättää elukat?
– Saima, lopeta nyt. Sinä teit minulle olon surkean tukalaksi tänä iltana. Ymmärrätkö, mitä merkitsee, kun on kuoleman tuskassa toisesta eikä voi auttaa.
– Olisitko sinä ollut minun vuokseni tuskassa?
– Itsepähän sen paraiten tiedän.
– Minä tiedän myös jotakin.
– Epäilemättä, sanoi Olli auttaessaan Saimaa kärryille.
– Että tämä on kurjaa, tällainen riipominen. Minä en jaksa, en tahdo. Ne ovat sietämättömiä, karjat, rengit, piiat. Puuttuu vain siat, lampaat ja vasikat. Ja totta kai sinä nekin pian marssitat minun säleaitani piiriin järsimään ja tonkimaan. Is!
– Olenko minä sinut ryöstänyt tai pakolla sitonut itseeni? Sinä olet kuin kiukkuinen lapsi ja vaadit mahdottomuuksia!
– Sinun täytyy taipua!
– Oho!
– Saa nähdä kuka viimeisen sanan sanoo. Niin, Olli, lypsä vain, sehän on sinun riemujasi.
– Se kuuluu minun ammattiini.
– Huh, ammattiisi! Myöntää sinun täytyy, että on se sentään hupsua, kun mies lypsää lehmiä henkensä edestä ja piiat käyvät kylää ja emäntä ajaa villillä hevosella.
Olli tarttui äkkiä lujasti Saiman käsivarteen, katsoi häneen – tuli syvä hiljaisuus, metsä pidätti henkeään – hevonen ravasi tasaisesti ja nuoret tuijottivat hämärään. Saima itki hiljaa.
Kun oli jonkun verran rauhottunut, sanoi hän hymähtäen:
– Huomaatko nyt, miten hupsua on minun olla Kulanpään emäntänä.
– En, huomaan vaan, että sinulla on vietävän häijy sisu.
– Niin onkin ja siksi minä osaan pitää sinusta niin hirveästi ja tahtoisin sinut vapauttaa, viedä suureen ihanaan maailmaan, missä kaikki ihanuudet olisivat jalkaimme juuressa. Sinä olisit minun herrani, ja kuule, me saisimme omistaa toisemme jakamatta, kenenkään häiritsemättä. Sano vain yksi ainoa sana: "suostun". Minä rukoilen sitä sanaa, minä janoon sitä!
Olli irrotti hellästi vaimonsa kädet kaulastaan, oikaisihe suoraksi istualleen ja sanoi hiljaa: – En!
Saima jäykistyi, istui äänetönnä, pienet veriset nyrkit puserrettuina.
– Olli, anna hevosen seistä.
– Miksi, Saima? Ollin äänessä oli rauhattomuutta.
– Se on minun asiani, anna seistä!
– Sinä et ole oikein – sinä olet kiihtynyt.
– Juuri siksi, anna seistä. Minä näen voimattomuuteni, en tahdo tulla aina ja aina nolatuksi.
– Mitä sinulla nyt on mielessä, sano se ensin.
– Tahdon vapauttaa sinut Kulanpäästä.
– Aina sinä hoet samaa ja samaa, usko minua, kun tahtosi toteutuisi, halveksisit miestä, joka heittää elämänsä tehtävän ja lähtee nautintojen temmellykseen.
– Hoo, nautintojen temmellykseen! – Saima matki Ollin ääntä. —
Voisimmehan ostaa talon ja sinä hoitaisit sitä.
– Ja sinä katselisit, kuinka miehesi möisi neliömetrittäin ihmisille koteja, lattioita, seiniä, kuutiometrittäin ilmaa, tunnittain ja minuutittain aurinkoa, sulkisi toiset pimeisiin koppiin, toiset kellareihin, verottaisi heitä joka kadunkivestä ja tekisi niistä sinulle ja itselleen leipää.
Hevonen pysähtyi portille ja talon vanhus ilmestyi kuin haamu heidän luokseen, otti hevosen, ja he astuivat äänettöminä kotiin.
VIII
Aika astuu toisinaan vuosikymmenien yli yhdellä harppauksella, mutta toisinaan se polkaisee jäljen vuodessa, kuukaudessa, päivässäkin, jäljen kultaisen tai rautaisen, taikka sellaisen, jossa on tuhoa ennustavia taikamerkkejä.
Kulanpään kartanossa se oli tänä vuonna hipaissut varpaillaan kultaisen jäljen, mutta jalkaterässä oli jo rautaa ja kantapää täynnä tuhon merkkejä.
