XXI
Tuli taas syksy. Koulu alotti työnsä verrattain pienellä oppilasmäärällä. Opettaja kummasteli, eikä arvannut syytä tähän. Kyseltyään asiaa vanhemmilta tuli siihen käsitykseen, että ilmiön vaikutti kyläkuntahengen yleislamaus. Mikä selitti tarkemmin syyksi sen, että lapsia tarvittiin kotitöihin, kun ei aijottu ottaa talveksi palvelijoita. Kuka oli mielestänsä saanut niin heikon vuoden, ettei jaksanut maksaa lasten koulumenoja. Mäkitupalaiset pelkäsivät työnpuutetta. Joidenkuiden mukulat eivät olleet tahtoneet itse tulla kouluun, eikä viitsitty pakottaa … omahan heidän on asiansa. Eräät sanoivat, että oli meinattu kyllä, mutta niinpä se jäi, kun ei tullut ajalliseksi. Lopuksi oli niitä, jotka eivät esittäneet mitään syitä, sekä sellaisia, jotka suu naurussa, jonkunlaisella itsetietoisella tyydytyksen tunteella selittivät, ettei uskota koulusta olevan mitään hyötyä talonpoikaisten ja mäkitupalaisväen lapsille. Tämän perässä seurasi se vanha juttu: kyllähän ne työtä oppivat ja osaavat tehdä ilman kouluakin ja … "mikä lie syynä, pikemmin niinkuin parempia työntekijöitä tahtoo tulla niistä, jotka eivät ole kansakoulua käyneet". Tähän innostuttavaan väitteeseen filosofoitiin lisiä. Ne tulevat jo kansakoulussakin melkein liian viisaiksi, niin viisaiksi, ettei se suuri järki ja taito enää mahdu eikä asetu askaroimaan näissä mullantonkimis-asioissa. Lueteltiin esimerkkejä omalta kylältä ja pitäjäältä, miten monikin, joka oli ollut etevä kansakoulussa, sekä monet, jotka olivat käyneet vielä kansanopiston, olivat tulleet vastahakoisiksi näihin talonpoikaisiin töihin. He nyt olivat tuumineet, että jos koettaisi osan mukuloistaan jättää vähän vähemmälle koulunkäynnille. Saahan myöhemmin nähdä, tarttuuko niihinkin se sama liikkuma ja herrastelutauti kuin toisiinkin. Mutta ei luulisi – arvailtiin – kun eivät osaa muuta kuin tätä oikoista rongottamista, että niillä on niinkään vientiä. Kun niiden järki pysyy kohtuuden rajoissa eivätkä osaa niin näppärästi kaikkia viisauksia, niin eivät kelpaa maailmalle…
Se oli heistäkin tietysti eri asia, jos aikoi lapsiansa jollekin muulle alalle kuin näihin kotoisiin maanviljelyshommiin… Mutta kun heillä ei aijottu, niin jääköön nyt kokeeksi koulusta pois.
Kanteleinen joutui näitä väitteitä punnitsemaan nyt aivan uudessa, oman kokemuksen valossa. Häneen ei ollut vielä päässyt juurtumaan niin vakaantunut usko koulun ehdottomasti oikeaan vaikutukseen, että hän olisi voinut edes useimmille näille arvostelijoille välinpitämättömästi nauraa. Päin vastoin kansan arvostelu voimakkaasti painoi häntä.
Tutustuttuaan näinä vuosina jokseenkin perinpohjin Jokirannan kyläkuntasielun elämänilmiöihin, tunsi hän nyt kuin näillä arvosteluilla olisi ollut jonkunverran asiallista pohjaa. Esimerkiksi nuorisoseuran pojista oli moni lähtenyt etsimään toisenlaisia töitä kuin maatyöt, ja monihan niistä oli kylän lahjakkaimpia.
Mutta missä on tämän perussyy? Onko se siinä, että oppi luonnostaan vieroittaa maatöistä, vai siinäkö, ettei maanviljelystyö nykyhetkellä ja varsinkaan tässä kyläkunnassa kykene tyydyttämään kyllin hyvin sivistyneessä nuorisossa sitä, jota voisi nimittää työsieluksi?
