– Niinpä siis, – puheli upseeri verkkaan, – rakkautenne kuihtuu ennenkuin on ehtinyt kukkaan puhjeta, niin sanoakseni. Miten on tämä ymmärrettävä? Oliko se teidän puoleltanne keimailua tavallaan, vai pidättekö minua tyhjäntoimittajana, jota kohtaan voi menetellä mielensä mukaan?

– Se oli hairahdus! Jättäkää minut! – lausui Nadeshda Feodorovna jyrkästi, katsoen häneen pelokkaasti tänä ihanana, hurmaavana iltana ja kysyen itseltään hämillään: "onko todella ollut hetki, jolloin tuo mies minua miellytti ja pääsi niin läheiseksi?"

– Niin vainen! – virkkoi Kirilin; hän seisoi kotvan mätään puhumatta, mietti ja jatkoi: – Mitähän tuosta? Odottakaamme, kunnes tulette paremmalle päälle, mutta toistaiseksi rohkenen vakuuttaa teille, että olen kunnon ihminen enkä salli kenenkään sitä epäillä. Minun kanssani ei leikitellä! Hyvästi!

Hän tervehti sotilaallisesti ja astui syrjään, raivaten tietä pensasten läpi. Hetken kuluttua lähestyi arastellen Atshmianov.

– Tänään on kaunis ilta! – virkkoi hän hieman murtaen armenialaiseen tapaan.

Hän oli koko pulska ulkomuodoltaan, kävi muodinmukaisesti puettuna, käyttäytyi luontevasti, kuten hyvinkasvatettu nuorukainen, mutta Nadeshda Feodorovna ei pitänyt hänestä sentähden, että hän oli velkaa tämän isälle kolmesataa ruplaa; myöskään ei hänestä ollut mieleen, että kekkereihin oli osalliseksi päästetty puotilainen, ja hänestä oli kiusallista, että Atshmianov lähestyi häntä juuri tänä iltana, jolloin hänen sielussaan oli niin puhdasta.

– Kekkerit ovat onnistuneet ylimalkaan hyvin, – sanoi Atshmianov hetkisen vaitiolon jälkeen.

– Niin, – myönsi Nadeshda Feodorovna, ja ikäänkuin juuri tällä hetkellä olisi muistunut hänelle mieleen, virkkoi hän yliolkaisesti: – Niin tuota, sanokaapa siellä kaupassanne, että Ivan Andreitsh käy näinä päivinä suorittamassa ne kolmesataa ruplaa … tai minkäverran sitä lienee.

– Olen valmis antamaan vielä kolmesataa, kunhan ette joka päivä muistuta tuosta velasta. Jättäkäämme tuo proosa!

Nadeshda Feodorovna naurahti; hänelle tuli mieleen naurettava ajatus, että jos hän olisi ollut riittämättömän siveellinen ja tahtonut, olisi hän hetkessä voinut vapautua velastaan. Jospa esimerkiksi tältä kauniilta, nuorelta houkalta panisi pään pyörälle! Kuinka se itse asiassa olikin naurettavaa, tyhmää ja hurjaa! Ja hän tunsi äkkiä halua hurmata, riistää puhtaaksi, hyljätä ja sitten katsoa, mitä tuosta tulisi.

– Sallikaa minun antaa teille yksi neuvo, – virkkoi Atshmianov arasti. – Varokaa Kiriliniä. Hän kertoo kaikkialla teistä mitä kamalimpia juttuja.

– Minua ei huvita tietää, mitä mikin aasinpää minusta kertoo, – vastasi Nadeshda Feodorovna kylmästi, ja hänet valtasi äkkiä levottomuus, ja naurettava ajatus pitää tuota nuorta, kaunista Atshmianovia lelunaan oli kadottanut viehätyksensä.

– Täytyy jo mennä alas, – sanoi hän. – Minua kutsutaan.

Alhaalla oli kalakeitto jo valmiina. Sitä kaadettiin lautasille ja syötiin niin hartaasti kuin vain ulkoilmakekkereissä on tavallista; ja kaikista maistui kalakeitto erittäin hyvältä, ja kaikki olivat sitä mieltä, etteivät he olleet kotona milloinkaan syöneet mitään niin herkullista. Kuten tällaisissa kekkereissä on tavallista, sai ruokaliinojen, myttyjen, tarpeettomien, tuulessa liehuvien rasvaisten paperien paljous sellaista sekasotkua aikaan, etteivät osanottajat tienneet missä kenenkin lasi ja leipäpala olivat; he kaatoivat viiniä matolle tai polvilleen, pudottivat maahan suolaa, ja ympärillä oli pimeä eikä nuotiokaan enää loimunnut niin kirkkaasti eikä kukaan viitsinyt nousta heittämään risuja tuleen. Kaikki joivat viiniä ja Kostjalle ja Katjallekin annettiin puoli juomalasillista. Nadeshda Feodorovna joi koko lasillisen, sitten toisen, päihtyi ja unohti koko Kirilinin.

– Erinomaiset kekkerit, hurmaava ilta, – sanoi Lajevski riemastuen viinin vaikutuksesta, – mutta sittenkin pitäisin hyvää talvea kaikkea tätä parempana. "Majavainen kaulus hopeaisna pakkasessa loistaa."

– Kullakin oma makunsa, – huomautti von Coren.

Lajevskin tuli paha olla: selkää paahtoi nuotiosta hohtava kuumuus, rintaa ja kasvoja von Corenin viha; ja tämä viha, lähtien viisaasta ja säällisestä miehestä, jolla luultavasti oli perusteellinen syykin vihata, alensi ja lannisti häntä, ja kykenemättä sitä vastustamaan hän lausui mielistelevällä äänellä:

– Minä rakastan intohimoisesti luontoa ja säälin, etten ole luonnontutkija. Minä kadehdin teitä.

– Minäpä en sääli enkä kadehdi, – virkkoi Nadeshda Feodorovna. – En ymmärrä, kuinka voi tosissaan työskennellä turilasten ja koppakuoriaisten tutkimisesssa sillä aikaa kun kansa kärsii.

Lajevski kannatti hänen mielipidettään. Hän ei ollut yhtään perillä luonnontieteistä eikä sentähden koskaan ollut voinut kärsiä muurahaisten tuntosarvia ja torakoiden koipia tutkivien miesten mahtipontista äänensävyä ja viisasta, syvämielistä ulkomuotoa, ja häntä oli aina suututtanut se, että nämä ihmiset, tuntosarvien, koipien ja jonkin alkuliman (hän oli ties miksi kuvitellut tätä alkulimaa osterin muotoiseksi) nojalla ottavat ratkaistaksensa ihmisen alkuperää ja elämää koskevia kysymyksiä. Mutta Nadeshda Feodorovnan sanoissa oli kuulostavinaan valhetta, ja vain inttääkseen vastaan hän lausui:

– Tähdellistä eivät ole koppakuoriaiset, vaan johtopäätökset!

VIII

Myöhään, kellon jo käydessä kahtatoista, alettiin laittautua ajoneuvoihin kotimatkaa varten. Kaikki istuivat jo paikoillaan, eikä puuttunut muita kuin Nadeshda Feodorovna ja Atshmianov, jotka joen tuolla puolen juoksivat tippasilla ja nauroivat.

– Arvoisa herrasväki, joutukaa! – huusi heille Samoilenko.

– Ei pitäisi naisille antaa viiniä, – lausui von Coren hiljakseen.

Kekkereiden, von Corenin vihan ja omien ajatusten väsyttämänä Lajevski lähti Nadeshda Feodorovnaa vastaan, ja kun tämä iloisena, tuntien itsensä keveäksi kuin höyhen, hengästyneenä ja nauraa hohottaen otti häntä molemmista käsistä ja laski päänsä hänen rintaansa vasten, peräytyi hän askelen ja virkkoi tylysti:

– Sinä käyttäydyt ihan kuin … yleinen nainen. Sattui tulemaan kovin raa'asti sanotuksi, ja hänen tuli sääli Nadeshda Feodorovnaa. Hänen vihaisista, väsyneistä kasvoistaan Nadeshda Feodorovna voi lukea sekä vihaa että sääliä ja suuttumusta, ja äkkiä hänen mielensä masentui. Hän käsitti, että oli mennyt liiallisuuteen, käyttäytynyt liian vapaasti ja käyden surulliseksi, tuntien itsensä raskaaksi, paksuksi, töykeäksi ja pöhnäiseksi istahti ensinnä eteen sattuneihin ajoneuvoihin yhdessä Atshmianovin kanssa. Lajevski istuutui samoihin ajoneuvoihin Kirilinin, eläintieteilijä Samoilenkon ja diakoni naisten seuraan, ja matkue lähti liikkeelle.

– Sellaisia ne ovat koira-apinat … alkoi von Coren, kääriytyen levättiinsä ja peittäen silmänsä. – Kuulithan, hän ei tahtoisi tutkia turilaita ja koppakuoriaisia sentähden, että kansa kärsii. Samaan tapaan arvostelevat meikäläisiä kaikki koira-apinat. Viekas, kymmenessä polvessa ruoskalla ja nyrkillä pelotettu orjanheimo! Se vapisee, tuntee sääliä ja suitsuttaa vain väkivallan edessä, mutta päästä koira-apina vapaalle alueelle, missä sen ei tarvitse pelätä kenenkään niskaansa tarraavan, silloin se kyllä osaa rehennellä ja näyttää mikä hän on miehiään. Katso, kuinka rohkea se on taulunäyttelyissä, museoissa, teattereissa tahi arvostellessaan tiedettä: suurentelee, nousee takajaloilleen, sättii, arvostelee… Orjan piirre – täytyy välttämättömästi arvostella! Paneppa merkille: vapaiden ammattien harjoittajia sätitään useammin kuin petkuttajia – se johtuu siitä, että yleisö on kolmeksi neljännekseksi orjia, samanlaisia koira-apinoita. Sitä ei tapahdu, että orja ojentaisi sinulle kätensä ja lausuisi vilpittömän kiitoksensa, kun teet työtä.

– En ymmärrä, mitä oikein tahdot! – sanoi Samoilenko haukotellen. – Naisparkaa halutti yksinkertaisuudessaan puhella kanssasi viisaista asioista, ja heti sinä teet johtopäätöksen. Olet suuttunut mieheen jostakin, ja summamutikassa saa naisparkakin kyytiä. Hän on oikein hyvä nainen.

– Ole jo! Tavallinen leipäsusi, irstas ja paheellinen. Kuule, Aleksander Daviditsh, kun sinä kohtaat yksinkertaisen maalaisvaimon, joka ei asu miehensä luona, joka ei tee mitään ja joka vain hihittää ja hahattaa, niin sanot hänelle: mene työhön. Miksi sitten tässä kohden arastelet ja pelkäät lausua totuutta? Senkötähden vain, että Nadeshda Feodorovna on virkamiehen eikä matruusien pitohelluna?

– Mitä minun olisi hänelle tehtävä? – kivahti Samoilenko. – Selkäänkö annettava, vai?

– Pahetta ei ole mairiteltava. Me tuomitsemme pahetta vain selän takana, mikä on samaa kuin heristää nyrkkiä taskussa. Minä olen eläintieteilijä tahi sosiologi, mikä on aivan samaa, sinä lääkäri; yhteiskunta luottaa meihin; velvollisuutemme on huomauttaa sille sitä hirmuista turmiota, joka uhkaa sitä ja tulevia sukupolvia Nadeshda Ivanovnan kaltaisten naikkosten olemassaolon takia.

– Feodorovnan, – oikaisi Samoilenko. – Ja mitä yhteiskunnan pitäisi puolestaan tehdä?

– Senkö? Se on sen oma asia. Minusta on suorin ja varmin keino – käyttää väkivaltaa. Hänet on järjestysvallan toimesta lähetettävä miehensä luo, ja jos tämä ei ota häntä vastaan, on hänet toimitettava pakkotyöhön tahi johonkin ojennuslaitokseen.

– Oih! – huoahti Samoilenko; tovin vaiti oltuaan hän sitten kysyi hiljaisella äänellä: – Sanoit tässä eräänä päivänä, että sellaiset ihmiset, kuin Lajevski, ovat hävitettävät… Sanoppa, jos nyt esimerkiksi valtio tahi yhteiskunta antaisi sinulle toimeksi toimittaa hänet pois, tekisitkö sen?

– Käsi ei suinkaan vavahtaisi.

IX

Kotiin tultua Lajevski ja Nadeshda Feodorovna astuivat pimeihin, tukahuttaviin huoneisiinsa. Molemmat olivat vaiti. Lajevski sytytti kynttilän, Nadeshda Feodorovna istuutui ja riisumatta viittaansa ja hattuansa katsoi häneen suruisin, syyllisin silmin.

Lajevski ymmärsi hänen odottavan selitystä; mutta selityksen antaminen olisi ollut ikävää, hyödytöntä ja väsyttävää, ja sydäntä ahdisti tieto siitä, ettei hän ollut hillinnyt itseään, vaan oli sanonut hänelle raakuuden. Taskussa sattui hänelle käteen kirje, jonka hän oli joka päivä aikonut lukea Nadeshda Feodorovnalle, ja hän ajatteli, että jos hän nyt näyttää tämän kirjeen hänelle, johtaa se hänen huomionsa muuanne.

"On jo aika selvittää välimme", ajatteli hän. "Annan hänelle; tulkoon mikä on tullakseen."

Hän otti taskustaan kirjeen ja antoi sen Nadeshdalle.

– Lue, se koskee sinua.

Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa ja kävi pimeässä sohvalle pitkäkseen ilman päänalusta. Nadeshda Feodorovna luki kirjeen, ja hänestä näytti ikäänkuin katto olisi painunut ja seinät siirtyneet lähemmäksi. Kävi äkkiä ahtaaksi, pimeäksi, pelottavaksi. Hän risti nopeasti silmiään ja virkkoi:

– Suo, Herra, rauha … suo, Herra, rauha… Ja ratkesi itkuun.

– Vanja! – huusi hän. – Ivan Andreitsh!

Vastausta ei tullut. Luullen Lajevskin tulleen huoneeseen ja seisovan hänen tuolinsa takana, hän nyyhkytti kuin lapsi ja puheli:

– Mikset ennemmin sanonut minulle, että hän on kuollut? En olisi lähtenyt kekkereihin, en olisi nauranut niin paljon… Herrat lausuivat minulle typeryyksiä. Mikä synti! Pelasta minut, Vanja, pelasta minut… Olen menettänyt järkeni… Minä olen hukassa…

Lajevski kuuli hänen nyyhkytyksensä. Hänen olonsa oli sietämättömän tukahuttava, ja sydän jyskytti hirmuisesti. Ahdistuksissaan hän nousi, seisoi kotvasen keskellä huonetta, hapuroi pimeässä pöydän luona nojatuolia ja istahti siihen.

"Tämä on vankila…" ajatteli hän. "Pitää lähteä pois… Minä en kestä…"

Oli jo myöhäistä mennä pelaamaan korttia, ravintoloita ei kaupungissa ollut. Hän kävi jälleen pitkälleen ja tukki korvansa, ettei olisi kuullut nyyhkytyksiä, mutta äkkiä hän muisti, että Samoilenkon luo sopi kyllä mennä. Jotta ei tarvitsisi kulkea Nadeshda Feodorovnan ohi, pujahti hän ikkunan kautta puutarhaan, kiipesi aidan yli ja lähti pitkin katua. Oli pimeä. Vastikään oli saapunut joku höyrylaiva, tulista päättäen iso matkustajalaiva ..

Ankkurikettinki ratisi. Rannasta lähti punainen tuli nopeasti lipumaan laivaa kohden: se oli tullivene.

"Siellä ne nukkuvat matkustajat hyteissään…" ajatteli Lajevski, ja hänen kävi kateeksi toisten lepo.

Ikkunat olivat Samoilenkon talossa auki. Lajevski katsoi yhdestä ikkunasta sisään, sitten toisesta: huoneissa oli pimeää ja hiljaista.

– Aleksander Daviditsh, nukutko? – huhuili hän. – Aleksander Daviditsh!

Kuului yskimistä ja huolestunut huudahdus:

– Ken siellä? Mitä lempoa?

– Minä se olen, Aleksander Daviditsh. Suo anteeksi.

Hetkisen kuluttua avautui väliovi; pyhimyslampusta tuikahti pehmoinen valo, ja Samoilenkon valkopukuinen jättiläisvartalo, valkoinen yömyssy päässä, tuli näkyviin.

– Mitä sinä haet? – kysyi hän unisena raskaasti hengittäen ja kyhnien itseään. – Maltas nyt, heti minä avaan.

– Älä vaivaa itseäsi, minä kömmin ikkunasta… Lajevski kiipesi ikkunasta sisään ja lähestyttyään Samoilenkoa tarttui hänen käteensä.

– Aleksander Daviditsh, – sanoi hän vapisevalla äänellä, – pelasta minut! Pyydän sinua, rukoilen, ymmärrä minua! Asemani on sietämätön. Jos se jatkuu vielä pari päivää, kuristan itseni kuin … kuin koiran!

– Maltahan… Mikäs sinua oikeastaan vaivaa?

– Sytytä kynttilä.

– Oh-oh… huokasi Samoileko, pannen kynttilään tulta. – Siunaa ja varjele… Kello käy jo kahta, veikkonen.

– Suo anteeksi, mutta minä en voi istua kotona, – virkkoi Lajevski, tuntien valosta ja Samoilenkon läsnäolosta suurta huojennusta. – Sinä, Aleksander Daviditsh, olet ainoa, paras ystäväni… Kaikki toivoni on sinussa. Jos tahdot tahi et, pelasta Jumalan nimessä. Minun täytyy kaikin mokomin matkustaa täältä pois. Lainaa minulle rahaa!

– Herra siunatkoon! – huokasi Samoilenko, kyhnien itseään. – Heräsin ja kuulen, laiva huutaa tuloaan, sitten sinä… Paljonkos tarvitset?

– Vähintäänkin kolmesataa ruplaa. Hänelle on jätettävä sata ja itse tarvitsen matkalle kaksisataa… Olen sinulle velkaa jo lähes neljäsataa, mutta minä lähetän kaikki … kaikki.

Samoilenko kourasi yhteen käteen molemmat poskipartansa, levitti jalat haralleen ja vaipui mietteisiin.

– Ja-ah … urahti hän miettiväisenä. – Kolmesataa… Mutta minulla ei ole niin paljoa. Pitää ottaa joltakin lainaksi.

– Lainaa Herran tähden! – virkkoi Lajevski, nähden Samoilenkon muodosta, että hän tahtoo antaa rahaa ja ehdottomasti antaakin. – Lainaa, minä varmasti maksan takaisin. Lähetän Pietarista, heti kun tulen sinne. Siitä saat olla huoleti. Kuulehan, Sasha, – virkkoi hän elpyneenä – juodaanpas viiniä!

– Miksei, juodaan vaan. Mentiin ruokasaliin.

– Entä, kuinka käy Nadeshda Feodorovnan? – kysyi Samoilenko, tuoden pöytään kolme pulloa viiniä ja lautasellisen persikoita. – Jääkö hän tänne?

– Kaikki järjestän, kaikki järjestän… – vastasi Lajevski, tuntien odottamattoman riemunpuuskan täyttävän rintansa. – Minä sitten lähetän hänelle rahaa, hän matkustaa luokseni… Siellä sitten selvitämme suhteemme. Terveydeksesi, jalo ystävä.

– Älähän kiirehdi! – sanoi Samoilenko. – Ryyppäähän ensinnä tätä. Se on omasta viinitarhastani. Tämä pullo taas on Navaridzen viinitarhan tuotetta, tämä Ahatulovin… Maista kaikkia kolmea lajia ja sano peittelemättä… Minun on vähän niinkuin hapahkoa? Miltä sinusta tuntuu? Eikö ole?

– Niin on. Hyvinpä minua lohdutit, Aleksander Daviditsh. Kiitos … oikein elvyin.

– Onko hapahkoa?

– Lempo hänet tietää, minä en. Mutta sinä olet mitä mainioin, erinomainen mies!

Katsoen häntä kalpeihin, kiihtyneihin, hyvänsävyisiin kasvoihin Samoilenko muisti von Corenin mielipiteen, että tuollaiset on poistettava, ja Lajevski näytti hänestä heikolta, turvattomalta lapselta, jota jokainen voi loukata ja sortaa.

– Kun sinä tulet sinne, niin sovi äitisi kanssa, – sanoi hän. – Näin ei ole hyvä.

– Kyllä, kyllä, välttämättä.

Oltiin kotvasen vaiti. Kun ensimmäinen pullo oli juotu, virkkoi Samoilenko:

– Voisit sopia von Coreninkin kanssa. Mitä mainioimpia, viisaimpia miehiä kumpainenkin, ja kyräilette toisiinne kuin sudet.

– Kyllä hän on kaikkein viisain, mainioin mies, – myönsi Lajevski, tällä haavaa valmiina kaikkia kiittämään ja kaikille anteeksi antamaan. – Hän on merkillinen mies, mutta minun on mahdotonta hyväksyä hänen mielipiteitään. Ei, siksi erilaiset ovat luonteemme. Minä olen veltto, heikko, alistuvainen luonne; ehkä hyvänä hetkenä ojentaisinkin hänelle käteni, mutta hän kääntyisi kuitenkin minusta pois … halveksivasti.

Lajevski hörppi viiniä, astahti nurkasta nurkkaan ja jatkoi, seisoen keskellä lattiaa:

– Minä ymmärrän mainiosti von Corenia. Hän on kova, voimakas, despoottinen luonne. Olethan kuullut, hän hokee yhtenään tutkimusretkestä, eikä se ole tyhjää puhetta. Hänellä pitää olla erämaa, kuutamoyö: ympärillä teltoissa ja avotaivaan alla nukkuvat hänen nälkäiset ja sairaat, vaivaloisten päivämatkojen rasittamat kasakkansa, oppaansa, kantajansa, lääkärinsä, pappinsa, hän yksin vain ei nuku, vaan istuu kuten Stanley kokoonpantavalla tuolilla ja tuntee itsensä erämaan valtiaaksi ja näiden ihmisten herraksi. Hän kulkee kulkemistaan jonnekin, miehet vaikeroivat ja kuolevat toinen toisensa jälkeen, hän vain kulkee eteenpäin, viimein hän sortuu itsekin, mutta jää kuitenkin erämaan despootiksi ja valtiaaksi, koska hänen hautaristinsä on karavaanien nähtävänä kolmen-, neljänkymmenen peninkulman päässä ja vallitsee erämaata. Säälin, ettei tämä mies ole sotapalveluksessa. Hänestä tulisi erinomainen, nerokas sotapäällikkö. Hänessä olisi miestä hukuttamaan ratsuväkensä virtaan ja laatimaan ruumiista sillan, ja sellainen rohkeus on sodassa enemmän tarpeen kuin linnoitustaidot ja taktiikat. Oi, minä ymmärrän hänet niin hyvin! Sano, minkätähden hän tuhlaa varojansa oleskelemalla täällä? Mitä hän täältä kaipaa?

– Hän tutkii meren eläimistöä.

– Ei, ei, veikko, ei! – huokasi Lajevski. – Laivalla kertoi minulle eräs matkustavainen tiedemies, että Musta meri on köyhä eläimistä ja että sen syvyydessä veden rikkivetyisyyden takia elimellinen elämä on mahdoton. Kaikki vakavat eläintieteilijät työskentelevät biologisilla asemilla Neapelissa tai Villefranchessa. Mutta von Coren on itsenäinen ja itsepäinen: hän työskentelee Mustalla merellä sentähden, että täällä ei kukaan työskentele; hän katkaisi välinsä yliopiston kanssa, ei tahdo tietää oppineista ja tovereista sentähden, että hän ennen kaikkea on hirmuvaltias ja vasta toisessa sijassa eläintieteilijä. Ja hän saa jotakin suurta aikaan, sen tulet näkemään. Jo nytkin hän haaveilee, että palattuaan tutkimusretkeltä hän karkoittaa yliopistoistamme vehkeilyn ja puolinaisuuden ja perinjuurin masentaa oppineet mahtimiehet. Hirmuvalta on tieteessäkin yhtä väkevä kuin sodassa. Tässä haisevassa kaupunkipahasessa hän asuu jo toista kesää sentähden, että on parempi olla ensimmäisenä kylässä kuin toisena kaupungissa. Täällä hän on kuningas ja kotka; hän pitää kaikkia kaupunkilaisia kurissa ja painaa heitä arvovallallaan. Hän on siepannut kouriinsa kaikki, sekaantuu vieraisiin asioihin, kaikki ovat hänelle tarpeen ja kaikki pelkäävät häntä. Minä luisun hänen kouransa ulottuvilta, hän tuntee sen eikä voi sietää minua. Eikö hän ole puhunut sinulle, että minut olisi hävitettävä tahi toimitettava yleiseen työhön?

– Kyllä, – naurahti Samoilenko. Lajevski naurahti samaten ja ryyppäsi viiniä.

– Hänen ihanteensakin ovat despoottiset, – sanoi hän nauraen ja haukaten persikkaa. – Tavallisesti kuolevaiset, jos tekevät työtä yhteiseksi hyväksi, tarkoittavat sillä lähimmäistään: minua, sinua, sanalla sanoen ihmistä. Von Corenista ihmiset ovat koiranpentuja ja joutavuuksia, liian vähäpätöisiä kelvatakseen hänen elämänsä tarkoitusperäksi. Hän työskentelee, lähtee tutkimusretkelle ja taittaa siellä niskansa, ei lähimmäisenrakkauden nimessä, vaan sellaisten abstraktsionien takia kuin ihmiskunta, tulevat sukupolvet, ihanteellinen ihmisrotu. Hän huolehtii ihmisrodun parantamisesta ja siinä suhteessa me olemme hänen kannaltaan vain orjia, tykinruokaa, kuormajuhtia; toiset hän hävittäisi tahi pistäisi pakkotyöhän, toiset ruhjoisi rautaisella kurikalla, pakottaisi kuten Araktshejev nousemaan ja käymään levolle rummun pärrytyksen mukaan, panisi eunukit vartioimaan puhtauttamme ja siveellisyyttämme, käskisi ampumaan jokaisen, joka astuu ahtaan, vanhoillisen siveyskäsitepiirimme ulkopuolelle, ja kaikki tämä ihmisrodun parantamisen nimessä. Mutta mitä on ihmisrotu? Kuvitelma, kangastus… Hirmuvaltiaat ovat aina haaveilleet. Veikkonen, ymmärrän hänet niin hyvin. Pidän arvossa enkä suinkaan kiellä hänen merkitystään; sellaisten varassa, kuin hän on, tämä maailma pysyy pystyssä, ja jos maailma jätettäisiin yksistään meidän hoteisiimme, niin tekisimme siitä, kaikesta tahdostamme ja hyvistä aikeistamme huolimatta, saman kuin mitä kärpäset ovat tehneet tästä kuvataulusta. Juuri niin!

Lajevski kävi Samoilenkon viereen istumaan ja lausui vilpittömän innostuksen vallassa:

– Minä olen joutava, mitätön, langennut ihminen! Ilman, jota hengitän, tämän viinin, rakkauden, sanalla sanoen elämän olen tähän saakka ostanut valheen, joutilaisuuden ja heikkoluontoisuuden hinnalla. Tähän saakka olen pettänyt ihmisiä ja itseäni, olen kärsinyt siitä, ja kärsimyksenä ovat olleet huokeat ja mieltä alentavat. Von Corenin vihan edessä minä arasti taivutan selkäni siksi, että toisinaan i tsekin vihaan ja halveksin itseäni.

Mielenkuohussaan Lajevski taas astahti nurkasta nurkkaan ja lausui:

– Olen iloinen, että selvästi näen puutteeni ja tunnustan ne. Se auttaa minua nousemaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi. Veli veikkoseni, jospa tietäisit, kuinka innokkaasti, kuinka palavan hartaasti odotan uudistumistani. Ja vannon sinulle, että minusta tulee mies! Tulee! En tiedä, viinikö minut on tehnyt puheliaaksi, vai onko asia todellakin niin, mutta minusta tuntuu, etten pitkään aikaan ole elänyt sellaisia valoisia, puhtaita hetkiä kuin juuri nyt sinun luonasi.

– Veikkonen, jo on aika käydä nukkumaan… – sanoi Samoilenko.

– Niin, niin. Suo anteeksi. Minä lähden heti. Lajevski hapuili huonekalujen ja ikkunoiden ääressä etsien lakkiaan.

– Kiitos, – mutisi hän huokaillen. – Kiitos… Ystävyys ja hyvä sana ovat almua paremmat. Sinä elvytit minut.

Hän löysi lakkinsa, pysähtyi ja katsoi syyllisenä Samoilenkoon.

– Aleksander Daviditsh! – virkkoi hän rukoilevalla äänellä.

– Mitä?

– Salli minun yöpyä luonasi!

– Ole hyvä … miksei?

Lajevski kävi nukkumaan sohvalle ja puheli vielä pitkälti tohtorin kanssa.