"Tehkää hyvin!"
Zwiebusch viritti viulunsa ja alkoi soittaa jotakin "Boccacciosta", Ilkan säestäessä harpullaan. Parooni nyökäytti päätään tyytyväisyyden merkiksi ja sulki silmänsä… Kun soittajat lopettivat ja aikoivat poistua hänen luotaan, avasi hän silmänsä, ja hänen hämärä katseensa pysähtyi Ilkaan.
"Hyvä … hyvä… Kyllä ymmärrän", mutisi hän. "Sinäkö se olet, Ilka?
Ota tuo muistoksi!"
Parooni irroitti vitjoistaan yhden siinä riippuvista medaljongeista ja antoi sen Ilkalle; sitten hänen päänsä painui laukulle, ja hän nukkui kuin kuollut.
III
Kun von Saynitz heräsi, oli jo ilta. Puiden latvat ja pienen, kukkulalla sijaitsevan kaupungin kivirakennukset kylpivät laskevan auringon kullassa. Kullanhohde, joka hiukan vivahti purppuraan, levittäytyi brokaadiharson tavoin pitkin taivaanlakea, auringosta itään päin ja peitti runsaan kolmanneksen taivasta huntunsa taakse… Auringon ympärillä ja sen yläpuolella ei ollut ainoatakaan pilveä; viimemainittu seikka lupasi ihanan yön. Kaukana metsän takana soi kotiutuvan paimenen ruokopilli. Se soitti yksinkertaista, nimetöntä laulua. Soitto oli koneellista, säännötöntä, mutta tämä vaatimaton musiikki tuudittaa joka ilta urhojen uneen Goldaugenien kreivien metsät, ruisvainiot, aron ja joen…
Arthur näki vieressään nurmikolla kaksi kumoonmennyttä pulloa ja sanomalehtipaperia, johon hänen eväänsä olivat olleet käärittyinä.
Paksu ukko ja kaunis, vaaleakutrinen tyttö eivät enää olleet hänen luonaan. Hän muisti heidät, keskustelunsa heidän kanssaan, ja hymyili, alkoipa vielä ääneen nauraakin, kun katsahtaessaan rintaansa äkkäsi paperin, joka oli kiinnitetty nappiin. Paperille oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat sanat: "Rakas parooni! Te olette ensimäinen ihminen, joka on kohdellut meitä ihmisten tavoin. Ennenkuin teidät tapasimme, olimme ainoastaan kuulleet puhuttavan ihmisellisestä kohtelusta… Siksi olettekin ensimäinen ihminen, jota en muistele katkeruudella vaan mielihyvän tuntein. Teidän huomaavaisuutenne kosketti meitä sielumme sisimpään. Jääkää hyvästi! Suokoon Jumala Teille onnea! Kyllä lähetän kuvani. Palvelijanne Ilka."
"Ei ainoatakaan kieliopillista virhettä", virkkoi von Saynitz ääneen, luettuaan kahdesti tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu miellyttävällä, naisellisella käsialalla. "Ihmeteltävää! Jopa jotakin, Ilka!"
Parooni otti muistikirjansa välistä sinkkivartisen lyijykynän ja kirjoitti: "Saatu tulppaanitytöltä kesäkuun kolmantenatoista." Taitettuaan kirjeen hän kätki sen muistikirjansa kansitaskuun.
"Nyt matkaan! On aika saada päivällistä!"
Ja heittäen pyssyn olalleen parooni suuntasi matkansa metsän läpi kaupunkia kohti, josta auringon lyhyeksi ajaksi luoma kultainen kajastus jo alkoi häipyä pois.
Hänen täytyi kulkea pitkin pitkää ja kapeaa sorapohjaista rajahakkausta. Tämä hakkaus ulottui melkein kaupunkiin saakka. Puolivälissä sen katkaisi rautatie. Lähellä hakkauksen ja rautatien risteystä on metsänvartija Blaucherin talo.
Tultuaan risteykseen, Arthur kääntyi sivulle, nosti hattuaan ja tervehti: talon parvekkeella istui vanha matami Blaucher ommellen pöytävaatetta. Pikkuruisessa päässään hänellä oli suuri myssy, jossa oli valtavan leveät nauhat, ja myssyn alta pilkistivät isovaarin aikuiset silmälasit: ne lepäsivät pitkän, tylpän, ukkovarvasta muistuttavan nenän juuressa… Arthurin tervehdykseen hän vastasi hunajanmakealla hymyllä.
"Hyvää iltaa, Martha rouva!" tervehti parooni. "Onko kirjeitä minulle?"
"On, mutta vain yksi. Vaakunallinen, parooni…"
"Onko osoite Pelzerin käsialaa?"
"On…"
"No, sitten voitte heittää sen uuniin. Tiedän, mitä se sisältää. Juutalainen kiroaa minut, sisareni sanelun mukaan, siitä että olen ruvennut luterilaiseksi… Tiedän sen lukemattakin. Miehenne kai on terve? Ja Amalia-neiti, toivoakseni, myöskin?"