Maunu ja Aapo kulkivat nyt niinkuin aina ennenkin yksissä kuin parihevoset, vilkaisivat vähä väliin toisiinsa, olivat aina niin tehneet, mutta katseissa ei ollut enää hymyä, ei vapaata elämäniloa. Maunu oli miehistynyt, tarttui työhön lujin kourin, missä sattui kulloinkin raatamaan. Hänen voimansa oli kuitenkin kohmettunut jäykkyydeksi, se ei ollut vapaata, itsetietoista, kuten Ollissa.
Aapo oli vielä nuoruuden huolettomuuden liepeellä, vaikka ajan kantapään loitsujäljet vähä väliin painuivat hänen tajuntaansa. Työ ei ollut enää leikkiä, se oli raatamista, vaikka voimat yhä kasvoivat.
Pikkupojat leikkivät vielä työssä ja työstä tultuaan, ja heidän iloinen naurunsa ja juoksunsa kartanolla iltasin ja varsinkin pyhinä sai toisinaan koko talon hymyilemään.
Maunu, Aapo ja pikkupojat asuivat vanhan rakennuksen salissa ja kamareissa.
Vanha Matti, talon vanhus, oli jäänyt hänkin vanhan pirtin lämmittäjäksi, ja Lammas-Liena, joka ensin muutti muun naisväen kanssa uuteen rakennukseen, ei viihtynytkään siellä, vaan kantoi sänkynsä ja muut hynttyynsä vanhan pirtin nurkkaan, jossa hän oli nukkunut yönsä aina siitä saakka, kun pienenä orpotyttönä oli taloon tullut ja saanut Lammas-Lienan nimen, sillä lampaiden paimentaminen harjun kalliorinteillä oli ollut hänen työtään.
Siitä saakka, kun Olli oli vienyt hänet saliin ja näyttänyt uutta piaanoa ja "rouva oli ollut ylpeä", ei Lammas-Liena koskaan sanonut sanaakaan Ollille ja vältteli Saimaa, pujahti piiloon, jos sattui tielle.
Vanhassa pirtissä oli hyvä rauha, ei rouva sinne koskaan eksynyt, ja Lammas-Liena toi nuoret karitsat luokseen, juotteli niitä maidolla ja hoiteli, jos emät niitä hylkivät, ja usein sattui kivisillä mäillä pirripahoille onnettomuus, nyrjähti jalka kiven koloon, tai eksyi joukosta ja sai nääntymään saakka hakea ja määkiä. Ei koko pitäjässä ollut niin komeita lampaita eikä niin pitkiä, hienoja villoja kuin Kulanpäässä, ja Lienalle oli sanottu, että se oli hänen ansionsa.
Emäntä oli käskenyt Lienan säästämään kotitarpeiksi kaikkein parhaimmat villat silloin, kun nuori rouva taloon tuli, sillä hänen salainen toivonsa oli, että Saima rupeisi kudottamaan ryijyjä ja mattoja ja kankaita kaikenlaisia, joita hän, vanha ihminen, ei osannut, mutta olisi kuitenkin hartaasti halunnut saada taloon.
Emännän ja Lienan villa-aarteet saivat olla oloillaan, ei Saima harrastanut kutomista. Hän kulki kaiken kesää omissa ajatuksissaan, lauloi, soitteli, haki kaikenlaisia kukkia ja sovitteli maljoihin ja ruukkuihin, neuloi korutöitä ja luki romaaneja.
– Kyllähän ne laiskankin päivät kuluvat, sanoi Liena.
Emäntä silloin tulistui: – Ei nyt kaikkien tarvitse raataa meikäläisen tavalla. Saimalla on varaa olla niinkuin itse tahtoo. Hän on parempia ihmisiä, saanut suuret koulut ja opit.
– Kun on kerran saanut, niin sopisi antaakin, mutisi Liena. Ei hänen aatelinsa siitä alenisi, vaikka muitakin ihmisiä huomaisi. Vielä muu muunaan, mutta kun on isännänkin tehnyt niin surulliseksi. Se raukka on niin kolistunutkin.
Emäntä vilkaisi levottomana keittiöstä pirttiin, oliko salin ovi auki. Voisi vielä Saima kuulla. Hän oli nyt aina varuillaan, ettei vaan Saima mitään saisi huomata väen nurjamielisyydestä ja kuulla heidän puheitaan.
– Joko sait perunat kuorituiksi? Tässä on lampaille suolaa ja pari leipää. Kyllähän minä täällä touhuun tulen, sanoi emäntä Lienalle saadakseen hänet lähtemään pois.