… Onko maanviljelystyöllä nykyhetkellä ehkä liian alhaiset vaatimukset, niin ettei se voi enää herättää nuorissa sitä palkinnon toivoa, elämänilon-uskovaista odotusta, minkä tämä työ teki ennen? Työiloa?
… Ehkä tämän rinnalla vaikuttaa toisena tekijänä herännyt vapaudentunne? Kotikylään sitovat siteet on kehitys katkonut. Ennen ei nuorilla ollut kotikylän ulkopuolella mitään mahdollisuuksia saada toisellaisia ansiotöitä, eipä juuri ollenkaan töitä. Oltiin koko lailla kotipaikkaan sidotuita. Kotikunnan ulkopuolella uhkasi nälkä. Joskin maa tuotti usein katovuosia, oli kuitenkin turvallisinta pysyä kotona tahi renkinä niillä ehdoilla mitkä tarjottiin.
… Silloin oli ulkomaailma suljettu tällaisilta pojilta. Nyt niille ovat tiet avoimina kaikkialle. Nuoret juoksevat intomielin maailmanrannalla uteliaisuuden yllyttäminä, elämänuran ja sopivan työn etsiminen asiana. Sydämet ovat täynnä levotonta odotusta, uusien olojen synnyttämää innostusta … aivan kuin 2-vuotias, joka päästyään pihaveräjästä lähtee lujan uskon ja itseluottamuksen varustuksissa raaputtamaan tavoittaakseen taivaslaella kiiluvaa tähteä.
… Mutta mitä tuovat nämä vapaudet meille? Mitä ne vaikuttavat Jokirannan kyläkuntaelämään? Juokseeko kaikki kansakoulun käynyt nuoriso käsistä? Jääkö tänne vain tietämätöntä nuorisoa, niitä, jotka eivät uskalla lähteä, joilta isät sulkevat väkivalloin kehityksen tien? Niihinkö pitää perustaa tämän laajan maanviljelys-kyläkunnan tulevaisuuden turva?
Niihin, jotka eivät saa edes kansakoulua?..
Hän oli juuri tulossa Pikku-Passista. Siellä oli teräväkielinen isäntä. Hieman jo tuskastuneena tämän arveluihin, oli Kanteleinen sanonut, että jos koulun työstä sillä tavalla ajatellaan, niin hänen työnsä tuottaa tälle kyläkunnalle suurta vahinkoa.
– Minähän tässä juuri olen se mies, joka opettajana availen lapsille uusia näköaloja, herätän heissä ikävän sellaisiin olojen uudistuksiin, joille ei kotikylässä nykyään ole tyydytysmahdollisuuksia?
Pikku-Passi oli imenyt piippuaan ja kysynyt, vastaamatta opettajan purkaukseen:
– Kyllä koulukin hyvä on, älkää nyt, mutta… Pitääkö sen nyt ehdottomasti tehdä tämä maatyö vastenmieliseksi? Ajattelen vain että eikö voisi opettaa niinkin että se tulisi mieluisaksi? Minä en häntä ymmärrä.
Kanteleinen oli juuri ajatellut:
Maanviljelyksen etu ja menestys siis vaatisi koulujen hävittämistä!
Mutta tuota ajatusta ei hän aluksikaan ottanut vakavasti. Pikku-Passin kysymys vei hänet uudestaan asialliselle pohjalle.
– Niin … siinähän se on koko kysymyksen ydin: millä tavalla opettaa, mitä opettaa?
– Niin, niin, sitä minäkin! Kyllä koulu hyvä on, mutta … kun vain tietäis mitä opettaa, jutteli Pikku-Passi, aivan kuin sovitellen ja lauhdutellen kiihtynyttä opettajaa.
XXII
Viime hetkessä, vielä jutellessa Pikku-Passin kanssa, pujahti Kanteleisen mieleen vanhoillisuuden arvoitus.