"Kiitän… Minun siis täytyy polttaa jo kuudes kirje… Se ei ole erittäin hauskaa työtä, jos tietää, että tätä kirjettä kirjoitettaessa on nähty vaivaa, tunnettu… Te olette kovin julma! Mihin nyt menette?"
"Päivälliselle … jonnekin…"
"Ja jonkun luo?"
Eukko huokasi ja pudisti päätään.
"Ellei minun Blaucherini olisi niin kovin varovainen", sanoi hän, "niin antaisin teille päivällistä. Mieheni repii hiukset päästään, kun meille tulee ylhäisiä herroja. Meillä käy kenraali Frochtelsack, mutta hänhän on jo vanha ukko, – häntä ei tarvitse peljätä… Häntä Blaueherini ei pelkääkään… Hänen kauhistuksensa olette te. Te syötte meillä päivällistä, ja ihmiset sanovat, että te mielistelette tytärtämme, ja Jumala tietää, mitä kaikkea vielä puhuvatkaan. Eihän ylhäinen henkilö käy naimisen tarkoituksessa, vaan sen kyllä tietää, mitä varten… No niin, ja sitä Blaucher pelkää… Mutta kenraali Frochtelsack, sehän on aivan toista!"
"Älkää olko huolissanne, Martha! Syön päivällistä toisessa paikassa."
"Ja, toden sanoakseni, meidän päivällisestämme ei tänään olisikaan mihinkään. On niin surkeata nykyään, kun palvelijat … he ovat aivan mahdottomia!"
"Hyvästi, Martha! Terveiset kotiväellenne!"
"Hyvästi, parooni!"
Parooni kumarsi ja lähti astumaan pitkin hakkausta. Illan tummat varjot olivat jo laskeutuneet maanpinnalle. Metsässä kävi ilma viileäksi. Arthurin takana kiiti jyristen huvilaseudun iltajuna, joka kuljetti kaupunkilaisia kedoille ja metsiin… Metsässä alkaa ilta aikaisemmin kuin aukealla. Kedolla olisi vielä nähnyt vaikka pujottaa langan neulansilmään… Kun huvilajunan jyrinä oli vaijennut, Arthur kuuli takanaan hevosen kavioiden kopsetta. Hän katsoi taakseen ja pysähtyi: komean mustan ratsun selässä häntä lähestyi ratsastajatar. Tämä ratsasti ohitse, katsahti Arthuriin ja ajettuaan vielä muutaman sylen, pysähdytti ratsunsa.
"Von Saynitz?" kysyi hän kovalla äänellä. "Hän itse…"
Arthur meni ratsastajattaren lue ja tervehti. Metsässä oli pimennyt, mutta ei vielä niin paljoa, ettei olisi nähnyt, kuinka kaunis ratsastajatar oli. Koko hänen olemuksestaan huokui kerrassaan herttuallista ylevyyttä.
Olisivatpa Zwiebusch ja Ilka nyt olleet saapuvilla, olisivat he tunteneet hänet samaksi ratsastajattareksi, jota me kertomuksemme ensimäisessä luvussa Zwiebuschin suun kautta kutsuimme kreivitär Goldaugeniksi, syntyään Heilenstrahl. Hänellä oli kädessään sama ruoska, jolla hän puolenpäivän aikaan oli iskenyt Zwiebuschiin huulen verille.
"Tunsin teidät heti ensi näkemältä", sanoi hän ojentaen Arthurille kätensä. "Olette hiukan muuttunut… Mutta … voihan kanssanne puhua? Viimeinen kirjeenne minulle oli aivan tulvillaan vihaa, katkeruutta, mitä epätoivoisinta ylenkatsetta… Vieläkö nyt vihaatte minua yhtä katkerasti kuin silloin?"
Parooni puristi hänen kaunista kättään ja hymähti.
"Kirjeeni", vastasi hän, "oli rikos, jonka voitte antaa anteeksi vanhentumisen perusteella. Sehän on kirjoitettu neljä vuotta sitten. Siinä kirjeessäni vihasin teitä omanvoitonpyyntinne tähden, joka ei sallinut teidän mennä naimisiin rakastetun ja rakastavan, mutta köyhtyneen miehen kanssa. Nykyään olen vähimmin kaikista taipuvainen olemaan teille vihainen voitonpyyntinne tähden. Kolme tuntia sitten puhuin tulevasta naimisestani rahojen tähden… Minä elän vielä tässä maailmassa enkä ole lopettanut päiviäni vain siksi, että minulla on elämässä päämäärä, johon tahdon päästä… Tämä päämäärä on – miljoona-avioliitto…"
"Niinkö? Vakaumuksenne on siis viimeisten neljän vuoden kuluessa tuntuvasti muuttunut. Olen kuitenkin iloinen… Kohtasin teidät niin odottamatta! Sangen hauskaa, totta totisesti, hauskaa! Kiitos edes siitä, että tapasimme toisemme!"
"En suuriksi surmiksenikaan olisi voinut odottaa milloinkaan tapaavani teitä näillä seuduilla. Kuinka tänne jouduitte?"