– Onko se uusi piika hyvin hieno? kysyi Liena vielä ovella.
– Sellainenhan se näkyy olevan kaupungin tapoihin tottunut, kysyi heti ensi päivänä, oliko vesijohtoa.
– Hi, hi, vai vesijohtoa. Tekeekö se mitään?
– Eihän tuo vielä ole ehtinytkään, on Saiman apuna.
– Niin, niin, tarvitseehan rouva itsekin palvelijan.
– Enkä minä keittiössä apua kaipaa, sanoi emäntä.
– Saisi tuota sentään piika-ihminen olla kysymättä vesijohtoa. Että kehtaa! ja Liena lähti huuli lerpallaan.
Emäntä huokasi ja istui tuolille jalkojansa lepuuttamaan. Perunakeitto porisi suuressa padassa tulella, ja siitä levisi keittiöön makea luunytimen tuoksu. Hella oli tulipunainen ja padasta roiskahtaneet tipat pihahtelivat. Mahtava, kuparinen kahvipannu pulputti höyryä nokastaan ja takalävellä kiehui paisti. Se oli uuden piian laitoksia, aiottu herrasväelle, sillä rouva ja isäntä söivät nyt erikseen omissa huoneissaan.
Padasta tuli palaneen käryä, ja emäntä nosti kantta, kaatoi hiukan kuumaa vettä ja kaikki oli taas hyvin. Hän katsoi uuniin, siellä oli myös jotakin palamassa, mutta kun ei emäntä oikein ymmärtänyt, mitä se oli, meni hän hakemaan sen laittajaa miniänsä puolelta.
– Missähän se tyttö on? kysyi hän Saimalta.
– Lähetin rantaan pesemään vaatteita. Mitä äiti tarvitsee?
– Ne ruuat —
– Minä sanoin sille, että kyllä äiti katsoo. Minä tulen myös.
Emännän silmät levisivät, sillä eihän Saima koskaan keittiössä käynyt.
– Mitähän tämä täällä uunissa lienee? kysyi emäntä ja veti uunista laatikon.
– Kai se on jotakin hedelmäputinkia, pannaan jäähtymään.
Emäntä nosti esiliinallaan kuuman laatikon pöydälle ja riensi sitten kahvipannun luo, joka nyt hurjasti pursusi pihisevälle hellalle.
– Täälläpä on kuumuutta ja äidillä oikein hiki päässä. Kyllä jo tarvitsisi apua.
Emäntä ei vastannut mitään, hän vaan huokasi ja istui tuolilleen pöydänpäähän valitsemaan kaunoja kauraryyneistä.
– Eikö äidinkin mielestä ole hassua, että minä olen talon emäntä ja että minun mieheni kyntää peltoa ja —
Saima keskeytti sanansa, huomaten sanoneensa liikaa, sillä emäntä katsoi häneen avoimilla silmillään ja lyhyt, lihava vartalo vääntelihe levottomana tuolilla.
– Minä tarkotan, että äidin pitäisi saada oikea rehellinen maalaisminiä, joka osaisi auttaa ja josta kaikki pitäisivät. Sellainen, kuin se Maunun morsian, se Paavolan tyllerö.
– Ei nyt pitäisi Saiman puhua sellaista, ettei osaisi. Kun on niin paljon oppia ja järkeä, niin kyllä vaan sopisi tyytyä, sanoi emäntä tekeytyen iloiseksi.
– Äiti, sanoi Saima hetken kuluttua niin lämpimästi, että emännän sydän heltyi. Äiti, ettekö auttaisi minua eräässä asiassa?
– Autan, autan, sanoi emäntä ja sekotteli jyviänsä.
Saima nyppi myöskin kaunoja ja pureskeli kauranjyviä.
– Katsokaas, minä en oikein sovi tähän elämään ja tahtoisin taivuttaa Ollin muuttamaan kanssani kaupunkiin; voisimmehan ostaa siellä vaikka talon.
– Eihän se nyt – äänteli emäntä katsellen Saimaa suurin silmin.
– Voi, äiti, taivuttakaa tekin Ollia antamaan talo Maunulle!
– Vai Maunulle! Kyllähän minä voin Ollille puhua.
Emäntä vilkaisi salavihkaa Saimaan ja kysyi: – Onko Saima kuullut mitään Maunun ja Paavolan Hilman asioista?
– En, eihän minulle kukaan kerro, sanoi Saima uteliaasti tarkastaen emännän huolestuneita kasvoja. Onko jotakin tapahtunut?
– On kai tapahtunutkin. Emäntä kävi hiljan täällä ja paavolaiset tahtovat pitää häät jo tänä syksynä.