… Siinä on jotain saman tapaista kiihotusta kuin esimerkiksi villin kumouksellisuuden huimuudessa. Pikku Passinkin silmät paloivat äsken juuri silloin kun mies jyrkimmin arvosteli kouluja. Näki, että se tuli sielusta. Mutta sitte lopulta, kun mies rupesi sovittelemaan, veti jo verhon oikean ajatuksen yli.
… Vakaumuksella ei vanhoillisuudessakaan saata olla niin tärkeä tehtävä kuin itsekkäisyyden kutkuttavalla tunteella, ajatteli hän.
… Taistella vanhan puolesta! kas siinä ajatus, joka panee esimerkiksi Erkkilän isännän silmät loistamaan, joskus myöskin ukko Varamäen. Mieleen meni monta muuta isäntää ja mökkiläistä, varsinkin vanhimpia. Kun ne puhuivat vanhasta Jokirannasta, sellaisenaan kuin se oli ollut ennen, meni monasti kyynel silmään. Silloin oli sydän mukana. Menneisyys nousi muistojen hetkillä kuin ihana, harsoon kääritty unelma. Näillä hetkillä nuo vanhenevat, karkeat miehet usein puhuessaan tapasivat niin hienon-tunteellisia sanoja ja äänenpainoja, että kuulijankin sydän värähti. Joskus saattoi joutua vaistomaisesti kysäsemään itseltään: niinkö lyhykäinen aika onkin vasta kulunut siitä kun Paratiisista lähdettiin?
Mutta nämä entisyysmuistelmain kauniit vivahdukset loivatkin akkojen sielunelämään uutta valaistusta. Ennen olikin näihin sieluihin kurkistettu vain raakuuden loimuavassa, intohimoisessa valossa. Silloin näyttää kaikki niin perin toisellaiselta. Mutta nyt! Heidän elämänilonsa melkein kaikki lähteet olivat siellä menneisyydessä. Tänne vanhuuteen oli seurannut mukana vain tupakka, viina, naapuririidat, yhä tiukemmaksi käyvä taloudellinen ahdinko. Ja tulevaisuus seisoi edessä kuin vaivalloinen mäkitie, jota piti nousta raskasta kuormaa raahaten, saaden toisinaan kiirehtivän piiskaniskun, sillä aikaa kun muut elivät helposti ja saivat huvitellakin.
… Ainoan ilonheijastuksen toi tähän raahustamiseen uskonelämä. Se yhtyy jossain etäällä lapsuudenmuistoihin… Sinne saattaa tuijotella silmänsä sokeiksi ja näkee kuitenkin hämärtävien kyynelten läpi… Siellä taivas ja maa sulavat yhteen, kuin etäisellä järviulapalla tahi merellä. Toisinaan on vaikea erottaa, mikä kuuluu maahan, kaukaisiin lapsuudenmuistoihin, mikä taivaaseen, tulevaisuuden tähtitarhaiseen päämäärään… Mutta sen erottaa, tuntee aina selvästi, että matka käy yhä vaivalloisemmaksi, ilotilat harvinaisemmiksi, elämä ympärillä vieraammaksi…
… Se on vanhan kohtalo, ajatteli Kanteleinen syvällä osanotolla. Suuri osa vanhenevasta polvesta elää tätä maallista, nykyistä elämää aivan muukalaistunnossa. Esimerkiksi samalla tavalla kuin Amerikassakävijä elää siirtolaiselämää. Viime mainittujen matkan päämääränä on kuitenkin Suomi. Se antaa heidän vaellukselleen maallis-ihanteellisen tulevaisuuden-valaistuksen. Mutta näillä ukoilla, jotka ovat elämänsä uurastaneet samoissa kylissä, heillä ei sellaista elävöittävää, kiihottavaa yllytintä ole. He vaeltavat loppuaan kohti aivan kuin sumussa.
… Sillä välin rientää aika ohitse. Se tempaa mukaansa nuorta väkeä, jota vanhain ajatustapa ei rahtuakaan houkuttele pysähtymään heidän seuraansa. Niin menee heidän käsistään oma sukuhedelmänsäkin.