"Minä… Ettekö tiedäkään? Olen täkäläisiä asukkaita… Jo kauan sitten…"
"Tekö, paroonitar? Millä tavoin?"
"En ole enää paroonitar Heilenstrahl, vaan kreivitär Goldaugen. Kaksi vuotta sitten menin naimisiin naapurinne, kreivi Goldaugenin, kanssa…"
"En ole kuullut… Sepä vasta uutinen! Kreivin kanssa… En tunne häntä… Onko hän kaunis?"
"Kummallista… Tehän ihailette kauniita miehiä, mikäli minä teitä tunnen. Minuakin rakastitte senvuoksi, että, kuten kerrotaan, olin hemmetin kaunis mies. Ja hän: onko hän nuori, rikas?"
"Neljänkymmenen… Hän on hyvin rikas…"
"Olette tietenkin onnellisia?"
"Emme lainkaan. Minähän menin naimisiin miljoonasta. Kaksivuotinen kokemus on osoittanut, että tein kauhean erehdyksen. Onni ei ole miljoonassa, kuten olen huomannut… Nyt mietinkin vain keinoa, miten pääsisin miljoonasta."
Kreivitär nauroi, ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi pimenevälle taivaalle. Tuokion vaiettuaan hän jatkoi nauraen:
"Olemme siis vaihtaneet osia keskenämme, parooni. Minä vihaan nyt sitä, mitä ennen rakastin, ja te päinvastoin… Kuinka omituisesti vaihtuvatkaan olosuhteet tässä ikävässä maailmassa!"
"Te haluatte paeta miljoonaa, saavuttaaksenne onnen, ja minä etsin miljoonaa päästäkseni onnellisten kirjoihin… Päämäärämme, kuten näette, ovat erilaiset…"
"Ettekö tiedä kerrassaan mitään nykyisestä elämästäni?"
"En hituistakaan…"
"Juorut eivät liene siis kovin pitkälle kantavia… Olen ruvennut hakemaan eroa miehestäni…"
"Hauskaa hommaa… Asutteko yhä hänen luonaan?"
"Asunhan minä… Hieman omituista, totta kyllä… Mutta liikojen juorujen välttämiseksi lähdemme toistemme luota vasta sitten, kuin eromme on vahvistettu virallisella sinetillä… Minä lennän pois, vasta kun olen virallisesti vapaa… Mutta eihän tämä liene teille mielenkiintoista… Olen niin iloissani tavattuani vanhan tuttavan ja … ystävän, että olen valmis tunnottomasti latelemaan kaikki asiani, salaiset ja julkiset… Puhukaamme mieluummin teistä… Kuinka te voitte?"
"Kuten näette. Asun, missä sattuu…"
"Olette heittänyt opinnot? Kokonaan?"
"Olen ja, todennäköisesti, kokonaan…"
"Ja onko oppineen omatunto rauhallinen?"
"Ka… Tiede on minussa menettänyt hiukan enemmän kuin nollan… Tappio ei ole suuri…"
Kreivitär kohautti olkapäitään ja pudisti päätään.
"Te, Saynitz, puolustaudutte kuin koulupoika", sanoi hän. "Hiukan enemmän kuin nollan… Nuorilla oppineilla ei ole nykyisyyttä, heillä on tulevaisuus. Kukapa tietää: jos olisitte jatkanut tieteellisiä opintojanne, olisitte ehkä ollut tieteelle tuhannesti nollan arvoinen!"
"Sanontanne on väärä", naurahti von Saynitz, "nolla kerrottuna tuhannella on tasan nolla."
"Oletteko lopullisesti häviöllä?" kysyi kreivitär, ikäänkuin ei olisi kuullut Saynitzin huomautusta.
"Lopullisesti. Onko teillä rahoja mukananne?"
"On hiukan. Entä sitten?"
"Antakaa ne minulle."
Kreivitär otti nopeasti taskustaan pienen kukkaron ja antoi sen Arthurille. Tämä pudisti rahat käteensä ja antoi kukkaron takaisin kreivittärelle.
"Merci", sanoi hän. "Otan lainaksi. Maksan takaisin häitäni seuraavana päivänä. Teitä kummastuttaa? Kuinka kummastuneet teidän silmänne ovat! Minä en ainoastaan pyydä ja ota, vaan vielä pahoittelen, että kukkarossanne oli niin vähän."
Kreivitär katsahti hänen silmiinsä ja ajatteli: "hän valehtelee."
"En lainkaan kummastunut", vastasi kreivitär. "Mitä kummallista ja ihmeteltävää siinä olisi, että Arthur von Saynitz lainaa rahoja ystävältään? Sellaistahan sattuu elämässä usein, onhan se aivan tavallista…"
"Ja kuka teille on sanonut, että olette ystäväni?"
"Te olette omituinen… Jääkää hyvästi! Teidän kanssanne on ikävä puhua."
Kreivitär nyökkäsi, kohotti ruoskansa ja karautti pitkin hakkausta tiehensä.
