II
Varamäen Antti istui salin sivupenkillä ja kuunteli, tiukasti arvosteleva ilme kasvoissa. Nämä kasvot olivat terävät ja laihat. Ikää miehellä oli noin 35 vuotta. Joskus vilahti tarkkaavan kuuntelun ohessa silmistä pilkallinen iva, mutta yleisleimana saattoi havaita kehittyvän itsetietoisuuden ylpeän ilmeen, joka näytti tahtovan sanoa: minähän tätä olen monta kertaa sanonut; minulle on tämä kaikki vanhaa tuttua; minulta hän on tuonkin kuullut…
Varamäen ukko istui etupenkissä ja eli. Puri ahnaasti mälliä, vaihtoi levottomasti toista ja toista jalkaa ristiin polvelle, lävisti puhujaa silmin, aivan kuin imien jokaisen sanan ja ajatuksen. Toisinaan väkevä leuka, jossa törrötti pitkä parransänki, värisi hermostuneesti. Silloin vaari aina katsoi jonkun tutun miehen kasvoihin ja hymyili, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitko?
Aivan siinä vaarin lähellä istui Piilomäen porvari, hieman lihava mies, nojaten leukaa kämmenpäähän. Näissä kasvoissa vallitsi syvä vakavuus, tarkkaava kuuntelemisen ilme, aivan kuin hän olisi erikseen harkinnut ja punninnut jokaista sanaa.
Tungos oli huoneessa synnyttänyt hiottavan kuumuuden. Pari ikkunapuolikasta pantiin äsken auki ja niistä nyt virtaili raittiimpaa ilmaa. Toisen ikkunan avasi, niin kuin ainakin talonväkeen kuuluvana, sen vieressä istuva Koivusen Vihtori. Hän istui aatoksissaan, lakki kädessä ja vieressä vaimonsa Elli, omaa sukua Juurikkala, elonilmeisin silmin. Vihtorin pää oli luonnostaan hieman kallellaan ja viisaissa silmissä yhä tuo omituinen, viivyttelevä, punnitseva, hidasteleva ilme. Ken sattui tähän pariin huomiotaan kiinnittämään, ei voinut olla tekemättä sitä havaintoa, että tässä "yhtiössä" vaimo aivan ilmeisesti toimi liikkeelle panevana voimana, mutta mies, kerran liikkeelle pantuna, toimi sitten sekä voimana että ohjaajana ja vaimo sai toimia hänen käskyjensä mukaan. Vihtorin silmäkulma oli solmussa, kun hän puhetta kuunnellen näytti katkeamatta harkitsevan sen ajatusjuoksua.
Peltonen, hieman lihoneena, istui emäntänsä vieressä keski-salissa. Miehen kasvoista ei voinut havaita mitään erikoisilmettä, muuta kuin ehkä ajatuksen: kuuma … hitto kun on kuuma … eikö se jo pian lopeta? Vetistävät silmät katselivat sivuille, aivan kuin etsien vahvistusta omille ajatuksille. Emäntä äsken hieman torkahti ja koettaa nyt taistella uutta torkahdusta vastaan, jottei isännän valvovan silmän tarvitsisi uudestaan…
Heidän takanaan istuu Sepän Kustaa erään tytön kera. Paljon he juttelevat esitelmän kestäessä, mutta eivät silti paljoa häiritse. Heillä on niin hauskaa toistensa kanssa.
Kanteleinen istuu eräällä sivupenkillä vaimoineen. Vieressä Mikkosen Niilo tekee esitelmästä muistiinpanoja sanomalehteä varten. Niilon koko huomio on asiassa. Vuorotellen katsoo hän luennoitsijaa, vuorotellen yleisöä, aivan kuin erikseen tutkien muutamien kasvojen ilmeitä.
Itse Mikkonen istuu perimmäisellä penkillä oven vieressä, kädet rinnalla ristissä, harva parta painettuna rintaan, ja tähtäilee puhujaa. Silmistä, joista ainakin voi aavistaa ajatusten suuntaa, saattoi selvittää jonkullaisen itseään syyttävän omantunnon kysymyksen: olenkohan minä erehtynyt?
Pikku-Passin pää on olkapäiden väliin painuneena, mälli lepää, silmät tuijottavat puhujaa.
Yleisössä vallitsi kokonaisuudessaan niin kiintynyt ja jännittynyt mieliala, että vain hyvin harva haukotus tai mun väsymyksen ilmaus sitä särki. Mitä pitemmälle puhuja ehti, sitä selvemmät yhteenkuuluvaisuuden merkit ilmestyivät. Kyläkunnan sielu ikään kuin hetkiseksi vapautui noista sadoista yksityispyyteistä, jotka aikojen kuluessa olivat itäneet ja kasvaneet näissä ihmismielissä omien oikkujensa mukaan. Kyläkunnan sielu näytti nyt vähitellen uudestaan syntyvän, hiljakseen eroavan yksityisistä ja kokoavan itseään. Ihmiset vapautuivat persoonaetujen tavoittelusta ja lakkasivat ajattelemasta niitä eroitettuina naapurien eduista. Sitte rupesi oma etu rinnastumaan naapurien edun kanssa ja ne näyttivät sopivan yhteen kuin pariskunta … että oli oikein sopivaa. Puhuja sai vapaan puhevallan: jos puhut hyvää, puhu! Jopa on aikakin… Tässä on turhaan aikaansa kulutettu… Tähän entiseen oloon on väsynyt…
… Mutta jopa nyt, jos Kyläsuosta alkaisi nousta sillälailla leipää ja rahaa!
Agronomin ehdittyä puheessaan kyläkunnan rappeutumista ennustavaan rippisaarnaansa, havahtuivat useat. Korviaan heristellen he nostivat päitään. Ilme monissa kasvoissa muuttui sekavaksi, kielteiseksi. Mitä se nyt? näyttivät kyselevän. Äläs! Ethän sinä tunne niitä asioita… Tämä kylä on aina ollut rikas ja hyvinvoipa… Lorujapa puhuu … pilaa pian koko asiansa…
Mutta toiset antautuivat heti tässäkin mukaan, aivan kuin olisivat tahtoneet itsetietoisesti sovelluttaa lakia: kaikki, tai ei mitään. Naapurien mielenosoituksiin, jotka tapahtuivat ruumista suoristamalla, istuinsijalla siirrähtämällä, jalkaa tai kättä heittämällä, ryähtämällä tai nenän kautta puhaltamalla, silmänilmettä vaihtamalla, mälliä toiseen poskeen siirtämällä, tai muuten, vastasivat nämä aivan samoin liikkein, antaen niille silmillä, hymyn vivahduksin, rykäsemisin tai katkonaisin sanoin aivan vastakkaisen merkityksen: oikein puhuu … turhaa on koristella.
Tätä sotatuulta kesti pari minuuttia; mutta sitten alkoi taasen rauhoittua. Mikäli rauhoittuminen valtasi alaa, sikäli nousi pohjalta uusi yleisvaikutelma: sieltä joku aivan kuin työnsi ja kiihotti tekemään taloudellisen lopputilin entisyyden unettavasta saamattomuudesta. Tämä kyllä ei enää ollut kaikille uusi ajatus, se oli silloin tällöin ilmestynyt yhden ja toisen mieleen kotonakin, mutta varsinkin kylässä silloin kun näki muiden toteuttavan jotain esimerkillistä. Silloin joku syyllisyydentunne hiiviskeli mielialan takalistoilla, pyrkien etualalle. Sinne se tavallisesti sai painua; mutta viime aikoina oli se alkanut palata useammin ja saada omantunnontuskan tapaisia ominaisuuksia. Aina kun näki, että joku oli toteuttanut sen, mitä itse oli kauan mielessään hautonut, rupesi voimaan hiljakseen pahoin.
… Onkohan se sellainen omantunnontuskaa … vaikka tämä on maallinen asia?
Monella se kasvoi hiljaa, melutta, vastoin kaikkia toivomuksia kuin paise.
Työntävä, yllyttävä voimistui yhä. Se toimi jo aivan kuin synnintunnon herättämä parannuksen halu; tai raittiusvaatimus, joka voimakkaan raittiusesitelmän aikana kypsyy juopossa; tai tupakkalakkoajatus silloin kun tulee tupakka-öljyä varresta suuhun ja mieli tekee yhä tupakkaa.
Peltomieheen puhujana vaikutti tämä kuulijakunnan mieliala sähköisesti. Hän ei pitkään aikaan tässä ollut enää puhunut itsestään. Hänestä tuntui hetkittäin aivan kuin olisi toiminut noista sadoista ponnistelevista aivoista virtaavain ajatusten yhdistäjänä ja lausunut ilmi niissä ilmeneviä yleisajatuksia, jotka taas tässä kaikki hyväksyivät.
Esitelmän loputtua oli vähän aikaa hyvin hiljaista. Koko salintäyteinen ihmisjoukko ikään kuin tuudittelihe eräänlaisen nautintorikkaan tunnelman varassa. Ei edes käsiä huomattu taputtaa. Vihdoin kuitenkin joku äkkäsi sen ja kiiruhti korjaamaan erehdyksen. Taputus valtasi heti koko salin. Vanhatkin miehet taputtivat suu naurussa, ja kurottaen päitään toisten päiden välitse ja ylitse seurasivat silmin puhujaa, joka etsi istuinpaikkaa pyyhkien hikeä kasvoilta ja kaulalta, silmissä uupunut ilme.
III
Kanteleinen astui puheenjohtajan paikalle.
– Tahdotaanko keskustelua esitelmän johdosta?
– Kyllä! huudettiin monelta taholta.
Ensimäisen puhevuoron sai seppä Rautio. Nousi. Järeä, tuiman näköinen mies. Tapaili sanoja, sillä mies ei ollut koskaan yleisissä kokouksissa puhunut. Sitä hän vain, että jos nämä puhujan laskut ovat tosia, niin me Jokirannan maanviljelijät olemme vasikoita… Siirsi mällin toiseen poskeen ja jatkoi:
– Ja nyt me vasta rupeamme olemaan aika vasikoita, jos emme nytkään ryhdy tähän asiaan.
Istuutui jatkaen kiihtyneenä puoliääneen vierustoverilleen. Muutamat nauroivat. Oma poika Kustaa oli punastunut, hänestä isä oli tehnyt itsensä naurettavaksi.
Mikkonen sai puhevuoron. Alkoi keinottelusta. Mikkonen muuten puhui hyvin usein, melkein aina keinottelusta. Ei tahtonut kieltää esitelmässä lausuttuja arveluita Kyläsuosta, tahtoi vain sanoa, että ne olivat arveluita, mutta huomiota ansaitsevia arveluita. Yhtä puolta elämästä ei puhuja ollut kuitenkaan riittävästi valaissut: keinottelua. Se on keinotteluhimo, kiihko, joka nykyään hallitsee ja hävittää rehellisen työn hedelmiä. Keinottelun suurvalta ulottuu tänne Jokirannallekin. Se näkyy paraiten siinä, että kun täällä jotain yrittää, keinottelija on heti mukana; apuamassa, muka, mutta tosiasiassa kiskomassa yrityksen hedelmää. Aivan kuin sielunvihollinen.
– Ala vain yrittää omin neuvoin päästä synneistäsi, aina on sielunvihollinen notkeana ja valmiina avittamassa. Mutta se kiskoo ja keplottelee itselleen palkakseen sielun!
Miehen mustista silmistä loisti tuo tuttu kiihko. Ajatus oli tulikuumana keskittyneenä tähän yhteen ainoaan polttopisteeseen.
– Sellaista on keinottelu! Minä tunnen tämän paholaisen kuiskaukset omassa veressäni. Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja sielunvihollista vastaan —
Hän pysäytti, loi vaanivan, läpitunkevan katseen ympäri salin ja näytti tavoittelevan häntä katsovain ihmisten silmäteriä.
– Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja ihmisen sielunvihollista vastaan, uudisti hän, ei sellainen voi omassa veressään tuntea sitäkään, miten keinottelija siellä alituiseen vääntää ja kääntää väärää oikeaksi, uskottaa ja opettaa pyydystämään, vaanimaan, teeskentelemään, valehtelemaan – kaikkeen opettaa, saadakseen vain luvattomalla tavalla hyötyä lähimmäisestään.
Muutamat nuoret tytöt tirskuivat ja pari poikaa teki hiljaa ilvettä, mutta muuten kuunteli koko salintäyteinen yleisö kärsivällisesti. Jotkut seurasivat suurella mielenkiinnolla. Varamäen Antti aivan ilmeisesti kyllästyneenä odotti lopettamista ja näytti pitävän puhetta lörpötyksenä.
Mutta Mikkonen tuli vihdoin asiaan.
– Jos, hän sanoi, tämä kylä saa Kyläsuon kuivaksi, niin että siinä kaikkialla voidaan viljelys alottaa, se on keinottelulle suurin isku minkä täällä tällä hetkellä voimme antaa. Ja minä kannatan puhujaa.
Mikkosen lausunto jäi siinä suhteessa epäselväksi, mitä hän tarkoitti sillä, että tahtoi kannattaa puhujaa. Kanteleinen merkitsi itseänsä varten muistiin Mikkosen lausunnon sisällön. Hänen mielestään kuvastui siinä erinomaisen elävästi tuon voimakkaan, erikoisen miehen itsenäinen ajatustapa. Mikkonen oli viime aikoina lukenut Tolstoin kirjoja. Tämä äskeinen tuntui olevan sieltä koituvaa kajastusta.
Antti Varamäki oli sujuva puhuja. Kertoi kokemuksiaan Kyläsuon viljelijänä. Hänen esitystavassaan oli jotain ylvästelevää, toisinaan loukkaavaa, siitä pilkisti liiaksi tietoisuus omista ansioista. Häntä varustauduttiin aina kuuntelemaan näiden ennakkoluulojen lataamina.
Mutta aivan kuin Varamäki olisi viime hetkessä aavistanut tätä, lähtikin hän puhumaan toisessa äänilajissa. Hän kehui ensin kylää. Sanoi sitte, ettei puhuja, jonka kanssa hän oli persoonallinen ystävä, ollut voinut luonnollisestikaan täysin tuntea Jokirannan kyläläisten vaikeuksia y.m. Mutta yleispiirteissään oli kuvaus elävää totuutta.
Tämä teki kyläläisiin hyvän vaikutuksen. Varamäkeen kohdistuvat ennakkoluulot hävisivät kuin voideltuina. Alettuaan tämän jälkeen puhua Kyläsuosta, vältti hän sellaista kuin "minä sen tiedän, sillä minä olen sitä kokenut". Niin tempasi hän tämän kyläläisjoukon uudelleen mukaansa suolle, missä oli jokaiselle niin perin tuttua. Siellähän oli rämmitty ja samottu siitä saakka kun kukin paitakasakkana marjailuretkille ensi kertoja kykeni. Ja sitte joka kesä, viime kesänä viimeksi. Haisteltu suon lemuavat kanerva-, kukkais- ja marjatuoksut, väkevät nevahajut ja savut. Moni oli suon rantamilla kokeilluilla pienois-kytöviljelyksillä monta lämpöisenhikistä ja syksysateen alakuloisuuden painostamaa päivätyötä tehnyt.
… Tottahan nyt Kyläsuo tunnetaan!
Siellä ne olivat eletyt turvepehkuosuuskunnankin autuudentuntoiset aamutunnit. Sieltä olivat kesäisin aina sankat savut nousseet ja yli kylän levinneet illan tullen kuin muinoin pilvenvarjot korvessa israeliitoille. Aina kun silmä kaipasi väljää, kauas näkyvää, katsoi se Kyläsuolle. Työssä oltaessa sen reunamilla katse liukui aina pitkin suota, jolla toisin paikoin kasvoi mataloita koivu- ja mäntyeräkkäitä…
… Tuttu, perin tuttu oli Kyläsuo!
Siellä hyllyi, toisin paikoin kesti…
… Pitkä pohjaan … leipään!
Iltasin kun aurinko laski suon ääriin, aamusin kun aurinko leikki sen sinertävissä sumuverhoissa…
Milloin uhkasi sieltä halla, milloin lupasi kirkas pouta… Milloin kuvastui sinne sopivan näkökulman läpi katsottuna sumuista, autereista, savusta ja pilvistä komean-jylhiä vuorimaisemia, tai etäisiä, siintäviä järviulapoita…
Kaikkien katse siellä oli aina viipynyt kuin suuren tuntemattoman salaperäisissä esikartanoissa.
… Miksi ei sitä tunnettaisi?
Mutta sitä mitä siitä nyt puhuttiin, sitä ei ollut tunnettu. Ja jos tämä on totta, niin… Jumala siunatkoon Kyläsuota!
Varamäki puhui yhä. Hänen puhuessaan alkoi äsken jännittynyt mieliala jo hiukan laskeutua. Hänen koskettaessaan tuttuja asioita, mielikuvat kuitenkin kumpusivat kuin terveen elämänilon elähyttämät ajatukset silloin, kun sairas ensi kertaa nousee pitkäaikaiselta tautivuoteeltaan, huomaa jalkojensa taas kantavan, elinvoimansa uudistuvan ja elämän uusine toiveineen alkavan taas siitä, mihin tauti tullessaan sen lopetti.
Eräät sellaiset miehet, jotka olivat vain sangen harvoin kuulleet mitään muita esitelmiä kuin hengellisiä, ne alkoivat vanhimpien naisten jälkeen ensimäisinä osoittaa väsymyksen merkkejä. Silmiin ilmestyi toljottava ilme. Leuat lepäsivät hoitamattomina, alas valahtaneina, antaen omistajainsa kasvoille velton ilmeen. Muutamat vanhat vaimot olivat jo alkaneet huojuttaa ruumistaan, ja yksinäisiä hartaita huokauksia alkoi kuulua. Jostain kuului puoliääneen: " – yksi on tarpeellinen – ".
Kanteleinen puheenjohtajana havaitsi nämä mielialan laskeutumisen merkit. Nähtävästi sen huomasi Varamäkikin, sillä hän lopetti lausuntonsa vahvasti hikoillen. Kanteleinen teki nopean ehdotuksen: koska paikalla, hänen havaintonsa mukaan, ovat kaikki kylän isännät ja kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että Kyläsuon ojittamiseen on viipymättä ryhdyttävä, hän ehdottaa, että kohta valitaan toimikunta, joka ryhtyy käytännössä toteuttamaan suurta asiaa.
Vasara nousi.
– Vastustaako kukaan? Ellei, on tämä päätös kaikkiin läsnäolijoihin nähden sitova.
Huoneessa on aivan hiljaista.
Vasara putoaa.
Liikahdetaan vapautuneesti, ja useampain miesten kasvoilta loistaa tyytyväisyys. Ainoastaan muutamia arempia katsellessa näkee niiden ilmeessä hajamielisen pelästyksen hätääntymismerkit. Muuten yleinen, kaikki voittava tunnelma tuntuu lujalta ja vakavalta.
… Tämähän on niin yksinkertaista ja selvää! on tunnelma sanovinaan.
Agronomi Peltomies juttelee Mikkosen ja Kanteleisen kera eräässä nurkassa, ja toisia kuuntelee ympärillä. Hän kertoo aikovansa asettua asumaan tänne Jokirannalle … on sitä varten jo talonkaupoissakin ollut. Hänessä ovat vielä jälellä pitkän esitelmän aiheuttaman uupumuksen merkit. Äänen värähdellessä hän hiljaa kertoo, syvissä silmissä onnentuntoinen hymy:
– Minä olen saanut puhua niin paljo henkisesti kuolleille ihmisille… Nämä täällä ovat ilmeisesti tähän minunkin asiaani nähden heräämistilassa… Tässä oli tänä iltana ihmeellinen henki, minä tunsin sen.
– Hm.
– Hm.
– Minä olen tänään elänyt elämäni suuren hetken, virkkoi hän edelleen ujosti, aivan kuin samassa katuen, että oli tullut sanotuksi.
… Jos eivät ne ymmärrä? hän ajatteli kohta.
Mutta Kanteleinen tarttui lujasti Peltomiehen käteen, puristi sitä ja näytti olevan liikutettu. Mikkonen löi olalle ja sanoi, mustilla silmillään lämpöisesti polttaen Peltomiehen syvää, sinistä katsetta:
– Mutta sepä olis meidän kylälle erinomaista…
– Itselleni, itselleni toki erinomaisempaa, kiisti Peltomies hilpeästi nauraen.
IV
Muutamana toukokuun iltapuolena loi Kanteleinen ojaa koulun viljelyslohkolla. Lukukausi ei ollut vielä päättynyt, joten opettajalle liikeni maatöitä varten vain iltapäivät. Mutta kansakoulun koko viljelyspalsta näytti nyt olevan hyvässä viljelyskunnossa, siinä havaitsi perehtyneen viljelyksen jäljet.
Joustavalla vauhdilla pistää Kanteleinen lapiotaan. Hiki virtailee. Vahvarakenteinen ruumis toimii vaivattomasti. Aivan kuin jokaisella otteella olisi sama sisäinen vaikutelma kuin tanssilla eräisiin, voimistelulla, tai urheilulla toisiin. Se käy niin iloatuottavan keveästi ja ojanluojan kasvoissa väreilee, yhtämyötään vaihdellen, milloin nauttiva hymyily, milloin työajatuksen kiihottunut intoilu. Toisinaan hieman pysähtyy, pyyhkii hikeä ja antaa katseensa kulkea yli pienten viljelysten. Tuossa on pieni niittypalsta. Se on toisen kerran kasvussa. Sieltä nousee terävänä viheriäinen. Kevät on ollut kosteanpuoleinen. Se on vaikuttanut ruohokenttiin kuin taikasana. Vieressä on tuleva turnipsipelto ja sen takana perunakylvölle ajateltu pikku pelto. Niiden muokkaus on jo alotettu. Ojurin on hauska näitä ajatella.
Ajattelee, että tämä on nyt melkein samanlaista kuin ennen seminaarissa, kun pääsi käsiksi oikein innostavaan aineeseen. Ero on vain siinä, että silloin olivat kirjat ajatusten ja työn synnyttäjiä, nyt maa, luonto. Mutta vaihdos tuntui tekevän kummallisen elävöittävän vaikutuksen.
… Kuinka hyvää tämä maa on! Miten siitä elämä huokuu … miten ajatus herää kun viljelysaikomuksessa koskettaa maata… Kun maata kääntää, on kuin kääntäisi tieteellisen kirjan lehteä, mutta tässä tuntuu kuin olisi itse tiedemies, joka tutkii, toteuttaa, luo uutta, kirjoittaa luonnonkirjaa…
Maasta oikein huokui elinvoimaa. Päivän lämmin aurinko oli sitä paahtanut. Nyt ilta-auringon valossa tuntui maa ikään kuin levosta nauttivan ja hymyilevän.
Yhä elävät ojurin mielikuvat maan mukana. Hän on jo tottunut vaihtamaan ajatuksia maan kera. Kaikki tämä tuntuu kuin olisi yhteistyössä, kuin maa olisi ajatteleva olento… Työtoveri on suuri, salaperäinen jättiläinen, joka ei kuitenkaan vähääkään pelota, vaikka sen voima on niin suuri.
… Maa… Aivan kuin maa nyt tuossa leveässä, vakaassa, hätäilemättömässä, juhlallisessa voimallisuudessaan lukisi suuria lupauksiaan, toinen toistaan satumaisempia…
… Kun vain ihminen ymmärtäisi maan ajatukset… Ojurin mielessä tuntuu kuin hän ymmärtäisi. Se tuottaa sanomatonta kevät-iloa. Hän polkee lapiota yhä kiihtyvällä innolla täyttääkseen oman urakkansa yhteistyössä niin, ettei suuri, salaperäinen saisi aihetta syyttää häntä laiminlyönnistä.
Koulukartanoa lähempänä ovat puutarhamaat. Navetan seinustaa vasten on korkea taimilava ja siitä sivulle, pienessä etelään kaltevassa mäkirinteessä jo muokattu ja osittain kylvetty puutarhamaa. Koulutalon päädyllä oli muutamia marjapensasrivejä sekä joitakuita omenapuun-alkuja. Sieltäpäin näkyi myöskin punavalkoinen mehiläispesä. Taampana koulun puisto, joka yhtyi metsään. Pihassa riippui muutamia pyykkivaatteita nuoralla kuivamassa.
Rakennukselta päin tulee kävellen Kanteleisen vaimo, Sohvi ja hänen edellään juoksee 2-vuotias Heikki. Ojuri huomaa tulijat heti kun he pistäytyvät nurkan takaa tielle. Heilauttaa kättään ja alkaa hymyillä, mutta jatkaa työtään. Kun tulijat saapuvat lähemmäksi, huutaa isä:
– Heikkikö? Heikkikö? isän Heikkikö?
Lapsi nostaa silmiään, huomaa isän, laskee riemuhuudon ja lähtee kipasemaan.
– Isä ansaitsee lapselle leipää! laskee Sohvi matkan päästä nauraen.
Voi kuule, kuinka sinä hikoilet. Voi rakas… Heikki, Heikki!
Poikanen oli tuuskahtanut suulleen tienviereen aikoessaan suorinta tietä isän luo. Molemmat vanhemmat riensivät nostamaan. Isä ehti ensin, sai pojan syliinsä, mutta tämäpä ei suuria isästä välittänyt, sillä läheisestä ojanreunasta jo veti lapsen huomiota ensimäinen keltakukka ja sinne hän nyt isän sylistä riuhtoi. Poika sai kukan ja rauhoittui.
– Katso västäräkkiä, osoitti isä pellolla hyppivää lintua.
– Vättä … vättä…
– Västä, sano västä.
– Vättä … vättä…
– Vättä vättä se poika vain sanoo … vättä vättä se sanoo … tuo mukula… Sohvi-äiti tuhersi nenällään isän sylissä olevan lapsen rintaa, loruten. Pikku poikanen nauroi sydämestään kun kutkutti.
– Vättä … vättä se mukula vain sanoo, uudisti äiti tuhertaen.
Isä taisi suudella hät'hätää molempiakin, kun ei ihmisiä näkynyt lähiseudulla. Mutta sitte poika jo alkoi pyrkiä pois sylistä, lähteäkseen västäräkin perään, joka hyppi pellolla pyrstöään keikutellen ja houkutellen:
– Tulit … tulit…
– Älä laske pellolle, se tahrii itsensä, pyytelee äiti. Mutta isän tekee kovin mieli nähdä miten se taaputtaa ja vääntää lihavia sääriään pehmeässä mullassa.
– Ei se siinä, kuivahkossa mullassa … eihän mullasta tahriinnu?
Ja poika sai mennä. Jo ensi askelilla pienet sääret sekaantuivat. Äidinkin täytyi nauraa, vaikka mieltä jo kiusasikin kohta jälestä seuraava pyykki.
– Voi, voi, joutui hän voivottelemaan samalla, kun työt muistuivat mieleen, ja tässä nyt vain näin tulee aikansa kuluttaneeksi.
– Hetkinen huvillekin, Martta-kulta, lohdutti Väinö ja katsoi hymyillen silmiin, kun Sohvi jo huolissaan palaamista ajatteli. Moni tehtävä odotti, kun ei ollut ketään, jota käskeä edestään edes pikkujuoksuihin.
Heikki taapusti yhä pellolla, vaikka västäräkki jo olikin siirtynyt etäämmälle, visertäen ja keinutellen nyt taimilavan reunalla ja jutellen parin tuttavan kera jotka hyppivät ja keikuttivat siinä lähiseutuvilla.
Kanteleinen alotti uudelleen ojanluonnin. Vaikka Sohvilla oli kiire, jäi hän ihaillen katselemaan miehensä työskentelyä. Mies tunsi tämän katseen selkänsä takaa, ja se nostatti riemuisaa kevätkuumetta. Vaimoonkin vaikutti tämä työnilon nostattava mahti.
– Ja minä vain tässä laiskana! jatkoi hän ajatustaan ääneen huudahtaen ja pyörähti etsimään Heikkiä, joka oli muutamaksi silmänräpäykseksi unohtunut. Heikki oli sillävälin istunut peltoon ja saanut käsiinsä onkimadon. Äiti juoksi luokse:
"Hyi, hyi!"
Mato viskattiin, ja ennen kuin Heikki huomasikaan, sai hän kiitää taloa kohti hilpeästi juoksevan äidin sylissä. Isä katseli tätä menoa. Sohvin liikkeiden viehättävä joustavuus tavoitteli huippuaan tuossa hänen lapsi sylissä juostessaan. Kun Heikki ehti huomata, että hänet vietiin pois pellolta, alkoi hän kirkua ja pyrkiä pois juoksevan äidin sylistä. —
Isä nauroi ja rupesi luomaan ojaa.