… Ja luonto heidän ympärillään nukkuu. He omistavat maan ja antavat sen uinua viljelemätönnä aivan kuin saituri, joka säilyttää rahojaan kirstunpohjalla, uskaltamatta niitä lainata elämää synnyttävään liikkeeseen…
– Tällaiseen elämään tyytyväistä nuorisoa olisi koulun mahdoton kasvattaakaan, – se olisi rikos! huudahti Kanteleinen, ja tunnolta vyöryi raskas paino.
Ajattelu jatkui.
… Mutta eikö koulu voisi luoda maanviljelijälle maallista ihannetta, jonka voima ja keskus olisi maan hedelmöittämisessä? Liikemiehellä on kiihottimena yritteliäisyytensä ja rikastumismahdollisuus, sosialidemokratisella työmiehellä mahtava luokka-yhteistuntonsa ja virkamiehellä ylennystoiveensa, mutta vanhoillisella maamiehellä ei ole mitään ponnistavaa kiihotinta.
… Ja kuitenkin, mitä elämää ja elämän edellytyksiä lupaakaan maa tulevaisuuden viljelijälle!..
Kanteleisen ajatus pysähtyi nuoreen Varamäkeen ja hieno valoviiru alkoi pilkistää hänen mielikuviinsa.
… Siinähän on esimerkin mies! Hänellä on maallinen ihanne: Kyläsuo. Ja vielä peritty ihanne. He molemmat ajattelevat Kyläsuota kuin tiedemies tutkimusaihettaan, – ja uskovat siihen.
– Uskovat!
… Se onkin pääasia.
Mikkosen navetta tuli tähän täydennykseksi. Siihen taloon tuotti karja todellakin elämäniloa…
… He tuntevat että heillä on maailmassa tehtävä, jota voi edistää.
– Edistää!.. Tuntea voivansa edistyä, siinähän elämäntaian salaisuus…
Kanteleinen johtui miettimään miten yleinen joukkomielipide kehittyy, ottaa uusia, yllättäviä suuntia, innostuu ja valloittaa. Muisteli suurlakon aikoja. Silloin meni suuret määrät vanhentuneita joukkokäsitteitä nurin, eivätkä ole sittemmin nousseet.
… Uudet uskonnolliset suunnat valloittavat joskus aivan lyhyessä hetkessä kokonaisia kyläkuntia. Se on kyllä tunnetta vain. Mutta sittenkin saa älykin osansa vaikutelmista.
– Osuustoiminta on kokonaan älyn kysymys, mutta mihin se tulee ilman suurta joukkotunnetta?
Hän ajatteli muita yhtymiä, taloudellisia ja yhteiskunnallisia. Tunsi sonniyhdistyksiä, maamiesseuroja, puima- ja turvepehkuosuuskuntia, osuuskassoja, meijeriosuuskuntia, osuuskauppoja. Vaikeastihan ne monet toimivat, mutta toiset hyvin… Siinä oli kuitenkin jotain siitä, mikä tulevaisuudessa tulee hallitsemaan, johtamaan, innostamaan ihmisjoukkoja, antamaan heidän tuntea edistyvänsä joukolla. Kymmenen vuotta aikaisemmin olivat nämä suureksi osaksi tulevaisuudenunelmia, nämäkin.
Jokirannalla oltiin vain hieman jälellä.
– Mutta kuka on velvollinen? kysyi hän itseltään ajatellen Jokirannan mukaanjoudattamista.
Joku sisässä kuiskasi taasen:
– Sinä!
Hän tunsi ruumiissaan vienoa väristystä. Tuo ääni oli jo vanha tuttu, säälimätön. Mutta samalla helähti siinä evankelinen lupaus elämänilosta, joka on velvollisuuden mukaisesti täytetyn työn suuriarvoinen hedelmä.
Mielessä vilahti kirkastava ajatus: minä olen opettajana samassa asemassa kuin he maamiehinä! He eivät osaa saada maasta parasta hedelmää. – Osaanko minä sitä saada nuorisosta?
… Kuinka minä heitä moitin?
Ahdisti. Sama vertailu oli jossain muodossa ennenkin ollut mielessä painostamassa. Silloin oli joku sisäinen ääni joskus kuiskannut mieleen pakoajatuksen: etsi joku kirkonkylän koulu, jossa ovat edistyneemmät olot ja useampia opettajia, siis helpompaa! Tämä kiusaus ei ollut vielä kuitenkaan päässyt koskaan valtaavaksi siksi, että hän oli iloisempina hetkinään aina jyrkästi tuominnut opettajistossa tuon salokyliä kiertävän pakolaisuuden.
– Kykenenkö? Uskallanko? Pakenenko?
Ahdistus oli taas niin valtava, että hän lankesi polvilleen huoneensa lattialle.
Kun Kanteleinen hikeä tippuen nousi, oli hänellä jo mielessä hieman epämääräinen kuva siitä, miten taasen alottaisi. Pakoa ei hän enää ajatellut.
Hän meni ulos. Oli leppoisa syyskuun iltahämärä. Kävellessä koulun tiellä muistui mieleen se iltahetki, jolloin nuorisoseuran johtokunta oli ensi kertaa koululla koossa. Hän muisti, miten sielua täyttävä tunne silloin omisti Jokirannalla suuren elämäntehtävän. Tälle muistelmalle Kanteleinen ensin hymähti, mutta sitte se jo vahvisti häntä äsken ajattelemiaan suunnitelmia tarkastellessa.
– Miksei täällä yhtä hyvin kuin muualla!
Tänä syksynä oli koulun maasta osa aurattu. Sitä oli siinä kahden puolen tietä 2 hehtaarin ala. Koko alue oli ollut usean opettajan aikana koskematta. Koululla ei ollut monena kesänä ollut asukasta ollenkaan. Maasta oli korjattu minkä se itsestään antoi heikkoa heinää. Aurattu maa nosti taas vanhan, tällä kertaa aivan uuden ja vahvan kotiseututunnelman. Kanteleinen hyppäsi pellonpientareelle.
… Tämä nyt on hänen maatansa…
– Sepä on omituista, virkkoi hän ääneen. Tämä tekee ihmiseen nyt aivan toisen vaikutuksen kuin silloin, jolloin vain niittomiehenä niitystä sianvillaa keritsi.
Kanteleinen oli menossa tapaamaan morsiantaan. Heidän piti viettää häitä muutamain viikkojen kuluttua.
Mies asteli jalan, kun polkupyörä oli unohtunut kotiin. Ajatusten keskipisteeseen sai taasen morsian. Tämän-iltaiset rikkaat mielikuvat ja ajatukset liittyivät tytön ympärille kuin säteet. Lopultakin hän oli kaiken keskipiste taas. Ajatusten ahdistava luonne helpotti. Sen sijaan nyt monet uudesti muodostuneet mielikuvat innostivat. Kesken kaikkea selvisi aivan kuin sumusta:
– Olen mies!
Tämä tuli yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka selitteli: olet kohta nainut mies… Kesken tietä hän pysähtyi.
– Mies! kertasi hän nousevalla itsetunnolla. Uhkuva voima ikään kuin pakotti tekemään muutamia voimistusliikkeitä. Tuntui hetkisen siltä, kuin siinä olisi ollut lapsi, hyvin vallaton lapsi, joka ei tiedä mihin käyttää ylenmäärin pursuvia voimiaan.
Nyt hän taas oli onnellinen. Ajatusten ympäröimä ilmakehä sisälsi suunnattomat määrät ihanteita, joiden tavoitteluun nämä runsaat voimamäärät pyrkivät.
Eivätkä kylän ukotkaan näyttäneet enää niin mahdottomilta. Muistelipa nyt ketä tahansa heistä, aina löysi miehestä jotain säilyttämisen arvoista, persoonallista.
Eikä hän enää pitkään aikaan ollut muistanut, että äsken jo taas poismuutto-mielikuvatkin vieraina kävivät. Hän ajatteli vain elämää, Jokirannan kylän elämää, ja omaa elämäänsä joka sisälsi niin paljon tekemätöntä työtä…
TOINEN OSA
I
Siitä on kulunut neljä vuotta.
Jokirannan kylässä on paljo muuttunut.
Ei kukaan oikein varmaan tiennyt miten ja mistä kaikki sai alkunsa. Mutta ennen kuin ruvettiin pysymään oikein jaloillaan, tapahtui monta kuperkeikkaa. Kylän ikivanha myllylahko ensin hajosi riitaisuuden vuoksi ja kosken sai vähin hyvin eräs pienehkö puuliikkeen harjoittaja. Sen jälkeen hajosi turvepehkuosuuskunta, etupäässä sen vuoksi että eräänä kesänä tuli runsaasti olkitavaraa, eivätkä osakkaat muutenkaan tahtoneet sinä vuotena löytää sopivia ja kyllin joutilaita päiviä turpeen nostoa varten. Puimaosuuskunta pysyi pystyssä niin kauan, kunnes sattui niin ikävästi että koneistossa tarvittiin ennakkolaskujen mukaan 200 markan korjaukset, – vaikka viime vuonnakin oli korjattu 59 markan edestä. Silloin katsottiin olevan viisainta, että kukin pui itse. Varsinkin ne, joilla vielä oli hävittämättä vanhat puimavälineet, katsoivat viisaimmaksi palata niihin; koska tämä verotus näin kasvoi. Syyksi selitettiin kyllä koneen huolimaton hoito ja arvelivat puoltajat asiaa voitavan vastaisuudessa korvata paremmalla hoidolla, mutta siihenkään ei ollut luottamista. Tämän jälkeen meni myttyyn Rahkonevan tieasia. Sinne olivat jotkut ruvenneet puuhaamaan tietä, kun Rahkonevan reunoille oli alkanut ilmestyä pieniä uutisviljelyksiä, joista saatiin hyviä satoja. Mutta kun enemmistö ei luullut ikänä tarvitsevansa tietä eikä vähemmistön innostus ollut niin suuri, että olisi jaksettu ajaa asia läpi, raukesi sekin yritys.
Ja siten moni muu.
* * * * *
Mutta viime talvena oli nuorisoseuran talolla luentokurssit. Esitelmiä pidettiin etupäässä suon viljelyksestä, karjanhoidosta, osuustoiminnasta, kesannon muokkauksesta ja nuoren väen kasvatuksesta. Nämä luentokurssit kestivät viikon ja näyttivät lopulta muodostuvan käännekohdaksi Jokirannan kyläkunnan historiassa. Tämän saattoi havaita jo luentokurssien aikana. Kuulijain lukumäärä lisääntyi joka päivä. Kylän yhteishenki aivan ilmeisesti heräsi näinä päivinä ja alkoi hengitellä. Se huokui jo melkein joka miehen sanoista, kun keskusteltiin luentojen johdosta, tai väliaikoina. Miehet olivat aivan kuin suurlakon satuttamia. Heidän ajatustapansa näyttivät tehneen vallankumouksen, ja itsensä tapasivat he aivan kuin unesta heränneinä innottelemasta sellaisten asiain johdosta, joita ennen olivat joko pilkanneet tai ylönkatsoneet.
Ensimäisenä otti tämä innostus hoiviinsa Kyläsuon viemäriajatuksen. Varamäen suurenmoiset suonviljelysyritykset olivat valmistaneet esimerkillään maaperän sille mitä nyt tuli tapahtumaan. Kyläkunnan miehet olivat taistelleet sitkeästi ja urhollisesti omia silmiään ja järkeään vastaan, ennen syrjästä katsellessaan Varamäen saavutuksia. Menestyksellä olivatkin he pitäneet paikkansa, niin lukemattomat kuin olivatkin ne epäilykset, jotka heidän vastustushaluaan vainosivat. Saattoi tapahtua, että oma poika tai renki puhui Varamäen suonviljelyksistä ja ihmetteli, etteivät muut koettaneet samoin, – silloin häätyi isäntä puolustautumaan sillä, että kyllähän hänkin sen ymmärtää, mutta… Mitä "muttan" takana oli, sitä ei useinkaan saatu tietää, vaikka se pelasti nuorten silmissä niin monen isännän ammattitietoisuuden maineen.
Luentokursseilla nämä jo luhislelevat muurit vihdoin näyttivät jaottuvan ja valloittajajoukot tulvahtivat sisään.
Erittäin merkittävä oli eräs päivä, jolloin maanviljelysseuran neuvoja-agronoomi luennoitsi nimenomaan Kyläsuosta ja sen viljelysmahdollisuuksista. Tästä luennosta muutamat asianharrastajat jo edeltäpäin osasivat odottaa jotain erikoista. Sen vuoksi oli edellispäivinä jo ilmoitettu kuulijoille tunti, milloin Kyläsuosta puhutaan, että tietäisivät tulla kaikki, jotka olivat Kyläsuon suhteen uteliaita. Ja niitä oli odottamattoman paljo. Tuli miehiä pitäjältäkin. Kyläkunnan väestö oli nuorisoseuran talolla kynnen kannattamaan. Kaiken ikäistä, kaikista valtiollisista ja uskonnollisista puolueista oli väkeä suunnattomasti liikkeellä.
Jo seurahuoneelle tultaessa tiellä synnytti tämä joukkojen paljous kohottavan, juhlallisen mielialan. Siinä ei havainnut tuota pikkumaista, toisten vikoja vartioivaa, niillä ilkkuvaa sävyä, joka on kaiken lahkolais-joukkoutumisen tunnusmerkkejä. Porvari ja sosialisti tekivät toiselleen hyvänpäivän, ilman että omistusoikeus ja luokkarajat näyttivät juuri sillä hetkellä kiusoittelevan mieliä. Uskonasioissa eri tavalla ajattelevat olivat tavoittaneet hekin iloisen ilmeen silmiinsä; säälittelevää, oman autuuden tunnosta ylvästelevää, toisten syntejä ristinään kantavaa joukkoa ei näkynyt.
Kaikki katsoivat toisiaan kuin pitkältä matkalta tullut ystävä ystävää: tuten, hymyillen ja onnitellen. Näistä katseista hohti yleisesti: – Ka! Oletpa sinäkin… Sepä hauskaa … hauskaa… Mennäänpä kuuntelemaan yhdessä…
Jos jotain joukkomielialaa voisi tähän verrata, löytäisi sen tunnelman entisaikaisista, suurista talonpoikaishäistä siinä hetkessä kun väkeä enin kokoontuu, papinhakija ajaa pihaan ja edeskäyvät seisovat porraskatoksessa paitahihasillaan maljoineen ja leipäkorineen…
Esitelmä sisälsi kaksi puolta. Toinen oli Kyläsuon taloudellisesta, toinen sen yhteiskunnallissiveellisestä merkityksestä.
Taloudellisen puolen suuret ääriviivat merkittiin: 600 hehtaaria parhainta viljelyskelpoista rahkasuota; ensin suuri pääviemäri muutamine tarpeellisine haaroineen kysyisi noin 20-25,000 markkaa. Sarkaojituksesta, kuokkimisesta, lannoituksesta ja tuotannosta voitiin esittää verrattain tarkkoja numeroita, jotka kaikki olivat Varamäen Antin kirjoista poimituita.
… 600 hehtaaria, laskivat isännät itsekseen. Paljonko maata siitä tulisi heidän manttaalilleen? Ja paljonko rahaa se ensin kysyisi?
Samalla he yhä jännittyivät kuuntelemaan agronomia, joka merkillisellä henkevyydellä puhui suosta, joka povessaan kätkee tämän kyläkunnan koko tulevaisuuden. Moni, joka jo oli propsimetsänsäkin myönyt ja sen jälkeen mielikuvineen hiipinyt erämaiksi muutetuilla metsämaillaan kuin hyypiä hävitetyssä kaupungissa, kiintyi puhujan ajatusjuoksuun kuin tuhlaajapoika, jolle isän kasvot taas kääntyvät päin hymyävinä, armoa ja uutta elämää lupaavina.
Kylän isäntämiesten jännittynyt ajattelu synnytti yleisössä välittömän vaikutuksen. Kaikki tämä sähkötti puhujaa. Hän sai kokea aivan kuin Pyhänhengen vuodatuksen. Sielu pulppusi uusia mielikuvia ja ajatuksia, ääni saavutti satuttavaisuuden ja soinnun, silmä loiston, liikkeet hallitsemiskyvyn ja tenhoavaisuuden, joiden kautta sadat silmät, korvat ja sielut lumottuina ottivat vastaan.
Puhuja oli agronomi Peltomies, keski-ikäinen, tavallisissa oloissa juro. Mutta silmissä oli syvää elämää.
Kun puhuja oli päässyt taloudellisesta puolesta, alkoi yhteiskunnallinen ja siveellinen. Nyt ripisteli hän suolaa. Kylää on jo vuosikausia painanut hiljaa kiduttava avuttomuuden tila. Keski-ikäiset ihmiset ovat tunteneet vanhenevansa nopeasti ja nuoriso on hiljaisena virtana juossut pois. Kaikkeen tähän on ollut syynä verenvähyys kyläkunnan taloudellisissa suonissa. Täällä on kyllä ollut vanha, varakas pohja, mutta se heikontuu nopeasti. Usea talo on tästä syystä muuttanut omistajaa. Kylässä on aina ollut hyvin toimeentulevaa työväkeä, mökkiläisiä ja torppareita, mutta näidenkin keskuudessa on köyhtyminen, hajoaminen ja häviö ilmeinen tosiasia. Tästä johtuu se elämän ristiriita, joka synnyttää puutteen, tyytymättömyyden, epätoivon, katkeramielisyyden…
– Me olemme syöneet vanhat varastot, ja uudet ovat lukitussa, lumotussa linnassa … maassa, Kyläsuossa…
– Halvautuneina avuttomuudentunnosta olemme lakanneet tekemästä työtä ja puristamme kourassamme viimeistä seteliä, kellä sellainen on. Toiset varustaudumme sitä viekkaudella viekoittelemaan tahi väkivalloin ryöstämään…
Sillä meidän aivomme eivät nykyään luo työtä, ne eivät iloitse työstä… Ne pelkäävät maata, kaiken olevaisen äitiä ja elättäjää…
Me, nykyinen polvi, emme tunne maata, sen elähyttävää voimaa, ja siksi vainoo meidän elämänlähteistä etääntyneitä ajatuksiamme kuoleman ota…
Mutta jos saamme tänne uutta työtä, joka avaa tilaisuutta nuorelle toimeliaisuudelle, siirtää ajatukset tästä loppumattomasta kituuttamisesta, tuottaa leipää, vahvistaa uskoa elämään, avaa meidän järkemme ymmärtämään kuinka hyvin täällä Jokirannan kylässä voisi kaikilla olla, jos vain tämä lamauttava uneliaisuus, taloudellinen ja yhteiskunnallinen tekosairaus loppuisi…
– Ajatelkaamme nyt vain aluksi tätä: 600 hehtaaria maailman parasta rahkasuota kylänlaidassa odottaa hedelmineen vain kyläkunnan miesjoukon työtä! Se odottaa että te rupeatte aukomaan maan povea ja korjaamaan riistaa, että te rupeatte viljelemään Kyläsuota.
Hän kuvaili, miten herännyt toimeliaisuus sittemmin levenee kylän jokaiseen sopukkaan ja hedelmöittää tähänastisessa viljelyksen puutteessa nukahtaneen maan; miten maan hedelmällisyys taas valtaavasti uudistaa ihmisen alakuloisen mielen ja täyttää sen uskolla elämän hyödyllisyyteen; miten tämä nousu keskeyttää sen häviön virran joka vie nuorisoa pois kylästä ja pysäyttää keski-ikäisten jokirantalaisten ennenaikaisen vanhentumisen…