IV
Kun hän ehti hakkauksen päähän ja ratsasti aukealle, oli jo pimeä… Kaupunki ja vuoret erottuivat vielä, mutta niiden piirteitä ei näkynyt. Kuljeskelevat ihmiset ja hevoset näyttivät epämääräisiltä varjokuvilta. Siellä täällä syttyivät valot. Kreivitär pysähtyi muutaman risumajan eteen, joka oli kyhätty kaisloista ja oljista erääseen Goldaugenien vihannestarhaan. Goldaugenit olivat ylimuistoisista ajoista saakka vuokranneet kaupungilta maata vihannesviljelyksiinsä. Sen he tekivät kunnianhimosta. "Mitä vähemmän maitteni ympärillä on vieraita tiluksia", sanoi kerran eräs Goldaugen, "sitä suurempi syy minun on pitää nenääni pystyssä".
Majan edustalla seisoi tarhuri ja hänen poikansa. Huomattuaan ratsastavan kreivittären, he ottivat hatut päästään.
"Hyvää iltaa, vanha ja nuori Fritz!" tervehti kreivitär tarhuria ja hänen poikaansa. "Erittäin hauskaa, että tapasin teidät täällä. Jos minulle joskus tullaan sanomaan, että huolehditte huonosti tehtävistänne, on minulla syy olla sitä uskomatta."
"Me olemme aina täyttämässä velvollisuuksiamme", vastasi vanha Fritz suoristautuen. "Emme poistu askeltakaan vihannestarhasta. Mutta, teidän armonne, jos herra pehtori tahi hänen heitukkansa jostakin syystä suuttuu minun naamaani, niin meidät ajetaan tiehemme teidän armonne tietämättä. Me olemme vähäistä väkeä, ja meidän tähtemme tuskin viitsitään teidän armoanne vaivata."
"Niinkö luulet, Fritz? Ei, sinä erehdyt pahoin… Minä tunnen jokaisen palvelijamme ja, usko minua, tiedän kuka on kunnollinen, kuka huono ja kuka on eroitettu. Tiedän, esimerkiksi, että vanha Fritz on kelpo palvelija, ja tiedän senkin, että nuori Fritz on laiskuri ja että hän talvella varasti pastorilta hansikkaat ja kävelykepin… Minä tiedän kaiken."
"Te tiedätte, että pastoriparalta varastettiin hansikkaat ja keppi, mutta ettepä tiedä, että…"
Vanha Fritz vaikeni ja hymähti.
"Mitä en tiedä?" kysyi kreivitär.
"Teidän armonne ei tiedä, että armollisen kreivin kamaripalvelijan koirat kolme viikkoa sitten pahoin purivat vaimoani ja tytärtäni. Sitä teidän armonne ei tiedä, vaikka koko kylä on tehnyt kaikkensa, saattaakseen asian tunnetuksi. Kamaripalvelijan koirat eivät siedä köyhiä pukimia ja repivät jokaisen, joka on puettu talonpoikaisittain. Se tuottaa herra kamaripalvelijalle suurta huvia. Ihmekkös tuo! Koirat kaatavat naisen maahan, repivät hänen vaatteensa ja … alaston ruumis, teidän armonne… Herra kamaripalvelija ihailee suuresti naisruumiita."
"Hyvä, hyvä… Mitä siis tahdot?.. Siitä en todellakaan tiedä mitään…"
"Vaimoni on sairaana, ja tyttäreni häpeää näyttäytyä kadulla, koska miehet, kiitos koirille, näkivät hänet Evan puvussa."
"Hyvä, hyvä… Otan siitä selvän. Kysyisin teiltä erästä asiaa. Ettekö ole nähneet tänään kaupunkiin vievällä tiellä soittajaa, paksua ukkoa ja nuorta tyttöä, jolla oli harppu? Ovatko he kulkeneet tästä ohitse?"
"En ole nähnyt, teidän armonne", vastasi vanha Fritz. "Ehkä ovat kulkeneet, ehkä eivät. Tästä kulkee paljon kaikenlaista väkeä. Ei niitä kaikkia näe eikä muista…"
Kreivitär mietti ja katsoi tutkivasti pimeään etäisyyteen.
"Olisivatkohan he tuolla?" kysyi hän viitaten piiskallaan kahta varjoa kohti, jotka liikkuivat pimeässä.
"Nuo ovat molemmat miehiä", sanoi nuori Fritz.
"On mahdollista, että he ovat jääneet yöksi kylään", arveli kreivitär. "Siinä tapauksessa he menevät tästä ohi huomenna… Jos näette, niin lähettäkää heidät heti luokseni."
"Kuten käskette," vastasi vanha Fritz. "Paksu ukko ja nuori tyttö. Kyllä muistan. Mutta miksi teidän armonne tahtoo heidät luokseen? Ovatko he varastaneet jotakin?"
"Miksi juuri varastaneet?"
"Arvelin vain, teidän armonne, Goldaugenin kreivikunnassahan ei muuta tehdäkään kuin etsitään varkaita. Sellainen on tapa. Goldaugenin kreivikunnassa varastavat vain suuret, mutta, varkaina pidetään jokaista."
"Niinkö? Hm… Huomenna voit etsiä itsellesi toisen paikan. Huomenna ei tässä kreivikunnassa saa olla ainoatakaan Fritziä!"
Tämän sanottuaan kreivitär käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin metsänaukeamalle.
"Kylläpä hän on kaunis! sanoi nuori Fritz… Kuinka suloinen!"
"Sangen kaunis!" myönsi vanha Fritz. "Mutta mitä se meitä liikuttaa?"
"Ihastuttavaa! Vannon sinulle elävän Jumalan nimessä, että minä en varastanut pastorilta hansikkaita ja keppiä! En ole milloinkaan varastanut! Jos valehtelen sinulle, niin tehköön taivas minut tällä hetkellä sokeaksi! Minua on syytetty aivan suotta… Ja hän uskoi sen todeksi! Katalat ihmiset!"
Nuori Fritz oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten:
"Mutta eivätpä ne katalat saa minua aiheettomasti panetella! Eivät saa suotta herjata meitä… Minä varastan. Kun hän puhui kanssasi ja minä katsoin hänen kauniita kasvojaan, silloin vannoin mielessäni, että varastan… Ja varastankin! Varastan Goldaugenilta sellaista, mihin ainoakaan pehtoori ei ole rohjennut kajota. Ja minä pidän sanani!"
Nuori Fritz istuutui ja vaipui ajatuksiinsa. Uudet, mitä suloisimmat, eivät talonpoikaiset vaan balzacilaiset ajatukset valtasivat hänen aivonsa ja sydämensä. Nuorukaisen liekehtivä mielikuvitus loi muutamassa hetkessä loistavan suurenmoisen ilmalinnan… Se, mikä vielä tunti sitten olisi näyttänyt hänestä hulluudelta, mahdottomalta ja minkä hän silmänräpäyksessä olisi karkoittanut mielestään kuin lapsellisen sadun, muuttui nyt yhtäkkiä tehtäväksi, jonka hän vilpittömästi tahtoi täyttää mistä hinnasta hyvänsä. Ilmalinna oli muutettava joksikin kestävämmäksi…
Lopuksi Fritzin haaveiden kuumentamaa päätä alkoi pyörryttää, hän hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja huusi nauraen isälleen:
"Varmasti varastan! Hakekoot sitten!"
* * * * *
Kreivitär ratsasti kotiin päin. Tiellä häntä vastaan osui parooni von Saynitz, joka yhä vielä kulki päivällisen haussa.
"Toivottavasti tapaamme vielä toisemme? huusi kreivitär hänelle.
"Kyllä, jos haluatte."
"Kyllä me löydämme puheenaiheita. Nykyisessä ikävässäni te olette minulle oikea aarre. Minäpä sain ajatuksen! Ettekö tahdo viettää minun seurassani syntymäpäiväänne, joka on ensi viikon torstaina? Näettekö, kuinka vielä muistan teitä? En ole unohtanut edes syntymäpäiväänne… Tahdotteko?"
"Olkoon menneeksi…"
"Meidän täytyy tavata jossakin… Nytpä tiedän… Tiedättehän paikan, missä on pronssinen peura?"
"Tiedän."
"Siellä ei kukaan häiritse meitä muinaisia muistellessamme. Olkaamme siellä kello seitsemän, illalla."
"Minä tarjoan viinin."
"Oivallista. Hyvästi! Nytpä muistankin, parooni! Puhukaamme vastedes ranskaksi. En ole unohtanut, ettette pidä saksankielestä. Ja ajatelkaa tarkemmin – 'veijaria' ja järkeviä ihmisiä. Adieu!"
Kreivitär hoputti hevostaan ja katosi hetken kuluttua yhä enemmän pimenevän metsän varjoihin.
Paroonitar Thérèse von Heilenstrahl oli se "puhdas, taivaallinen olento", johon Arthurin katseet ja tunteet ensiksi pysähtyivät inhottavan pariisilaiselämän jälkeen. Syynä Arthurin jyrkkään siirtymiseen hurjastelusta työhön ei ollut ainoastaan kunnioitus tiedettä kohtaan; se oli suureksi osaksi paroonittarenkin ansio. Ilman häntä ei olisi tapahtunutkaan täydellistä muutosta. Tultuaan Pariisista Wieniin Arthur alkoi viettää suorastaan erakkoelämää. Yksinäisyydessään hän mietti itselleen rauhoittavaa työtä, kirosi maailmaa ja sen ihmisiä, tahtomattaankin huokaili ikävöiden … pariisilaisia ilotyttöjä. On vaikea sanoa, mihin hänen yksinäinen elämänsä lopuksi olisi hänet johtanut, ellei hän pian Wieniin saapumisensa jälkeen olisi joutunut parooni Heilenstrahlin vakinaisten vieraiden joukkoon. Siihen aikaan, jolloin Arthur oleskeli Wienissä, saattoi jokainen, joka vain halusi, käydä Heilenstrahlien kodissa. He eivät oikeastaan kutsuneet ketään, mutta sinne tulivat kutsumattakin kaikki, jotka mielellään vierailivat maan mahtavien asunnoissa, elleivät ovet vain olleet suljettuina.