– No, sehän on hauskaa, oikein iloinen uutinen, en ole pitkään aikaan mistään niin riemastunut kuin tästä. Nythän Maunu voi ottaa talon!
– Eihän se taida käydä päinsä, sanoi emäntä levollisesti.
– Miksi ei?
– Maunu ei tahdo eikä voikaan maksaa samaa hintaa kuin Olli on maksanut.
– Me luovumme Ollin osasta.
– Siihen ei Olli suostuisi, sanoi emäntä vilkastuen.
– Miksei Maunu voi maksaa samaa kuin Olli?
– Ei Maunu saisi maasta irti samaa kuin Olli! sanoi emäntä ja hänen silmänsä hymyilivät.
– Mutta minnekä Maunu vie emäntänsä?
Emännän kasvot synkistyivät jälleen ja äkeissään hän mutisi: – Kun laittavat asiansa kuin mitkä rengit ja piiat, niin saavat olla sen mukaan. Asukoot vanhassa rakennuksessa siksi, kun sattuu sopiva talonosto. Ei ole Ollillakaan nyt rahoja, kun tämä talonrakennuskin vei.
– Eikö äitikään tahtoisi päästää Ollia täältä pois? kysyi Saima äkkiä.
– Päästää, päästää – niinkuin hän olisi minun päästettävissäni!
Vielä vai!..
– Mutta jos äiti voisi määrätä hänen tehtävänsä, kysyi Saima tarttuen emännän käsivarteen.
– Voi, voi, ei Saiman pitäisi kuvitella sellaisia! huudahti emäntä tuskastuneena ja katsoi arasti miniäänsä.
– Niin, minä olin typerä. Eihän äiti voi tahtoa Ollia lähtemään, sillä – hän keskeytti sanansa ja katsoi anoppiinsa terävästi.
– Mitä Saima tarkottaa? Emäntä oli säikähtynyt.
– Sillä häntä tarvitaan pikkupoikien turvaksi ja hoitajaksi, ja hän on luvannut maksaa talosta niin paljon, ettei kukaan muu kuin hän voisi sitä suorittaa!
Saiman kalpeilla kasvoilla oli katkeraa ivaa ja emäntä väistyi askel askeleelta taaksepäin hänen edellään.
– Mutta minä sanon, että Ollin on eläminen itselleen ja minulle, ei veljilleen eikä äidilleen eikä kotimäilleen!
Emäntä väistyi yhä ja puhui säikähtyneenä: – Voi, hyvä Jumala, enhän minä tahdo häntä pidättää, en millään muotoa. Kyllähän minä ja muut poikani tyydymme vaikka kuinka vähään, jos niikseen tulee! Ja emäntä oikaisihe pöydän päässä keittiössään ja katsoi suoraan miniänsä leimuaviin silmiin.
– Tahtooko äiti taivuttaa Ollia lähtemään täältä?
Syntyi jännittävä äänettömyys. He katsoivat toisiaan silmästä silmään, ja emäntä painoi katseensa maahan eikä vastannut.
Saima odotti, seurasi anoppinsa joka liikettä kuin vaaniva kissa. Vanha vaimo tunsi sen katseen, ja tuska nousi kuristamaan, mutta vaikka hänet olisi kappaleiksi hakattu, ei hän olisi tahtonut vastata. Hän seisoi vavisten ja hypisteli kauranjyviä seulassa pöydällä.
– Ha, ha, ha – Saima nauroi ja itki, mutta nauru voitti ja emännän suuret silmät levisivät kahta suuremmiksi ja hämmästyneenä hän putosi tuolilleen, nojasi päänsä pöytään ja – itki, itki vanhan ihmisen katkeria kyyneleitä, jotka polttavat sydäntä kuin väännettäisiin siellä hehkuvaa rautaa.
Saima riensi nauraen ulos keittiöstä, pirtistä, juoksi pihan poikki paeten omaa itseään ja pysähtyi lehmusten alle nurmelle.
Syyskesän aurinko paistoi viileästi ja hieno tuulenhenki puhalteli. Saima tyyntyi ja kuunteli:
Heilani vietän Viipuriin ja lähden Amerikkaan – tai heitän hänet hiivattiin ja nainkin aika rikkaan!
Aapo lauloi kyntäessään. Saima katsoi eteensä ja hymyili. Tuo laulu heitti hänen tajuntaansa kuuman kesäpäivän, jolloin hän oli kulkenut kuin lumottu prinsessa elämän paratiisissa. Se muisto oli pistävän kuuma leimaus, jonka sammutti äkäinen vanhan Matin huuto: