Kotvan kuluttua von Coren ja diakoni yhtyivät joen sillan luona. Diakonin mieli oli kuohuksissa, hän hengitti raskaasti ja karttoi katsomasta silmiin. Häntä hävetti oma pelkonsa sekä likainen ja märkä pukunsa.

– Minusta näytti, että teillä oli aikomuksena surmata hänet … jupisi hän. – Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! Kuinka peräti luonnonvastaista se on!

– Mitä teitä te tänne jouduitte? – kysyi eläintieteilijä.

– Älkää kysykö, – sanoi diakoni, huitaisten kädellään. – Pahahenki sai eksytetyksi: lähde ja lähde… Ja minä lähdin ja olin maissipellossa istuessani kuolla pelosta. Mutta nyt, Jumalan kiitos, Jumalan kiitos… Olen teihin hyvin tyytyväinen, – puheli diakoni. – Sitä vain pyytämällä pyytäisin, ettei kenellekään puhuttaisi minun olleen täällä, muuten voisin saada aika ripin esimiehiltäni. Sanoisivat, että diakoni on ollut sekundanttina.

– Hyvät herrat, – sanoi von Coren. – Diakoni pyytää, ettette kenellekään virkkaisi nähneenne hänet täällä. Hänelle voi seurata siitä ikävyyttä.

– Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! – huokasi diakoni. – Suokaa minulle jalomielisesti anteeksi, mutta teillä oli sellainen muoto, että luulin teidän ehdottomasti surmaavan hänet.

– Olin kovassa kiusauksessa tehdä lopun tuosta konnasta, – sanoi von Coren, – mutta te huusitte juuri parahiksi, ja minulta meni luoti ohitse. Koko tämä menetelmä on kuitenkin tottumattomalle vastenmielinen, ja minä väsyin aika lailla. Olen kovasti heikontunut. Lähdetään ajamaan…

– Ei, sallikaa minun kulkea jalan. Minun on vilu ja olen läpimärkä, kävelen tästä lämpimikseni.

– Niinkuin tahdotte, – virkkoi raukealla äänellä uupunut eläintieteilijä, istuutui rattaille ja sulki silmänsä. – Niinkuin tahdotte…

Sillä välin kun häärättiin ajoneuvojen ympärillä ja istuuduttiin, seisoi Kerbalai tien vieressä ja pidellen molemmin käsin vatsaansa kumarteli syvään ja väläytteli hampaitaan; hän luuli herrojen tulevan nauttimaan luonnosta ja juomaan teetä eikä ymmärtänyt, miksi he istuutuivat ajoneuvoihin. Yleisen äänettömyyden vallitessa saattue läksi liikkeelle, ja mökin luo jäi diakoni yksin.

– Meni kapakka, joi tee, – virkkoi hän Kerbalaille. – Minun tahto syö.

Kerbalai osasi hyvin venäjää, mutta diakoni luuli, että tataari paremmin ymmärtää, jos puhuttelee häntä murtaen venäjänkieltä.

– Munakokkeli teki, juusto antoi…

– Tule, tule, pappi, – sanoi Kerbalai kumartaen. – Kaikkea annan…

Juustoakin on ja viiniä myös… Syö mitä haluat.

– Kuinka on tataarinkielellä Jumala? – kysyi diakoni astuessaan kapakkaan.

– Sinun Jumalasi ja minun Jumalani on aivan sama, – sanoi Kerbalai ymmärtäen hänet väärin. – Kaikilla on yksi Jumala, mutta ihmiset ovat erilaiset. Ketkä ovat venäläisiä, ketkä turkkilaisia, kutka taas engelsmanneja – kaikkia ihmisiä on paljon, mutta Jumala on yksi.

– Hyvä. Jos kaikki kansat palvelevat yhtä ainoata Jumalaa, niin miksi te, muhamettilaiset, katsotte kristittyihin kuin perivihollisiinne?

– Miksi vihoittelet? – sanoi Kerbalai, tarttuen molemmin käsin vatsaansa, – sinä olet pappi, minä muhamettilainen, sinä sanot – syödä tahdon, minä annan… Vain rikas pitää lukua siitä, mikä Jumala on minun, mikä sinun, mutta köyhälle ykskaikki. Syö, ole hyvä.

Sillä aikaa kun tataarin mökissä keskusteltiin jumaluusopillisista asioista, ajoi Lajevski kotiin ja muisteli, kuinka kaameata hänen oli ollut matkustaa aamun sarastaessa, kun tie, kalliot ja vuoret olivat märät ja pimeät ja tietämätön tulevaisuus häämöitti kammottavana kuin kuilu, josta ei näy pohjaa. Nyt sen sijaan välkkyivät sadepisarat ruohontutkaimissa ja kivillä kuin timantit, luonto hymyili riemuissaan ja kammottava tulevaisuus oli jäänyt taaksepäin. Hän katseli Sheshkovskin synkkiä, itkettyneitä kasvoja ja edellä kulkevia kaksia ajoneuvoja, joissa istuivat von Coren, hänen sekundanttinsa ja tohtori, ja hänestä näytti, ikäänkuin he kaikki olisivat olleet paluumatkalla hautuumaalta, vastikään haudattuaan sinne vastuksellisen, sietämättömän ihmisen, joka oli häirinnyt kaikkien elämää.

"Kaikki on loppunut", ajatteli hän entistä elämäänsä, varovasti silitellen sormillaan kaulaansa.

Hänellä oli oikealle puolelle kaulaa, kauluksen kohdalle, kohonnut pieni paisuma, pikkusormen pituinen ja paksuinen, ja tuntui sellaista kipua, kuin olisi joku silitysraudalla pyyhkäissyt pitkin kaulaa. Se oli luodin aikaansaama ruhjevamma.

Kun hän sitten palasi kotia, kului häneltä päivä, eriskummaisen pitkänä, suloisena ja utuisena kuin unhe. Hän tarkkaili ammoin tuntemiansa esineitä kuin vankilasta tai sairaalasta hiljan päästetty ja ihmetteli, että pöydät, ikkunat ja tuolit, valo ja meri herättivät vilkasta, lapsellista iloa, jollaista hän ei ammoin ollut kokenut. Kalpea ja kovasti laihtunut Nadeshda Feodorovna ei käsittänyt hänen hellämielistä ääntään ja kummallista astuntaansa; hän riensi kertomaan Lajevskille kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut… Hänestä näytti, että Lajevski luultavasti kuulee huonosti eikä ymmärrä häntä, ja että jos hän saa tietää kaikki, niin hän kiroo ja tappaa, mutta Lajevski kuunteli häntä, silitteli hänen kasvojaan ja hiuksiaan, katsoi häntä silmiin ja lausui:

– Minulla ei ole ketään muita, paitsi sinua.

Sitten he istuivat kauan aikaa pystyaidan ympäröimässä puistossa, painautuneina toinen toisensa kupeeseen ja olivat ääneti tai haaveillen ääneen tulevasta onnellisesta elämästään puhelivat lyhyin, katkonaisin lausein, ja Lajevskista tuntui, ettei hän koskaan ollut puhunut niin pitkään ja niin kauniisti.

XXI

Oli kulunut runsaasti kolme kuukautta. Valkeni se päivä, jolloin von Coren oli päättänyt matkustaa pois. Varhaisesta aamusta oli ollut kylmä ja satanut rankasti, puhalsi koillistuuli, ja merellä kävi kova aallokko. Puhuttiin, että semmoisella ilmalla höyrylaiva tuskin saapuisi ulkosatamaan. Aikataulun mukaan sen piti saapua kello yhdeksän jälkeen aamulla, mutta von Coren, joka oli käynyt rantalaiturilla puolenpäivän aikaan sekä iltapäivällä, ei kiikarilla nähnyt muuta kuin harmaita aaltoja ja sadetta, joka peitti taivaanrannan näkyvistä.

Illansuussa sade lakkasi, ja tuuli alkoi huomattavasti tyyntyä. Von Coren tyytyi jo siihen ajatukseen, ettei hänen matkastaan tänään tulisi mitään, ja istuutui Samoilenkon kanssa pelaamaan shakkia; mutta kun pimeni, tuli sotamiespalvelija ilmoittamaan, että merellä näkyi tulia ja että oli nähty raketti.

Von Corenille tuli kiire. Hän pujotti laukunhihnan olkapäälleen, suuteli Samoilenkoa ja diakonia, käväisi ilman mitään tarvetta kaikissa huoneissa, sanoi hyvästi palvelijalle ja keittäjälle ja astui kadulle, rinnassa se tunto, ikäänkuin olisi unhottanut jotakin tohtorin luo tai omaan asuntoonsa. Kadulla hän asteli Samoilenkon rinnalla, ja heitä seurasi diakoni, käsissä laatikko, ja viimeisenä kulki sotamiespalvelija kantaen kahta matkalaukkua. Vain Samoilenko ja palvelija erottivat nuo himmeät tulet merellä, toiset seurueesta katselivat pimeässä, mutta eivät nähneet mitään. Laiva pysähtyi kauas rannasta.

– Joutuin, joutuin, – kiirehti von Coren. – Pelkään, että laiva jättää.

Kulkiessaan kolmi-ikkunaisen talon ohitse, johon Lajevski kohta kaksintaistelun jälkeen oli muuttanut asumaan, ei von Coren voinut pidättäytyä, vaan katsahti sinne. Lajevski istui pöytänsä yli kumartuneena, selkä ikkunaan päin ja kirjoitti.

– Minua ihmetyttää, – virkkoi eläintieteilijä hiljaa, – kuinka hän on köyristynyt!

– Niin, kyllä sitä sietää ihmetellä, – huokasi Samoilenko. – Näin istuu mies aamusta iltaan ja työskentelee. Tahtoo suorittaa velkansa. Ja elää, veikkonen, huonommin kuin kerjäläinen.

Oltiin puolisen minuuttia ääneti. Eläintieteilijä, tohtori ja diakoni seisoivat akkunan kohdalla yhä katsellen Lajevskia.

– Ei matkustanutkaan pois täältä, raukka, – sanoi Samoilenko. – Mutta muistatko, millaisessa lähtötouhussa hän oli?

– Muistan, kovasti on köyristynyt, – toisti von Coren. – Hänen häänsä, päivänpituinen työskentelynsä leipäpalan puolesta, jokin uusi ilme hänen kasvoillaan, jopa astuntansakin – kaikki se on niin epätavallista, etten suorastaan tiedä miksi sitä sanoakaan, – ja eläintieteilijä tarttui Samoilenkon hihaan ja jatkoi mielenliikutuksen väräyttämällä äänellä: – Sano sinä hänelle ja hänen vaimolleen, että minä lähtiessäni ihmettelin heitä, toivoin heille kaikkea hyvää … ja pyydä häntä, ettei hän, jos mahdollista, minua pahoin muistelisi. Hän tuntee minut. Hän tietää, että jos minä olisin voinut ennakolta aavistaa tällaisen muutoksen tapahtuvan, olisi minusta voinut tulla hänen paras ystävänsä.

– Käy sisään hänen luokseen sanomassa hyvästi.

– Ei, se ei olisi sopivaa.

– Miksi? Jumala tietää, ehket enää koskaan häntä näe. Eläintieteilijä mietti ja virkkoi:

– Se on totta.

Samoilenko koputti hiljaa sormellaan ikkunaan. Lajevski vavahti ja katsahti taakseen.

– Vanja, Nikolai Vasiljitsh tahtoo sanoa sinulle hyvästi, – sanoi Samoilenko. – Hän on juuri lähdössä matkalle.

Lajevski nousi pöydän äärestä ja meni porstuaan avaamaan oven; von Coren ja diakoni astuivat sisään.

– Tulin vain hetkiseksi, – aloitti eläintieteilijä, riisuen porstuassa kalossit ja ollen jo pahoillaan, että oli antanut sijaa tunteelle ja tullut tänne kutsumatta. "Minä ihankuin tuppaudun", ajatteli hän, "se on tyhmää." – Suokaa anteeksi, että häiritsen, – lausui hän astuessaan Lajevskin jäljestä tämän huoneeseen, – mutta minä matkustan nyt pois, ja jokin veti minua luoksenne. Jumala tietää, näemmekö enää toisiamme.

– Olen kovin iloinen… Pyydän nöyrimmästi, – sanoi Lajevski ja siirteli kömpelösti vieraille tuoleja, tahtoen ikäänkuin sulkea heiltä tien, pysähtyi keskelle lattiaa ja hieroi käsiään.

"Suotta olin jättämättä todistajia kadulle", ajatteli von Coren ja virkkoi lujalla äänellä: – Älkää minua pahoin muistelko, Ivan Andreitsh. Tietysti on mahdotonta unhottaa sitä, mikä on ollut, se on liian surullista, enkä ole tullut tänne pyytääkseni anteeksi tai vakuuttaakseni viattomuuttani. Minä toimin vilpittömässä mielessä enkä ole siitä lähtien vaihtanut vakaumusta… Totta on, kuten nyt suureksi ilokseni huomaan, että erehdyin teihin nähden, mutta kompastuuhan sitä tasaisellakin tiellä, ja sellainen on ihmiskohtalo: ellet erehdy pääasiassa, erehdyt yksityiskohdissa. Kukaan ei tunne oikeata totuutta.

– Niin, ei kukaan tunne totuutta… virkkoi Lajevski.

– No, hyvästi nyt… Suokoon Jumala teille kaikkea hyvää.

Von Coren ojensi Lajevskille kättä; Lajevski puristi sitä ja kumarsi.

– Älkää muistelko pahalla mielellä, – sanoi von Coren. – Terveisiä vaimollenne ja sanokaa hänelle, että olen pahoillani, kun en saanut sanoa hänelle jäähyväisiä.

– Hän on kotona.

Lajevski lähestyi ovea ja puhui toiseen huoneeseen:

– Nadja, Nikolai Vasiljevitsh tahtoo sanoa sinulle hyvästi.

Nadeshda Feodorovna astui sisään, pysähtyi ovensuuhun ja katsahti arasti vieraihin. Hänen kasvonsa näyttivät syyllisiltä ja säikähtyneiltä, ja käsiään hän piti kuin tyttökoululainen, jolle annetaan nuhteita.

– Minä matkustan nyt pois, Nadeshda Feodorovna, – lausui von Coren, – ja tulin sanomaan hyvästi.

Nadeshda Feodorovna ojensi epäröiden hänelle kätensä, ja Lajevski teki kumarruksen.

"Voi kuitenkin, kuinka he kumpikin ovat säälittävän näköisiä!" ajatteli von Coren. "Ei ole heille helppoa tämä elämä." – Minä tulen käymään Moskovassa ja Pietarissa, – sanoi hän, – olisiko jotakin, mitä olisi tarvis teille sieltä lähettää?

– Mitäpäs? – virkkoi Nadeshda Feodorovna ja vaihtoi miehensä kanssa huolestuneita katseita. – Ei kai sitä liene mitään…

– Niin, ei mitään… sanoi Lajevski hieroen käsiään.

– Viekää terveisiä.

Von Coren ei tiennyt, mitä vielä olisi sopinut tai tarvinnut sanoa, vaikka sitä ennen, sisään astuessaan, oli aikonut puhua paljon hyvää, mieltä lämmittävää ja merkillistä. Hän puristi ääneti Lajevskin ja hänen vaimonsa käsiä ja lähti heidän luotaan raskain mielin.

– Millaisia ihmisiä! – puheli diakoni puoliääneen, astuessaan toisten jäljessä. – Voi, Jumala, millaisia ihmisiä! Tosiaan on Jumalan oikea käsi istuttanut tämän viinipensaan! Herra, Herra! Yksi voitti tuhannen, toinen kymmenentuhatta. Nikolai Vasiljitsh, – lausui hän haltioissaan, – tietäkää, tänään te voititte ihmisvihollisista suurimman – voititte ylpeyden!

– Herjetkää, diakoni! Mitä voittajia me olemme, minä ja hän? Voittajat näyttävät kotkilta, mutta hän on surkea, saamaton, arka, kumartelee kuin kiinalainen nukke, ja minun on mieleni niin surullinen.

Takaapäin kuului askelia. Sieltä tuli Lajevski, aikoen saattaa lähtijää. Laivasillalla seisoi palvelija, pidellen kahta matkalaukkua, ja hiukan loitommalla seisoi neljä soutumiestä.

– Aika tiukka tuuli … brr! – sanoi Samoilenko.

– Merellä lienee nyt aika myrsky – oi, oi! Et sinä nyt lähde sopivaan aikaan, Kolja.

– Minä en pelkää meritautia.

– Ei siitä puhetta… Kunpa nuo tolvanat eivät keikauttaisi sinua mereen. Olisi pitänytkin lähteä asioimiston purjeveneessä. Missä on asioimiston pursi? – huusi hän soutajille.

– Lähti jo, teidän ylhäisyytenne.

– Entä tullipursi?

– Lähti myöskin.

– Miksei siitä ilmoitettu? – vihoitteli Samoilenko.

– Tollot!

– Yhdentekevä, älä siinä kimmastu… sanoi von Coren. – Hyvästi sitten. Jumala varjelkoon teitä.

Samoilenko syleili von Corenia ja risti kolmesti hänen kasvojaan.

– Älähän unhoita, Kolja… Kirjoita… Ensi keväänä odotamme.

– Hyvästi, diakoni, – sanoi von Coren, puristaen diakonin kättä. – Kiitos seurastanne ja elähyttävistä puheluistanne. Miettikäähän tutkimusretkeä.

– Herran tähden, valmis minä olen vaikka maailman äären! – nauroi diakoni. – Jäisinkö minä pois pelistä?

Von Coren tunsi pimeässä Lajevskin ja ojensi ääneti hänelle kätensä. Soutajat seisoivat jo alhaalla, pidellen kiinni venettä, joka keikkui paaluja vasten, vaikkakin sataman sulku suojeli sitä kovalta aallokolta. Von Coren laskeutui portaita myöten, loikkasi venheeseen ja istui peräsimeen.

– Kirjoita! – huusi hänelle Samoilenko. – Pidä vaaria terveydestäsi!

"Ei kukaan tunne oikeata totuutta", ajatteli Lajevski, nostaen päällysnuttunsa kaulusta ja työntäen kädet hihansuihin.

Vene kaarsi reippaasti laivasillan ja työntyi väljemmille vesille. Se häipyi aaltoihin, mutta solahti seuraavassa hetkessä Syväristä korkealle aallonharjalle, niin että saattoi erottaa ihmiset, vieläpä airotkin. Vene eteni kolmisen syltä, mutta aallokko hulautti sitä pari syltä takaisinpäin.

– Kirjoita! – huusi Samoilenko. – Saipa sinut pahahenki lähtemään tämmöisellä ilmalla!

"Niin juuri, ei kukaan tunne oikeata totuutta…" ajatteli Lajevski, luoden alakuloisen katseen rauhattomalle, synkälle merelle.

"Venettä heittelee takaisinpäin", ajatteli hän, "se kulkee kaksi askelta eteen-, yhden taaksepäin, mutta soutajat ovat itsepintaisia, riuhtovat väsymättä airoilla eivätkä pelkää korkeita aaltoja. Vene lipuu lipumistaan eteenpäin, nyt sitä ei enää näy, kuluu puolisen tuntia, ja soutajat näkevät selvästi laivan tulet, ja tunnin kuluttua he ovat jo laivaportaiden luona. Samoin elämässäkin… Totuutta etsiessään ihmiset kulkevat kaksi askelta eteen-, yhden taaksepäin. Kärsimykset, erehdykset ja elämänkaiho heittelevät heitä takaisinpäin, mutta totuudenjano ja itsepintainen tahto ajavat heitä yhä eteenpäin. Ja kenpä tietää? Ehkä he viimein saavuttavat oikean totuuden…"

– Hyvä-ä-sti! – huusi Samoilenko.

– Ei näy eikä kuulu, – sanoi diakoni. – Onnea matkalle!

Sade alkoi rapista.