Avioliittoja

VAIMOVÄKEÄ

Raibushon kylässä kohoaa korkealla kivijalalla kaksikerroksinenrautakattoinen talo aivan vastapäätä kirkkoa. Alakerrassa asuuperheineen isäntä itse, Filip Ivanov Kashin, liikanimeltään Djudja, mutta yläkerrassa, jossa kesäisin on kovin kuuma ja talvisin kovinkylmä, asustavat matkoillaan ohikulkevat virkamiehet, kauppiaat jatilanomistajat. Djudja vuokraa maapalstoja, pitää ravintolaa suurenmaantien varrella, kaupitsee tervaa, hunajaa, karjaa ja vaatetavaroitaja on jo koonnut itselleen noin kahdeksan tuhatta ruplaa, jotka ovatkaupungin pankissa korkoa kasvamassa.

Hänen vanhempi poikansa Feodor palvelee tehtaassa vanhempanakoneseppänä ja on jo, kuten kansa sanoo, päässyt niin pitkälle, etteihäneen kädellä ylety. Feodorin ruma ja kivulloinen vaimo Sofja asuuappensa luona, itkeä tuhertelee yhäti ja ajaa joka sunnuntai sairaalaanlääkärinapua hakemaan. Djudjan nuorempi poika, kyttyräselkäinenAljoshka, asuu kotona isänsä luona. Hänet naitettiin äskettäin köyhästäkodista olevan Varvara nimisen tytön kanssa, joka on nuori ja kaunis, terve ja keimailunhaluinen. Kun ohimatkustavat virkamiehet ja kauppiaatjäävät taloon yöksi, he tahtovat aina, että juuri Varvara laittaisiheille samovaarin ja valmistaisi vuoteen.

Kerran kesäkuisena iltana, kun aurinko laski ja ilmassa tuntui heinän,lämpimän lannan ja vastalypsetyn maidon hajua, ajoivat Djudjanpihaan tavalliset kuormarattaat, joissa istui kolme henkilöä:kolmikymmenvuotias mies yllään purjekankainen puku, hänen vieressäännoin seitsenvuotias poika, jonka yllä oli pitkä, musta nuttu ja siinäsuuret luunapit, ja punapartainen nuorukainen ajajan paikalla.

Nuorukainen riisui hevoset valjaista ja talutti ne maantiellejaloittelemaan, mutta matkustaja peseytyi, rukoili kääntyneenä kirkkoonpäin, levitti sitten rattaiden viereen matkapeitteen ja istuutui pojankanssa syömään illallista. Hän söi hätäilemättä, verkalleen ja Djudja, joka oli eläessään nähnyt paljon matkustajia, päätteli tämän tavoista, että hän on toimelias, vakava ja oman arvonsa tunteva mies.

Djudja istui kuistilla paitahihasillaan, avopäin ja odotteli, ettämatkustaja alkaisi jutella. Hän oli tottunut siihen, että matkustajatiltaisin unen tullen kertoivat kaikenlaisia juttuja, ja hän piti siitä.Hänen eukkonsa Afanasjevna ja miniänsä Sofja lypsivät lehmiä lakanalla, toinen miniä Varvara istui yläkerrassa avoimen ikkunan ääressäsyöden auringonkukan siemeniä.

– Onko tuo poika omasi, vai…? kysyi Djudja matkustajalta.

– Ei. Kasvatti on, orpo. Otin hänet pelastaakseni sieluni.

He rupesivat juttelemaan. Matkustaja näytti olevan puhelias mies, jaDjudja sai hänen puheistaan tietää, että hän oli kaupungin porvareita, talonomistaja, että hänen nimensä oli Matvei Savvitsh, että hän nyt olimatkalla tarkastamaan saksalaisilta siirtolaisilta vuokraamiaanpuutarhoja ja että pojan nimi oli Kuska. Ilta oli lämmin ja helteinen, kenenkään ei tehnyt mieli nukkumaan. Kun pimeni ja tähdet alkoivattaivaalla heikosti tuikahdella, rupesi Matvei Savvitsh kertomaan siitä,kuinka Kuska oli joutunut hänen hoitoonsa. Afanasjevna ja Sofjaseisoivat jonkin matkan päässä kuunnellen, mutta Kuska siirtyi portillepäin.

– Se on, vaariseni, kerrassaan tavaton juttu, alkoi Matvei Savvitsh.Jos minä kertoisin sinulle kaikki tarkkaan, ei siihen yökään riittäisi.Kymmenkunta vuotta sitten asui meidän katumme varrella, aivan minunvieressäni siinä pienessä talossa, jossa nyt on kynttilätehdas jaöljymylly, muuan Marfa Simonovna Kapluntseva, vanhanpuoleinenleskivaimo, jolla oli kaksi poikaa. Toinen näistä pojista palvelijunailijana rautateillä, mutta toinen, Vasja, joka oli minun ikäiseni, asui kotona äitinsä luona. Kapluntsev vainaja oli pitänyt hevosia, viitisen paria, ja käyttänyt niitä kaupungilla tavaranajossa. Muttahänen vaimonsa ei leskeksi jäätyään heittänyt miehensä tointa, vaankomenteli ajureja kuin miesvainajansa ainakin, niin että muutaminapäivinä ansaitsivat kokonaista viisi ruplaa puhdasta. Ja Vasja pojallaoli myöskin vähäisen tuloja. Hän kasvatteli kyyhkysiä ja myöskenteliniitä. Muistanpa, kuinka hän viuhkoi ja vihelteli katolla, kunkyyhkyset lentelivät korkealla taivaan alla. Keltasirkkuja jakottaraisia hän pyydysteli, häkkejä rakenteli niille… Joutavaahommaa, mutta kymmenkunta ruplaa hän sai kuin saikin kokoonkuukaudessa. Mutta jonkin ajan kuluttua rampautuivat äitimuorin jalat,ja hänen täytyi ruveta vuoteeseen. Talo jäi ilman emäntää, mikä onjokseenkin samaa, kuin jos ihminen olisi ilman silmiä. Rupesipaäitimuori yhä enemmän ajattelemaan poikansa Vasjan naittamista.Haettiin naittaja-akka, harkittiin ja tuumailtiin kaikenmoista, vaimoväki puhua laverteli, ja niin lähti Vasja katsomaan itselleenmorsianta. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän kosi leskivaimoSamohvalihan Mashenkaa. Ei siinä sen enempää aprikoitu, vaan heidätnaitettiin, ja asia oli sitä myöten selvä. Mashenka oli nuori, seitsentoistavuotias, lyhyenläntä, mutta hänellä oli sievät, vaaleatkasvot, ja hän osasi käyttäytyä kuin herrasneiti ainakin. Eivätkämyötäjäisetkään olleet hullummat: viisisataa ruplaa rahassa, lehmä,vuode… Mutta muori, joka oli kai tuntenutkin loppunsa pian lähenevän, muutti jo kolmantena päivänä häiden jälkeen sinne, missä ei ole itkuaeikä hammasten kiristystä. Nuoret hautasivat hänet ja pitivät juhlaahänen muistokseen, ja rupesivat siinä sitten elämään. Puolisen vuottaolivat he eläneet sovussa ja ilossa, kun yhtäkkiä tuli suru: Vasjavaadittiin asevelvollisuuteen, arvannostoon. Hänet otettiin sotaväkeen, niin orpo kuin olikin, eikä tullut vapautus kysymykseenkään. Alokkaaksiotettiin, lähetettiin Puolan tsaarikuntaan. Jumalan tahto, sille etmitään mahda. Kun hän pihalla heitti hyvästi vaimolleen, niin eihän sevielä mitään, mutta kun viimeisen kerran katsahti heinäparvellekyyhkysiään, niin jo kyynelet virtana valuivat. Sääliksi kävi sitäkatsella. Sitten Mashenka, jottei hänen tulisi perin ikävä, ottiäitinsä luokseen. Tämä asui siellä siksi, kunnes Mashenkalle syntyilapsi, juuri tämä sama Kuska, ja muutti sitten toisen, niinikäännaimisissa olevan tyttärensä luo Obojaniin. Niin jäi Mashenka yksinlapsensa kanssa. Viisi juopottelevaa ja rähisevää kuorma-ajuria, hevosia, rattaita; milloin luhistui laipio, milloin syttyi nokivalkea – kaikki naiselle soveltumatonta ja outoa tointa, ja minun naapurinikun oli, hän alkoi milloin missäkin asiassa kääntyä puoleeni. Meninhänen luokseen neuvottelemaan, järjestämään asioita… Onhan selvää,että toisinaan ilman varsinaista syytäkin poikkesin taloon juomaanteetä ja juttelemaan. Olin siihen aikaan vielä nuori, mutta kehittynyt,ja puhelin mielelläni kaikenlaisista asioista. Mashenka oli myöskinsivistynyt ja kohtelias. Hän pukeutui aina niin sievästi, käyttipäkesäisin päivänvarjostintakin. Kun toisinaan aloin puhua hänelleylevistä henkisistä asioista tai politiikasta, niin mieltyipä hänikihyviksi ja tarjosi teetä oikein hillon kera… Lyhyesti, jottentässä sen kauempaa kuvailisi asiaa, sanon sinulle, vaariseni, etteikulunut vuottakaan, kun minut itse paholainen sokaisi, tuo ihmissuvunvihollinen. Rupesin huomaamaan, että jollen jonakin päivänä käynythänen luonaan, niin heti oli minun niin omituinen olla, niin ikävä. Jaminä ajattelin yhä, minkä syyn nyt taaskin keksisin, jotta voisin mennähänen luokseen, "Teidän pitäisi jo panna sisäikkunat", sanoin hänelle,ja koko päivän sitten viivyin hänen luonaan sisäikkunoita laitellen, viivyttelinpä niin kauan, että jäi seuraavaksikin päiväksi pariikkunaa. "Pitäisi mennä Vasjan kyyhkysiä laskemaan, onko sieltämahdollisesti hävinnyt joitakuita" – ja yhä siihen tapaan. Yhtämittaasiinä hänen kanssaan aidan lomitse puheltiin, ja vihdoin tein, jotteiolisi naapuriin pitkälti, väliaitaan pienen portin. Tässä maailmassanaiset ovat syynä niin paljoon pahaan ja kaikenmoisiin iljettäviinasioihin. Emme ainoastaan me syntiset, vaan vieläpä hurskaat miehetkinovat heidän tähtensä joutuneet harhateille. Mashenka ei mitenkään edeskoettanut vieroittaa minua itsestään. Sen sijaan että olisi muistellutmiestään ja pitänyt itseään tarkasti silmällä, hän rakastui minuun.Minä huomasin silloin tällöin, että hänenkin oli ikävä ja että hän yhäliikuskeli väliaidan läheisyydessä tirkistellen rakosista minunpihalleni. Siitäpä alkoi mielikuvitus minun aivoissani myllertää.Pääsiäisviikon torstaina, varhain aamuhämärässä lähdin torille, astuinMashenkan portin ohi, kun pitikin itse paholaisen minua siinä vaania…Katsahdin sivumennessä Mashenkan pihamaalle – hänen porttinsa yläosaon sellaisista ristikoista – ja siellä hän jo seisoo keskellä pihaaankkoja ruokkien. En voinut pidättyä, vaan huudahdin. Hän astuiluokseni ja katseli minuun ristikon läpi. Kasvot vaaleat, silmätlempeät, uniset… Hän miellytti minua kovasti, ja minä aloin sanoahänelle kohteliaisuuksia, ikäänkuin me emme olisi seisseet portilla, vaan olleet nimipäivillä. Mashenka punastui, nauroi ja katsoi yhäsilmäänsä räpäyttämättä syvälle silmiini. Silloin menetin järkeni, jaaloin selittää hänelle lemmentunteitani… Hän avasi portin, päästiminut sisälle, ja siitä aamusta saakka me aloimme elää kuin mies javaimo.

Kyttyräselkäinen Aljoshka tuli hengästyneenä maantieltä pihalle jariensi kehenkään katsomatta taloon. Hetken kuluttua hän juoksi uloshanuri kainalossa, helistellen kuparirahojaan taskussansa janaksahdutellen auringonkukan siemeniä, ja katosi portista jonnekin.

– Kuka hän oli? kysyi Matvei Savvitsh.

– Poikani Aleksei, vastasi Djudja. Huvittelemaan lähti, lurjus!Kyttyräselkäiseksi on Jumala hänet luonut; emme ole olleet siis Hänelleotollisia.

– Kylän poikien kanssa päiväkaudet juoksentelee, huokasi Afanasjevna.Vähäistä ennen laskiaista me hänet naitimme, ajattelimme, että ehkä tuoottaa siitä parantuakseen – mitä vielä, entistään kehnommaksi onkäynyt.

– Ei ollut siitä hyötyä. Vieraan tytön teimme turhaan onnelliseksi, lisäsi Djudja.

Jossakin kirkon takana alettiin laulaa ihanaa, surullista laulua.Sanoja ei saattanut erottaa, mutta äänet kyllä kuuluivat: kaksi tenoriaja basso. Syystä, että kaikki kuuntelivat, tuli pihalla aivanhiljaista… Kaksi ääntä keskeytti yhtäkkiä laulun äänekkäällänaurulla, mutta kolmas ääni, tenori, lauloi niin korkealle, että kaikkitahtomattaan katsoivat ylös, ikäänkuin olisi se korkeudessaan ainataivaaseen saakka kohonnut. Varvara tuli talosta ulos ja varjostaenkädellä silmiään, ikäänkuin auringolta, alkoi tähystellä kirkolle päin.

– Papin poikia ovat, opettajansa kanssa laulavat, sanoi hän.

Taas alkoivat samat kolme ääntä laulaa yhdessä. Matvei Savvitsh huokasija jatkoi:

– Niin oli sen asian laita, vaariseni. Parin vuoden kuluttua saimmesitten kirjeen Vasjalta Varsovasta. Hän kirjoitti, että ylipäällikkölähettää hänet kotiin parantumaan. Sairas oli, näet. Siihen aikaan minäolin mielestäni heittänyt nuo narrimaiset lemmenkujeet, ja minullekosittiin jo kelpo morsianta, mutta sitä en vain tiennyt, miten tuostajoutavasta rakkausasiasta irti pääsisin. Joka päivä yritin puhua siitäMashenkalle, mutta en tiennyt, miltä puolelta piti häntä lähestyä,jottei rupeaisi parkumaan, kuten akat tavallisesti. Kirje vapauttaaminut vihdoinkin, ajattelin. Me luimme sen yhdessä Mashenkan kanssa;hän kalpeni lumivalkeaksi. Mutta minä sanoin hänelle: "Jumalan kiitos, nyt sinä taas tulet aviomiehesi vaimoksi". Mutta hän vastasi: "Minä enrupea elämään yhdessä hänen kanssaan". – "Onhan hän sinun miehesi?" – "Hyh!.. Minä en ole koskaan häntä rakastanut, ja vasten tahtoanisuostuin hänelle vaimoksi, kun äitini pakotti". – "Älä sinä, hölmö",sanoin, "yritä ensinkään verukkeita. Sanopas, onko sinut kirkossavihitty hänen kanssaan vai ei?" – "On", vastaa hän siihen, "mutta minärakastan sinua ja elän sinun kanssasi kuolemaan saakka. Naurakootihmiset vain… Minä en siitä välitä…" Sinä olet jumalaapelkääväinen, sanon, mutta oletko lukenut, mitä sanassa sanotaan?

– Miehelle olet annettu, miehen kanssa pitää sinun yhdessä elämän, sanoi Djudja.

– Vaimo ja mies ovat yksi liha. "Me olemme syntiä tehneet", sanonhänelle, "mutta meidän pitää myös kuunnella omantunnon ääntä ja pelätäJumalaa. Tunnustakaamme", sanon, "syntimme Vasjalle; hän onrauhallinen, nöyrä mies, hän ei tee meille pahaa. Ja parempi on tässämaailmassa sietää laillisen miehensä kuritusta kuin viimeisellätuomiolla kiristellä hampaitaan". Mutta eipä tuo kuunnellut puhettanieikä muuttanut mieltään, vaikka mitä olisin puhunut! "Sinua minärakastan" – eikä mitään muuta. Vasja saapui sitten lauantaina aamullavarhain juuri ennen helluntaipyhiä. Minä näin pihaltani kaikki. Hänjuoksi suoraa päätä sisälle, palasi jonkin ajan kuluttua ulos Kuskakäsivarsillaan, nauroi ja itki, suuteli Kuskaa ja katseli heinäparvelle – kyyhkysiä teki mielensä katsomaan, mutta Kuskaa ei raskinut heittää.Lempeä hän oli luonteeltaan, tunteellinen. Se päivä kului onnellisesti, hiljaisesti. Soitettiin iltakirkkoon, ja minä ajattelin: "Huomenna onhelluntai… miksi eivät he korista porttia ja aitaa lehvillä? Nyteivät ole asiat oikealla tolalla". Minä lähdin heille. Vasja istuikeskellä lattiaa mulkoillen silmillään kuin juopunut; kyyneleetvaluivat pitkin poskia, ja kädet vapisivat. Hän otti mytystäänrinkeleitä, kaulakoristeita, piparikakkuja ja muita tuliaistavaroita jalevitteli niitä lattialle. Kuska – hän oli silloin kolmivuotias – kömpi siinä ympärillä pureskellen piparikakkuja, ja Mashenka seisoiuunin luona kasvot kalpeina, vavisten ja jupisten: "Minä en ole enääsinun vaimosi, en tahdo elää sinun kanssasi" – ja sen semmoisiatyhmyyksiä. Minä kumarruin Vasjan jalkojen juureen ja sanoin: "Meolemme syyllisiä sinun edessäsi, Vasilij Maksimitsh, annan Jumalantähden meille anteeksi!" Sitten minä nousin ja sanoin Mashenkalle: "Teidän, Maria Semjonovna, täytyy nyt sovinnon merkiksi pestä VasilijMaksimitshin jalat. Ja olkaa sitten hänen nöyrä vaimonsa ja rukoilkaaJumalaa puolestani, jotta Hän, laupias, soisi minulle anteeksi, ettäolin rikostoverinne". Ikäänkuin olisin taivaasta saanut voimaa minäneuvoin ja puhuin Mashenkalle niin tunteellisesti, että ihan kyyneleetnousivat omiinkin silmiini. Parin päivän kuluttua Vasja sitten tuliluokseni. "Minä annan anteeksi sekä sinulle että vaimolleni", sanoihän; "olkoon Jumala teidän kanssanne. Hän on sotamiehen vaimo vain, nainen, nuori, vaikea on sellaisen ohjata itseään. Eipä ole hänensimmäinen, jollei viimeinenkään. Mutta minä pyydän sinua olemaan, niin kuin meidän välillämme ei olisi mitään tapahtunut, äläkä edesnäytä mitään tietäväsi, niin minä koetan olla hänelle kaikessa mieliksivoittaakseni taas hänen rakkautensa". Hän ojensi minulle kätensä, joiteetä ja lähti iloisena kotiinsa. Jumalan kiitos, ajattelin jailoitsin, kun kaikki oli käynyt niin hyvin. Mutta tuskin oli Vasjamennyt pihalta, kun tuli Mashenka. Olipa se aika kiusallista!Heittäytyi minun kaulaani, itki ja rukoili: "Jumalan tähden, älä heitäminua, ilman sinua en voi elää!"

– Kelvoton! huoahti Djudja.

– Minä huusin hänelle, poljin jalkaa, raahasin hänet eteiseen jalukitsin oven. "Mene miehesi luo!" huusin hänelle. "Älä häpäise minuaihmisten edessä, pelkää toki Jumalaa!" Ja joka päivä sitten sama juttu.Kerran aamulla seisoin tallin edustalla ohjaksia korjaillen. Yhtäkkiähuomaan hänen juoksevan pikku portista minun pihalleni melkeinalastomana, hame vain yllä, ja suoraa päätä minua kohti. Kaksin käsintarttui ohjaksiin, tahri itsensä tervarasvaan, vapisi, itki… "En voielää sen inhoittavan miehen kanssa!.. Voimani eivät riitä!.. Jolletsinä minua rakasta, niin tapa sitten!" Minä suutuin ja löin häntä parikertaa ohjaksilla, kun Vasja samassa juoksee pihalle ja huutaaepätoivoisesti: "Älä lyö! Älä lyö!" Mutta juostuaan luo hän näyttimenettäneen järkensä, levitti käsivartensa ja alkoi nyrkeillään kaikinvoimin rusikoida Mashenkaa, paiskasi hänet maahan ja potki jaloillaan.Minä aloin jo puolustella Mashenkaa, mutta Vasja sieppasi ohjakset jarupesi niillä vaimoaan lyömään. Löi ja niinkuin varsa hirnui: "hi-hi-hii!"

– Olisipa pitänyt ottaa ohjakset ja antaa sinunkin niitä maistaa!..murahti Varvara kääntyen pois. Sillä tavalla kiduttivat sisartamme, kirotut!

– Suusi kiinni, narttu! ärähti Djudja.

– "Hi-hi-hii!" jatkoi Matvei Savvitsh. Hänen pihaltaan juoksi siihenajuri, minä huusin hänet renkieni avuksi, ja kolmeen mieheen me otimmeMashenkan häneltä ja kannoimme kotiin. Mikä häpeä! Saman päivän iltanalähdin katsomaan, miten he voivat. Mashenka makasi vuoteessa pääkääreissä, että vain silmät ja nenä näkyivät, ja tuijotti kattoon. – "Hyvää iltaa, Maria Semjonovna!" sanoin hänelle. Mutta hän ei virkkanutmitään. Ja Vasja istui toisessa huoneessa itkien ja pidellen päätään. – "Paha olen!" valitti hän. "Oman elämäni olen perikatoon syössyt!Hyvä Jumala, anna minun kuolla!" – Minä istuin puolisen tuntiaMashenkan vuoteen ääressä neuvoen häntä. Pelottelinpa häntä samallavähäisen. – "Vanhurskaat", sanoin, "pääsevät tulevassa elämässäparatiisiin, mutta sinä joudut tuliseen helvettiin toistenhaureellisten naisten kanssa… Älä vastusta miestäsi, vaan mene jakumarru hänen jalkainsa juureen!" – Mutta Mashenka ei virka sanaakaan,ei räpäytä edes silmäänsä, ikäänkuin minä olisin seinälle puhunut..Seuraavana päivänä Vasja sairastui hyvin koleran tapaiseen tautiin jakuoli jo illalla. Hänet haudattiin. Mashenka ei ollut hautausmaalla,hän häpesi näyttää ihmisille sinelmäisiä kasvojaan. Mutta pian alkoiympäristössä kiertää huhu, ettei Vasja kuollutkaan luonnollisellatavalla, vaan että Mashenka oli hänen päivänsä päättänyt. Huhu tuliesivallan kuuluviin. Vasja kaivettiin haudasta ja tutkittiin, ja hänenvatsastaan löytyikin arsenikkia. Asia oli selvä kuin päivä. Poliisitvangitsivat Mashenkan ja hänen kanssaan turvattoman Kuska paran, javeivät heidät vankilaan. Siksi niskoitteli, että Jumala rankaisi. Noinkahdeksan kuukauden kuluttua hänet tuomittiin. Muistan vielä, kuinkahän istui penkillä harmaa mekko yllä ja valkoinen liina päässä, ja niinlaiha, kalpea, teräväsilmäinen oli, että sääliksi kävi katsella.Sotamies seisoi takana kivääri kädessä. Mutta Mashenka ei tunnustanut.Toiset puhuivat oikeudessa, että hän oli miehensä myrkyttänyt, muttatoiset todistivat, että mies itse oli itsensä surusta myrkyttänyt. Minäolin myöskin todistamassa. Kun minulta kysyttiin, minä selitin kaikkiomantuntoni mukaan. – "Kyllä hän on syypää", sanoin. "Ei siitä pääsemihinkään, miestään ei rakastanut, sisukas oli…" Asiaa ruvettiinkäsittelemään jo aamulla, mutta vasta yön tullen julistettiin tuomio; pakkotyöhön Siperiaan kolmeksitoista vuodeksi. Tuomion jälkeen istuiMashenka vielä kolme kuukautta kaupungin vankilassa. Minä kävintoisinaan häntä tapaamassa ja vein ihmisyyden nimessä hänelle teetä jasokeria. Kun hän näki minut, alkoi hän tavallisesti kovasti vavista, huitoa käsillään ja mutista: "Mene pois! mene pois!" painaen Kuskaarintaansa vasten ikäänkuin peläten, että minä olisin ottanut pojan poishäneltä. – "Voi sinua, Mashenka, kuinka sinun pitikin käydä!" sanoin."Kadotukseen on sielusi tuomittu, Masha parka! Etpä noudattanut minunneuvoani… itke sitä nyt sitten. Itse olet syypää, syytä itseäsi!" – Minä koetin häntä vielä neuvoa, mutta hän: "Mene pois! mene pois!" japainautui vavisten Kuska sylissä tyrmän seinää vasten. Kun häntälähdettiin viemään meiltä ensin kuvernementin vankilaan – minä olinsaattamassa häntä rautatieasemalle ja pistin sieluni autuudeksi ruplanhänen myttyynsä. Mutta eipä ehtinyt hän koskaan Siperiaan saakka…Kuvernementin vankilassa sairastui kuumeeseen ja kuoli sinne.

– Koiralle koiran kuolema, sanoi Djudja.

– Kuska lähetettiin kotiin takaisin… Minä ajattelin ja ajattelin jaotin pojan huostaani. Ja kuinkas muuten? Vaikka onkin vangin sikiö,niin onhan tuolla sentään elävä sielu, ja on kristitty… Sääliksikävi. Teen hänestä kauppa-apulaisen ja jollen saa omia lapsia, niinvaikka kauppiaankin. Näin matkoille otan hänet mukaan, jotta oppisi.

Matvei Savvitshin kertoessa Kuska istui koko ajan pienellä kivelläportin luona ja katseli taivaalle nojaten päätään molempiin käsiin.Kauempaa hän näytti hämärässä kannolta.

– Kuska, mene nukkumaan! huusi Matvei Savvitsh hänelle.

– Niin, onhan jo aika, sanoi Djudja nousten.

Hän haukoitteli äänekkäästi ja lisäsi: Kun koettaa kaikessa elää omanjärkensä mukaan muita tottelematta, niin sillä lailla sitten käy.

Taivaalla pihan yläpuolella kuu näytti kulkevan nopeasti eteenpäin; pilvet sen alla kiitivät päinvastaiseen suuntaan yhä kauemmaksi jakauemmaksi kadoten vihdoin näkyvistä. Mutta kuu pysyi koko ajan pihanyläpuolella. Matvei Savvitsh rukoili kirkkoon päin kääntyneenä jatoivotettuaan hyvää yötä paneutui levolle maahan rattaiden viereen.Kuska rukoili myöskin, rupesi levolle rattaisiin ja peitti itsensänutulla; jotta hänen olisi mukavampi, hän sotki heiniin kuopan jakyyristyi siihen, niin että kyynärpäät sattuivat polviin. Pihaltanäkyi, kuinka Djudja sytytti kynttilän, pani silmälasit nenälleen jaseisoi nurkassa kirja kädessä. Hän luki kauan ja kumarteli tuontuostakin.

Matkustajat nukkuivat. Afanasjevna ja Sofja lähestyivät rattaita jaalkoivat katsella Kuskaa.

– Siinä se nukkuu, orpo raukka, virkkoi eukkovanhus. Kovin laiha jahintelä on, luita pelkästään. Omaa äitiä kun ei ole, niin kukapa häntäoikein ruokkiikaan.

– Minun Grishutkani on kai pari vuotta vanhempi, sanoi Sofja.Tehtaassa on kovassa työssä eikä ole hänelläkään äitiä. Isäntä häntälyö. Kun minä äsken katselin tuota poikaa, niin muistui Grishutkamieleeni, ja veri hyytyi sydämessäni.

Seurasi hetken äänettömyys.

– Eihän se äitiään muista, virkkoi vanhus.

– Milloinka muistelisikaan!

Ja Sofjan silmistä alkoi vieriä suuria kyyneleitä.

– Ihan kuin sämpyläksi on se tuohon kyyristynyt… sanoi hännyyhkyttäen ja hymyillen säälistä ja myötätuntoisuudesta. Orporaukka!

Kuska vavahti ja avasi silmänsä. Hän näki edessään rumat, kurttuiset, itkettyneet kasvot, vieressään toisen vanhuksen naaman hampaattomineterävine leukoineen, ja näiden yläpuolella pohjattoman taivaan, kiitävät pilvet ja kuun. Hän huudahti kauhusta. Sofja huudahti myöskin.Kaiku vastasi huudahduksiin herättäen tukahduttavassa ilmassarauhattomuutta. Vartia naapurissa kopahdutteli muutaman kerran, koiraalkoi haukkua. Matvei Savvitsh höpisi jotakin unissaan ja kääntyitoiselle kyljelleen.

Myöhään illalla, kun jo nukkuivat Djudja ja Afanasjevna ja naapurinvartija, Sofja meni istumaan penkille portin ulkopuolelle. Hänen olipainostava olla ja päätä kivisti äskeisistä kyynelistä. Maantie olileveä ja pitkä; oikealle päin pari virstaa, vasemmalle samoin, eikänäkynyt sen päätä kummallakaan puolella. Kuu ei valaissut enääpihamaata; se oli siirtynyt kirkon taakse. Toinen sivu maantiestä olikuutamon valaisema, mutta toinen oli varjojen peitossa. Poppelienpitkät varjot ylettyivät koko leveän tien yli, ja kirkon musta, kammottava varjo lepäsi leveänä peittäen Djudjan portin ja toisenpuolen taloa. Oli hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Maantientoisesta päästä kuului silloin tällöin hyvin heikosti soittoa; Aljoshkasiellä kaiketi soitteli hanuriaan.

Varjossa kirkon aidan luona liikkui joku, mutta ei saattanut erottaa, oliko se ihminen vai lehmä tai ehkä vain suuri lintu siellä puissapyrähti. Mutta nyt astuikin varjosta ihmisen haamu, pysähtyi, sanoijotakin miehen äänellä ja katosi kujaan kirkon taakse. Hetken kuluttuanäkyi vielä toinenkin haamu kymmenkunnan askeleen päässä portista. Seliikkui kirkosta suoraan porttia kohti, mutta pysähtyi huomatessaanSofjan penkillä.

– Varvara, sinäkö se olet? kysyi Sofja.

– Vaikkapa minäkin.

Se oli Varvara. Hän seisoi hetken paikallaan, astui sitten penkin luoja istuutui sille.

– Missä sinä olet ollut? kysyi Sofja.

Varvara ei vastannut.

– Kun et sinä, nuorikko, vain huvittelisi niin, että joudut surunomaksi! sanoi Sofja. Kuulitko, kuinka Mashenkaa pieksivät? Varo vain, ettei sinun käy samoin.

– Käyköön sitten!

Varvara purskahti nenäliinaansa nauramaan ja kuiskasi:

– Papin pojan kanssahan minä äsken olin.

– Lavertelet.

– Jumalavita!

– Synti! kuiskasi Sofja.

– Olkoon… Mitä surkeilemista siinä on? Synti kuin synti; tappakoonsitten kernaammin salama, mutta tämä tällainen elämä ei kelpaamihinkään. Minä olen nuori ja terve, mutta mieheni on kyttyräselkäinen, ynseä, inhoittava, kehnompi tuota kirottua Djudjaa. Kun vielä tyttönäelin, ei ollut leipää tarpeeksi, alastomana kuljin, mutta heitin nepahat päivät pyrkien Aljoshkan rikkauteen käsiksi. Mutta orjaksijouduin kuin kala rysään. Ennen minä käärmeen kanssa makaisin kuin tuonrupisen Aljoshkan kanssa. Entä sinun elämäsi? Niinkuin en minä olisisitä nähnyt. Sinun Feodorisi on ajanut sinut tehtaalta isännän luo jaottanut itselleen toisen; pojankin sinulta veivät ja panivat työhön. Jatyötä täytyy sinunkin tehdä kuin hevosen, etkä kaunista sanaa saakuulla. Parempi on kuihtua vanhanapiikana, parempi ottaa papin pojiltapuoliruplasia, koota almuja, parempi suin päin kaivoon…

– Synti! kuiskasi Sofja taas.

– Olkoon.

Jossakin kirkon takana alkoivat surullista laulua laulaa samat kolmeääntä: kaksi tenoria ja basso. Nytkään ei saattanut kuulla sanoja.

– Puoliyön veisua… naurahti Varvara.

Ja hän alkoi kertoa, kuinka hän öisin kuljeskelee papin pojan kanssa, mitä tämä hänelle puhuu, millaisia tovereita tällä on ja kuinka hän,Varvara, mekastaa matkustavain virkamiesten ja kauppiaiden kanssa.Surullinen laulu herätti pyrkimyksen vapaampaan elämään; Sofja alkoinauraa, hänestä oli sekä syntistä, kauheata että suloista kuunnellatoisen seikkailuista, ja hänen kävi samalla sekä kateeksi ettäsääliksi, ettei ollut itse tehnyt syntiä silloin, kun oli vielä nuorija kaunis…

Vanhan kirkon pihalta kuuluivat puoliyön lyönnit.

– On aika mennä nukkumaan, sanoi Sofja nousten, muuten voi Djudjavielä yllättää…

Molemmat siirtyivät hiljaa pihalle.

– Minä läksin pois enkä kuullut, mitä se kertoi Mashenkasta, sanoi

Varvara laittaessaan makuusijaa ikkunan eteen.

– Vankilaan sanoi kuolleen. Miehensä oli myrkyttänyt.

Varvara paneutui levolle Sofjan viereen, ajatteli ja virkkoi hiljaa:

– Kyllä minä tappaisin Aljoshkan, enkä sitä paljoa surkuttelisikaan.

– Älä Herran tähden höpise sellaisia.

Kun Sofja oli nukahtamaisillaan, Varvara puristautui häneen kiinni jakuiskasi korvaan:

– Surmataanpas Djudja ja Aljoshka!

Sofja vavahti, mutta ei hiiskunut mitään, avasi sitten silmänsä jatuijotti kauan taivasta kohti, silmäänsä räpäyttämättä.

– Ihmiset saavat tietää, sanoi hän.

– Eivät saa. Djudja on vanha, hänen on jo aikakin, ja Aljoshkansanomme humalapäissään heittäneen henkensä.

– Kauheata… Jumala rankaisee.

– Mitä siitä…

Kumpikaan ei nukkunut, vaan ajatteli ääneti.

– Kylmä on, sanoi Sofja alkaen kovasti väristä. Kohta kai on aamu…

Nukutko sinä?

– En… Älä huoli siitä, mitä sanoin… kuiskasi Varvara. Kun olensuutuksissani niille kirotuille, niin en tiedä itsekään, mitä puhun.Nukutaan pois, sillä kohta kai päivä jo valkenee… Nukutaan…

Molemmat vaikenivat, rauhoittuivat ja nukahtivat pian.

Vanha Afanasjevna heräsi ennen muita. Hän herätti Sofjan, ja molemmatmenivät lakan alle lehmiä lypsämään. Kyssäselkäinen Aljoshka palasikotiin aivan päihdyksissä, ilman hanuria; hänen rintansa ja polvensaolivat savessa ja oljissa; nähtävästi hän oli kaatunut matkalla. Hänmeni hoiperrellen lakan alle ja heittäytyi riisuutumatta lähimpäänrekeen, jossa oitis alkoi kuorsata. Kun nouseva aurinko sytytti ristitkirkon katolla kirkkaasti loistamaan, sitten ikkunat välkkymään, ja kunpuiden ja kaivonvintin varjot ylettyivät yli kasteisen pihanurmen, silloin Matvei Savvitsh hypähti makuultaan pystyyn ja rupesi puuhaamaanlähtöä.

– Kuska, nouse ylös! huusi hän. Hevoset valjaisiin! Pian!

Alkoi aamuinen hyörinä. Nuori juutalaistyttö, yllään kanelinruskeapuku, toi hevosen pihalle juomaan. Kaivonvintti narisi valittaen, sankokolisi… Kuska istui unisena, väsyneenä, kasteen peittämänä rattailla, veti laiskasti nutun ylleen ja kuunteli, kuinka kaivossa vesi sangostaläikähteli. Vilu puistatti häntä.

– Kuulepas, eukko, huusi Matvei Savvitsh Sofjalle, ajapas se minunkyytimieheni sieltä hevosia valjastamaan!

Samassa huusi Djudja ikkunasta.

– Sofja, ota juutalaistytöltä kopeekka, juotosta! Eivät mistäänvälitä, laiskurit!

Kylänraitilla juoksi edes takaisin määkiviä lampaita. Akat huusivatpaimenelle, joka soitteli pillillään, läimähdytteli raipallaan taivastasi akkojen huutoon raskaalla, matalalla äänellä. Pihaan juoksikolme lammasta, jotka tökkäsivät päällään aitaa vasten, kuin eivätlöytäneet porttia. Varvara heräsi hälinään, kahmaisi vuoteen syliinsäja meni taloon.

– Ajaisit edes nuo lampaat tuosta pihalta! kivahti Afanasjevnahänelle. Senkin rouva!

– Vielä mitä! Teidänkö hyväksenne, ilkiöt, minun tässä pitäisi työtäruveta tekemään! sähähti Varvara mennessään taloon.

Rattaat rasvattiin ja hevoset valjastettiin. Djudja tuli talosta laskukädessä, istuutui kuistille ja alkoi laskea, paljonko matkustajan pitäämaksaa yösijasta, kauroista ja juotosta.

– Paljonpa, vaariseni, sinä kauroista otatkin! sanoi Matvei Savvitsh.

– Kun on kallista, niin älä ota. Emmehän ole pakottaneet.

Kun matkalle lähtijät astuivat rattaiden luo noustakseen niihin jaajaakseen eteenpäin, pidätti heitä hetkeksi eräs seikka. Kuskan lakkioli kadonnut.

– Minne sinä, heittiö, olet sen pannut? ärähti Matvei Savvitshvihaisesti. Missä se nyt on?

Kuskan kasvoi vääntyivät kauhusta. Hän alkoi hätääntyneenä hääriärattaitten ympärillä, mutta kun ei löytänyt siitä, juoksi portille, sitten lakan alle. Afanasjevna ja Sofja auttoivat häntä etsimään.

– Korvat sinulta repiä pitäisi, senkin pakana! tiuskaisi Matvei

Savvitsh.

Lakki löytyi rattaitten pohjalta. Kuska pyyhki hihallaan siitäheinänporot, pani sen päähänsä, ja arasti, yhä vieläkin kauhun ilmekasvoillaan ja ikäänkuin peläten, että häntä lyötäisiin takaapäin, kapusi rattaille. Matvei Savvitsh teki ristinmerkin, kyytimies tempasiohjaksista, ja kuorma lähti liikkeelle pihalta.