Viime vuosina tämä koti muistutti jumalista ihmistä, joka nähdessään loppunsa lähestyvän heittää kaikki arvelunsa ja antautuu kaikkiin mahdollisiin hurjasteluihin, elääkseen edes yhden ainoan päivän ihmisten tavoin.
Heilenstrahlin paroonit, kun olivat rappeutuneet ja köyhtyneet, etsineet pelastusta löytämättä sitä, tunsivat lopuksi viimeisen hetken lähenevän, antoivat kaiken mennä menojaan eivätkä välittäneet enää mistään. He unohtivat kaiken, paitsi lähenevää, hirveätä loppunäytöstä. Lähenevän ratkaisun kauhun he upottivat viiniin, lempeen ja haaveisiin. Heilenstrahlit haaveilivat vielä pelastuksen mahdollisuudesta. Pelastus, arvelivat he, on Thérèsen kädessä, joka voi mennä naimisiin jonkun hyvin rikkaan henkilön kanssa ja avioliitollaan parantaa sukunsa haaksirikosta. Mutta tämäkin toive jäi vain tyhjäksi haaveeksi. Thérèse oli riidoissa isänsä kanssa ja vannoi ettei hän mennessään rikkaalle miehelle anna omaisilleen penniäkään.
Heilenstrahlit huitasivat kädellään ja alkoivat syödä loppuun sitä, mitä ei jo oltu syöty. He eivät syöneet tavallisesti, vaan vimmatusti, hurjan riemuitsevasti, remuten ja juhlien, ikäänkuin eivät olisi syöneet milloinkaan ennen.
Heidän ovensa avautuivat itsestään, ja niistä ryntäsi sisään lauma puolinälkiintyneitä jätteiden ahmijoita. Nämä ahmarit olivat rappeutuneita aristokraatteja, kirjailijoita, maalareita, muita taiteilijoita, soittoniekkoja, huomiota vaativine piirteineen, hienoinen tuoksuineen, erinomaisine soittimineen ja nälkäisine vatsoineen. Ahmarit valtasivat silmänräpäyksessä paroonien kodin, ja köyhyydessä kituvat, pelastusta janoavat Heilenstrahlit äkkäsivät yhtäkkiä olevansa maailman suurimpia mesenaatteja. Heidän kotinsa täyttyi seinämaalauksista, tauluista, harvinaisista akvarelleista. Iltaisin koko kortteli kajahteli sinfonioiden, nokturnien, valssien ja polkkain säveliä. Soitannollis-kirjalliset illanvietot, joissa soitettiin ja luettiin kirjallisuuden tuotteita, tulivat pian kuuluisiksi, ja kuuluisuus toi mukanaan joukon uusia vieraita kaikista yhteiskuntakerroksista. Kaikissa näissä illanvietoissa ja näytännöissä oli Thérèse mukana. Kauniina kuin marmorista veistettynä, kokonaan mustiin puettuna hän liikkui kirjavan seuran keskellä, toisen taiteilijan luota toisen luo, koettaen kaikin keinoin riistäytyä kuolettavan ikävän kourista. Suuri joukko oli hänelle uutta. Nuo ihmiset herättivät hänen mielenkiintoaan. Ikävän ahdistamana hän tarkasteli noita huomiota tavottelevia kasvoja, kuunteli, haasteli, luki hänelle tuotuja käsikirjoituksia ja pääsi pitkällisen tutkimisen ja tarkkailemisen jälkeen yhteen ainoaan johtopäätökseen: heidän joukossaan oli kunnon väkeä mutta oli veijareitakin. Tämä johtopäätös oli hänen tutkimustensa ainoana tuloksena. Kun hänellä ei ollut kykyä hienompaan erittelyyn, ei hän kyennyt erottamaan kunnon miehiä veijareista. Hän liitti läheisemmin seuraansa muutamia heistä, mutta näidenkin muutamien joukossa oli paljon sekä älyniekkoja että veijareita. Valittujen joukossa oli von Saynitzkin.
Hän joutui Heilenstrahlien kotiin aivan sattumalta. Hänet vei sinne eräs ystävä, kirjailija, joka tahtoi tutustuttaa paroonin huvinäytelmäänsä, joka esitettiin paroonien näyttämöllä. Pian hän tyytymättä pelkästään näytelmiin ja kirjallisiin illanviettoihin, alkoi käydä Heilenstrahlien luona päivisinkin. Thérèse, joka tavallisesti kävi iltaisinkin ratsastamassa ratsupalvelijan saattamana, alkoi pian tehdä näitä ratsastusretkiään Arthurin seurassa. Joka ilta Arthur innostuneena kertoi, mitä oli tehnyt sinä päivänä, mitä kirjoittanut. Sellaista selontekoa seurasivat välttämättömästi haaveet, toiveet, odotukset, Thérèse kuunteli ja puhui itsekin. Hänen puheensa olivat suorastaan tulvillaan kuuluisien oppineiden nimiä, jotka hän tunsi … kuulopuheiden mukaan, Arthurin puheista. Heistä tuli ystävät. Sanokaa, että ystävyydestä on vain yksi askel rakkauteen. Arthur ei ajatellut rakkautta. Hänelle oli kylliksi älykkään, nuortean naisen pelkkä seurakin. Rakkaudesta hän rupesi puhumaan vasta silloin, kuin Thérèse eräällä iltaretkellä tunnusti rakastavansa häntä… Thérèse ensimäisenä puhui rakkaudesta. Tämän tunnustuksen jälkeen seurasi päiviä, jollaisia, kuten kerrotaan, on vain kerran elämässä. Arthur ei ollut milloinkaan, aikaisemmin eikä myöhemmin, ollut niin onnellinen ja tyytyväinen elämään, kuin niinä päivinä, jotka hän vietti rakastetun seurassa. Mutta tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Sen tuhosi Thérèse. Kun Arthur tahtoi rakastamaansa ja epäilemättömästi rakastavaakin neitoa tulemaan hänen vaimokseen, paroonitar ja "tohtorinna" von Saynitziksi, niin Thérèse kieltäytyi jyrkästi.
"En voi tulla vaimoksenne", kirjoitti hän Arthurille. "Te olette köyhä, ja minä samoin. Köyhyys on jo myrkyttänyt puolen elämääni. Pitäisikö sen myrkyttää vielä toinenkin puoli? Te olette mies, ja miehet eivät käsitä kaikkia köyhyyden kauhuja niin selvästi kuin naiset. Köyhä nainen on maailman onnettomin olento… Teitte pahoin, Arthur, puhuessanne avioliitosta… Siten pakotatte rupeamaan selityksiin, jotka eivät voi olla jättämättä jälkiä nykyisiin suhteisiimme. Jättäkäämme ne ikävät selittelyt sikseen ja olkaamme kuten ennenkin."
Arthur repi kirjeen palasiksi ja kirjoitti vastauksen, jossa kutsui salaman taivaasta iskemään Thérèseen. Hän tulistui ja kirjoitti "taivaalliselle olennolle" suunnattoman laajan kirjeen, jossa kirosi "ajan hengen ja kasvatuksen"… Niitä liikuttavia kirjeitä, joita hänelle senjälkeen lähetettiin kiellon puolustukseksi, hän ei lukenut, vaan heitti tuleen. Arthur alkoi vihata Thérèseä siinä määrin, että kaikki, mikä muistutti tätä, menetti kaiken arvon hänen silmissään. Hän alkoi vihata kaikkea ylevää, ankaraa, ylpeää ja kiintyä koko sielullaan kaikkeen kurjaan, sorron- ja puutteenalaiseen.
Arthur muisteli kaikkea tätä, mennessään päivälliselle. Hänestä tuntui tutkielmansa "ajan hengestä" nyt naurettavalta, mutta entinen viha nosti päätään hänen sielussaan. Hän ei ollut päässyt irti siitä.
Torstaina, syntymäpäivänään, Arthur muisti Thérèselle antamansa lupauksen syödä päivällistä hänen seurassaan. Hän lähti "Pronssipeuran" paikalle. Se oli nimenä muutamalla pienellä aukiolla, jossa joku kuningas aikoinaan oli kaatanut pronssinkarvaisen peuran. Toiset taas kertovat, että sillä paikalla oli muinoin ollut metsästystä esittävä kuvapatsas – pronssiin valettu peuran kuva, joka vastasi Dianaa. Kerrotaan, että kuningas, jonka käskystä patsas oli pystytetty, oli siveellinen mies, joka inhosi klassillisia naiskuvia.
Arthurin saapuessa aukiolle oli Thérèse jo siellä. Hän käveli kärsimättömästi edestakaisin nurmikolla ja katkoi piiskallaan kukkia. Hevonen seisoi syrjemmällä puuhun kytkettynä ja söi laiskasti ruohoa.
"Tepä otatte vieraanne erinomaisesti vastaan!" sanoi kreivitär mennen Arthuria vastaan. "Olettepa te kaunis isäntä! Te vain kävelette ja vieraanne on odottanut täällä jo toista tuntia…"
"Kävin hakemassa viiniä", puolustautui Arthur. "Tehkää hyvin, käykää istumaan! Emme istu nyt ensi kertaa yhdessä nurmikolla. Muistatteko entisiä aikoja?"
Kreivitär ja Arthur istuutuivat ruohikolle ja syventyivät vanhoihin muistoihinsa… Rakkauteen ja eroon he kuitenkaan eivät kajonneet… Keskustelu koski wieniläis-elämää ja oloja, Heilenstrahlien kotia, taiteilijoita, iltakävelyjä… Parooni puhui ja joi… Kreivitär ei ottanut viiniä. Juotuaan pullollisen Arthur oli jo hienossa humalassa; hän nauraa hohotti, ivaili ja pisteli.
"Millä te nykyään elätte?" kysyi hän kesken kaiken.
"Milläkö? Hm… Tiedättehän sen… Goldaugenit eivät ole kerjäläisiä…"
"Te siis syötte ja juotte kreivin omaisuutta?"
"En ymmärrä, mitä noilla kysymyksillänne tarkoitatte!"
"Rukoilen teitä, vastatkaa minulle, Thérèse. Kreivinkö kustannuksella elätte?"
"Kreivin tietenkin!"
"Ihmettelen. Te ette voi sietää kreiviä ja olette kuitenkin hänen leivässään… Ha-ha-ha… Mitä? Mitä, piru vie, tästä on sanottava? Minua teidän viisaanne pitävät veijarina; mikähän mielipide heillä on teistä? Ha-ha-ha!"
Kreivittären kasvot synkistyivät.
"Älkää juoko enää, parooni", sanoi hän ankarasti. "Te juovutte ja alatte puhua hävyttömyyksiä. Kyllähän te tiedätte, että eräät asianhaarat pakottavat minut vielä asumaan Goldaugenin luona."
"Mitkä asianhaarat? Pahojen kielten pelko! Vanha virsi! Mutta sanokaahan, kreivitär, olkaa niin ystävällinen, paljonko kreivi sitoutuu antamaan teille vuosittain eron jälkeen?"
"Ei mitään…"
"Miksi ette puhu totta. Älkäähän nyt suuttuko… Kaikessa ystävyydessähän minä… Älkää tempoko piiskaanne. Eihän se ole syyllinen. Ah!"
Parooni löi otsaansa ja kohottautui.
"Sallikaahan… Kuinka en tullut ennemmin sitä huomanneeksi?"
"Mitä?"
Paroonin silmät saivat eloa. Hänen katseensa siirtyi kreivittären kasvoista piiskaan, piiskasta kasvoihin. Hän liikahti hermostuneesti.
"Kuinka en sitä ennemmin muistanut?" mutisi hän. "Tekö se suvaitsittekin kestitä tuota paksua ukkoa ja minun tulppaanityttöäni?"
Kreivitär kummastui ja kohautti olkapäitään.
"Tulppaani… Paksu ukko… Mitä te höpisette, von Saynitz? Puheenne käyvät käsittämättömiksi. Älkää juoko!"
"Älkääkä te tapelko, armollinen rouva!"
Parooni kalpeni ja löi nyrkillään rintaansa.
"Älkää te tapelko! Piru periköön teidät aristokraattisine tapoinenne!
Kuuletteko?"
Kreivitär ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä suurenivat ja salamoivat suuttumuksesta.
"Älkää unohtako, kenelle puhutte, parooni!" sanoi hän. "Ettekö suvaitse kutsua piruanne takaisin? En ymmärrä teitä!"
"En suvaitse! Hiiteen! Etteköhän vielä aikone kieltää halpamaista tekoanne?"
Kreivittären silmät suurenivat vieläkin enemmän. Hän ei käsittänyt mitään.
"Mitä tekoa? Minkä minä kieltäisin? En ymmärrä teitä, parooni!"
"Kuka kreivi Goldaugenin pihalla löi juuri tuolla samalla piiskalla vanhaa viuluniekkaa kasvoihin? Kuka kaatoi hänet tuon saman hevosen jalkoihin? Minulle sanottiin kreivitär Goldaugenin sen tehneen, eikä ole muuta kuin yksi kreivitär Goldaugen."
Kreivittären kasvoille levisi puna, räikeä kuin tulipalon kajastus.
Alkaen ohimoilta se peitti hänen kasvonsa pitsikaulukseen saakka.
Kreivitär hämmentyi kauheasti. Hän rykäisi.
"En ymmärrä teitä", mutisi hän. "Ketä viuluniekkaa? Mitä te … lavertelette? Tulkaa järkiinne, parooni!"
"Heittäkää tuo! Miksi valehtelette? Te osasitte valehdella ennenkin, mutta ette tuollaisten pikkuasioiden tähden. Miksi te häntä löitte?"
"Ketä? Kenestä te puhutte?"
Kreivittären ääni oli hiljainen ja vapiseva. Hänen silmänsä vilkuilivat sinne tänne. Häntä hävetti kauheasti. Parooni oli jo taas entisessä, puolittain makaavassa asennossaan nurmella, katsoen herkeämättä hänen kauniisiin silmiinsä, hymyillen humalaisen ilkeää hymyä. Hänen huulensa nytkähtelivät.
"Miksi löitte häntä? Näittekö, kuinka hänen tyttärensä itki?"
"Kenen tytär? Selittäkää, parooni!"
"Vai vielä! Te osaatte kyllä antaa vallan valkoisille käsillenne ja kerkeälle kielellenne, mutta ette taida nähdä kyyneliä. Hän itkee vieläkin… Herttainen, vaaleakutrinen tyttö itkee yhä… Hän on heikko, köyhä, eikä voi kostaa kreivittärelle isänsä puolesta. Istuin heidän seurassaan kolme tuntia, ja kolmeen tuntiin tyttö ei ottanut käsiä silmiltään… Tyttöparka! Hänen itkevät, jalot kasvonsa eivät mene pois mielestäni. Voi teitä, te julmat, kylläiset paholaiset, joita ei milloinkaan ole lyöty eikä sorrettu!"